Uusin yhteistyön hedelmä Ballantine Scale sai ensi-iltansa Bristolissa ja Lontoossa aiemmin lokakuussa, ja nyt sitten myös Helsingin Cirkossa. Tunnin mittainen esitys tutkailee rajapaikkoja, siirtymiä, erilaisia liminaalitiloja. Paikkoja ja tiloja vaikkapa yön ja päivän välissä tai vuoroveden vaikutusalueella. Niissä kohdin missä ollaan hieman ei-kenenkään-maalla, kahden asian tai paikan rajalla.
Taiteilijat istuvat lattialla yleisän kävellessä sisään. Aino kiinnittää sarvia Ilonan jalkoihin. Okei. Tulijoita tervehditään hymyin ja sanoin - olemme kohta lähdössä yhdessä matkalle ja olemme kaikki tervetulleita. Lämpimästi. Olemme ison valkoisen teltan alla, ja kuulemme meren ja luonnon ääniä. Osa katsojista saa makoilla säkkituoleissa, osa tavallisessa katsomossa.
Pikkuhiljaa esitys alkaa. Ilona kapuaa renkaalle yläilmoihin, ja myös Aino alkaa laulamaan, ensin ranskaksi. Sulan syvemmälle säkkituoliini ja nautin kaikilla aisteillani. Olo on autuaallinen. Ainon ääni on sopivan intiimi ja sielukas, ja hymy kuuluu laulun läpi. Välillä mukana on kitara, välillä taustamusiikki. Verhojen takana soittaa tuttu basisti Erik Michelsen, joka välillä meille katsojillekin paljastetaan. Ilona tulee ja menee taas takaisin yläilmoihin, välillä näemme rengasakrobatiaa, välillä köysiä, välillä kalaverkon näköisessä kapistuksessa. Laulun kieli vaihtuu englannin ja ranskan välillä, mutta tunnelma on utuisen kotoinen.
On hämärää, ja aallot kohisevat, hämärässä tuntee todellakin olevansa unen ja valveen jossain rajamaastossa. Pauli Riikosen upean luonnonläheinen äänisuunnittelu upottaa minut syvemmälle säkkituoliin ja Kauri Klemelän himmeät valot saavat minut vajoamaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Valosuunnitteluun kuuluu myös myrskylyhty ja sen mukana vienti ulos teltasta, sen taakse. Pavla Kamanovan suunnittelema valkoinen telttarakennelma muuttuu valojen avulla myös läpinäkyväksi, kunnes on aika paljastaa meille enemmän. Mitä on seinämän takana, mihin tämä välitila johtaa?
Ennen esitystä kannattaa katsoa tämä pieni maistiais/johdantovideo aiheeseen.
Pikkuhiljaa valot ja äänet vahvistuvat, näemme savua. Tulee mieleen Shakespearen näytelmä Myrsky, ja naruja vetelevä Prospero, joka komentaa luonnonvoimia. Niiden avulla hallitaan ja kontrolloidaan villiä luontoa. Kuin magiaa. Mystiikka on jotenkin aidosti läsnä koko esityksen ajan. Esityksen välitila-teemoista tuli mieleeni myös brittikirjailija Elly Griffithsin dekkari The Crossing Places (suomeksi Risteyskohdat), missä tutkitaan nykyisyyden ja muinaisuuden rajapintaa, meren ja maan rajaa, rannikkoa, elämän ja kuoleman siirtymätilaa, Norfolkin marskimailla. Kannattaa muuten lukea koko kirjasarja.
Pakko muuten mainita vielä erikseen Ainon jalkineet! Nimittäin romanttisen ja vanhahtavan puvun alta pilkottavat jaloissa ruskeat Reinot. Ah miten sympaattista!
Myös teoksen nimeämiskäytäntö jatkaa luonnontieteellisen mittauksen saloja. Ballantine scale mittaa merenrannan suojaisuutta kasvipeitteen perusteella. Niin sopivaa.
Esityskuvien copyright Ulla Kokki, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti