Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.
Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.
Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.
Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.
Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.
Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.
Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti