Patarouva / Savonlinnan oopperajuhlat 6.7.2018

Tykkään ihan julmetun paljon Tšaikovskin musiikista. Baletteja jaksan katsoa (ja myös kuunnella) kerta toisensa jälkeen ja sinfoniat soivat kotistereoissa usein. Mutta ainuttakaan oopperaa en ole koskaan nähnyt, en edes Jevgeni Oneginia! Siispä Savonlinnan tämän kesän uutuus Patarouva kiinnosti välittömästi. Kun vielä yksi suosikkilavastajani Jani Uljas sai pestin sitä lavastamaan, niin viikonlopun suunnittelu Savonlinnaan kahden vuoden tauon jälkeen saattoi alkaa. Toissa kesänä tuli festivaaleilla käytyä vuosien tauon jälkeen, katsomassa hienoa Don Giovannia. Silloin meitä oli neljän hengen seurue, ja nyt olin liikkeellä ihan yksin.

Pituutta Jere Erkkilän ohjaamalla Patarouvalla oli ensi-illassa liki 3,5 tuntia, yhdellä puolen tunnin väliajalla. Mutta ei se tuntunut lainkaan niin pitkältä! Luin synopsiksen käsiohjelmasta etukäteen, mutta muuten ei ollut suuremmin tietoja koko oopperasta. Suuri osa laulajistakin oli minulle vieraita nimiä. Mutta eipä tuo haitannut; samanlainen hieman höttöinen juoni tässäkin oli kun monessa muussakin oopperassa. Kolmiodraamaa ja kuolemaa ja semmoista. Mutta kiehtova kyllä!

Katsojat saapuvat linnaan

Pääosassa Herman (Mika Pohjonen), joka on uhkapeluri ja maailmantuskaa poteva mies. Sitten hän rakastuu, palavasti ja tulisesti, ihan ventovieraaseen naiseen! Mutta oi ja voi, tämä onkin juuri kihlautunut ruhtinas Jeletskin (Konstantin Shushakov) kanssa. Onneksi (tai onnettomuudeksi) katseet ovat kohdanneet ja kielletty rakkaus on syttynyt. Liza (Irina Churilova) on myös intohimon pyörteissä, mutta samalla hän myös kammoksuu Hermania. Ehkä hänellä on selvännäkijän lahja? Sillä petollinen ketku Herman onkin! Nimittäin Lizan isoäiti, legendaarinen diiva kreivitär (Elena Zaremba) tuntee perimätiedon mukaan korttien salat. Eikä minkä tahansa korttien vaan kolmen legendaarisen voittokortin. Toki tähän liittyy pieni kirous, mutta ei kai uhkapeluri pienestä piittaa. Zara päätyy itsemurhaan Hermanin petollisuuden vuoksi, ja kreivitärkin kuolee. Eikä tietenkään Hermanillekaan hyvin käy, sillä viime hetkellä patarouva pistää pasmat sekaisin. Mutta loppu on jotenkin seesteisen kaunis; Herman kohtaa jälleen rakkaansa Lizan, ja he katoavat yhdessä sumuverhoon ja kaukaisuuteen.

Laulajat ovat kaikki taitavia, tottakai. Pohjonen on oikein hyvä riivattuna uhkapelurina, joka on valmis uhraamaan kaiken saadakseen tietää kortit (ne ovat muuten 3, 7 ja ässä - tai niinhän sitä luulisi). Kortit jotka muka takaisivat vaurauden ja onnen. Pidin myös muheaäänisestä Nikoloz Lagvilavasta (kreivi Tomski). Mutta nyt kyllä naiset veivät sydämeni tällä kertaa. Ensinnäkin Kreivitär. Zaremba laulaa sydämestään ja ilmaisee juuri nappiinsa maailmaa nähneen, hieman katkeroituneen diivan elkeet. Ennen kaikki oli paremmin, ja kauneus on katoavaista. Ihanan aristokrattinen olemus ja kypsän täyteläinen ääni. Myös Churilova Lizan roolissa oli valloittava ja kaunisääninen. Ja naiset vielä kantoivat Erika Turusen suunnittelemat venäläisen mahtipontiset epookkipuvut muhkeine turnyyreineen upeasti. Kyllä tätä kelpasi katsella ja kuunnella.

Niin ne puvut. Niin aatelisten kuin vähän vähempiarvoistenkin puvut olivat viehättäviä. Värimaailmaltaan aika tummia, mutta se sopi hyvin lavastukseen ja tarinan henkeen. Ei tämä ole mikään hilpeä ja kevyt ooppera, vaan aika raskaskin. Ainakin aiheeltaan, jos ei musiikiltaan. Erityisesti Kreivittären mustat puvut sykähdyttivät. Ja sitten oli vielä upeasti liikkuva tanssiryhmä (joiden nimiä ei valitettavasti käsiohjelma saatikka oopperajuhlien kotisivut tunne), joilla oli myös huikeat vaatteet. Sirkusryhmänä tai pastoraalikuvauksen esittäjinä - katselin ilokseni myös näitä luomuksia. Reija Wäre oli luonut tanssijoille kauniit ja vauhdikkaat koreografiat. Minusta on mahtavaa että isoon oopperaproduktioon mahtuu myös seitsemän tanssijaa. Ja vielä näin monipuolista ja lahjakasta tanssijaa. Siitäkin pisteet esitykselle. Lisäys: Oopperajuhlat olivat lisänneet myöhemmin tanssijoiden nimet kotisivuilleen, siitä kiitos. Ja iso kiitos tanssijat: Linda Haakana, Susmita Meyer-Rochow, Johan Pakkanen, Aapo Siikala (Kuolema), Jani Talo, Terhi Talo, Kalle Lähde ja Mia-Mari Sinkkonen.

Jos olivat puvut slaavilaisen melankolisia, niin sitä oli lavastuskin. Synkkää ja silti mahdottoman komeaa katseltavaa. Kun pääsee tekemään noin isolle lavalle kun Olavinlinna, niin onhan se varmaan hienoa. Mutta kun on iso kuoro ja paljon porukkaa, niin kyllä se lava siitä täyttyy. Taas kerran Jani Uljas onnistuu vallan erinomaisesti. Katosta riippuu sipulikirkontornin se sipuli, joka toisessa näytöksessä on kellahtanut symbolisesti kumoon. Kaikki menee alamäkeä, varsinkin Hermanin elämä. Kyllä tässä esityksessä on hetkittäin tosi synkkää menoa, ja loistavasti hiljalleen eteenpäin lipuva Kuolema vierailee majesteetillisesti lavalla.

Tummasävyistä kokonaisuutta täydentävät pienet yksityiskohdat; vaikka alussa on ilakoiva väkijoukko puistossa, niin kummasti ilmapallokimppu on musta. Verenpunaiset seinävaatteet toisessa näytöksessä tai tummanpuhuvat huonekalut ja tylyn takorautaiset portit. Raskasta on. Mutta ei raskassoutuista! Kreivittären makuuhuonetta koristavat lukuisat pirstoutuneet omakuvat, alleviivaten nuoruuden menetystä. Lavalla ei ole mitään liikaa eikä sieltä myöskään puutu mitään. Takaosan koroke on hieno promenadi mitä hyödynnetään paljon. Varsinkin silhuettimaisena kulkeva Kreivittären hautajaissaattue on huikea näky.

Josta pääsenkin kätevästi William Ilesin valosuunnitteluun. Kertakaikkisen kaunista! Venäjän lipun värejä käytetään paljon, ja ne toimivat. Tähtitaivas tuikkii ja tuntuu tulevan pitkälle katsomoon asti. Ja sadekin tehtiin valoilla ja projisoinneilla. Pistemäisillä valoilla luodaan ristikko Hermanin päälle, kuvastamaan tämän henkistä vankilaa. Poispääsyä ei tunnu olevan. Ilotulitukset on projisoitu Olavinlinnan massiiviselle takaseinälle ja myös maagiset numerot 3, 7 ja ässä lipuvat seinän poikki. Kuin härnäten Hermania! Ukkonen ja salamointi oli toteutettu valoin ja äänin myös hienosti. Valoilla saa pehmeitä ja utuisia tunnelmia mutta myös kovia ja tarkkoja. Tämmöinen linna on hieno miljöö valosuunnittelullekin; valot hyväilevät vanhoja muureja ja kivien pintaa. Hermanin ja Lizan ensisuudelman aikana valot olivat suorastaan häikäisevän hienot. Niin ja sitten vielä lopussa kun miehet ovat pelaamassa; vihreät valot muistuttavat korttipöytien verkaa; oivallinen idea! Mutta näitä esityskuvia kun katsoo niin kovin sinisävyiseltä näyttää.

Kehun vielä tulen käyttöä; sopii hyvin tämmöiseen miljööseen!

Mitäs sitten kehuisin? Kuoron osuudet olivat kertakaikkisen kaunista kuunneltavaa ja joukkokohtaukset näyttäviä. Katariina Suurena ja tämän puolisona (tai rakastajana) nähtiin esityksen pienimmät ihmiset (ihastuksen huokauksia kuului pitkin katsomoa parin tullessa loppukiitoksiin). Matti Hyökki oli valmentanut kuoron hienoon iskuun. Käytännössä ulkona kun ollaan niin mitä vaan voi sattua. Nyt lensi lintu katsomon ja lavan yli, asettuen muurin koloon. Kuin joku enteitä tuonpuoleisesta tuova lähetti!

Katsokaa nyt Katariina Suurta (tuossa keskellä keltaisissa)!!

Ne joukkokohtaukset ovat kyllä tämmöisissä suurissa tuotannoissa se juttu mitä jaksan aina ihmetellä ja ihailla. Niin taas. Alun puistokohtauksessa on valtaisia määrä porukkaa ja siellä on ihania pieniä yksityiskohtia. Mitä nyt 1700-luvun lopun Pietarissa puuhattiin. Polkupyöräilijä ajelee, tytöt hyppivät narua, poika pyörittää vannetta, sirkuslaiset esiintyvät, lastenhoitajat lykkivät vaunuissaan pienokaisia. Kuin sukeltaisi johonkin vanhaan maalaukseen! Myöhemmin on hieno tanssiaiskohtaus loisteliaine pukuineen, ja lopussa tiheätunnelmainen uhkapelikohtaus. Ohjaajalla on iso paletti hoidettavanaan näissä isoissa porukoissa, ja hyvin Erkkilä tämänkin osa-alueen hanskaa.

Musiikki! Se meinasi kokonaan unohtua. Aika oleellinen elementti kun oopperasta puhutaan. Kyllä pidin. Sitä Tšaikovskimaista slaavihenkeä oli paljon, mistä kyllä tykkään. Suuria tunteita, kauniita aarioita, hienoja duettoja. Ja sitten oli yksi hyvin hämmentävä kohta. Nimittäin kun näytelmäseurue esittää pastoraalikuvauksen Paimentytön vilpittömyys, niin musiikki muuttuu totaalisesti. Mitä ihmettä, vaihtuiko ooppera kesken kaiken Mozartiksi? Minunkin amatöörikorvani tunnistavat sieltä jotain tuttua. Vaikken paljoa oopperaa ole kuullut, niin Mozartilta kyllä kolmekin teosta, ja Taikahuilun vielä monta monta kertaa. Ja se oli se mikä ensimmäisenä mieleen putkahti. Ilahduin suuresti kun sitten luin käsiohjelmasta esityksen jälkeen Mozart-maininnan samassa yhteydessä! Hassua muuten että kotona en oikeastaan koskaan kuuntele oopperaa. Se jotenkin vaatii sen visuaalisen puolen kaverikseen. Sen sijaan balettimusiikkia voin kuunnella sujuvasti, tai musikaaleja.

Tekstitys on hyvä juttu ja varsinkin kun kielenä on joku mitä ei katsoja ymmärrä lainkaan. Venäjä kuulostaa oopperassa kyllä hienosti soljuvalta. Välillä ei meinannut tekstitys pysyä mukana kun viisikin solistia lauloi yhtä aikaa, että mikä oli kenenkin osuus. Jossain olen nähnyt tämmöisen toteutettavan eri väreillä tai eri fonteilla.

Nuoruus ei ole ikuista, ja vanhuus tulee pian. Kukaan ei välty kuolemalta, ei kukaan, vaikka olisi millaiset valttikortit käsissä. Äläkä tavoittele toisen omaa. Siinäpä kai Patarouvan sanoma, jos sellaista nyt voisi ajatella oopperalla olevan. Täytyykin kaivaa jostain esiin Puškinin pienoisromaani mihin tämä perustuu.

Jos nyt jotain moitittavaa on pakko keksiä illan esityksestä, niin hämmästelin parikin kertaa millainen kirskahdus kuului valonheittäjähepun tuolista (tai jostain). Istuin nimittäin rivillä 26 ja siitä näki hyvin vasemmanpuoleisen valomiehen kun käänsi hieman päätään. Öljyä saranoihin tai jotain! Muuten paikkani oli superhyvä, vaikka ensin ajattelin sen olevan liian kaukana. No, kiikarit oli mukana lähikuvia varten, mutta kokonaisuudesta sai loistavan kuvan. Olen erittäin tyytyväinen. Lisäksi harmittaa se että jotkut viitsivät tulla oopperaesitykseen (minkä liput eivät kovin edullisia ole) supattelemaan. Sentään popkorninsyöjiä ja kännykänräplääjiä ei osunut paikalle, kiitos edes siitä.

Valtavan hyvin kyllä Oopperajuhlien toimistossa huolehdittiin asioista. Olin jotenkin ajatellut (ja mielestäni netistä tarkistanutkin) että toimisto on auki kuuteen. Piti olla perillä puoli kuuden maissa, ja hakea lippuni sieltä. No, onneksi soittivat ajomatkan aikana että olenko tulossa, koska paikka menee neljältä kiinni. Enpä olisi kerennyt. Siispä sain hakea kassini Tallisaaren lippukioskista. Kiitos! Ja blogin nimikin on melkein oikein :-)

Kertakaikkisen onnistunut Oopperajuhlien avaus kyllä. Linna kuhisi entisiä ja nykyisiä oopperalaulajia, poliitikkoja ja kaikenmaailman julkkiksia. Ennen esitystä oli mukava vaihtaa sananen tekijäporukan Janin ja Williamin kanssa ja väliajallakin törmäsin moneen tuttuun. Kutsuvieraana pääsin nimittäin nauttimaan myös skumppatarjoilusta Kongressisaliin, vaikka mun kohdalla se olikin paremmanmakuista Lehtikuohua. Esityksen jälkeen olikin sitten nopea siirtyminen Pietarin hoveista ja Olavinlinnan taiasta vähävaraisen teatteribloggaajan arkeen. Nukuin nimittäin yöni autossa. Tosin ei monessa kalliissakaan hotellihuoneessa ole näkymää linnaan, että sillä. Ja hyvin siellä nukkui (tosin seuraavaksi yöksi menin kesähotelliin että pääsi suihkuun).

Kiitos Oopperajuhlat, kiitos Savonlinna, kiitos Patarouvan porukka! Ja erityiskiitos Janille lauantaiaamun toritreffeistä!



Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.