Neljäntienristeys / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2019

Tommi Kinnusen romaani Neljäntienristeys on niin loistava, että sitä ei pysty pilaamaan minkäänlaisella näyttämösovituksella. Olen kokenut sen teatterin lavalla jo Turun ja Kotkan kaupunginteattereissa; harmillisesti jäi Oulun (ooppera)versio näkemättä. Ja nyt oli sitten Lahden kaupunginteatterin vuoro. Hienoa että kirja kiinnostaa niin monia teatterintekijöitä, ja yleisöäkin.

Tällä kertaa sovituksesta ja ohjauksesta vastasi Aino Kivi, Paula Salmisen dramatisoinnista. Alku on vahvan kaunis: vanha nainen keskellä näyttämöä, spottivalon hiljalleen kasvaessa.

Varsinkin ensimmäinen näytös on hieman sekava, ja tarinaa tuntemattomalle katsojalle varmaan haasteellinen. Aikatasoja on monta ja vaikka joihinkin kohtauksiin on avuksi projisoitu tapahtumavuosi ja -paikka, niin kaikissa niitä ei ole. Välillä kahden eri aikatason kohtaukset tapahtuvat yhtäaikaa, ja tämä toimiikin ratkaisuna hyvin. Henkilöhahmojen kohtaloissa on paljon paralleeleja. Lisäksi tahti on aika rivakka; puolessa tunnissa on päästy jo tanssimaan Onnin ja Lahjan häitä. Toinen näytös on rauhallisempi ja selkeämpi muutenkin. Napakampi ja parempi - salaisuudet alkavat saada muotojaan. Hienosti pieniä vihjeitä kyllä pudotellaan matkan varrella.

Tarinan keskiössä on Lahja (nuorempana Anna Pitkämäki, vanhuksena Eeva-Kirsti Komulainen). Nuoruuden into ja positiivisuus vaihtuu jossain keski-iässä katkeruudeksi. Suurin syy tähän on aviopuoliso Onni (Timo Välisaari), jolta ei lempeä ja lämpöä heru, ei vaikka Lahja sitä anelee kaikin tavoin. Onni on mitä parhain isä lapsille, niin Lahjan aviottomalle esikoiselle Annalle (Anni Kajos) kuin yhteisille Helenalle (Mari Naumala) ja Johannekselle (Tomi Enbuska). Onni on ahkera työmies ja kaikin puolin hyvä ihminen - mutta hän ei ole mies sillä tavalla kuin vaimo, yhteiskunta tai ihmiset odottavat. Onnilla on salaisuus, joka jäytää ja ahdistaa, mutta hän ei vaan mahda asialle mitään. Lahja ei ymmärrä, saatikka hyväksy. Kodin ilmapiiri käy yhä tulehtuneemmaksi, ja sekin puristaa Onnia yhä ahtaammalle. Kaikki kulminoituu Lahjan ilmiantoon -  näin ollen Onnin salaisuudesta tulee julkista riistaa. Onni antoi kaiken perheelleen, mutta ei keynnyt olemaan Lahjalle tämän toivoma "oikea mies". Lahjasta tulee niin katkera ja kamala ihminen, että en tiedä itkisikö vai nauraisiko katsomossa. Suurimman osan saa kärsiä miniä Kaarina (Liisa Vuori), joka muuttaa Johanneksen kanssa saman katon alle. Miniän ja anopin dialogia on hykerryttävä seurata, sitä teitittelyä, kiusaamista ja nokittelua. Silti tulee surku molempia. Miten ahtaat roolit ihmisillä onkaan, kun he itsensä niihin poteroivat. Puhumattomuus on silti yksi tämän perheen ongelmia.

Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä, mutta erityisesti Pitkämäki ja Komulainen saavat Lahjan heräämään henkiin. He eläytyvät tämän ristiriitaisen naisen nahkoihin erityisen tarkasti.

Lahjan kipupisteitä on myös avioton lapsi, keskimmäisen lapsen sokeus, evakkous ja uskonto. Vaikka esityksessä ei nyt juurikaan kirkkoa tai uskontoa mainitakaan, niin jotenkin se häälyy siellä kaiken taustalla. Mitä naapuritkin sanovat, ja mitä jumala! Lahja toimii tarinan kertojana katsojille, ja Lahjan kautta me peilaamme omia arvojamme ja historiaamme. Vanha Lahja on monessa kohtauksessa sivussa, tarkkailemassa ja vähän ehkä kommentoimassakin. Läsnä. Lahja selkeästi kokee ulkopuolisuutta omassa perheessään; katsoo Onnin ja lasten leikkejä sivusta.

Kaikki alkaa kuitenkin Lahjan äidistä. Maria (Laura Huhtamaa) on omanarvontuntoinen, vahva nainen. Kätilö, joka ei kyläläisiä kumarra. Maria on avarakatseinen ja ymmärtää Onniakin. Ymmärtää hän tytärtäänkin, tiettyyn pisteeseen asti. Lahja on itse päävastuullinen omasta huonosta olostaan, mutta äitinä Maria koittaa silti siloitella tämän elämää. Siinä missä hän pystyi kasvattamaan pää pystyssä aviottoman tyttärensä, niin Lahja ei pysty tekemään samaa Annan kanssa. Avioton tytär on häpeä, mutta avioliitto Onnin kanssa tekee Lahjasta samanlaisen kuin kaikki muut. Silti sekään ei riitä. Kun Lahja käy Onnin kimppuun ja huutaa: "Ole edes mies ja lyö takaisin. Ole edes sillä lailla mies". Mutta Onni ei ole sellainen mies.

Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämö on valtava, mutta taas kerran Pekka Korpiniitty täyttää sen vaivatta. Ei täyteen sulloen, vaan oivaltaen ja hienovaraisesti. Korpiniityn upeita lavastuksia on viime vuosina nähty Lahden kaupunginteatterissa mm. Ikitiessä, Puhalluksessa ja Vertigossa. Nyt vasemmassa reunassa oleva pyörö on aktiivisessa käytössä ensimmäisessä näytöksessä, toimien hyvin niin polkupyöräilyn kuin häävalssinkin alustana. Toisella puolella lavaa Marian pytinki, ja toisessa näytöksessä Lahjan talon rakennustyömaa on myös komeaa katsottavaa. Valtava verhokangas pyörön päällä muuttuu hyvin dramaattiseksi toisen näytöksen alussa. Varsinkin evakkoaika on synkkää ja ahdistavaa. Myös Harri Peltosen valot tukevat tätä dramatiikkaa hyvin. Onnin kuulustelukohtaus on toteutettu hienosti valojen ja varjojen avulla.

Neljäntienristeys kattaa ajallisesti kymmeniä vuosia, ja myös Laura Dammertin puvut heijastavat hyvin tätä aikajanaa. Ei mitään turhan prameilevaa, mutta sopivaa. Musiikkivalinnat ja Sami Järvisen äänisuunnittelu ylipäätään ovat nappivalintoja. Kun Onni leikkii lasten kanssa purjehtimista kuullaan Merilinja-sarjan tunnari (Spartacus-baletista), lisäksi saamme mm. kuorolaulua, suomi-iskelmää, Maa on niin kaunis hautajaismusiikkina, ja rakennusmiesten upean lyömäsoitinkonserton laudoilla, vasaroilla ja hiekkaämpärillä!

Neljäntienristeys ei ole komedia, mutta onhan tässä pieniä hauskoja hetkiäkin, esimerkiksi Kaarinan jääkaapin hankinta! Esitys on sukudraama, perhetarina ja yhden naisen elämäntarina. Samalla se myös heijastaa hyvin Suomenkin historiaa ja ihmisten asenteita eri aikoina. Lopussa kyllä saa silmiään pyyhkiä; se viimeinen anteeksipyyntö on piste iin päällä. Vahvaa ja komeaa teatteria kaikin puolin! Suosittelen erittäin lämpimästi hyvän kotimaisen draaman ystäville.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.