Huimaa! Törnävän kesäteatteri Seinäjoella jatkoi tänäkin vuonna hittimusikaalien Suomen kantaesityksiä. Putken aloitti mainio Monty Python -musikaali Spamalot 2019, se jatkui 2021 Shakespeare-aiheisella esityksellä Something Rotten ja vuonna 2022 oli vuorossa Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille. Ja mitä esitettiin vuonna 2020? Ei mitään, silloin kärvisteltiin koronassa. Tänä kesänä olikin sitten nostalgiatrippi suoraan kasarille, tuonne glitterin ja diskopopin vuosikymmenelle.
Pauliina Saloniuksen ohjaama Xanadu onkin varsinainen sekametelisoppa, sillain ihan hyvällä tavalla. Antaumuksella kreikkalaista mytologiaa, pastellisävyjä, ELO-maista musiikkia ja välillä aika naiivia huumoria yhdistelevä teos sai ensi-iltansa Broadwayllä 2007, mutta ei siitä ihan huikeaa maailmanlaajuista menestystarinaa ole tullut. Esityksen jälkeen twiittasin: "kuin ois vetäny tripla-annoksen sokerihuurrutettuja muroja pinkillä hattarakuorrutukella ja strösseleillä", ja kyllä se aika hyvin kuvastaakin Xanadua. Juonenkiemuroita on kaikenlaisia, mutta tässä lyhyesti: Sonny Malone (Mikael Saari) on wannabe-taiteilija Kaliforniassa, joka unelmoi menestyksestä ja kaipaa inspiraatiota.
Toisaalta Olympos-vuorella on joukko muusia (ei peruna-sellaisia) joiden olemassaolo perustuu taiteilijoiden inspiroimiseen. Vehkeilyiden yms. seurauksena Kleio (Natalil Lintala) päätyy maan päälle ja "inspiroimaan" Sonnyä. Ehtona on että kuolevaiseen ei saa rakastua, tai isäpappa Zeus (Antti Reini) hurjistuu. No, arvaatte varmaan miten Kiran (toki nimeä pitää vaihtaa ettei vaan kukaan tunnista antiikin muusaa) ja Sonnyn käy! Sitten on taas vauras ja kyynistynyt bisnesmies Danny (Antti Reini) joka omistaa Xanadu-nimisen vanhan teatterin, johon Sonny on iskenyt silmänsä perustaakseen sinne rullaluisteludiskon (hei, tää ON kasaria!) Kiran kanssa. Käykin ilmi että piinkovalla äijällä onkin hempeä ja taiteellinen menneisyytensä - mihin Kira oleellisesti liittyy.
Kaiken tämän pastellihuuruisen Los Angeles -menon lisäksi välillä pääsemme käymään Olympoksella seuraamassa muusien mellastusta. Melpomene (Eeva Markkinen) ihanan noitamaisine nauruineen pelaa omia pelejään houkutellen Kalliopen (Anniina Rubenstein) mukaan omiin kuvioihinsa. Miten muuten Kalliopesta tulee mieleen Potter-leffojen ennustusopettaja Punurmio? Ja jotenkin Melpomenestä kaikki Disney-leffojen pahisnoidat! Ja sitten toki antiikin tarustot heräävät muutenkin hetkittäin eloon seireenien, meduusan, kykloopin ja ennenkaikkea räpsyripsisen kentaurin (Jyri Numminen) hahmoissa.
Timjami Varamäki on vetäissyt sellaisen glitterhuuruisen puvustuksen että oksat pois! Mieluummin kasariöverit kuin vajarit! Aliina Ilosen huikea kampaus- ja maskeeraussuunnittelu komppaa pastellilookia.
Juho Lindströmin lavastuksessa yhdistyvät myyttiset pilvenhattarat ja antiikin pylväät neonvärisiin kasaripilvenpiirtäjiin. Lentävä Pegasos on hieman ehkä kömpelö, mutta kun sopivasti siristää silmiään saa ehkä nosturin häivytettyä taustalle.
Toki lopulta juonenpäät yhdistetään ja pahakin saa kenties palkkansa ja hyvät voittavat jne. Vaan ei ennenkuin Zeus on jyrissyt tuomionsa ja paritkin rullaluistelumuuvit on lavalla pyörähdetty. Ja toki laulettu, onhan tämä musikaali! Electric Light Orchestran eli ELOn musiikkin on tuttua jo lapsuudesta, koska muistan vanhempien siskojen sitä kuunnelleen. Itse "löysin" heidät varsinaisesti yhden Doctor Who-jakson ansiosta vasta paljon paljon myöhemmin. Mutta musiikki on rullaavaa ja kivaa kasaridiskoilua, missä yhdistyy hieman mahtipontisia klasarivaikutteitakin. Kasari ja klasari, miten svengaavaa! Xanadussa on muutamia ELOn hittibiisejä eli Jeff Lynnen kynästä, mutta myös australialaisen John Farrarin musiikkia.
Alunperinhän Xanadu oli leffa, ja siitä osa musiikistakin on peräisin, mutta musikaaliin tuli mukaan myös muuta. Hieman sanoitukset tuntuvat hupsuilta tai kömpelöiltä suomeksi, siis tutumpien biisien, mutta ei anneta sen haitata. Sanoituksissa leikitellään hauskasti myös suomalaisten nykyhittien riimeilläkin. Sen sijaan Mikko Koivusalo on taas kerran suomentanut tekstin (Douglas Carter Beane) hyvin! Sanaleikkejä ja näppärää huumoria. Livebändiä lavalla ei nähdä, mutta Pekka Siistosen tuottama musiikki svengaa ihan hyvin silti. Ja Jyri Nummisen koreografiat ovat mukavan lennokkaat kuten aina, nyt mukana myös rullaluistelua! Sellaisia kasariviboja olen tässäkin näkevinäni...
Esiintyjät ovat vallan erinomaisia, kuten Törnävällä aina. Natalil Lintala on raikas ja kaunisääninen, just sopivan pirtsakka Kleio/Kiran rooliin ja Törnävän luottopakki Mikael Saari just passeli taas tässäkin. On hauska nähdä Antti Reini ekassa musikaaliroolissaan, karismaa miehellä kyllä piisaa sekä tylyn liikemiehen että antiikin ylijumalan rooleihin. Sopivan juro ja yrmy molemmissa, vaan kun pintaa raaputtaa niin sisällä asuu ihan pehmoinen kissimirri. Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään Ville Mäkinen (mm. Thalia-muusana), Katriina Sinisalo (mm. Euterpe-muusana) ja Hely Nylund (mm. Erato-muusana). Niin ja jo mainittu Jyri Numminen oli mainio sekä muusa-Terpsicorena että Hermeksenä (mitkä buutsit ja kypärä)!
Kaikenkaikkiaan Xanadu on ihanan kevyttä hattaraa ja eskapismia, aika överi kattaus kaikkea makeaa. Se tekee lempeästi pilkkaa musikaaleista ja itsestäänkin, eikä ota asioita kamalan vakavasti. Oivallista kesäteatteriviihdettä siis. Meidän lauantain päivänäytöksemme ei ollut ihan täynnä ja katsomossa oli aika paljon vanhempaa väkeä, joten ihan kauheasti ei yleisö mukaan tempautunut. Ensi kesänä Seinäjoella nähdäänkin "elokuvasta tuttu" Tootsie, saapas nähdä millaista menoa silloin on.
Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti