Erottaja 1917-1918 / Teatteri Avoimet Ovet 22.9.2017

Miten voisi tiivistää tämän kokemuksen: raskas mutta helkkarin antoisa. Tai näytelmä mikä jokaisen tulisi nähdä. Tai yksi syksyn rankimmista ja palkitsevimmista katsomiskokemuksista. Kaikki ovat ihan yhtä oikein. On kumma, tai ei ehkä oikeastaan, miten sadan vuoden takaiset tapahtumat sykähdyttävät edelleen niin kovasti. Mutta vuoden 1917 ja varsinkin 1918 tapahtumat ovat taas tapetilla. Niihin vuosiin liittyviä esityksiä nähdään monella suomalaisella paikkakunnalla nyt syksyllä ja varsikin ensi keväänä. Kyllä vapaussota/itsenäisyyssota/punakapina/sisällissota/vallakumous/luokkasota (rakkaalla lapsella on monta nimeä) ansaitsee näytelmän jos toisenkin.

Teatteri Avoimet Ovet on tarttunut tapahtumiin helsinkiläisestä näkökulmasta. Käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola (joista jälkimmäinen toimii myös ohjaajana ja dramaturgina) ovat ammentaneet Erottaja 1917-1918 näytelmään aineksia penkomalla arkistoja ja tutkimalla tietokirjoja. Lopputulemana on ihmisyyttä kunnioittava, kyseenalaistava ja koskettava näytelmä. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä, jossa oli vin muutama aikuinen koululaisryhmien lisäksi. Hienoa että opettajat tuovat oppilaansa teatteriin ja tämänkaltaista esitystä katsomaan (joskin toivoisin kännyköiden takavarikkoa esityksen ajaksi).

Ida Redsven (Maija Andersson) muuttaa maalta palvelijaksi Rosenqvistin varakkaaseen perheeseen. Hän on ahkera ja pidetty, mutta tulee joutuneeksi mukaan työväenliikkeeseen. Sinne houkuttajana toimii mukava viilari Juho Koskelainen (Miika Laakso), josta tulee myöhemmin punapäällikkö. Näytelmässä vuorotellaan Idan kuulustelujen ja aiempien tapahtumien välillä. Kuulusteluihin siirrytään symbaalien läväyttämisen kautta. Miten Ida joutui vangiksi ja kuulusteltavaksi selviää kahden tunnin aikana. Tapahtumia rakennetaan pala palalta, kuin suurta dekkaria. Kertojina toimivat kaksi lyhtypylvästä tapahtumien keskipisteistä eli Erottajan lyhtypylväs (Paavo Kerosuo) sekä Dianapuiston lyhtypylväs (Karoliina Kudjoi).

Idan ja Juhon tarina ei ehkä ole maailman suurin rakkauskertomus, oikeastaan aika tavallinen tarina. Mutta siinä on silti kaikki. Suuret haaveet miten hekin, köyhät työläiset, voivat joskus kävellä Esplanadilla käsi kädessä, lastenvaunuja työntäen ja kioskista jäätelöt ostaen. Miten he voivat olla tasa-arvoisia ihmisiä, nauttia kahdeksan tunnin työpäivistä ja tulla kohdelluksi ihmisinä. Pienet toivonpilkahdukset paremmasta huomisesta tukahdutetaan julmasti. Rouva Rosenqvist (Outi Vuoriranta) kohtelee Idaa ystävänä, rohkaisee ja kannustaa opiskelemaan, ja tulee lopulta todistamaankin Idan puolesta. Mutta sekään ei riitä. Maailma oli vuonna 1917 epäoikeudenmukainen paikka, ja sitä se on tavallaan vieläkin, sata vuotta myöhemmin. Hieman ehkä eri tavalla, mutta silti. Työläiset kuvittelivat Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen tuovan onnen ja auvon maahan. Toisinpa kävi. Seurasi vain protesteja, lakkoja, kapinoita, pulaa ja puutetta kaikesta. Tavarat myytiin Venäjälle ja köyhät suomalaiset näkivät nälkää. Ida kannatti äänestämistä, 8 tunnin työpäivää ja lakkoilua sen saamiseksi. Ei aseita tai väkivaltaa.

Jos on Ida luokkayhteiskunnan vanki, niin ei rouva Rosenqvistkään vapaa ole. Omat haaveet opettajan ammatista ja itsenäisyydestä ovat jääneet, ja konservatiivisen ankara mies Oscar (Jukka Pitkänen) määrää talon isäntänä pitkälle kaikesta. Avioliittokin on yhdenlainen vankila. Toisaalta Oscar on aikansa tuote. Tämä toteaa vaimolleen: koita nyt saada päähäs muutakin kun hattu, senkin hanhi tai Idalle: harakka ei ole lintu eikä piika ihminen. Pahasti sanottu? Kyllä. Mutta tänä päivänäkin on miehiä jotka puhuvat puolisoilleen noin. 

Näytelmä resonoi niin hyvin nykyajan kanssa. Vihapuhe, luokkaerot, kyttäysmentaliteetti - kuulostaako tutulta? Jos kumpikin osapuoli on vakaasti sitä mieltä että vastapuolen tyypit eivät ole ihmisiä... Huhut, juorut ja tositarinat; hirmutöitä ja sankaritarinoita kummallakin puolella. Kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Mikä tässä on sadassa vuodessa muuttunut? Sitä voi kukin katsoja kysyä itseltään kun seuraa maailman uutisia tänä päivänä. Vaikka Helsinki ja muukin Suomi näennäisesti toipui vuodesta 1918, sen kevään jälkiä korjataan vielä kauan. Vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Erottaja 1917-1918 on rakkaustarina, historiallinen kertomus, dokumentaarinen draama. Painostava tunnelma luodaan taitavalla valosuunnittelulla (Luca Sirviö), musiikilla (Suvi Isotalo) ja hiljaisilla hetkillä, tykkien kaukaisella kumulla ja muilla ääniefekteillä sekä taitavalla näyttelijäntyöllä. Veera-Maija Murtola on loihtinut työväestön harmaa-mustat ja ylemmän luokan valko-mustat asusteet. Ainoan värin lavalle tuovat punaiset käsinauhat. Toteutus tikapuineen on tyylikkään pelkistettyä ja ehkä siksi juuri hyvin vaikuttavaa. Koko ensemble tekee vakuuttavaa työtä lavalla, mutta erityisesti Maija Anderssonin hienovarainen näyttelijäntyö vakuuttaa Idana.

Esityksiä on 9.12. asti, eli vielä kerkeää hyvin katsomaan. Suosittelen erittäin lämpimästi. Vaikka ilman nenäliinaa ei luultavasti selviä (minä ainakaan) ja katsominen välillä melkein sattuu, niin silti. Yksi syksyn vaikuttavimpia esityksiä.

Kuvien copyright Mitro Härkönen

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.