Rakastaja / Teatteri Jurkka 27.12.2018

Mulla on nyt menossa pienimuotoinen Harold Pinter -festivaali. Pinter kirjoitti ison tukun lyhyitä näytelmiä ja niitä ehkä hieman harvemmin esitetään, koska pituus. Lontoossa käynnistyi syyskuun alussa Pinter at the Pinter -kausi, missä nämä kaikki Pinterin pienoisnäytelmät esitetään herran nimikkoteatterissa. Ohjaajina on tukku huippunimiä, eikä näyttelijävalinnoissakaan vikaa ole. Onnistin syyskuussa katsastamaan ensimmäisen erän (Pinter1), jossa oli viisi mininäytelmää. Tammikuussa mulla on vuorossa Pinter5 (2 näytelmää) ja Pinter6 (3 näytelmää), ja sitten huhtikuussa pieni bonus eli Betrayal (mihin on liput kahteenkin esitykseen).

Enkä oikein edes tiedä mitä pitäisin Pinterin teksteistä. Ainakin nuo Pinter1:sen viisi näytelmää olivat NIIN outoja ja hämäriä että oksat pois. Pidemmistä näytelmistä olen nähnyt Lontoossa ainakin nämä: The Caretaker, Birthday Party, Hothouse, No Man's Land, Old Times.. Osa hyviä, osa outoja, osa jotain siltä väliltä. Suhteeni Pinteriin on siis ristiriitainen.

Mutta tämä Teatteri Jurkan hitti Rakastaja on hyvin kiinnostava. Pinter punoo kiinnostavan tarinan ja hämää katsojaa (tai ainakin yritystä on) loppumetreille asti. Rakastaja on varsin passeli esitys piskuiseen huoneteatteriin kuten Jurkka. Essi Rossin ohjaama esitys kestää tunnin ja lavalla nähdään vain kaksi näyttelijää. Sarah (Milla Kangas) ja Richard (Lauri Tilkanen) ovat jo tovin keskenään naimisissa ollut pari. Muutaman kerran viikossa naisen luona vierailee hänen rakastajansa John. Täysin aviomiehen suostumuksella. Pariskunta keskustelee kummastakin suhteesta hyvin arkisesti, rupattelevaan sävyyn. Mustasukkaisuutta ei vaikuttaisi olevan, puoleen eikä toiseen. Mieskin käy maksullisen naisen luona.

Katsojalle annetaan hienovaraisen pieniä vihjeitä pitkin näytelmää. Vihjeitä siitä että asiat eivät ole aina siltä miltä näyttävät. The Temptationsin soulbiisi Just My Imagination, miehen linssittömät silmälasit...

Jossain vaiheessa parin roolileikki saa uusia sävyjä ja rakastajan rooli vuotaa arkeen, vai käykö siinä päinvastoin. Esitys on hyvin intiimi, myös tilan pienuuden takia. Tilkanen ja Kangas ovat niin toistensa kuin katsojankin iholla. Katseet ovat intensiivisiä, kujeileva leikkimielisyys tarttuvaa. Näytteleminen on pakotonta ja verkkaisen hurmaavaa. Välillä juodaan teetä ruusukupeista ja välillä kieritään sängyllä. Valtasuhteet ja muutoksenhalu pyörittävät tätä paria, ja ajavat erilaisiin kokeiluihin. Mustasukkaisuus alkaa kuitenkin nostella päätään, ja myös halu tietää enemmän millainen se rakastaja onkaan... Molemmat näyttelijät vaihtavat arkiminästä rakastajarooliin lennossa, ja persoonat ovat kovin erilaisia. Siinä missä Sarah on arkisin miehensä kanssa viileä ja hillitty, niin rakastaja kaivaa hänestä esiin viettelevän villikissan.

Cameoroolissa maitomiehenä lavalla vilahtaa pikaisesti myös Taisto Oksanen - tämän roolin esittäjä vaihtuu kuulemma joka näytöksessä.

Aino Kosken minimalistisen lavasuunnittelun keskipisteenä on iso sänky. Juuri muuta lavalle ei mahdukaan. No, pari viherkasvia ja katossa oleva valaisin/tuuletin. Pidän kovasti Kosken pukusuunnittelustakin. Pariskunnan vaatteet ovat aavistuksen vanhahtavat. En tiedä miksi sellainen tulee mieleen, varmaan pukujen leikkaus ja miehen hieman dandymäinen asu liiveineen ja ruutukuoseineen. Pauli Riikosen äänet ja Saku Kaukiaisen valot täydentävät kompaktin lavan.

On kiinnostavaa kuulla ennen esitystä, että sama porukka teki tämän 10 vuotta sitten Teatterikorkeakoulussa. Sittemmin parisuhteita ja lapsia ja arkea on ehtinyt tulla kaikille, ja sitä myöten perspektiivi muuttunut myös vakiintunutta parisuhdetta koskien. Vanha esitys on läsnä mustavalkoisissa videopätkissä mitä pääsemme muutaman kerran vilaukselta katsomaan. Olisikin mahtavaa jos monesta muustakin esityksestä saisi päivitysversiot samalla tekijäjoukolla myöhemmin!

Jos vain onnistut saamaan lipun niin kyllä tämä Rakastaja kannattaa käydä katsastamassa. Vaikka loppuunmyytyjä taitavat nuo olla. Meidänkin näytöksessä oli useita ihmisiä odottamassa peruutuspaikkoja, ja kuusi onnellista pääsikin mukaan. Ei kannata menettää siis toivoaan, vaan mennä Jurkkaan jonottamaan esitysiltana.


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Birthday Party / Harold Pinter Theatre 16.1.2018

Harold Pinteriä omassa nimikkoteatterissaan, kiitos kyllä. Kun vielä lavalla joukko aika valovoimaisia tähtiä, niin mikäpä se oli lippua varatessa. Myöhemmin luin vielä jostain, että tämä The Birthday Party on yksi Pinterin esitetyimpiä näytelmiä. Mutta nähtyäni tämän voin vain ihmetellä että miksi ihmeessä??

Meinaan nyt olen aika pettynyt. Liki 2,5 tuntia umpitylsää jaarittelua. Joo, periaatteessa kaikki toimii, siis lavastus on kivaa katseltavaa ja näyttelijät ovat oikeasti hyviä. Onko ohjaaja Ian Rickson näin hiipunut, koska edellinen työnsäkin oli aika onneton (Against Almeidassa), vai onko tämä vaan niin nuupahtanut näytelmä ettei mikään magia herätä tarinaa eloon? Rickson on kuiteskin ohjannut hienojakin töitä.

Nyt ollaan jossain merenrantakaupungissa, vanhemman pariskunnan luona. Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen, rantatuolien hoitajamies Petey (Peter Wight) tulee aamupalalle ja katoaa sitten töihin. Vaimo Meg (Zoë Wanamaker) hössöttää ja säätää ja on aika simppelin oloinen. Talossa asuu pitkäaikaisvuokralainen Stanley (Toby Jones). Kaikki muuttuu kun Petey tapaa rannalla pari häiskää, jotka haluavat myös majapaikkaa. Oudot tummapukuiset heput Goldberg (Stephen Mangan) ja McCann (Tom Vaughan-Lawlor) saapastelevat sisään ja haluavatkin järjestää yllätyssynttärihjuhlat Stanleylle. Onko oikeasti tämän synttärit vai ei, se jää hieman epäselväksi. Juhlat kuitenkin pidetään ja ne menevät hieman kummallisiksi. Seuraavana aamuna miehet kuskaavat vihannekseksi muuttuneen Stanleyn pois. Kemuissa on vielä nuori naisseuralainenkin Lulu (Pearl Mackie) jota Goldberg ahdistelee.

Ihmeen eleetön ja väritön tämä oli, ja tunnelmaa rakennettiin vaikka mitään ei koskaan tapahdukaan. Olivatko miehet Stanleyn tuttuja, mene ja tiedä. Välillä tuli tunne, että häntä he tulivat etsimään ja olivat ehkä kostamassa jotain, mutta mitään ei selitetty eikä kerrottu. Tämä oli tosi outo ja kummallinen näytelmä. Mihin sitä jännitystä rakennettiin, kun kaikki jäi kuiteskin kesken? Vähän vihjailtiin asioista mutta mitään ei paljastettu. Juhlat äityvät väkivaltaisiksi, mutta onko Stanley hullu murhaaja, vai mikä kumma tyyppi. Ärsyttävää. Ja loppu oli tosi töksähtävä.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Wanamaker häsläävänä emäntänä on hyvä. Ja Mangan kyllä yliveto, lipevänä ja itsevarmana, ja samalla hyytävän pelottavana Goldberginä. Jotenkin tuli mieleen Colin Farrell, ehkä se oli se kampaus ja maneerit?

Mun mielestä tässä ongelmana oli tekstin heikkous, koska ilman hyvää tekstiä ei parhainkaan porukka saa taiottua siitä mitään ihmeellistä irti. Arvosteluja ei ole vielä, koska nyt torstaina on vasta ensi-ilta. Mielenkiinnolla odotan mitä kriitikot sanovat. Mä oon vaan kai niin tollo etten tunnista hyvää näytelmää, mutta minä en tykännyt... Mutta tarinan opetus: aina ei voi onnistua vaikka olisi kuinka paperilta katsottuna napakymppi.

Esityksen huonouden lisäksi harmitti kadonnut hanskani, mitä ei koskaan löytynyt (palasin vielä seuraavana päivänäkin kysymään). Teatterille se jäi koska mennessä oli molemmat mukana.

Ps. Ja pari päivää myöhemmin. oikeat kriitikot ovat puhuneet: neljää ja viittä tähteä :-D


Kuvien copyright Johan Persson.

The Caretaker / Old Vic 5.4.2016

Ihan kauheasti en ole Harold Pinterin näytelmiä nähnyt, mutta nyt on taas ruksittu yksi pois listalta eli The Caretaker. Ryhmäteatteri on esittänyt tätä 1990-luvun alussa, mutta sen koommin ei ole Suomessa nähty (paitsi Siriuksen ruotsinkielinen versio). Mutta Old Vic Lontoossa esittää, ja uusi taiteellinen johtaja Matthew Warchus vastasi ohjauksesta. 

  

Ekana on ihan pakko kehua Rob Howellin lavastusta. Se on nimittäin huikean nerokas. Aluksi nähdään vain talon liuskekivikatto, mihin sataa. Kun esitys alkaa, niin katto liukuu ylös ja sen alla oleva talon interiööri liukuu lavan eteen, melkein jo osittain katsomoon. Se on niinkuin sellainen erillinen irtoelementti, mikä on lavalla. Upea! Katsojien näkösällä on vain yksi huone. Rähjäinen ja kaikkea roinaa täynnä oleva, ja yksi ikkuna (minkä takana sataa about koko näytelmän ajan).

Tästä nappaamastani kuvasta saa hyvän käsityksen millainen lavastus oli

Aston (Daniel Mays) on vähän hitaalla käyvä ontuva reppana, joka tykkää nikkaroida kaikenlaista ja keräillä romuja. Yhtenä iltana hän tuo sateesta mukaansa nuhruisen kulkurin Daviesin (Timothy Spall), ja majoittaa tämän taloonsa. No, mies asettuu asumaan ja on kuin kotonaan, vähän ehkä liiankin kanssa. Eräänä päivänä paikalle ilmestyy hyvin uhkaavanoloinen tyyppi, joka onkin Astonin veli Mick (George MacKay) joka itseasiassa omistaakin koko talon. Siitä alkaa kummallinen valtataistelu, kun Davies liittoutuu ja kaveeraa vuorotellen kummankin kanssa. 

Aston suhtautuu kumman kärsivällisesti Daviesin oikkuihin, mm. ikkunan auki pitämisestä tulee sanomista. Davies valittaa vedosta, mutta Aston haluaa ilman vaihtuvan. Lisäksi Davis puhuu unissaan, ja se häiritsee kovasti Aston-reppanaa. Tämä tilanne kärjistyy pikkuhiljaa... Jossain vaiheessa Aston tuo Daviesin kadonneen laukun taloon, mutta se onkin ihan väärä. Mutta onneksi sieltä löytyy hulppea viininpunainen samettinen tupakkatakki! Joka päällä voi kävellä kuin keikari, ja laittaa käytetyn nenäliinan rintataskuun. Aston tarjoaa kulkurille talkkarinhommaa, pohtivat mitä töitä siihen pestiin kuuluisi. Työtakkikin olisi jo (ei se tupakkatakki, vaan toinen).

Yhtenä yönä Davies mönkii pimeään asuntoon, ja kokee kauhean peljästyksen, kun Mick pelottelee tätä imurilla. Käyvät keskustelua, jossa kumpikin haukkuu Aston-rukkaa, mm. laiskaksi ja hitaaksi työmieheksi. Ja sitten onkin Mickin vuoro tarjota talkkarihommaa Daviesille. Tämä kaksikko alkaa sitten juonia, miten elämä olisi parempaa ilman rampaa ja hidasta Astonia.

Yksi koskettavimpia hetkiä koko näytelmässä on Astonin lakoninen monologi Daviesille, missä tämä kertoo sairaalajaksostaan pöpilässä ja miten äiti antoi luvan sähköshokkeihin, ja miten sen jälkeen kävely muuttui huonoksi, ja ajatukset ja puhe laiskoiksi. Hirmu surullista.

Jotenkin jännää miten Davies soluttautuu asuntoon ja alkaa määräillä, jopa uhkailla, erityisesti tietenkin Astonia. Ja eihän tämä hyvin voi päättyä kun kaikkien välit ovat pingottuneet. Loppu jää vähän avoimeksi ja kesken... Lähteekö Davies pois asunnosta vai ei?
Niin muuten, Daviesin sängyn päällä oli ämpäri narussa, koukusta riippumassa, vuotokohdan sadevettä keräämässä. Koko esityksen ajan odotin että se joko tipahtaa alas tai koukkua käytetään jonkun hirttämiseen... hmm...

Ei voi kun ihailla kaikkien näyttelijöiden työtä. Daniel Maysin olen nähnyt muutamia kertoja lavalla, mutta jotenkin tämä rooli on huikea. Timothy Spall on sellainen mumisija, naamanvääntelijä ja menninkäismäisesti liikkuva että oksat pois. Joka kekkaloi pitkissä kalsareissaan pitkin lavaa, tavararöykkiöitä penkoen. Ja George MacKay sitten. Hetkittäin hän vaikuttaa ihan kuin jostain Terminator-leffasta tempastulta androidilta, niin vähäeleinen ja cool mies on. Uhkaava ja pelottava, omituinen höpöttäjä, joka ihan pokkana puhuu ihan kummia. Vähän psykopaatin oloinen. Kumpikin veljeksistä on outoja. Oikeastaan kaikki kolme tyyppiä on kummallisia.

Eka näytös kesti vain 40 minuuttia, ja kokonaiskesto oli kolmisen tuntia. Mietin että yleensä kyllä ensimmäinen on pidempi kun toinen, mutta selitys olikin 2 x 15 min väliajat. Ei tämä tuntunut niin pitkältä näytelmältä, mutta ehkä ne kaksi väliaikaa auttoivat. Oli muuten mukava ylläri, kun alunperin piippuhyllyllä olleet paikat oli siirretty permannon parhaille paikoille. Hintaerokin oli huomattava :-) Tämä oli vika ennakkonäytös ennen ensi-iltaa.

Hyviä arvosteluja tämä sai, ja ihan ansaitusti. Laatuteatteria, joka mittapuulla. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos mahdollisuus on. Tässä linkki kritiikkikoosteeseen.

Stage doorilla ei ollut kuin muutama ihminen, joten mitään ruuhkia ei ollut. Varsinkin Timothy Spall oli oikein puhelias, kertoili Malmössä olevasta veneestään jne. Mutta kovasti herra on hoikistunut, ja oli oikein tyylikäs muutenkin. Vähän eri näköinen kuin lavalla ollut mörökölli!

Esityskuvien copyright Manuel Harlan

Loput omia

Ian McKellen ja Patrick Stewart lavalle 2016?

Huhujen mukaan 2016 voitaisiin nähdä kaksi vanhempaa herrasmiestä yhdessä Lontoon lavoilla. Nimittäin New Yorkissa viimeiset ajat esiintyneet Sir Ian McKellen ja Sir Patrick Stewart palannevat kotimaahansa vetämään Harold Pinterin No Man's Landia. Ainakin huhujen mukaan.

Herrat esittivät Waiting For Godot'ia Lontoossa 2009 ja siitä siirtyivät rapakon taakse 2013-2014. Siellä esitysrepertuaariin mukaan lisättiin tuo No Man's Land. Eli koska lontoolaiset eivät saaneet nauttia molemmista, niin nyt olisi tarkoitus tuoda toinenkin näistä sikäläisille.

Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, jos tähän tulisi vahvistus ja tarkempia tietoja lähiaikoina.

Old Times / Harold Pinter Theatre 8.3.2013

Illan teatteriohjelmassa Old Times, Harold Pinter teatterissa. Marie oli mennyt aamulla ennen töihin menoa jonottaan meille päivälippuja kun mä makasin grillautumassa Wendyn lämpöhuovan alla. 

Marien kanssa teatterissa

Ehdin juuri parahultaisiksi n. 10 yli 7 paikalle. Eturivin loistavat paikat keskellä, ja vain 10 puntaa kappale! Näytelmä oli Harold Pinterin kirjoittama Old Times. Eniten mä sen halusin nähdä Rufus Sewellin takia, joka olikin ehdottomasti näytelmän valopilkku. Ei ne 2 naistakaan (Kristin Scott Thomas ja Lia Williams) huonoja olleet. Esitys oli verkkainen, tapahtui samassa tilassa, ei väliaikaa, ja keskittyi pohtimaan pariskunnan sekä vaimon vanhan nuoruusajan ystävän suhdetta. 

Oltiin kumpikin hieman pihalla mitä tässä tapahtui ;-) Varsinaiset teatteriharrastajat! Mutta näyttelijät olivat kyllä hyvät! Ei jaksettu mennä stage doorille, kun oli nälkä ja kaikkea.

Esityksen jälkeen mentiin kadun toiselle puolelle italialaiseen ravintolaan, Mariella oli joku kooditarjous puhelimessa millä sai 25% alennuksen vielä. Syötiin kasvispizza puoliksi ja lisukkeina rosmariiniperunoita ja tomaatti-sipuli-basilikasalaattia sekä vettä, yhteensä n. £12. Ei paha. Ruuan jälkeen käveltiin halki Sohon ja tulin hotellille samalla bussilla millä Marie jatkoi kotiinsa.