Lähtökohtaisesti kaikki Teatteri Vanha Jukon ja Teatteri Telakan esitykset ovat katselun arvoisia, ja enemmänkin. Innostuin tästä yhteistuotannosta heti kun keväällä kuulin. Hienoja tekijöitä ja kaiken kruununa vielä Tuomas Luukkosen musiikki. Eli yksin syksyn must-see jutuista.
Sunnuntai on monelle varmaan mieluinen viikonpäivä. Se oikea lepopäivä, tai oli ainakin ennen. Ei töitä, ei velvollisuuksia. Rentoutumista ennen uutta kiireistä viikkoa arkisine toimineen. Kun katselin tätä Ari Nummisen koreografioimaa teosta, jossa puheosuudet saivat väistyä kehollisen ilmaisun tieltä, palautui mieleeni jotain lapsuuden huolettomista kesälomapäivistä ja sunnuntain kaltaisista rennoista yhdessäolohetkistä - kun ei ollut huolta huomisesta. Teoksessa oli mukana paljon erilaisia kukkia ja puutarhanhoidollisia elementtejä muutenkin. Ehkä kukat (ja olkihatut) toivat mieleeni kesän.
Ari Numminen vastasi myös ohjauksesta yhdessä
Linda Wallgrenin kanssa. Telakan pienellä ullakkonäyttämöllä taituroivat
Laura Hänninen, Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila sekä
Kaisa Sarkkinen. Eikä voi sanoa että
Tuomas Luukkonen säesti tätä kuusikkoa, koska hän oli niin oleellinen osa esitystä. Hengittäen ihan samassa rytmissä, vaikka istuikin lavan laidalla pienellä korokkeella.
Sunnuntai oli oikeastaan enemmän tanssiteos kuin teatteria. Upeaa liikettä, raukeaa tunnelmaa, joka välillä kiihtyy ja sitten taas palaa siihen rauhalliseen sunnuntaifiilikseen. Jyvät (myöhemmin selvisi että ne olivat pienenpieniä korkinpalasia) valuivat katosta verkkaisesti ja kukin henkilö kahmi sitä, rakentaen omia kuvioita maahan. Kuin lapsia hiekkarannalla tai pihapuuhissa. Kaikki on niin ihanan seesteistä - kunnes äkkiä hirmuiset zombiekädet hyökkäävät! Täysin absurdi ja yllättävä veto.
Tanssi tutkailee ihmisen vartaloa, ja sen liikeratoja. Ratsut liikkuvat verkkaan, outo kävely muuntuu normaaliksi, korkinpalat rapsahtelevat askelten alla. Kaikki on synkronisoitua, kunnes ei enää ole. Kaikki ovat yhdessä, kunnes yksi on joukosta poissa. Musiikki,
Simo Saukkolan valot ja tanssi ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Vuorotellen jokainen saa oman soolonsa; hetkensä parrasvaloissa. Mutta tämä on ennenkaikkea tiimityötä. Välillä saadaan kuulla eksoottisia ääniä kitaroiden lisäksi myös pianosta. Aamutoimia, ja eleettömät kasvot saavat jo hymyäkin pintaansa.
Lavalla nähdään mm. lauma kaloja, kielten monipuolista käyttöä, hieman erilainen sovitus
Anna mulle tähtitaivas -biisistä ja vaikka mitä. Välillä mennään absurdiin suuntaan niin että rytisee. Seesteinen tunnelma rikkoutuu aina hetkittäin, mutta sellainen rento ja läheinen tunnelma säilyy.
Tiina Helin vastasi levollisen siniharmaista haalariasuista sekä myös visualisoinnista (työryhmän kanssa).
Seuralaiseni totesi että ei ymmärtänyt teoksesta mitään, mutta tunnelmaltaan
Sunnuntai oli hämmentävä, ja maaginen. Totta. Ja kumpikin jaksoimme ylistää musiikkia! Se oli todella kaunista. On aina niin parasta kun esityksessä on elävä musiikki. Tässä tapauksessa musiikki säestää esiintyjiä, mutta samalla on niin intregaalinen osa esitystä ettei sitä voi erottaa muusta. Bonusta muuten Tuomakselle upean vihreistä kengistä!
Esityksen lopulla saimme viedä kukkia kotiimme, koska muutamaan päivään ei ole näytöstä. Otin yhden valkean pitkävartisen liljan. Se jatkaa kukkimistaan maljakossa.
Esityksiä on Telakalla vielä pari, ja sitten Lahdessa Vanhan Jukon tiloissa loka-marraskuussa. Ota pieni sunnuntaitauko arkeesi. Se kannattaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Petteri Aartolahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti