Odotukset olivat siis korkealla, mutta myös jännittyneet. Mitä on tarinasta ja ihmisistä jätetty pois ja karsittu, mitä päässyt lavalle? Lopputulema oli melko perinteistä teatteria, hyvässä ja pahassa. Ei siis mitään hurjan ihmeellistä tai maagista, vaikka siihenkin kirja olisi tarjonnut mahdollisuudet. Mutta voiko tästä tarinasta ylipäätään olla pitämättä? Vinksahtanut perhe reissaa isän hotelli-intohimon pauloissa paikasta, hotellista ja maanosastakin toiseen. Siinä sivussa kohdataan toinen toistaan oudompia tyyppejä, koetaan suuria tunteita ja menetyksiä, mutta toki myös ilon hetkiä ja onnistumisia. Perhettä kohtaavat yllätykset ja kriisit sivuutetaan aika lakonisesti; ei niitä jäädä vellomaan, kuten ei kirjassakaan. Täytetty Suru-koira kulkee mukana ja suru seuraa perhettä takapiruna kaikkien vaiheiden läpi. Ei esitys silti surumielinen ole, vaikka paljon ikävää tapahtuukin.
Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti. Jarkko Mikkola hieman vaisuna mutta hotelleistaan hehkuttavana isänä on maanläheinen, vaikka pää pilvissä kulkeekin ja hänen vaimonaan Maria Nissi kaiken kärsivänä ja anteeksiantavana. Nissi tekee toisenkin ison roolin, ehkä vielä tärkeämmänkin, Susie-karhuna ja sen sisään kätkeytyvänä "rumana" naisena. Susie on traaginen hahmo, joka oudolla tavalla tasapainottaa perhettä. Berryn perheen lapset ovat kaikki aika eksentrisiä. Etäisimmäksi jää nuorin Egg (Onni Karekallas), jolla ei ole montaa repliikkiä. Hyvin nuorin Karekallas roolista kuitenkin suoriutuu. Sen sijaan vanhempi Karekallas eli Markus Berryjen vanhimpana lapsena on enemmän esillä. Eksentrinen ja tiukkapipoinen Frank kanniskelee mallinukkea äidinkaipuussaan. Hieno roolisuoritus.
Kertojana toimiva John (Jussi-Pekka Parviainen) alkaa nostella puntteja kun ei pysty auttamaan siskoaan Frannya hädän hetkellä. Muuten John on aika väritön hahmo, vaikkakin tämän intohimo siskoa kohtaan saa kierroksia aikaan. Mutta Parviainen hanskaa tyypin hyvin. Kertoja on muuten varmaan kirjaa lukemattomille ihan tarpeen, kun on tämä aika sekava tarina kuitenkin. Omistakin lukuvuosista on sen verran aikaa että yöllä kotiin saavuttuani aloitin uusintalukukierroksen. Perheen nuorempi tyttö Lilly (Minja Koski) on jäänyt lyhyeksi ja se aiheuttaa traumoja. Lilly kommentoi perheen menoa hieman pikkuvanhalla tavalla. Upea roolisuoritus tämäkin. Franny (Ilona Pukkila) on räväkkä ja ehkä hieman tasapainoton, ja Pukkila tuo rooliin sopivaa vauhtia ja särmää. Sohville valuva teini vetää miehiä puoleensa ja siitä seuraa monenlaista.
Paksusta ja monivaiheisesta romaanista joutuu sovittaessa jättämään paljon pois ja jukolaiset vietät esityksen läpi seitsemällä näyttelijällä, satunnaisesti lavalla piipahtavalla valosuunnittelijalla ja ääninauhoilla. Marko Järvikallas dramatisoijana on ollut hankalan haasteen edessä, mutta kyllä tässä on mielestäni onnistuttu. Paljon tapahtumia ja henkilöitä on siis jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Freudin tärkeää hahmoa ei nähdä lavalla lainkaan, vaikka hän on läsnä muuten. Mutta bonuksena haiseva Suru-koira on ihan oikea koira (vaikkakin vääränrotuinen)! Hanna Kaitila vastaa sekä pukusuunnittelusta että lavastuksesta - onnistuneesti. Nyt ollaan perheen olohuoneessa, mitä näppärästi muutetaan aina rakennuksen vaihtuessa. Isot ikkunat huoneen taustalla ovat mukana monessa, ja niitä käytetään oivaltavasti. On varottava avoimia ikkunoita. Sitäpaitsi multa saa aina bonmuspisteitä kun elävää musiikkia käytetään teatterissa - nyt sekä Koski että Parviainen tapailevat pianoa. Ja sitten se limittyy hienosti nauhalta tulevaan musiikkiin. Janne Louhelaisen äänisuunnittelu on muutenkin toimivaa. Esimerkiksi aina salaperäisen valkosmokkisen miehen ilmaantuessa tulee hieman uhkaavaa musiikkia, huu.
Kuvien copyright Jarno Keski-Jylhä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti