sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Antigone / Tampereen työväen teatteri 19.10.2019

Sofokleen Antigone on vanha näytelmä. Yksi vanhimpia säilyneitä itse asiassa. Sen ensiesitys oli jo 442 eKr. Silti sitä edelleen esitetään, ja joku voisi kysyäkin miksi? Miksipä ei? Klassikko on klassikko, ja ihminen perusolemukseltaan on kuitenkin muuttunut aika vähän muutamassa tuhannessa vuodessa. Antigone on vanha tragedia, mutta sen tarina on yllättävänkin moderni. Hienoa että Tampereen työväen teatteri on tarttunut tähän ja modernisoinut näytelmän taitavasti tämän päivän katsojalle.

Ohjaaja Tiina Puumalainen on työryhmineen päätynyt ottamaan mukaan myös Sofokleen muusta Theba-trilogiasta osia, ja siten lavalla nähdään taustoja tapahtumille. Mielestäni onnistunut ratkaisu joka toimii hyvin. Kirsti Simonsuuren kaunis käännösteksti saa lisää ulottuvuuksia.


Nimihenkilö Antigone (erinomainen Heidi Kiviharju) on nuori nainen, jonka perhettä on kohdannut tragedia. Veljet Eteokles ja Polyneikes ovat molemmat kuolleet taistellessaan toisiaan vastaan. Kreon-eno (Pentti Helin), joka nousee uudeksi Theban hallitsijaksi, haluaa rankaista Thebaa vastaan hyökännyttä Polyneikestä. Ei hautariittejä, vain korppikotkien nokintaa. Pahin mahdollinen kohtalo tuon ajan ihmiselle. Antigone haluaa tehdä oikein ja omantuntonsa mukaan, ja haudata veljensä. Kreon on kieltänyt hautamenot kuolemanrangaistuksen uhalla. Lisäksi Antigone on kihlattu serkulleen Haimonille (Jari Ahola), Kreonin pojalle. Siinä on vanhemman miehen mahti vastassa nuorta kapinallistyttöä, kuulostaako ajankohtaiselta?

Antigone on tarina vallasta, sen käytöstä, oikeudenmukaisuudesta. Perhe vastaan valtio. Kumpi on oikeampaa ja oikeutetumpaa - noudattaa sydäntään, jumalten tahtoa ja oikeudenmukaisuutta, vai noudattaa tyrannin päätöstä? Antigone kapinoi, on rohkea ja hurskas, eikä alistu hirmuvaltaan. Hänen läheinen sisarensa Ismene (Petra Ahola) ei uskalla uhmata enoaan ja haudata veljeään siskonsa kanssa, mutta näiden kahden suhde on silti vahva ja läheinen. Ahola ja Kiviharju tuovat tämän lämpimän sisarusten siteen hienosti esille. Lopulta Ismene on valmis myös kuolemaan sisarensa rinnalla, koska jäärämäinen Kreon ei voi lipsua kuolemanrangaistuksen päätöksestään. Ei vaikka hänen tulevan miniänsä ja sisarentyttärensä henki on kyseessä. Tämä ajaa koko perheen syvemmälle tragediaan ja tuhoon.


Jotenkin ymmärrän myös Kreonin näkökannan, vaikken sitten ymmärräkään. Hän uskoo vahvaan johtajuuteen ja absoluuttiseen valtaan. Hän ei voi lipsua kuolemanrangaistuspäätöksestä, vaikka uhriksi joutuu sukulainen. Se olisi nepotismia ja heikkoútta. Hänellä on periaatteensa. Mutta silti hän on oman valtansa sokaisema jollain tavalla, eikä näe kokonaisuutta, saatikka kuuntele asiantuntijoiden neuvoa. Miten tästä öykkäristä tuleekin mieleen muutamakin valtion päämies juuri tällä hetkellä.

Puumalaisen ohjaus on kaunista katsottavaa ja tarina herää hienosti eloon. Teppo Järvinen on loihtinut Eino Salmelaisen näyttämölle todella puhuttelevan yksinkertaisen lavastuksen. Lavastus on pettävän simppeli, mutta silti siinä on kaikki. Vanerilaatikot ovat upeat ja vaaleita verhoja käytetään hienosti tarinankerronnassa. Jo koko näytelmän prologiosa taisteluineen ja isoine kypärineen ja kilpineen on tyrmäävä! Varjoteatterista iso plussa myös. Naamiot ja puvut ovat Puumalainen & Järvinen kaksikon työtä, ja miten nekin sopivat kokonaisuuteen niin upeasti. Tämä on visuaalisena kokonaisuutena liioittelematon ja elegantin kaunis. Modernit puvut ja sitten taas ajattomuus esimerkiksi Kreonin vaimon Eurydiken (Kristiina Hakovirta) kreikkalaishenkisessä puvussa sopivat yhteen. Diskokuviot ja peilipallot ja myös ikäviä uutisia tuovan vartijan (Samuli Muje) lippislähettilook tuovat sen modernin tuulahduksen tähän. Sen tuulahduksen mikä luo sillan ikivanhan kertomuksen ja nykyajan välille. Koko selittelevä vartijaheppu on sellainen keveyttä esitykseen tuova koominen hahmo.

Sami Rautanevan ja Teppo Järvisen videoprojisointien sotakuvasto, ilmastokriittisyys, naismarttyyrien kuvat... miten hienoa! Välillä katsomme vanhoja lomadioja ajoilta jolloin Oidipuksen perhe oli vielä ehjä ja lapset nuoria. Rautaneva vastaa myös hienosta valosuunnittelusta. Pakko mainita myös Niklas Vainion säveltämä musiikki (ja äänisuunnittelu kokonaisuutena), se tukee tarinaa monella tavalla tasapainoisesti.


Teksti on vanhaa ja modernia hienosti yhdistävä. Antigone haluaa saattaa veljensä matkalle tuonpuoleiseen, koska siellä ollaan ikuisesti. Ismene kuitenkin toteaa että tässä ollaan nyt. Niin, kumpi onkaan tärkeämpää: ajatella itseään ja omaa elämäänsä, vai ikuista elämää ja tulevaisuutta. Tässä kiteytyy myös se nykyajan dilemma ilmastonmuutos- ja sukupuuttoaaltokeskustelussa - nykyinen tuhoon johtava meno vai mahdollinen tulevaisuus?

Kaiken taustalla häilyy joukko naamioidensa taakse piiloutuvia viisaita miehiä, jotka turvautuvat papereihinsa ja loputtomiin muistioihinsa. Mykkiä, mutta paljon puhuvia. Ja vaikka naamiot ovat jähmettyneet, niin kummasti nämä saavat viestittyä katsojille ajatuksiaan. Kreonin neuvonantajien lisäksi taustalla vaikuttaa myös sokea tietäjä Teiresias (Jaana Oravisto), joka koittaa ohjata Kreonia oikeaan suuntaan. Mutta Kreon onnistuu vain sahaamaan omaa oksaansa ja suututtamaan samalla sekä Olympon että Hadeksen! Koko Theba on sairastunut Kreonin vuoksi ja jumalat eivät huoli enää edes uhreja. Mutta ei, Kreon kyllä tietää paremmin, eikä kuuntele enää ketään, ei vaimoaan, poikaansa, neuvonantajia, ennusmerkkejä eikä ainakaan viisasta tietäjää.

Jotenkin tähän on saatu sekoitettua huumoriakin, vai mitä tuumaatte kommentista koskien Antigonen ja Ismenen isää Oidipusta: "Theban kuningas, legenda jo eläessään, kompleksi vasta myöhemmin".

Olen nähnyt Antigonen kahdesti tätä ennen Lontoossa, ja täytyy sanoa että tämä saattaa olla kaikista vaikuttavin kerta. Esimerkiksi arvostetun belgialaisohjaaja Ivo van Hoven versio maaliskuussa 2015 (pääosassa upea Juliette Binoche) jätti kyllä aika mitättömän kolkon olon. Kokonaisuutena tämä Antigone menee ihon alle ja saa pohtimaan tärkeitä peruskysymyksiä. Näyttelijät tekevät todella rautaista työtä, joka ikinen. Mutta kyllä tässä nyt Heidi Kiviharju ja Pentti Helin erityisesti loistavat. Jo mainittujen lisäksi lavalla nähdään myös Janne Kallioniemi Oidipuksena; Jaana Oravisto esittää hänen vaimoaan Iokastea.


Tätä näytelmää on ilo katsoa, mutta samalla myös suru. Ahdistava ja synkkä tarina kulkee kuin juna kiskoillaan kohti onnetonta loppuaan, ja kukaan ei mahda millekään mitään. Tuho on tuleva, ja vaikka lopulta Kreon näyttääkin tulevan järkiinsä, niin sitten on jo liian myöhäistä.

Historia toistaa itseään. Maailma tarvitsee edelleen Antigonen tapaisia ihmisiä, jotka jaksavat uhmata valtaapitäviä ja väärin käyttäytyviä ihmisiä. Oman henkensäkin uhalla. Marttyyrien aika ei ole ohi. Toisaalta tämä on siis oudosti jopa lohdullinen näytelmä. Onko meillä, siis onko ihmiskunnalla vielä toivoa ja mahdollisuutta? "Onnellisia ovat he joiden elämässä ei ole murhetta". Niin varmaan, mutta onko sellaisia ihmisiä enää? Toivoisin hartaasti että katsomot täyttyisivät, myös nuoremmista katsojista, koska Työviksen versio todistaa taas kerran miten antoisia ovat hyvin tehdyt  (antiikin) klassikot. Itse haluan mennä vielä uudestaan fiilistelemään, miten upeaa voi teatteri olla.


Kuvien copyright Isa Stenros.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti