I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.

Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.

Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.

Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.