Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.
Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.
Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.
Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.
Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.
Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.
Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.
Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.
Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.
Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti