Ville Walo: Phantom Limb / WHS Teatteri Union 17.1.2020

No nyt oli taatusti jotain erilaista ja ennennäkemätöntä! Nimittäin sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos, Phantom Limb. Enpä muista näin outoa, kiehtovaa ja absurdia esitystä hetkeen nähneeni, vaikka kaikenlaista onkin tullut koettua. Poistuin katsomosta 45 minuutin jälkeen hyvin hämmentyneenä, mutta silti jotenkin innoissani. On aina mahtavaa tulla yllätetyksi.

Esitys on sanaton, vain Lau Naun ja Pekko Käpin suunnittelema minimalistinen ja muuntuileva äänimaisema taustalla. Ja japaninkielinen dialogi jostain hämärän oudosta elokuvasta (Toshio Matsumoto: Funeral Parade of Roses). Lavan eteen on laskettu verho siten, että näemme elokuvasta vain alareunan missä englanninkielinen tekstitys rullaa. Hmmm... Välillä musiikki saa joiku-tyylisen sävyn, ja kierroksia lisää. Mutta se elokuvan äänimaisema hämmentää eniten. Kiehtova kombo. Näkymättömissä oleva leffa antaa jotenkin esitykselle raamit. Äänisuunnittelu muutenkin on isossa osassa esitystä.

Mutta mitä tekee itse taiteilija Walo? Kamppailee kolmannen raajansa kanssa. Aluksi mies irroittaa jalkansa, ja tämä irtojalka joutuu sitten kaikenlaisiin tilanteisiin. Siitä on moneksi. Aavesäryn oloisesti siitä ei pääse eroon, vaikkei se enää paikallaan olekaan. Esitykseen on saatu jotenkin mukaan myös oudonkarheaa erotiikkaa, modernia tanssia, slapstick-juttuja (käsi jää tekojalan sisään jumiin). Miten miehellä voi olla niin intiimi suhde (irto)jalkaansa, joka ei ole edes osa häntä? Vai juuri siksi? Kolmejalkainen mies on visuaalinen kummajainen, kuin jostain friikkisirkuksesta karannut. Hilpeä karusellimusiikki korostaa tätä ajatusta mielessäni. Ketä tämä irtoraaja edustaa, osaa miestä vai jotakuta muuta? Jotakuta joka lähti - ja jätti jälkeensä vain jalan jota palvoa ja rakastaa? Saako sitä puukolla edes hengiltä? Aina voi yrittää. Outoa ritualistista tanssia.

Eero Alavan valosuunnittelu on kiehtova. Välillä spottivalolla korostetaan jotain kohtaa, ja varjoja käytetään myös hienosti. Lisäestetiikkaa Anne Jämsän hyvin yksinkertaiseen lavastukseen ja pelkistettyyn puvustukseen tuovat lopuksi naisten korkokengät ja helmikorvikset. 

On tässä aavistus jongleeraustakin mukana, mutta vain kursorisesti muistuttamassa että sekin taito on hallussa. Enemmän esitys pakoilee kaikkia määreitä ja rajoituksia. Se seksin pohjavire pulpahtelee pintaan monessa kohtaa. Itsekuohintayritys, käteenveto, taustalla oleva valtava pillu. Välillä aika roisiakin kuvastoa, mutta sopiihan se jotenkin tähän, kuin irtojalka housuihin.

Taide on joskus tämmöistä. Yllättävää, spontaanin oloista, kaunista ja kummallista. Esityksiä on vielä jäljellä kolme, eli jos kaipaat jotain mitä et todellakaan tiennyt haluavasi nähdä, niin nyt on siihen tilaisuus. Ei ihan nuorille katsojille (Ikäsuosituskin 16+). Vanha pornoleffateatteri on mitä oivallisin paikka Phantom Limbille, eli sinne Pitkänsillan kupeeseen mars mars. 


Kuvien copyright WHS Teatteri Union.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lähtö / WHS, Jyväskylän Kesä 8.7.2018

Ei ole ihan perinteistä sirkusta tämä Lähtö ei. Eikä edes perinteistä nykysirkustakaan (mitä ikinä sekään sitten olisi). Katsoja kokee siirtyneensä suoraan unimaisemaan, johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Maineikas, palkittu ja yksi nykysirkuksen pioneeri eli WHS tulee ensimmäistä kertaa Jyväskylän Kesään, ja heti jysäyttää jättipotin tiskiin. Lähtö on kiertänyt ympäri maailmaa hurmaamassa katsojia jo vuosikausia. Nyt tiedän miksi.

Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.

Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.

Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.

Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.

Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.

Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.

Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.

Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.

Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lady Macbeth / WHS Teatteri Union & Nukkehallitus 25.2.2017

Nukketeatteri on villinnyt minut täysin viime aikoina, ja tunnetusti Shakespeare villitsi minut jo paljon aiemmin. Ei liene siis mikään ihme että Shakespeare toteutettuna nukketeatterin avulla on juurikin mun juttuni. Ja vielä Macbeth!! Voiko parempaa yhdistelmää enää ollakaan?

Lady Macbeth - sano, kelpaisinko kuninkaaksi? oli unenomainen ja hypnoottinen tulkinta klassikosta. Matti Rossin suomennoksen pohjalta Elina Lajunen oli ohjannut, sovittanut ja käsikirjoittanut. Visualisointi, puvustus ja lavastus oli Elina Lajusen sekä Heini Maarasen käsialaa, ja jälkimmäinen vastasi myös nukkien valmistuksesta. Tunnelmaa luodaan myös Antti Helmisen tarkalla valosuunnittelulla ja savuilla. Koko visuaalinen ilme on henkeäsalpaavan upea.

Noidat (Sara Puljula, Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen) pelaavat korttia, Lady Macbeth pesee käsiään. On tässä paljon niitä klassikkokohtauksia ja monologeja näytelmästä, mutta täysin uniikisti toteutettuna. Periaatteessa kyllä se näytelmän juoni tulee selväksi, mutta auttaa se jos vähän tietää tarinaa ennestään. Nukkeja on erikokoisia ja -näköisiä, osa vain pelkkiä päitä kuten Duncan poikineen ja osa pelkkiä hanskoja, kuten illallisvieraat. Muutenkin lavalla nähdään kaikenlaista outoa ja erikoista; visuaalinen anti on kaikinpuolin tyrmäävä ja lumoava. Kengästä tulee ihan loistava päähine Ladylle. Valoilla ja äänillä pelataan paljon. Yhdessä tästä kaikesta tulee aika kiehtova kombo.

Mutta tämä esitys oli paljon muutakin kuin nukketeatteria. Musiikki, upea musiikki meinasi melkein varastaa koko show'n. Iikka Kotaja vastasi sävellystyöstä (paitsi kahden laulun sävellys oli äänisuunnittelija Joonas Outakosken) ja istui pianon takana laulamassa ja soittamassa. Sara Puljula liittyi mukaan bassottelemaan ja laulamaan minkä noidantöiltään kerkesi. Lyriikat olivat suoraan Shakespearen tekstistä. Jazzahtavaa, iskelmää, kabareemaista - monenlaisia musiikkityylejä. Hetkittäin tuli mieleen mestarillinen Yari; ehkä se oli se mies ja piano yhdistelmä. Voi kun tätä musiikkia voisi kuulla jossain jatkossakin! Välillä kuulemme pätkiä Verdin Macbeth-oopperastakin, tosin tallenteena. En kyllä olisi ihmetellyt lainkaan mikäli nämä monilahjakkaat ihmiset olisivat vielä oopperaakin esittäneet.

Osa rooleista on nukkien, osa ihmisten esittämiä. Yksikenkäinen Lady Macbeth (Reetta Honkakoski) vaeltamassa kynttilänvalossa kuin huomispäivää janoava haamu. Sammu lepattava liekki - ja sehän sammuu. Muina nukettajina toimivat Riina Tikkanen ja Merja Pöyhönen. Ei voi kun ihmetellä taitavaa työtään.

Tämä esitys oli niin vaikuttava, että en olisi halunnut poistua sen taikapiiristä lainkaan. Macbeth on maaginen näytelmä monellakin tapaa yliluonnollisine elementteineen ja noitineen, ja tässä esityksessä tavoitetaan siitä jotain oleellista. Shakespearen kaunis kieli ja lumoava musiikki on hyvä yhdistelmä. Sanoisin suorastaan paras. Kiitos Nukkehallitus ja tekijätiimi!

Vuosikausia mun on pitänyt käydä WHS Teatteri Unionin tiloissa katsomassa milloin mitäkin, mutta nyt vasta pääsin paikalle. Edellinen vierailu tiloihin ajoittuu 1990-luvun alkuun, kun asuin nurkan takana ja muistan käyneeni leffateatterissa katsomassa australialaista Henry: Portrait of a serial killer-leffaa. Tämänkertaisen käynnin kohokohta (esityksen lisäksi) oli tosi mukava henkilökunta ja erityisesti juttutuokio sirkusvelho Ville Walon kanssa.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.