lauantai 15. syyskuuta 2018

Varissuo / Turun kaupunginteatteri 15.9.2018

Joskus suunnitelmat muuttuvat liki lennossa. Alunperin piti mennä lauantaina katsomaan ihan muita kahta esitystä, mutta sitten tulikin päiväretki Turkuun. Ja vielä viime metreillä iltapäivän näytelmäkin vaihtui kun Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmä koki sairastapauksen ja peruttiin kokonaan. Eipä hätää, sillä samaan aikaan esitettävä Turun kaupunginteatterin uutuusmusikaali Varissuo oli vielä myös näkemättä. Sinne siis! Vielä kerran kiitos teatterin lipputoimiston ihmisille sekä Emmi Kantoselle lippusumplimisesta.


Varissuo. Nimenä tuttu lähinnä moottoritien varrella olevasta opastuskyltistä. Turkulainen lähiö, jolla on kai hieman kyseenalainen maine. Maahanmuuttajia, päihdeongelmia ja rikollisuutta. Joku epämääräinen tieto mullakin oli maineesta, mutta ei muuta. Näitä lähiöitä "maineineen" on Suomi täynnä. On Korsoa, Hervantaa, Jakomäkeä... Missä määrin ne enää pitävät paikkaansa (tai ovat joskus pitäneet), mene ja tiedä. Siinä mielessä tämäkin musikaali voisi kertoa mistä hyvänsä asuinalueesta. Monenlaisia ihmiskohtaloita joita syntyy kuin erilaisia ihmisiä laitetaan asumaan samalle alueelle. Ehkä se oli enemmän sellainen lähiön henki ja tunnelma, kuin fyysisesti se itse lähiö, mistä nimi kumpusi.

Tavallaan Mikko Koukin ohjaama Varissuo oli jatkumoa kahdelle aikaisemmalle, liki saman työryhmän toteuttamille musikaaleille. Kakola ja Seili jäivät näkemättä, vaikka kummankin paikan historia kiinostaa kyllä. Satu Rasila on kirjoittanut lukuisia oivallisia näytelmiä, ja Varissuossakin on kiinnostavia ihmisiä ja arkista elämää. Välillä muutamat tapahtumat ja juonenkäänteet olivat pikkiriikkisen ennalta-arvattavia, mutta ei se varsinaisesti teatterinautintoa vähentänyt. Mutta näiden ihmisten kohtalot kiinnostavat ja liikuttavat katsojaa.


Tykkäsin kovasti siitä miten puhe sopi ihmisten suuhun, nuortenkin. Missään kohtaa ei tullut sellaista vaivantunutta myötähäpeää ei nuoret puhu noin. Vaan juuri näin ne puhuu! Ihmiset yleensä. Elämänmakuista, anglismeja ja lyhenteitä vilisevää, vivahteikasta ja vaihtelevaa suomea. Mukaan on ympätty sanoja omasta kielestä, omista harrastuksista ja taustoista. Tuloksena elävää ja ja tämän päivän kieltä. Kieli tekee ihmisistä niin uskottavia ja tavallisia, ettei uskoisi heidän olleen vartavasten esitykseen luotuja. Sama pätee laulujen sanoihin. Niistä vastaa Karri Miettinen eli räppäri Paleface. Tunnustan heti että koska en tykkää rapistä, enkä varsinkaan suomenkielisestä, niin Palefacen ura on jäänyt mulle ihan vieraaksi. Yhtä ainutta hänen biisiään en tunnistaisi tai osaisi nimetä. Mutta nämä lyriikat! Olivat hienoja! Kantaaottavia, tarinaa eteenpäin vieviä, ja näppärästi riimiteltyjä. Kyllä tykkäsin. Ja sama suuhun sopivuus pätee niihinkin.

Jäin muuten miettimään teatterikiroilua. Muutamat tahot pillastuivat kielenkäytöstä lavalla jo parin vuoden takaisessa HKT:n Billy Elliot -esityksessä. Mitäköhän nämä tiukkapipot sanoisivat Varissuosta? Kiroilu kuuluu asiaan yhtälailla turkulaisen lähiön elämässä kuin brittiläisten kaivoskaupungin menossakin.


Toinen hieno asia Varissuossa on musiikki. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä tekivät vakuuttavaa yhteistyötä jo huikean upeassa Tom of Finland -musikaalissa mutta nyt mukaan heitetään vielä soulmies Tuomo Prättälä. Kolmikon sävellyskynästä syntyy monenlaista musiikkia, kuten arvata saattaa. Rap/hiphop-vedot eivät oikein vetoa, mutta tottakai sopivat tähän musikaaliin kuin nenä päähän. Mukana on myös iskelmää, riipaisevia duettoja ja slovareita ja vähän kaikenlaista, lattarirytmejäkin. Monimuotoista ja monipuolista.

Enemmän kuin yksi iso juoni tässä seurataan montaa pientä juonenkäännettä. On nuori vapaaottelijalupaus Rafa jota Sarita-äiti ajaa treenaamaan ja voittamaan. Äiti joka etsii poikansa kotoalähdön jälkeen uutta sisältöä elämäänsä deittimarkkinoilta. On baarissa karaokea vääntävä ja tuoppiinsa nojaava reppana Reijo, joka muistaa kuitenkin kaikille kehua tyttärensä luovan uraa Brysselissä. On isä ja poika joidenka pitäisi tutustua toisiinsa uudelleen, mutta yhdistääkö heitä mikään? Nadia haikailee jättävänsä lähiön taakseen ja luovansa uraa musiikin parissa, mutta suhde isään on etäinen. On kaveriporukka, joista osa ajautuu huonoille raiteille. Erilaisia suhteita käsitellään paljon, erityisesti vanhemman ja lapsen välisiä. Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua, eikä tarvitse ollakaan. Kuka selviää, kuka ei, kuka pääsee lähiöstä pois ja kuka jää sinne loppuelämäkseen. Varissuo on läsnä taustalla, kaikkia yhdistäen, mutta ei tämä varsinaisesti lähiöstä kerro. Vaan ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.


Nähtiin lavalla paljon tuttuja (ja turvallisia) Turun kaupunginteatterin näyttelijöitä, mutta ennenkaikkea lavalla oli iso joukko uusia ja raikkaita ja upean lahjakkaita uusia kasvoja! Siitä täydet pisteet työryhmälle. Ennustan valoisaa tulevaisuutta tälle porukalle. Varsinkin Lisa Nikula oli upeaääninen ja todella piristävä uusi tuttavuus Nadian roolissa. Ensimmäinen ammattiteatterijuttu, mutta ei varmaankaan viimeinen. Tykkäsin kovasti myös Matti Leinon ja Leo Ikhilorin energiasta ja asenteesta. Räjähtävää energiaa lavalle toi myös Chike Ohanwe, jonka esittämän Rafan tarina on hyvin voimaannuttava. Jokaisella on oikeus toteuttaa omaa elämäänsä, eikä tehdä aina kuten vanhemmat sanovat. Pauliina Saarinen oli samaan aikaan hauras ja vahva Ilona, ja kaunis ääni oli hänelläkin. Mahtoiko kovin montaa kuivaa silmää katsomossa olla Ilonan ja Mikaelin sairaalassa lauletun dueton jälkeen?

Mm. Mika Kujala ja Riitta Salminen tuovat sitä pitkän linjan kokemusta lavalle ja kummakin esittämä henkilö nostaa palan kurkkuun. Millaista on toivoa, toivoa parempaa, toivoa muutosta. Ja vaikka muutosta tapahtuukin, niin aina kaikki ei mene kuten suunnitellaan tai toivotaan. Toisen kauttakaan ei voi elämäänsä elää. Severi Saarinen tekee myös hienon roolityön hieman hukassa olevana nuorena kapinallisena. Ja räppää aika katu-uskottavasti. Pakko vielä mainita aina esitystä piristävä Tuukka Raitala!

Ja täytyy sanoa että ihan jokainen lavalla ollut tyyppi, oli miten iso tai pieni rooli hyvänsä, heittäytyy täysillä mukaan. Reija Wäreen tanssi- ja liikekoreografiat ovat vauhdikkaita ja näyttäviä, ja varsinkin Akun kaveriporukan tanssimuuvit ovat huikeita!


Taas kerran suosikkilavastajani Jani Uljas tekee upeaa työtä. Ankeat betonielementtitalot heräävät henkiin. Graffiteja on käytetty hienosti mausteena, ja rappukäytävän kolkot ja kaikuvat tilat tuodaan hyvin osaksi näyttämöä. Liikuteltavat ovet ja muut elementit mahdollistavat kohtausten nopean leikkauksen toisiin. Ihmisten kodit ovat kodinomaisia ja hyvin todentuntuisia. Lavan pyöröä ja hydrauliikkaa hyödynnetään myös hyvin. Pukusuunnittelija Tuomas Lampinen on onnistunut vähintään yhtä hyvin. Nuorisomuodin viimeiset tuulet sopivat kantajilleen, t-paitojen tekstit passaavat käyttäjilleen, ja juuri näin pukeutuu lähiöiden kuppiloissa notkuvat tyypit. Mikään ei pomppaa silmille, vaan kaikki istuu paikoilleen kuin hyvin pidetty hansikas. Tämän kaksikon yhteistyötä on ilo katsella, näytelmästä toiseen. Kun tähän visuaalisuuteen lisätään myös valosuunnittelija Jarmo Eskon kädenjälki (vapaaottelukehän loisteputket!), niin avot.

Muutamia pieniä juttuja mistä tykkäsin:

* englanninkielinen tekstitys (minkä huomaamiseen meni tovi aikaa koska istuin vasemmalla puolella katsomoa ja tekstityslaite oli lavan oikealla puolella).

* huumori - sitä oli paljon, aina hauskoista reploista (onks toikin matkamuisto niinkun mä?) alkaen.

* Tinderin miesgalleria, voi elämän kevät! Tosin tässä tuli mieleen jäikö tämä kohtaus tai nämä tyypit yli Rasilan käsikirjoittamasta Love me Tinder -näytelmästä? Jos jäikin, niin ei mitään väliä. Enemmän ja vähemmän silmäkarkkia.

* Oivallus: ihmiset jotka ovat yksin, joutuvat selviytymään yksin. Ilman turvaverkkoja.

* Nooran ja Samin vaivaannuttava vierailu - mutta oli siinä myös rutkasti huumoriakin mukana (Samin santsaaminen ja koko Grazyna-kuvio). Mutta itkuhan siinä lopussa tulee (minulle siis) isän tuodessa pakastalihapullia matkaevääksi. Pieni ele, mutta siihen sisältyy kaikki se padottu rakkaus.

* Juuret ja siivet -biisin ydinajatus: juuret sitovat paikkaan mutta siivet voivat viedä sieltä pois.


Liki kolme tuntia menee kuin siivillä. Loistava 9-henkinen livebändi (johdossaan Markus Länne) svengaa jossain lavan alla piilossa. Kaikkien hahmojen taustat aukeavat ja kertomukset täydentyvät. Ihmiset näyttämöllä ovat kuin omia tuttuja, joiden elämä ja kohtalo kiinnostavat. Katsoja kokee monenlaisia tunteita; surua, kiitollisuutta, vihaakin. Toivoa, paljon toivoa. Toivoa paremmasta tulevaisuudesta, parantumisesta, uusien polkujen ja yhteyksien löytymisistä. Päällimmäinen tunne itselläni ainakin on juuri toivo. Niin kauan kun on elämää on toivoa. Minusta se on hyvä asia jäädä käteen kun lähden teatterista.

Toivon mukaan varsinkin nuoret, maahanmuuttajataustaiset ja harvemmin teatterissa käyvät ihmiset löytäisivät Varissuon.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

1 kommentti: