Sillanpää-ooppera / Myllykolun kesäteatteri 31.7.2018

Ei ollut välttämättä aikomusta mennä katsomaan Sillanpää-oopperaa uudelleen tänä kesänä, koska viime kesänä kävin. Ja lippujen hinnat ovat aika suolaiset. Mutta koska tarjottiin lippuja hyvin edulliseen henkilökuntahintaan (kiitos vaan Mira ja Sauli!!) niin pitihän se sitten tarttua tilaisuuteen, kun kalenterissakin kerran oli tilaa. Ja samalla oli oiva tilaisuus tutustuttaa paikkakunnalla asuva ystäväni Minna teokseen. Ensimmäinen oopperakokemus, ja vaikka musiikki ei ehkä ole sitä helpointa, niin onhan se hämeenkyröläisen nyt hyvä tutustua paikkakunnan spektaakkeliin...

Edelleen Osmo Rauhalan lavastus oli vähäeleisen tyylikäs ja niin Rauhalan näköinen. Mies oli itsekin esitystä katsomassa. Jotenkin ne taustalla olevat ja videolla putoilevat GATC-elementit muistuttavat miten kaikki muistommekin ovat osa DNA:tamme. Vanha Sillanpää muisteloi; lapsuuttaan, nuoruuttaan, Siikrin tapaamista. Hauskasti murre voimistuu kun mies taantuu lapseksi loppuvaiheissa sairaalassa.

Edelleen kyllä hieman ärsyttää tämä alkoholisoituneen taiteilijamiehen myyttisyys, mutta sellaistahan se taisi olla. Surku tuli vaimoansa Siikriä.

Laulajat ovat hyvässä vedossa. Erityisesti Sauli Tiilikaisen tulkitsema vanhempi Sillanpää ja Päivi Nisulan hoitaja esiintyivät upeasti. Pilkettä silmäkulmassa, sillä kaikesta huolimatta huumori on mukana tässä esityksessä vahvasti, vaikka dramaattisia asioita käsitteleekin. Tai toisaalta, ihmisten elämäähän tässä läpikäydään. Alamäkineen, myötätuulineen, kriiseineen ja ilonhetkineen. Arkea. Siikrin haamun ja vanhan Sillanpään duetto koskettaa intensiivisyydessään. Sillanpään ikävä on kova, mutta minulle tulee hieman sellainen olo, että olisit kohdellut vaimoasi paremmin niin hän olisi elossa... Helena Juntunen on niin sataprosenttisen läsnä Siikrinä laulaessaan.

Kuoro on aivan ihana, elävä, muuntautumiskykyinen ja hauska. Monta viime kesältä tuttua kasvoa sieltä bongaan, ja näitä on jotenkin tosi kiva katsoa, ja ennen kaikkea kuunnella. Ensimmäinen näytös loppuu vaikuttavasti kuorokohtaukseen, punanauhojen kanssa. Ja siitä samasta 1918-teemasta alkaa toinen näytös: vankileirillä punaiset neliöt valkoisten vartioimina. Ja se kenkien riisuminen. Sydämestä riipaisee. Mutta sitten taas: twistaava kuoro on jotain hillitöntä! Bravo kuorolle!

Jotenkin tämä ooppera vie tunteiden äärilaidoilta toisiin. Musiikki ei ole helppoa, mutta sellaiset tutut pätkät siellä seassa helpottavat hieman kuunteleukokemusta. Mutta selkeästi musiikki soi, ja äänet on miksattu hyvin eli laulusta saa selvää. Silti libretto on paikoitellen tarpeen jos haluaa seurata juonta. Varsinkin ensinkertalainen kärsi hieman kun ei pysynyt aina ihan kärryillä.

Kyllä tämä kannatti katsoa näin toisellakin kerralla. Myllykolussa on raamit kunnossa ja palvelut pelaavat. Ajoituskin meni nappiin, koska ajomatkalla teatterille satoi ja ukkosti (lähelle oli iskenyt salamakin ja palokunta oli palavaa puuta sammuttamassa) mutta esityksen ajan ilma oli varsin miellyttävä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.