Ja mikä paremmin sopisikaan tälle esitykselle kuin karu ja kolkko tehdasmiljöö. Esitys on suunniteltu ja rakennettu tilan mukaan, ja kaikuvaa ja korkeaa hallia todellakin hyödynnettään hyvin. Betoniset seinät ja kaikenlaiset tehtaaseen jääneet härpäkkeet pääsevät hienosti esille. Aluksi istumme valkokankaalla rajatussa tilassa, mutta kun se siirretään sivuun pääseekin kolmen hengen esiintyjäporukka valloilleen ihan uudessa mittakaavassa. Valtavat kiitokset valo- ja lavastussuunnittelusta Petri Tuhkaselle ja Raisa Kilpeläiselle (joka on suunnitellut myös mainion puvustuksen). Tilankäyttö on luovaa ja jatkuvasti löytyi uusia elementtejä mitä voi äimistellä. Myös valosuunnittelusta. Loistavaa!!
Aluksi katsojat saavat ihailla valkokankaalta vanhojen mestarien maalauksia, sekä pöydän still life-asetelmaa pääkalloineen ja vihanneksineen (!). Esiintyjäkolmikko Marika Heiskanen, Anna Lipponen sekä Tuukka Huttunen keskustelevat moninaisista asioista kuten terrorismista, radikalisoitumisesta ja minkä suhteen he voisivat olla valmiita olemaan ehdottomia. Leppoisaa jutustelua vakavista teemoista. Ohjaaja/dramaturgi Janne Pellinen on mukana kaiuttimen äänenä, Die Hard-lippis päässään. Sitten pohditaan rakkauden tekoja, millaisia kukin tekisi jos pitäisi kolme sellaista tehdä. Anna halasi ihmisiä ja instituutioita, Marikan teot liittyivät äitiin ja sieniin, ja Tuukka sitten. Tuukka jäätyi ja hymyili pelottavasti...
Puolessatoissa tunnissa ehditään paljon ja kaikenlaista. Jumala (?) soittelee ja sanelee hieman uudenlaista luomiskertomusta, Tuukka kanavoi sisäistä Cate Blanchettiaan Galadrielin roolissa (muutenkin Taru Sormuksen Herrasta-kohtaukset ovat itselleni yksi illan huippukohdista), nautitaan reipashenkisestä perhejoulusta, mutta päästään myös Die Hard-leffan väkivaltaisiin tunnelmiin. Monipuolista, yllättävää ja viihdyttävää. Mutta ei tämä pelkkää sekopäistä kohellusta ja vihannesten tappamista ole. Kuulemme sitaatteja kiinnostavista teoksista, jotka herättävät ajatuksia ja saavat pohtimaan monenlaisia asioita. Jos kerran muita ei voi muuttaa kuin itseään ja omaa käytöstään, miten sitten voisi toimia? Voidaanko maailmaa ylipäätään enää pelastaa? Tai ihmistä? Mitä tavallinen pieni ihminen voi tehdä toisin? Ja miten pääsisimme terrorismista eroon...? Isoja kysymyksiä, mutta niitä pohdin kotimatkalla.
Mutta onko rakkaudella ja sen levittämisellä mahdollisuutta muuttaa maailmaa, se on hyvä kysymys. Die Hard Tampere ei tarjoile vastauksia, mutta paljon pohdittavaa ja pureksittavaa. Tämä esitys on vähän semmoinen runsaudensarvi ja sillisalaatti, missä saa välillä nauraa liki hirnuen, ja välillä meinaa liikutus saada silmät valumaan. Camus'n näytelmä Oikeamieliset toimi varmaan monenlaisena innoittajana tähän, ja sen terrorismiteemaa käsitellään myös. Kuka muuten tekisi Oikeamieliset näyttämölle Suomessa näinä aikoina?
Loistavaa että tamperelaiset teatteriryhmät lähtevät ulos perinteisistä teatteritiloista ja esiintyvät hieman erilaisissa paikoissa, kuten nyt vaikkapa uittotunnelissa taikka hiertämössä. Lisää tämmöistä! Hieman hankalampi niihin saattaa olla päästä kuin "normaaleihin" teatterisaleihin, ja lisäksi vaatetuksen on oltava muuta kun mekko ja pikkukengät-tyylistä. Die Hard Tamperettakin katsomaan tulevien kannattaa varustautua lämpimillä vaatteilla, nimittäin tilassa on aika koleaa. Paikan päällä on kyllä lämpimiä huopia, mutta toppatakki ei ole lainkaan liioittelua. Semminkin kun esityksiä on joulukuun puoliväliin asti...
Kiitos koko työryhmälle taas kerran yhdestä ajatuksia herättävästä esityksestä. Iso kiitos myös käsiohjelman kirja/taulu/musiikki-listasta.
Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti