Paljon olen erikoisia esityksiä vuosien varrella nähnyt, mutta nyt täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta: It Stays As It Is taitaa lyödä laudalta kaikki muut erikoisuudessaan. Kun lyödään yhteen kolme oman alansa taitajaa (Mart Kangro on koreografi, ohjaaja ja tanssija, Juhan Ulfsak ohjaaja ja näyttelijä ja Eero Epner taidehistorioitsija ja näytelmäkirjailija) niin tuloksena voi olla ihan timanttia, tai sitten jotain muuta. Tämän luokittelen omalla henk koht asteikollani siihen "johonkin muuhun". Saattoi olla hienoa, tai saattoi olla olematta. En pysty sanomaan. En oikein tiedä mitä tästä osaisin sanoa.
Täysi (tai semitäysi, koska istuimme ohjeistuksen mukaan harvakseltaan) Teatterimontun katsomo tuijoitti harmaata vaneriseinää koko noin tunnin ja 45 minuutin ajan. Seinä kohosi edessämme kuin muuri, mitään ei läpi näkynyt. Sen takaa kuului sen sijaan ääniä, välillä rumpujen pauketta, välillä muuta. Mies (Ulfsak) alkaa puhumaan meille seinästä, kuinka he rakensivat sen, ja se pysyy. Se pysyy paikallaan, juuri tuollaisena. Siihen ei tule esityksen aikana muutoksia (kieltämättä olin jo ehtinyt ajatellemaan että se aukeaa tai kaatuu jossain vaiheessa). Myös me kaikki katsojat pysymme. Juuri niin kuin olemme. Myös katselusuuntamme pysyy. Kaikki on ja tulee olemaan, as it is. Kaikella on tarkoitus tuossakin tilassa, niin valoilla, seinillä, katsomolla.
Tästä loputtomasta toistosta etenemme siihen että esiintyjät vain vaihtavat paikkaa ja jatkavat puhettaan kaikesta siitä mikä pysyy. Katsojat pysyvät paikoillaan, kukaan ei halua vaihtaa sitä, vaikka alussa siihen annetaan mahdollisuus. Puhe jatkuu ja jatkuu, välillä pohditaan arkkitehtuurisia asioita, alkoholittoman oluen älyttömyyttä, missä kohtaa katsomoa on turvallisinta, lapsuuskotien muistoa. Koitan etsiä punaista lankaa tässä tajunnanvirrassa, turhaan. Jotain oudon kiehtovaa tässä kuitenkin on, vaikka vähän odotankin milloin itse esitys alkaa. Mieskaksikko poistuu tilasta.
Kolmas esiintyjäkin on vielä teillä tietymättömillä. Vaan yhtäkkiä mies selkäni takaa alkaa huokailemaan ahdistuneen oloisesti, ja siitä puhkeaa puhumaan miten haaveilee omasta talostaan maalla. Haa, Eero Epner löytyi, hän oli kokoajan istunut hiljaa katsomossa. Hän puhuu pitkän monologin taloprojektistaan. Omat ajatukseni harhailevat. Näköala, oma ja muiden on yksi teemoista. Sitä demonstroidaan tukkimalla yhden katsojan näköala harmaalla vanerilevyllä. Ja siirrellen.
Tilanne eskaloituu Ulfsakin vähentäessä vaatteitaan. Puhe soljuu, palaa taas tähän kaiken ennallaan pysymisen -teemaan. Välillä yleisö naurahtelee, mutta aika moni tuntuu olevan epäuskoinen: tästäkö maksoin. Seinä jää. Harmaa jää. Miehet kantavat vanerilevyjään. Välillä olemme pimeässä. Oliver Kulpsoon valosuunnittelu oli kyllä mieleenpainuvaa: pimeyden lisäksi yksittäiset vanhat jalkalamput olivat isossa roolissa.
Päällimmäinen tunne esityksen jälkeen on hämmennys. Mietin mitä tekijät tällä esityksellään haluavat sanoa. Että muuttuvassa maailmassa on pysyvyyttä? Tarvitsemme ankkureita sitomaan meidät menneisyyteen? Paikat niin teatterissa kuin elämässä ovat sattumanvaraisia, ja rahalla saa parempia? Mene ja tiedä. It Stays As It Is ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi, vaikka moni haukottelikin.
Kun alaston Ulfsak kantaa raskasta vanerilevyään kömpelön näköisesti niin kai tämä on sitten taidetta isolla T:llä. Itse katsojana taidan kaivata ennemmin jotain hieman perinteisempää.
Valokuvien copyright: Alissa Šnaider
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti