Tapahtumapaikkana on Madrid ja tarinassa käydään läpi tragikoomisia naiskohtaloita, jotka kiertyvät toisiinsa. On miehiäkin tottakai, hehän ovat monesti kaiken pahan alku ja juuri. On näyttelijätärtä, mallia, siivoojaa, lakimiehiä, äitejä, terroristejä ja vaikka ketä. Värikäs hahmogalleria saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, ja miten nämä muka kaikki liittyvät samaan tarinaan, mutta kyllä käsikirjoittaja Jeffrey Lane saa langat solmittua yhteen. Naisten kohtaloiden keskipisteessä tuntuu olevan ketkumainen Iván (Lasse Sandberg) joka on lipevä joka suuntaan, mutta ah niin hurmaava. Jälkeensä jää rikkinäisiä sydämiä - mutta kosto elää!
Sinikka Salminen (Pepa), Katariina Kuisma-Syrjä (Lucia), Lotta Huitti (Marisa), Liisa Peltonen (Candela) ja Birgitta Putkonen (Paulina) säihkyvät ja säkenöivät elämänmakuisina naisina. Jens Walentinssonin vauhdikkaissa koreografioissa pääsevät sääret säihkymään ja korot kopsaamaan. Lauluäänet soivat suloisesti ihan joka iikalla, römeä-äänistä taksikuskia (Mikko Töyssy) myöten. Hämeenlinnan teatterilla on kova joukko laulu- ja tanssitaitoisia näyttelijöitä ja tässä heitä kanssa hyödynnetään mainiosti. Mm. Johanna Reilin ja Maiju-Riina Huittinen vetävät monta pienempää roolia täysin suvereenisti. Ja sitten on Petja Lähde kaksoisroolissaan muusikkona ja monessa roolissa esityksessäkin.
Tässä Madridissa nappaillaan valiumia ja sotketaan sitä soppaankin, paljasta pintaa vilautellaan, ja on tässä aika näyttäviä ja hulvattomia takaa-ajokohtauksiakin. On mammanpoikaa ja tyhmiä poliiseja ja paljon puhelinsoittoja (huom. aikana ennen kännyköitä!). Pikkutuhmuuksia ja tulipaloja. Putoavia kenkiä ja korkokenkiä ja tanssikenkiä ja ylipäätään kenkiä! Jätettyjä naisia, hulluja naisia, viisaita naisia, bimboja naisia ja kaikenlaisia naisia. Niitäkin jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Lattaritemperamentti nostelee päätään!
Kaikkea tätä ihmissuhdesoppaa hämmentää Antti Parangon johtama erinomaisesti svengaava 6-henkinen bändi, jonka soittajat on sijoitettu lavan molemmille laidoille yläilmoihin. Bändin pukeutuminen noudattaa samaa värien kyllästämää linjaa kuin Eira Lähteisen upean nerokas lavastus ja Satu Suutarin huikean iloitteleva puvustus. Hauskoja yksityiskohtia on paljon (mm. yhdessä kohdassa Almodovarin leffajulisteet). Silmäkarkkia kyllä vaativampaankin makuun. Mustavalkoruudullinen lattia toimii myös katseenvangitsijana. Lisäksi lavalle tuo lisäeloa monipuolisen hieno Veikko Pullin videosuunnittelu.
Musiikkihan on iloinen cocktail lattarisävelmiä. En oikeastaan pidä tämänkaltaisesta musiikista, enkä kuuntelisi sitä kotona. Mutta en voisi kuvitella muunlaista musaa tämmöiseen elämäniloiseen ja värikkääseen musikaaliin. Vaikka tässä on oikeasti aika dramaattisiakin tapahtumia, niin iloiset tanssirytmit vievät meitä eteenpäin emmekä jää vellomaan murheisiin.
Meno on hulvatonta koko 2,5 tunnin ajan, eikä kyllä jätä kylmäksi ketään. Eihän tästä voi kun tykätä!
Kuvien copyright Tapio Aulu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti