Tuntematon Sotilas / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 13.8.2023

Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.

Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan. 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!

Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.

Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.

Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.

Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!

Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 2.8.2022

Piti tämä käydä katsomassa Lahdessa Vanhassa Jukossa silloin kun siellä pyöri, mutta monestakin eri syystä jäi väliin. Niinkuin nykyään niin moni muukin esitys. Arkena on haasteellista lähteä töiden takia ja viikonloppuisin on niin kamalasti menoja ettei vaan kerkeä. Joten mahtavaa että tämä monipuolinen iltamahässäkkä saapui Teatterikesään! Tulipa myös samalla käytyä G Livelabissakin, eli vanhasta kirjaston lukusalista moderniksi keikkapaikaksi muutetussa tiilimakasiinissa.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? on Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama monipuolinen kimara vähän kaikenlaista. Musiikkia ja laulua, runonlausuntaa, sketsejä, lasten tiedekysymyksiä vastauksineen, dramatisoituja kohtauksia, kuplettilaulua ja vaikka mitä. Jonkunlaisena punaisena lankana kaikille näille on eläinoikeuskysymykset, luontokato, ilmastonmuutos eli kantaaottavuus. Mihinkään sormi pystyssä saarnaamiseen Hurme ei sorru, mutta painavaa asiaa toki kuulemme. Ja hyvä niin.

Huumoria on silti kosolti mukana, vaikka aiheet toki vakavia ja tärkeitä ovatkin. Jukolaiset ovat kerrassaan mainioita esiintyjiä. Maria Nissin esittämä ja Rosa Liksomin kirjoittama henkilökuva Leuttuvaaran isännästä on ihan hulvaton ("se on sitä aidointa luonnonsuojelua kun hakkaa kaiken pillun päreiksi"). Vaikka ihan karmaisevaa kuunneltavaa niin ei voi kun nauraa. Välillä Hurme pitää paatoksellista puhetta lihansyönnistä ja eläinten taivaspaikoista, siteeraa Jaakko Juteinia ja lausuu runon. Jukolaiset pistävät hännät pyörimään ja vetävät lastenohjelma Ryhmä-Haun tunnusbiisin. 

Väliajan jälkeen ohjelma on enemmän musiikkipainoitteinen. Aivan hurmaavia sovituksia tutuistakin biiseistä, kuten vaikkapa Lapinlahden lintujen hauska Paarma-tango esittäjänään Markus Karekallas, ja Minja Kosken kaunis Kurrelaulu. Opimme takapuolen pyyhinnän historiaa, ja kuulemma Samuli Paulaharjun muistiinkerämään hurmeisen tarinan Talmulahden papin kohtalosta. Tuhmat Kalevala-riimit toki istuvat myös iltaan. Ja myös Kaiken takana on loinen (Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -biisin hengessä). Näin kantaaottava tilaisuus ei olisi mitään ilman pientä Ukraina-kommentointia, hyvä niin.

Tämmöisiä "perinteisiä" iltamahenkisiä tilaisuuksia voisi olla maailmassa lisääkin. Monipuolista ohjelmaa ja kaikki viihtyivät. Oli kivaa kun Hurme oli itsekin lavalla, milloin puhumassa ja milloin huuliharppua soittaen. Kontrasti ensimmäisen osion ohjelmallisuuden ja toisen osion konsertillisuuden välillä oli hienoinen, vaikkakin esiintymisasuilla eroa tehtiin. Juhlavan kimaltavat vaatteet toi sitä kontrastia.

Ennenkaikkea iso kiitos lahjakkaille jukolaisille: Minja Koski, Tuuli Kainulainen, Maria Nissi ja Markus Karekallas, jotka vastasivat laulusta, soitosta ja esiintymisestä. Lisäksi Antti Haiko ja Janne Louhelainen musisoivat mukana (ja hoitivat valot sekä äänet). Kyllä näitä kelpaa kuunnella ja ovat piru viekööt vielä kovin karismaattisia ja monipuolisia esiintyjiäkin! Tunnelma oli kyllä ihan katossa.

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seksimusikaali / Teatteri Vanha Juko 14.3.2019

Seksimusikaali voi olla nimenä aika provosoiva, mutta itse Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys ei sitä ole. Seksiä käsitellään kyllä, mutta enemmän ehkä kuitenkin muita asioita, seksin varjolla. Parisuhdetta, yhteiskunnan painetta, normaaliutta, rakkautta. Tai kaikki kuitenkin kiertyy seksin, sen määrän ja laadun ympärille, mutta silti kyseessä ovat isommat asiat. Vai onko isompaa asiaa kuin seksi?

Esityksen nuoret (Minja Koski ja Miiko Toiviainen) ovat suhteellisen tuore pari, onnen huumassa ensimmäistä vuosipäiväänsä viettäen. Arjessa on jo tietyt rutiinit, mutta pienet hellyydenosoitukset piristävät aamuja ja iltoja. He ovat Lahden mittakaavassa (!) näyttävä pari ja jakavat somepäivityksiä arjestaan ja onnestaan taukoamatta. Hieman kliseistä ja ylitseampuvaa tämä onni ja autuus, mutta ehkä se ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen on tuommoista? Vuosipäivän illaksi käperrytään yhdessä olohaalareissa sohvalle katsomaan tosi-tv:tä. Jee!

Mutta auta armias kun miehen verenpaine onkin hieman kohollaan! Menevät sitten lataamaan Couple Goals -appin puhelimiinsa ja siitä se alamäki alkaa. Parisuhteesta ja varsinkin seksistä tulee suorittamista. Datankeräyksen tuloksena he eivät edes elä parisuhteessa, vaan kavereina, koska seksiä ei ole. Jotta eipä siinä muu auta kun alkaa harrastamaan seksiä. Esileikki, penetraatio ja kliimaksi.

Nämä kohtaukset hoidetaan riemastuttavasti barbinukeilla minileikkitalossa. Hulppeiden ääniefektien avulla toki. Eipä ole enää aikaa sohvan edessä köllöttelylle tai aamuisille smoothien väsäämisille (salaisen ainesosan kanssa tai ilman). Elämästä tulee yhtä suorittamista ja mitä siitä seuraa? Loppu on katkeranhaikeansuloinen, mutta minkäs teet.

Ihanan monipuolisen musiikin ovat säveltäneet Minja Kosken lisäksi Jussi-Pekka Parviainen. Aivan loistavia biisejä! On kantrihölkkää, balladia, diskoa. Minjan kauniin kuulasta ääntä kuuntelisi vaikka kuinka pitkään (ja se onkin mahdollista vaikkapa hänen kahdella M-nimellä julkaistulla levyllään) ja äänet myös sopivat täydellisesti yhteen. Puhumattakaan muuten näyttelijöiden kemioista. Aivan loistava pari.

Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali saa pohtimaan sitä suorituskeskeisyyttä mikä tämän päivän yhteiskunnassa vallitsee. Eikä se nyt rajoitu seksiin, vaan kaikkiin elämän osa-alueille. Itsekin huomaan välillä likipitäen suorittavani teatterimenoja, ja se on pelottavaa.

Seksimusikaalin pariskunta käy läpi 12-kohtaisen suuseksiasentorepertuaaarin, ja heti verenpainetta mittaamaan. Ja vaikka kuinka sattuu, niin penetraatiovaihe on vaan tehtävä. Elämästä katoaa kaikki hauskuus, spontaanisuus ja läheisyys. Television edessä köllimisille ei jää enää aikaa, ja unilääkkeiden ja Viagran voimin jatketaan jyystöä. Huh! Mutta onneksi esitys on tehty niin hauskasti ja raikkaasti, ettei katsojaa ala sen enempää ahdistamaan. Ehkäpä jokainen voisi silti katsoa peiliin ja tutkailla omaa sisimpäänsä - olenko minä suorittaja?

Napakka 1,5 tunnin pituus ilman väliaikaa on justiinsä sopiva tämmöiselle minimusikaalille. Kertakaikkisen raikasta menoa; tämmöisiä pieniä herkkupaloja lisää suomalaiselle teatterikentälle kiitos! Esityksiä on vielä huhtikuun loppuun asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sunnuntai / Teatteri Telakka & Teatteri Vanha Juko 12.9.2018

Lähtökohtaisesti kaikki Teatteri Vanha Jukon ja Teatteri Telakan esitykset ovat katselun arvoisia, ja enemmänkin. Innostuin tästä yhteistuotannosta heti kun keväällä kuulin. Hienoja tekijöitä ja kaiken kruununa vielä Tuomas Luukkosen musiikki. Eli yksin syksyn must-see jutuista.

Sunnuntai on monelle varmaan mieluinen viikonpäivä. Se oikea lepopäivä, tai oli ainakin ennen. Ei töitä, ei velvollisuuksia. Rentoutumista ennen uutta kiireistä viikkoa arkisine toimineen. Kun katselin tätä Ari Nummisen koreografioimaa teosta, jossa puheosuudet saivat väistyä kehollisen ilmaisun tieltä, palautui mieleeni jotain lapsuuden huolettomista kesälomapäivistä ja sunnuntain kaltaisista rennoista yhdessäolohetkistä - kun ei ollut huolta huomisesta. Teoksessa oli mukana paljon erilaisia kukkia ja puutarhanhoidollisia elementtejä muutenkin. Ehkä kukat (ja olkihatut) toivat mieleeni kesän.

Ari Numminen vastasi myös ohjauksesta yhdessä Linda Wallgrenin kanssa. Telakan pienellä ullakkonäyttämöllä taituroivat Laura Hänninen, Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila sekä Kaisa Sarkkinen. Eikä voi sanoa että Tuomas Luukkonen säesti tätä kuusikkoa, koska hän oli niin oleellinen osa esitystä. Hengittäen ihan samassa rytmissä, vaikka istuikin lavan laidalla pienellä korokkeella.

Sunnuntai oli oikeastaan enemmän tanssiteos kuin teatteria. Upeaa liikettä, raukeaa tunnelmaa, joka välillä kiihtyy ja sitten taas palaa siihen rauhalliseen sunnuntaifiilikseen. Jyvät (myöhemmin selvisi että ne olivat pienenpieniä korkinpalasia) valuivat katosta verkkaisesti ja kukin henkilö kahmi sitä, rakentaen omia kuvioita maahan. Kuin lapsia hiekkarannalla tai pihapuuhissa. Kaikki on niin ihanan seesteistä - kunnes äkkiä hirmuiset zombiekädet hyökkäävät! Täysin absurdi ja yllättävä veto.

Tanssi tutkailee ihmisen vartaloa, ja sen liikeratoja. Ratsut liikkuvat verkkaan, outo kävely muuntuu normaaliksi, korkinpalat rapsahtelevat askelten alla. Kaikki on synkronisoitua, kunnes ei enää ole. Kaikki ovat yhdessä, kunnes yksi on joukosta poissa. Musiikki, Simo Saukkolan valot ja tanssi ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Vuorotellen jokainen saa oman soolonsa; hetkensä parrasvaloissa. Mutta tämä on ennenkaikkea tiimityötä. Välillä saadaan kuulla eksoottisia ääniä kitaroiden lisäksi myös pianosta. Aamutoimia, ja eleettömät kasvot saavat jo hymyäkin pintaansa.

Lavalla nähdään mm. lauma kaloja, kielten monipuolista käyttöä, hieman erilainen sovitus Anna mulle tähtitaivas -biisistä ja vaikka mitä. Välillä mennään absurdiin suuntaan niin että rytisee. Seesteinen tunnelma rikkoutuu aina hetkittäin, mutta sellainen rento ja läheinen tunnelma säilyy. Tiina Helin vastasi levollisen siniharmaista haalariasuista sekä myös visualisoinnista (työryhmän kanssa).

Seuralaiseni totesi että ei ymmärtänyt teoksesta mitään, mutta tunnelmaltaan Sunnuntai oli hämmentävä, ja maaginen. Totta. Ja kumpikin jaksoimme ylistää musiikkia! Se oli todella kaunista. On aina niin parasta kun esityksessä on elävä musiikki. Tässä tapauksessa musiikki säestää esiintyjiä, mutta samalla on niin intregaalinen osa esitystä ettei sitä voi erottaa muusta. Bonusta muuten Tuomakselle upean vihreistä kengistä!

Esityksen lopulla saimme viedä kukkia kotiimme, koska muutamaan päivään ei ole näytöstä. Otin yhden valkean pitkävartisen liljan. Se jatkaa kukkimistaan maljakossa.

Esityksiä on Telakalla vielä pari, ja sitten Lahdessa Vanhan Jukon tiloissa loka-marraskuussa. Ota pieni sunnuntaitauko arkeesi. Se kannattaa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Petteri Aartolahti.

Kaikki isäni hotellit / Teatteri Vanha Juko 28.9.2017

John Irving on ollut yksi suosikkikirjailijoistani jo kymmeniä vuosia. Hänen teoksiaan ei ole kai kauhean paljon teatterin lavoille dramatisoituna nähty. Kaikki isäni hotellit esitettiin kyllä KOM-teatterissa 2009 (en tosin nähnyt sitä). Mutta ihmekös tuo, koska nämä kirjat lienevät aika haasteellisia siirtää näyttämölle, monipolvisuudellaan ja rönsyilevyydellään. Sitäkin hienompaa että lahtelainen Teatteri Vanha Juko on tarttunut haasteeseen ja toteuttanut Linda Wallgrenin ohjauksessa Kaikki isäni hotellit! Jukolaisilta olen nähnyt aivan huikeita ja hyvin virkistäviä tulkintoja, esimerkiksi vaikka Rikhard III.

Odotukset olivat siis korkealla, mutta myös jännittyneet. Mitä on tarinasta ja ihmisistä jätetty pois ja karsittu, mitä päässyt lavalle? Lopputulema oli melko perinteistä teatteria, hyvässä ja pahassa. Ei siis mitään hurjan ihmeellistä tai maagista, vaikka siihenkin kirja olisi tarjonnut mahdollisuudet. Mutta voiko tästä tarinasta ylipäätään olla pitämättä? Vinksahtanut perhe reissaa isän hotelli-intohimon pauloissa paikasta, hotellista ja maanosastakin toiseen. Siinä sivussa kohdataan toinen toistaan oudompia tyyppejä, koetaan suuria tunteita ja menetyksiä, mutta toki myös ilon hetkiä ja onnistumisia. Perhettä kohtaavat yllätykset ja kriisit sivuutetaan aika lakonisesti; ei niitä jäädä vellomaan, kuten ei kirjassakaan. Täytetty Suru-koira kulkee mukana ja suru seuraa perhettä takapiruna kaikkien vaiheiden läpi. Ei esitys silti surumielinen ole, vaikka paljon ikävää tapahtuukin.

Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti. Jarkko Mikkola hieman vaisuna mutta hotelleistaan hehkuttavana isänä on maanläheinen, vaikka pää pilvissä kulkeekin ja hänen vaimonaan Maria Nissi kaiken kärsivänä ja anteeksiantavana. Nissi tekee toisenkin ison roolin, ehkä vielä tärkeämmänkin, Susie-karhuna ja sen sisään kätkeytyvänä "rumana" naisena. Susie on traaginen hahmo, joka oudolla tavalla tasapainottaa perhettä. Berryn perheen lapset ovat kaikki aika eksentrisiä. Etäisimmäksi jää nuorin Egg (Onni Karekallas), jolla ei ole montaa repliikkiä. Hyvin nuorin Karekallas roolista kuitenkin suoriutuu. Sen sijaan vanhempi Karekallas eli Markus Berryjen vanhimpana lapsena on enemmän esillä. Eksentrinen ja tiukkapipoinen Frank kanniskelee mallinukkea äidinkaipuussaan. Hieno roolisuoritus.

Kertojana toimiva John (Jussi-Pekka Parviainen) alkaa nostella puntteja kun ei pysty auttamaan siskoaan Frannya hädän hetkellä. Muuten John on aika väritön hahmo, vaikkakin tämän intohimo siskoa kohtaan saa kierroksia aikaan. Mutta Parviainen hanskaa tyypin hyvin. Kertoja on muuten varmaan kirjaa lukemattomille ihan tarpeen, kun on tämä aika sekava tarina kuitenkin. Omistakin lukuvuosista on sen verran aikaa että yöllä kotiin saavuttuani aloitin uusintalukukierroksen. Perheen nuorempi tyttö Lilly (Minja Koski) on jäänyt lyhyeksi ja se aiheuttaa traumoja. Lilly kommentoi perheen menoa hieman pikkuvanhalla tavalla. Upea roolisuoritus tämäkin. Franny (Ilona Pukkila) on räväkkä ja ehkä hieman tasapainoton, ja Pukkila tuo rooliin sopivaa vauhtia ja särmää. Sohville valuva teini vetää miehiä puoleensa ja siitä seuraa monenlaista.

Paksusta ja monivaiheisesta romaanista joutuu sovittaessa jättämään paljon pois ja jukolaiset vietät esityksen läpi seitsemällä näyttelijällä, satunnaisesti lavalla piipahtavalla valosuunnittelijalla ja ääninauhoilla. Marko Järvikallas dramatisoijana on ollut hankalan haasteen edessä, mutta kyllä tässä on mielestäni onnistuttu. Paljon tapahtumia ja henkilöitä on siis jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Freudin tärkeää hahmoa ei nähdä lavalla lainkaan, vaikka hän on läsnä muuten. Mutta bonuksena haiseva Suru-koira on ihan oikea koira (vaikkakin vääränrotuinen)! Hanna Kaitila vastaa sekä pukusuunnittelusta että lavastuksesta - onnistuneesti. Nyt ollaan perheen olohuoneessa, mitä näppärästi muutetaan aina rakennuksen vaihtuessa. Isot ikkunat huoneen taustalla ovat mukana monessa, ja niitä käytetään oivaltavasti. On varottava avoimia ikkunoita. Sitäpaitsi multa saa aina bonmuspisteitä kun elävää musiikkia käytetään teatterissa - nyt sekä Koski että Parviainen tapailevat pianoa. Ja sitten se limittyy hienosti nauhalta tulevaan musiikkiin. Janne Louhelaisen äänisuunnittelu on muutenkin toimivaa. Esimerkiksi aina salaperäisen valkosmokkisen miehen ilmaantuessa tulee hieman uhkaavaa musiikkia, huu.

Jostain osui silmiini lause että jos pidit Irvingin kirjasta, pidät tästä Jukon versiostakin. Kyllä, allekirjoitan sen kyllä. Nyt kun aloitin uudelleen lukemaan kirjaa muistan miten paljon siitä tykkäsin, ja Irvingin tavasta kirjoittaa ylipäätään. Se romaanin henki on säilytetty tässä teatteriversiossakin. Mutta tottakai tämä on oma itsenäinen teoksensa, eikä tavoitteena olekaan toteuttaa kirjaa yksi yhteen lavalle. Esitys kannattaa nähdä oli kirjaa lukenut tai ei. Se toimii kyllä "omillaankin". Lämminhenkinen ja paljon elämänviisauksia sisältävä (esimerkiksi Win-isän "kaiken kanssa oppii elämään" jäi mieleen) tarina, joka irrottaa arjesta muutamaksi tunniksi.  Menkää siis Lahteen; esityksiä on 29.11. asti.


Kuvien copyright Jarno Keski-Jylhä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Outoa paloa eräässä kaupungissa / Teatteri Vanha Juko 19.10.2016

Sen verran Lahden kaupunki on minullekin tuttu, että sain paljon irti Teatteri Vanhan Jukon syksyn näytelmästä Outoa paloa erässä kaupungissa. Mutta tottakai lahtelaiset itse ymmärtävät kaikki nyanssit ja sisäpiirivitsit vielä paremmin, ja saavat paljon lisähupia aiheesta.

 

Koko loistava työryhmä on osallistunut esityksen kirjoittamiseen, visualisointiin ja musiikin tekemiseen ja Linda Wallgren ohjannut tästä kaikesta mehevän paketin. Vaikka meitä katsojia oli arkipäivän päivänäytöksessä vain kourallinen (iso kiitos näistä päiväteatterimahdollisuuksista; näin pääsee paremmin itsekin katsomaan toisilla paikkakunnilla olevia esityksiä) niin kyllä meillä kivaa oli. Lisäksi tutustuin ennen esitystä lämpiössä ihanaan eläkkeellä olevaan naiseen, jonka kanssa vaihdoimme teatterivinkkejä, ja istuimme katsomossakin yhdessä.

Esityksen punaisena lankana on Lahden kaupunki. Joka palkkaa konsultin ratkomaan ongelmiaan ja selvittämään kipupisteitään. Konsultti sitten juttelee ja terapioi ja antaa ratkaisuesityksiään. On ihanaa seurata miten eri Lahden maamerkit Toriparkista Pikkumäkeen ja Kisapuistoon avautuvat yhteisissä istunnoissa. Välillä näemme pätkiä pikadeittiohjelmasta, missä mm. Ravintola Torvi ja Launeen perhepuisto etsivät seuraa. On Pekka joka seurustelee Suurmäen kanssa. Ja sitten on taas se nainen, joka soittaa jatkuvasti hätäkeskukseen, sanomatta mitään (se oli lahtelainen nainen, joka edelleen pitää hallussaan Suomen ennätystä hätäkeskussoitoillaan. Soittoja kertyi 2002-2003 yli 12000 kertaa). On Jari Litmasen patsasta, pyrstönsä hukannut Wellamo, todella nolo joulun vietto, lokkeja... Haikeaa, kirpeää, hauskaa. Ja varman hyvin ajankohtaista myös, varsinkin Lahden paikallispolitiikkaa ja ilmapiiriä paremmin tunteville.

Tämä esitys sai hyvälle mielelle! Koko sakki revittelee, herkistelee ja eläytyy täysillä. Ja se musiikki! Mä tykkään kamalasti esityksistä missä on mukana musiikkia, ja tässä sitä piisaa. Vuorotellen näyttelijät siirtyvät salin päätyyn pienelle bändikorokkeelle ja tarttuvat joihinkin soittimiin ja vetävät jonkun hienon biisin. Huom. itse tehdyn! Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen ovat tehneet ison osan biiseistä. Ja voi hitsi kun ne on makeita. Olisi kivaa jos nämä julkaistaisiin vaikka CD:llä? Ja tosi kiva kun käsiohjelmassa on vielä sanatkin. Niissä on niin paljon lisää Lahti-kliseitä :-)

Lavalla nähdään Kosken ja Parviaisen lisäksi myös Markus Karekallas, Simo Saukkola, Maria Nissi, Ilona Pukkila ja Janne Louhelainen. Supertaitavaa porukkaa, joka mittapuulla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, ja suosittelen ehdottomasti kaikille teatterin ystäville, mutta erityisesti tietenkin teille, joilla on jotain siteitä Lahden kaupunkiin.


Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Richard III / Teatteri Vanha Juko (Teatteri Telakka) 30.3.2016

Neljäs kerta toden sanoo, ja jos ei Muhammed mene vuoren luokse, niin vuori onneksi tulee Muhammedin luokse, ja muita sopivia sananparsia. Tämä Teatteri Vanhan Jukon Richard III oli nimittäin osaltani varsinainen epäonnen esitys. Koska en päässyt katsomaan koskaan Lahteen asti. Yritystä oli, kolmekin kertaa. Mutta esteitä oli joka kerta niin paljon, että meinasi jo mennä usko etten näe tätä ikinä koskaan. Onneksi sitten ilmoitettiin kaksi vierailunäytöstä Tampereelle Teatteri Telakan tiloihin. Äkkiä raivasin tilaa kalenteriini ja toivoin ettei tule maanjäristystä, Telakka räjähdä tai itse katkaise jalkaani!

 

Ja huh, nyt se on nähty! Ja täytyy kättelyssä sanoa, että tämä oli kyllä juurikin kaiken odotuksen arvoinen. Pesee edellisen näkemäni Richard III:sen mennen tullen ja palatessa (se oli Jamie Lloydin ohjaama versio Lontoon Trafalgar Studiossa syksyllä 2014, nimiroolissa Martin Freeman).

Tämä on vähän kuin saisi kaksi eri näytelmää samassa paketissa. Ennen väliaikaa on niin hulvatonta ja hauskaa menoa, ettei uskoisi tässä vakavahenkisen Shakespearen kuningasnäytelmän olevan kyseessä. Välillä saa suorastaan ulvoa naurusta (ja kyllä katsojat nauraakin!). Mutta sävy muuttuu väliajan jälkeen. Hyytävä Gloucesterin herttua lipuu enemmän ja enemmän maanisen vimmaiseksi tappokoneeksi ja naurut on naurettu.

Vain kuudella näyttelijälläkin homma onnistuu. Jarkko Mikkola nimiroolissaan ja Jussi-Pekka Parviainen on pysyvästi Buckingham, mutta muu porukka huhkii rooleja kiitettävää tahtia. Sukupuolella ei ole merkitystä, koska kaikki tekevät ristiin kaikkea. Ja järisyttävän hienosti tekevätkin. Sini Hukkanen on hieno Hastings, mutta myös Yorkin herttuattarena säkenöivä. Minja Koski vetää 7 roolia, ja kaikissa onnistuu olemaan omanlaisensa. Varsinkin Reino-tossuissa hiihtävä ja kuppaan kuoleva kuningas Edward IV ja Anna olivat hienot roolityöt. Upea, upea näyttelijä!

Ilona Pukkila säväyttää niin Elizabethinä kuin Catesbynäkin. Ne kasvojen ilmeet! Hannu Salminen on vakuuttava hupsuna Stanleynä, mutta erityisesti Margaretin monologia huutaessa. Sopivan hullu! Ei katsojaa paljoa naurata (vaikka vähän naurattaakin). Jussi-Pekka Parviaisen Buckingham vehkeilee melkein yhtä kiitettävästi kuin itse Richardkin. Näin Parviaisen muistaakseni ekan kerran Tampereen Teatterin Lokissa 2013, kun tämä vielä opiskeli Nätyssä, ja teki suuren vaikutuksen. Niin nytkin.

Ja kyllä Jarkko Mikkola on ihan oivallinen valinta nimirooliin. Intensiivinen katse, lipova kieli ja asteittain maanisemmaksi muuttuva käytös. Kyttyräselkää ei nyt nähdä, ja ontumisenkin aiheuttaa kivi kengässä, ja jalkatuki. Kainalosauvoilla mennä köpötellään, mutta se ei menoa haittaa. Todella upeasti vedetty rooli! Richard juonii oikealle ja vasemmalle, ja välillä myhäilee tapahtumia sivussa...

Oli kiva muutenkin nähdä tätä porukkaa nyt toisenlaisissa hommissa, kun ihan hiljan olivat laulamassa Lapualaisoopperaa :-)

Aivan huikeita tähtihetkiä: Loistava kosiokohtaus: "Tyhjää tarjosin, sain kaiken. Tehkää perässä". Meinasin revetä nauruun kun Buckingham lohkaisee Greystä ja Riversistä että "nää puutarhatontut tässä". Ja koko Clarencen murhauskohtaus muovipressuineen ja niittipyssyineen ja veripulloineen, ja murhaajat jotka toteavat tälle: "kännyt ristiin, kohta kuolet". Richard lukemassa "löydä sisäinen minäsi" kirjaa :-)

Tässä bonuksena on myös Koski & Parviainen kaksikon säveltämää ja esittämää musiikkia (instrumentteinä piano ja kitara) - joten siitä iso kiitos! Laulumikin varressa vierailee useampikin näyttelijä. Musiikilla oli muutenkin iso osa tässä näytelmässä. En voi enää koskaan kuunnella Carolan Ei aina käy niin kuin haaveillaan -biisiä ajattelematta vehkeilevää brittikuninkaallista siinä taustalla! Tai Anttilan keväthuumausta (helkatti mikä kohtaus, meinasin tipahtaa penkiltä) kun Hastings juoksee ympyrää laulaen... :-)

Isossa roolissa olivat myös äänisuunnittelija Janne Louhela ja valosuunnittelusta vastaava Simo Saukkola. Herrat nimittäin vastasivat esityksen aikana loisteliaasti kaikenlaisista ääniefekteistä, oli se sitten pillillä juoman ryystämistä tai rummun pauketta. Hienoa! Näyttelijät kävivät välillä toivomassa sopivaa musiikkia tai efektiä - ja herrat toimittivat. Ja se miekansivallusääni kohtausten vaihtajana, jes!

Mainiolla tavalla tässä porukka aina esittelee itsensä (tai siis, roolihahmonsa) yleisölle ja muutenkin välillä puhuvat suoraan meille. Varsinkin niille keille tarina/näytelmä ei ole niin tuttu tämä tullee varmaan tarpeen, koska rooleja on paljon ja moni sukua toiselle tms. Ja tietysti sekin saattaa hämätä kun samat tyypit vetää niin monta roolia. Toki aina välillä vaihdetaan vaatteita ja vedetään viiksiä tai peruukkia ylle, mutta silti. Se on muuten vielä yksi asia mikä on toteutettu hyvin. Meinaan maskeeraus/puvustus (oletan että ne ovat myös Janne Vasaman käsialaa, koska käsiohjelmaan hänelle on merkattu skenografi). Ja kun Telakan vintillä ei sitä tilaa liiemmälti ole, niin vaihdot ja muut tehdään siinä "lavan" takana ja sivuilla. Mitään epookkipukudraamaa tässä ei ajeta takaa, vaan vaatteet ovat omintakeinen sekoitus normaaleita vaatteita ja sitten hetkittäin jotain "kuninkaallisia" vivahteitakin on näkyvissä. Esimerkiksi Stanley puhuu enemmän runomitassa ja pukeutuu samoin vanhanaikaisemmin. Ja oli aivan ihanaa että esimerkiksi rouva Shore (Edward IV:n rakastajatar) oli läsnä vain turkoosien rintsikoiden muodossa :-)

Nyttemmin jo Kajaanin kaupunginteatteriin ohjaajaksi siirtyneen Jussi Sorjasen ohjaustyö on jotenkin hajanaista, mutta silti vaikuttavaa. Välillä on fiilis kuin katselisi harrastajaporukan kesäteatteriesitystä (siis tämä sanottuna ihan hyvällä!), ja välillä taas tiukkojen ammattilaisten upeaa ensemble-työskentelyä.

Niin, kauheasti ihmisiä ja kohtauksia tästä on karsittu poiskin, mutta ei se menoa haittaa. Pituutta tuli näinkin liki kolme tuntia. Tässä käytettiin Matti Rossin suomennosta pohjana, mutta aika paljon oli tekstiä kyllä ihan alkuperäisteoksen ulkopuoleltakin :-) Jussi Sorjanen vastasi myös sovituksesta.

Mutta miten relevantti 1400-luvulle sijoittuva historiallinen näytelmä on nyt, vuonna 2016? Sanoisinko että melko lailla. Sen lisäksi että Richard III on edelleen kiistelty hahmo, on hän ollut viime aikoina otsikoissa enemmän kuin moni muu kruunupää (elävät mukaanlukien). Johtuen tietysti osittain hänen maallisen tomumajana löytymisestä leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja viimevuotisesta hautajaisseremoniasta. Ja kiistelty toki myös siksi että Shakespeare hänet hirviöksi kirjoitti, luultavasti todellisuudessa ei hän juuri sen pahempi ollut kuin muutkaan keskiaikaiset vallanpitäjät.

Niin, mutta entä 2016? Kyllä maailmassa edelleen, valitettavasti, vinksahtaneita kruunupäitä, presidenttejä, maan johtajia ja muita maan isiä on. Jotka ajavat omia etujaan, hinnalla millä hyvänsä. Pitävät koreaa ja kaunista ulkokuorta ja sen takana juonivat, listivät ja ketkuilevat. Eikä tarvitse mennä edes maiden johtajiin, kyllä niitä on yritysten, kaupunkien ja kaikkien muidenkin tahojen johtoportaissa.

Minusta Richard III on aina ollut yksi Shakespearen kiinnostavimpia näytelmiä, eikä se ole tippaakaan menettänyt viehätystään. Varsinkin kun ne teemat toimii nykyäänkin (no, minkäpä Shakespearen näytelmän teemat ei toimisi). Ja varsinkin kun se tehdään näin raikkaasti ja modernisoituna kuin Teatteri Vanha Juko tekee.

En tykkää kyllä siitä että kaikki ainaa mieltää herran kauheaksi konnaksi, siis ihan oikean kuninkaan.

Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmoitti lontoolainen Almeida Theatre esittävänsä Richard III ensi kesänä (nimiroolissa Ralph Fiennes). Joten tästä näyttää tulevankin RIII-teemavuosi!



Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.