Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.
Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan.
Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!
Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.
Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.
Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.
Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!
Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti