Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.

Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salaisuuksien ilta / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia 1.9.2021

Ei sitä ohjaajaa välttämättä aina tarvita luotsaamaan näyttelijöitä. Teatteri Siperia on kokeillut metodia useasti, ja nyt myös Tampereen teatterin kanssa yhteistuotannossa. Salaisuuksien ilta syntyi porukalla, työryhmälähtöisesti niin kuin hienosti sanotaan. Ja ainakin tässä tapauksessa resepti toimii mitä parhaiten. Lopputuloksena on hersyvän hauska sekametelisoppa. 

Näytelmä perustuu Paolo Genevesen italialaiseen elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen) ja sovituksesta vastaa Juha Siltanen. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, yhden illan aikana. Kysessä on vanhojen kaverusten illanvietto, mukana myös puolisot. Pikkuhiljaa opimme lisää näistä ihmisistä, heidän työkuvioistaan ja elämistään, ja ennenkaikkea ihmissuhteistaan. Onko kellään puhtaita jauhoja pusseissaan, onko kukaan sitä miltä näyttää ja mitä roolia esittää? 

Salat alkavat paljastua, kun seurue pistää puhelimet pöydälle riviin ja päättää jakaa julkisesti kaikki illan aikana saapuvat viestit, puhelut ja muut. Seuraleikki se on tämäkin, mutta varsin riskialtis. Kuten arvata saattaa, alkaa arkaluontoisia ja selityksiä vaativia viestejä tulvia. Samaan aikaan porukka syö ja juo, humaltuu ja keskustelee elämän tärkeistä asioista. Ja kaiken taustalla häämöttää yhdessä ihailtava kuunpimennys.

Vastapainoa näiden keski-ikäisten ihmisten suhdesoppaan tarjoilee isäntäperheen tytär Sofia (Annuska Hannula), joka elää ensirakkauden huumaa ja pohtii jäädäkö poikaystävälle yöksi vai ei. Hän on ihanan raikas hahmo, joka palauttaa uskon rakkauteen ja parisuhteeseenkin. Nimittäin tämä usko on välillä koetuksella, kun yhä monimutkaisemmiksi osoittautuvia suhteita ja sekoiluita näyttämöllä seuraa.

Esityksen suola (hyvän käsikirjoituksen ohella) on muhevassa näyttelijätyössä. Hieno ensemble tekee hyvin töitä yhdessä. Rempseä isäntä Rocco (Esa Latva-Äijö) ja vaimonsa Eva (Elisa Piispanen) ovat menestyviä ja koulutettuja. Äiti ei oikein tule toimeen tyttärensä kanssa, joka taas on isänsä silmäterä. Pelimies Cosimo (Ville Mikkonen) ei tunnu pysyvän yhdessä työssä kauaa, mutta onneksi onni kukoistaa yksityiselämän puolella uuden vaimon Biancan (Eeva Hakulinen) kanssa. Vaan kelle ne uudet korvikset onkaan ostettu? 

Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) vihjaavat kumpikin jo kotona lähtöä tehdessään, että molemmilla on salattavaa. Siinä kun vaimo poistaa pikkuhousujaan niin mies viestittelee jonkun kanssa. Vaan salaisuudet olivatkin ihan muunlaisia kun kuvittelimme. Yksi valhe johtaa toiseen ja perääntyminen muuttuu mahdottomaksi. Lisäksi illanviettoseurueeseen kuuluu kömpelönoloinen Peppe (Jarkko Tiainen), jonka uusi hehkeä ystävätär onkin sairastunut viime tipassa. 

Salaisuuksien ilta kertoo hyvin meidän ajastamme ja meistä ihmisistä. Ilman vikoja ja puutteita ei ole meistä kukaan ja jotain salattavaa on oikeastaan kaikilla. Joskus voisi olla armollisempaa turvautua pieneen valkoiseen valheeseen ja jättää jotain kertomatta. Vai olisiko? Esityksen loppu tarjoilee vielä yhden yllätyksen!

Mikko Saastamoisen modernin kotoisa lavastus (mutta mikä ihme se punainen reikätuoli on?) saa tukea Mika Hiltusen valosuunnittelulta. Mari Pajulan puvustus on myös sopivaa tähän illanviettoon.

Katsomossa sai kyllä kikattaa ja tirskua, mutta välillä myös jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Myötähäpeäkään ei ole vieras tunne hetkittäin. Muutamassa kohdassa teki mieli nostaa nyrkkiä ilmaan ja huutaa jees! Varsinkin yksi tyypeistä oli niin ärsyttävä että sitä olisi mieli tehnyt vetää nenään. 

Salaisuuksien ilta on taitavasti rytmitetty ja imaisee hienosti mukaansa. Hyvin tehtyä pertsaa (eli perusteatteria) jota voi kyllä suositella riemumielin!

Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vähemmän ihminen / Teatteri Siperia 29.1.2021

Vihdoin viimein onnistuin näkemään tämän Teatteri Siperian uusimmaisen. Vaikeaa se kyllä on ollut, kiitos koronan joka perui monta esitystä mihin olin menossa. Ja suurin moka oli tietysti omani: ensi-ilta lokakuussa meni ohi, koska näytökset alkavat jo klo 18. Siinä vaiheessa kun olin lähdössä kaupungille, oli esitys jo menossa.. Muutaman kerran ehti käydä jo mielessä että jääkö tämä nyt kokonaan näkemättä. Vaan ei, tammikuun lopulla esitykset taas jatkuivat, huraa!

Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen kirjoittama ja ohjaama Vähemmän ihminen on fragmentaarinen ja ajankohtainen, ajattelemaan haastava ja oivaltava. Näemme pieniä, inhimillisiä tarinoita vihapuheesta, rasismista, suvaitsemattomuudesta, ilmastonmuutoksesta - sekä sovussa elämisestä. Paljon ilahduttavia oivalluksia ja aika synkkääkin huumoria, mutta onhan nämä aiheet rankkoja ja vaikeita. Muutaman (no okei, monta) kertaa on pala kurkussa kun ihmisten kohtalot ja kokemukset lihallistuvat silmien edessä. Esitys pohtii paljon sitä kuka on enemmän tai vähemmän ihminen. Onko Donald Trump vähemmän ihminen kuin Äiti Teresa? Teksti on napakkaa ja paikoitellen aika viiltävääkin. Ja todellakin ajassa kiinni Marinin tissivako-kohuineen ja covidiootti-keskusteluineen. Siperialaiset ovat aina olleet kiinni päivän kuumimmissa aiheissa, ehkä vähän tabuissakin. 

Taitava viisikko muuntaa monitahoiset roolihahmot eläviksi. Anna Kankilan tilastoihin nojaava tutkija tykittää faktaa vihapuheesta, Pekka Heikkisen vammautunut ja katkeroitunut Risto ei sopeudu vammaisen alistuvaan ja hiljaiseen rooliin, vaan järkyttää henkilökohtaisia avustajiaan sekä pelottelee pikkulapsia. Vera Veiskolan sympaattinen Star Warsia fanittava pikku-Harri kokee "herätyksen" ja ajautuu rikolliselle tielle - mutta tulee pelastetuksi hyväsydämisen pizza-Anttonion ansiosta. Behnam Fard Sanei ja Moona Ranta täydentävät upean ensemblen. Tiedän että nämä ihmiset vain näyttelevät, mutta silti sydän sykähtelee näille eläviksi tuoduille hahmoille. 

Miten pienillä asioilla voi sanoa pahasti ja loukata toista, vaikkei just nyt sitä tarkoittaisikaan. Ihan ajattelemattomuuttaan. Sovittelukeskustelu saattaa puhdistaa ilmaa, mutta pyyhkiikö se kaiken pois? Voiko ihminen antaa anteeksi, syvällä sisimmissään.

Simpanssit ja bonobot tarjoavat hyvän tarkkailualustan myös ihmisen toimille ja johonkin heimoon kuuluminen on kovin tärkeää monille edelleenkin. Oli se sitten jalkapallojoukkueen kannattajat tai persujen äänestäjät. Kiusaajat ja häiriköt ovat ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, heilläkin on perheet ja harrastukset. Miten ihmeessä sitten jollekin tulee mieleen lähettää tappouhkauksia toisille - onko se vain tapa päästellä paineita? Miten paljon sosiaalinen media on mahdollistanut anonyyminä kiusaamisen netissä!

Teatteritila Ratinan kauppakeskuksessa.

Esityksen tuominen Ratinan kauppakeskukseen, tyhjänä olevaan myymälätilaan, on kiinnostava ratkaisu. Toki Teatteri Siperian näytelmiä on totuttu näkemään vaihtelevan monipuolisissa tiloissa. Tämä on rohkea veto: tuodaan esitys sinne missä ihmiset parveilevat, näin koronan aikaankin. Missä eri kulttuurit törmäävät ja mahdollisesti sulautuvat. Tilaan ei kauheasti mahdu katsojia muutenkaan, ja näinä aikoina vain kourallinen eli kymmenen. Sitä tuntee olevansa osa eliittijoukkoa, suorastaan etuoikeutettu, kun pääsee teatteriin tammikuussa 2020. Vaikka kuinka ajatuksena olikin tuoda se esitys pois pompööseistä teatterisaleista. Toki paikkahan oli valittuna jo paljon ennen koronakriisejä.

Moe Mustafan videosuunnittelu sulautuu hienosti taustalla ikkunassa möllöttävään Ratinan stadioniin. Kaupunkinäkymiä, kaikille tuttuja ihmisiä. väliin välähdyksiä ajankohtaisista asioista (kuten vaikkapa kansanedustaja Mäkipään puhe "tehostetaan vieraslajien torjuntaa"). Toimivaa! Anne Kareman mustavalkoiset vaatteet ja monenlaiset pienet asusteet muuntavat hahmoja hyvin. Saija Raskullan äänisuunnittelu yhdessä Behnam Sanein musiikin kanssa luo harmonisen äänitaustan tapahtumille.

Vähemmän ihminen näyttää katsojalle peilin: tässä me ollaan, tämmöisiä tavallisia ihmisiä me kaikki ollaan, näitä samoja tyyppejä on meidän arki ja elämä täynnä. Suvaitsevaisuus tulisi olla myös tekoja. Esityksessä Adolf Hitler, Jeesus ja Greta Thunberg keskustelevat, ja jossain lopulta menee se kaiken anteeksiantavan Jeesuksenkin raja suvaitsevaisuudessa. Vaan silti: olihan Hitlerkin ihminen, ihan sataprosenttisesti, kuten me kaikki. Jokaisella meillä olisi korjattavaa asenteissamme ja käytöksessämme. 

Esitykset jatkuvat 5.3. asti, mutta tilannehan voi muuttua taas koronatilanteen eläessä. Katso Teatteri Siperian sivuilta ajantasaiset tiedot. Ja samasta paikasta saat kätevästi lunastettua lipun. Suosittelen kyllä, ensinnäkin koska esitys on todellakin hyvä, ja toisekseen koska elävää teatteria ei voita mikään, ja näinä aikoina se on hyvin harvinaista herkkua.

Kuvien copyright Moe Mustafa, teatteritilan kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Apo Apponen / Teatteri Siperia, Nokian Kerhola 11.2.2020

Teatteri Siperian uusi lastennäytelmä Apo Apponen sai ensi-iltansa jo marraskuun alussa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. Tänä vuonna se on kiertänyt ahkerasti pitkin poikin Pirkanmaata. Rullaan en koskaan kerennyt, mutta onneksi kiertue osui myös Nokialle, osana lasten Pirkkaset-festivaalia. Niinpä varasin ilmaisen lippuni hyvissä ajoin, ja suuntasin Nokian Kerholaan, ison lapsijoukon vanavedessä.

Apo Apponen perustuu Juhani Känkäsen lastenkirjoihin ja se kertoo samannimisestä aika vallattomasta poikaviikarista (Tuukka Huttunen) joka tuo vähän mieleeni Eemelin. Kuusivuotias Apo asuu äitinsä, isänsä, pikkusiskonsa ja kurittoman koiransa Käpälämäen (Maiju Saarinen) kanssa. Esitys alkaa jo aulassa kun Apo ja Käpälämäki kirmailevat ja leikkivät piilosta innokkaiden lasten seassa. Iloinen kirmailu jatkuu salin puolella, nin esiintyjien kuin katsojienkin taholta. 

Lastenteatteriesityksissä ehkä hauskinta on yleisön spontaanit reaktiot. Nytkin kun Apo pohtii ettei halua siivota, niin katsomosta kuuluu: ”Älä sitten siivoa, mene sänkyyn piiloon!”. Interaktiivisuus oli muutenkin valttia, sillä siivouspulmaansa Apo rekrytoi katsomosta kolmea vapaaehtoista. Lavalle saapuu valitut kolme, mutta myös neljä ylimääräistä innokasta. Seitsemälle kandidaatille pidetään työhaastattelu, ja yksi valitaan sitten siivoamaan, tai hänkin vähän niinkuin valitsee itse itsensä. Mahtoikohan katsomossa moni äiti ja isä toivoa vastaavaa siivousintoa kotonakin?

On muuten mahtavaa että on lauantai, ja voi tehdä mitä vaan. Kunhan ensin on saatu sankari hereille. Kyllä Käpälämäki kaikkensa tekee, ja katsojat hihkuvat innosta. Harmi vaan ettei keksi mitään tekemistä. Onneksi Apo Apponen keksii kyllä puuhaa. Välillä voi kuunnella Höpinätötterön hauskaa musiikkia ja joratakin.

     

Siivoamishommien lisäksi esityksessä syödään puuroa (josta se siivoamistarvekin syntyi) ja siihen liittyy olellisesti Kaaro Puttonen, jonkunlainen eläväksi muuttunut puuroheppu, ketä Riikka Papunen ansiokkaasti tulkitsee upeassa puuroasussaan. Aamupalakeskusteluun liittyy myös eräs pieni katsoja: "minä syön vain köyhiä ritareita"! Lisäksi Apo ja käsinukkepapukaijansa Kakka Duu päättävät karata merille, kunhan ensin on Maukka perustoukkana rummutettu angstit pihalle. Matkalla tavataan tietysti monenlaisia ”alkuasukkaita” ja kysellään monilta Do you speak?

Näyttelijäkolmikko on kyllä varsin muuntaumiskykyinen ja taitava. Herra Huttunen toteuttaa koomista, suorastaan akrobaattista, osaamistaan pukeutumisesityksellä (pitkävihainen paita!) ja Saarinen & Papunen vaihtavat roolista toiseen salamannopeasti. Huttusen ja Marika Heiskasen kirjoittama esitys on sopivan mittainen lapsikatsojille (45 minuuttia) ja siinä on ripaus pieru/kakka-huumoriakin, mikä tuntuu vetoavan lapsiin aina ja iänkaikkisesti. Laura Lipiäinen vastaa pukusuunnittelusta ja monta aika nerokasta juttua esityksessä nähdäänkin (mm. Sinikka Suti). Monessa kohtaa huumorista ja mielikuvituksen lennosta tulee mieleen sarjakuvat Lassin ja Leevin seikkailuista.

Tämmöistä kai hyvän lastenteatterin kuuluisikin olla. Hauskaa, rentoa, osallistavaa ja joustavaa. Yleisöllä oli mahdollisuus tulla ja mennä tarpeen mukaan. Matalan kynnyksen esitys monellakin tapaa, ja katsojia Nokialla oli kyllä aika paljon. Tosin tulevien esityksien löytäminen on hieman haasteellista koska Teatteri Siperian sivuilta tietoa ei löydy.


Esityskuvien copyright Eetu Keränen.

Nokian esitys oli ilmainen.

Suuri Harppaus / Tanssiteatteri MD & Teatteri Siperia 23.3.2019

Olen vuosien varrella tykännyt kovasti niin Teatteri Siperian kuin Tanssiteatteri MD:n teoksista. Kun nämä kaksi tamperelaista kulttuurilaitosta lyövät hynttyyt yhteen, niin eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvä esitys. Suuri harppaus sai ensi-iltansa, mutta mitä kaikkea reilun tunnin mittaiseen esitykseen oli mahdutettu?

Vaikka mitä! Kun kyseessä ovat innovatiivinen ja rajoja rikkova tanssiteatteri sekä teoksillaan yhteiskunnallista keskustelua herättävä teatteriporukka, niin lopputulema on oltava kantaaottavaa ja taiteellisesti korkeatasoista yhteistyötä. Tätä saatiinkin. Esitystä on valmisteltu yhdessä nuorisojoukon kanssa, ja nuorison ääni minusta siinä kuuluukiin. Suuri harppaus on episodimainen esitys, missä pohditaan monenlaisia lähtöjä, uskaltamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmia ja niiden toteuttamista. Kuka uskaltaa, kuka lähtee ja kuka toteuttaa - ja millä ehdoin? Näkökulma on nuorissa, joilla on teoriassa koko elämä kaikkine vaihtoehtoineen edessä.

Välillä menään tutustumaan Unelmien Leijonanluolaan, missä ihmiset saavat markkinoida unelmaansa nelihenkiselle raadille, joka sitten lähtee mukaan sponssaamaan, tai ei. Kun opinto-ohjaaja kyselee nuorelta mitä tämä haluaisi tehdä, ei ensin meinaa vastauksia löytyä. Mutta ihmiskunnan historiasta löytyy teemoja, aikamatkustuksesta aikuisuuteen. Oleellisia (tai sitten vähemmän) meidän kannaltamme.

Esityksen ohjaa Piia Peltola, joka on kolmen muun käsikirjoittajan (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Samuli Roininen) materiaalista myös dramatisoinut esityksen. Kun osa on näyttelijätaustaisia ja osa tanssitaustaisia, niin puuhaa on varmaan riittänyt. Esitys on kuitenkin hyvin eteenpäin rullaava, ja hieman sekalaisesta materiaalista huolimatta tasapainoinen. Roinisen koreografiat ovat näppäriä ja kaikki esiintyjät ovat hyvin liikunnallisia, taustoista viis. Toki tanssijoilla on hieman vaativampiakin juttuja, mutta eivät erot nyt niin silmiinpistäviä ole. Heiskasen Marikalta löytyy kummasti vääntöä lanteista ja Huttusen Tuukalla on hurjia loikkia. Jokainen pääsee sooloilemaan. Tällä kertaa Miro Purasen herkkä ja koskettava soolo (Leijonanluolassa, kun hän ei saanut sanallisesti ilmaistua itseään vaan tekee sen tanssillisesti) tekee suurimman vaikutuksen - kaunista ja mukaansatempaavaa (kirjaimellisesti).

Lavalla nähdään Huttusen, Heiskasen ja Purasen lisäksi myös Riikka Papunen, Suvi Eloranta ja Anniina Kumpuniemi - ja koko kuusikko osaa kyllä hommansa. Kun lavalla on kuusi monilahjakasta esiintyjää, jotka pelaavat näin hyvin yhteen, niin sitä tuppaa ihmettelemään mikseivät eri tahot tee enemmän tämänlaista yhteistyötä. Siis vaikkapa juuri tanssijat janäyttelijät. Tämä sakki osaa myös laulaa! Hieman Ultra Bra-henkinen yhteislaulu tulevaisuudesta iskee kyllä!

Mielikuvitus, tai pikemminkin sen puute, tuntuu olevan monelle aikuiselle ongelma. Missä vaiheessa nuoruuden ja aikuisuuden välissä se katoaa, kukapa sitä voisi määrittää.

Tony Sikström on säveltänyt tähän monipuolisen ja kiinnostavan musiikin, joka vaihtelee diskokompista eteerisiin säveliin. Tätä musiikin kaleidoskooppia sitten Roinisen liikekieli vie eteenpäin. Ina Ytterin lavastus on vaikuttava; seinäpinnat aaltoilevat ilmavirran niitä heiluttaessa, mutta eivät kahise. Vaikka näyttävät olevan A4-paperiarkeista tehtyä. Paperiseinät ovat täynnä tulostuksen jälkiä; iso tykkäys kierrätysteemalle. Valot (Sari Mayer) ovat aika lailla sinisävyisiä ja jotenkin sekin sopii tähän tosi hyvin. Olisiko sinihämyisyys maapallon ja haaveilun väri?

Ja tottakai mukana on roppakaupalla huumoria. Kukapa voisi olla rakastamatta Napalm Jesusta (Huttunen), joka virtuoosimaisella ilmakitarasoololla koittaa voittaa raatia puolelleen. Jotkut junat on vaan jo menny - kylmä tosiasia. Vaan miksi sen pitää olla niin? Kyllä aikuinen saa (ja jopa pitäisi) unelmoida. Jos sitä haluaa kitarasankariksi niin mitä se on joltakulta muulta pois?

Kyllä tämä oli kaunista katsottavaa, ja kuunneltavaa myös. Nostan isosti hattua koko työryhmälle loistavasta yhteistyöstä. 

Koskettavia ovat myös vanhempien kannustavat maljapuheet nuorille. Ja yleisökin pääsee miettimään millainen olisi se oma unelmien maailma. Ei se elämä mene useinkaan kun on suunniteltu, mutta silti se voi olla hyvä elämä. Erilainen vaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida, sen ajatuksen vein mukanani kotiin.


Kuvien copyright Mikael Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kylä / Teatteri Siperia & Tampereen työväen teatteri 27.10.2018

Kyllä nyt taas katsojia hemmotellaan. Teatteri Siperian ja Tampereen työväen teatterin kimppatuotanto Kylä vie meidät matkalle kaukaiseen Rutakon kylään jonnekin Pohjois-Savon paikkeille. Rutakossa asuu enää kolme ihmistä. Iäkäs muori Amelia (Tuukka Huttunen), tämän aikamiespoika Pärttyli (Marika Heiskanen) ja Amelian ystävä, entinen kunnaneläinlääkäri Kiisseli (Juha Junttu).

Yhteydet ulkomaailmaan ovat menneet; nettiyhteys ja puhelinkin hiljentynyt jo kuusi vuotta sitten. Kerran viikossa tulee ruokapaketti, mutta nyt sitäkään ei ole toviin näkynyt. Kiisselin vartoama bussi Las Palmasin seuramatkalle on sekin tainnut ohittaa kylän pikatietä pitkin. Oman onnensa nojaan jätetyt asukkaat sinnittelevät rutiiniensa turvin. On kahvia (tai sen puutteessa suodatettua vettä), on pilkkiperjantaita ja pullapäivää. Karaokeakin vedetään määräaikoina. Elämä soljuu eteenpäin tasaisena. Pikkuhiljaa esityksen edetessä alkavat rutiinit hajota. Kumpi mahtaa tulla ennemmin, Matka-Vekan bussi vaiko Amelialle kuolema?

Rutakonraittia kuvaa kuitenkin webbikamera. Joku siellä katselee siis, mutta kuka? Onko se Amelian ahne Juhani-veli, joka himoaa loppujakin perintömetsiä hakattaviksi? Vai voisiko sitä laittaa hampurilaistilauksen kameralle? Kuuleeko kukaan maaseudun viimeisiä sissejä? Sillä sissejä nämä ovat, kun ei kasvukeskukset houkuta. Tai kerran saattoi houkuttaakin Pärttyliä...

Välillä soudetaan aika syvissäkin vesissä ja haikeissa tunnelmissa. Kukin henkilö saa kertoa oman tarinansa, enkä tiedä kumpi on lohduttomampaa kuunneltavaa: Pärttylin työhaastattelureissu Helsinkiin vai Kiisselin kertomus kylän kaikkien eläinten lopettamisesta. Käsikirjoitus ja ohjaus on parivaljakko Huttunen & Heiskanen käsialaa, ja Junttu on tehnyt kieli poskella - henkiset biisit. Hyvin kotikutoista siis, vähän jopa harrastajateatterimaista menoa. Mutta hyvällä tavalla siis.

Vaikka tässä aika vakavia ja jopa lohduttomiakin asioita käsitellään, niin ei meno silti äidy liian melodramaattiseksi. Huumori rehottaa. Onneksi. Tekijäporukka on täysillä mukana. Huttusen mainio Amelia on suosikkihahmoni. Kärkkäästi kommentoiva ja kuolemaa vatvova vanhan liiton mummo, joka ikävöi menneitä aikoja. Mutta sujuu se Amelialta moottorisahan heiluttaminenkin. Symppis! Lakonisen tyyni Pärttyli on alistunut kohtaloonsa Rutakossa, mutta pieni kapinahenki elää.

Näytelmä mikä sisältää musiikkia muodossa tai toisessa on aina piirun verran parempi, ja varsinkin kun esiintyjät soittavat lavalla itse. Juntun hellyyttävät biisit tuovat mieleen takavuosien Papu ja Pojat -orkesterin lastenlauluhenkisen tuotannon. Ja se on kehu!

Kylää vedetään TTT:n Kellariteatterissa pitkälti Vakavuusongelma -näytelmän lavasteissa. Amelian keinutuoli ja Kiisselin mauttomilla jouluvaloilla koristetut urut ovat keskiössä kuitenkin. Vaatteet on vähän sen näköiset että niitä on haalittu kirppareilta. Kiisselin kokonaisuuden kruunaa valkoinen kapteeninhattu ja tekoturkistakki - ja Pärttyli on ruutupaitalookissaan kuin ilmetty naapurin nuori isäntä.

Eikä tämä olisi Teatteri Siperian näytelmä ellei kantaa otettaisi, ja tiukasti. Maaseudun autioituminen on se pääteema. Mutta myös luonnonsuojelu ja eläinten oikeudet ovat tärkeä asia. Kipsisakka-allas on vuotanut paikalliseen järveen ja tappanut kaikki kalat, jo vuosia sitten. Silti pilkillä istutaan, joka perjantai, tuli kalaa tai ei. Rutiinit pitävät kaikki järjissään. Talven tuiskuissa myös Amelia vajoaa horrokseen ja vierailee tulevaisuudessa. Barbinukke-Ameliaa elvytetään (tämä on muuten mainiosti toteutettu kohtaus) - ja vielä huonommaksi asiat ovat tulevaisuudessa menneet.

Välillä Kylä muistuttaa verkkaudessaan Tankki täyteen -sarjaa ja välillä taas jotain hupsua lastenohjelmaa (Kiisselin ja Pärttylin leipomiskohtaus!). Välillä taas jotain ihan muuta. Absurdi ja viihdyttävä, sellainen kivalla tavalla nyrjähtänyt esitys.

Lopussa jätetään roolit sikseen ja hieman vakavahenkisesti ladellaan faktaa tiskiin. Ehkä tämän osuuden olisin voinut jättää pois. Kyllä se maaltapako ja kaupungistuminen tuli jo selväksi itse esityksessäkin. Mutta kiva tutustua Sonkajärveenkin hieman enemmän; se kun webbikameroineen toimi inspiraation lähteenä koko esitykselle. Kiitos taas siperialaiset!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.

Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.

Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?

Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä, Tampereen teatteri 17.4.2018

Vuosi 1918-teemaiset esitykset jatkuivat kohdallani Hannu Salaman kirjoittaman Siinä näkijä missä tekijä -teoksen näyttämöversiolla. Tosin dramatisoijat Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti ovat hyödyntäneet muitakin kirjallisia lähteitä, niin Salamalta kuin muiltakin. Tamperelainen teatteri Siperia ja helsinkiläinen Projektori-ryhmä löivät hynttyyt yhteen ja ohjauksesta vastasi Juha Luukkonen.

Olin esityksen pressitilaisuudessa helmikuussa, mutta itse esitystä ennätin katsomaan vasta huhtikuun puolivälin paikkeilla (ensi-ilta oli jo 27.2.). No, ehtihän sitä vielä, varsinkin kun tämä onneksi jatkuu vielä syys- ja lokakuussa. Ehtivät vielä minuakin hitaammat katsojat.

Ja kyllä kannattaakin ehtiä. Vaikka aluksi monella äänellä kerrottu tarina vaikuttaa sekavalta. Ihmisiä ja niiden ääniä on paljon, ja kun useammalla näyttelijällä on vielä monta eri roolikian vedettävänä. Mutta pikkuhiljaa sitä tulee imaistuksi mukaan kertomukseen. Siihen kertomukseen mitä kirjailija Harri Salminen (Jukka Peltola) loihtii naputellessaan kirjoituskonettaan. Oman perheensä ja sukunsa sekä näiden tuttujen kohtaloita, menneisyyttään ja lapsuuttaan. Paljon on työstettävää, ja menneisyys herää henkiin. Omilla vanhemmilla (Sakari Tuominen ja Hanna Gibson) on tärkeä roolinsa, ja erityisesti Lonkasen Jaskan (Sami Lanki) muistelmilla. Vastarintaliikkeessä toimi yksi jos toinenkin, ja niitä kohtaloita ja tapahtumia käydään läpi koko yli 2,5 tuntisen esityksen.

Yhdeksänhenkinen ensemble toimii saumattoman upeasti yhteen. Kahdesta näyttelijäporukasta koottu ryhmä elää ja hengittää kuin hyvinöljytty koneisto. Kukin tietää paikkansa ja ottaa tilansa. Kaikilla on sanottavaa, ja painavaa sanottavaa onkin. Vaikka periaatteessa Jukka Peltola (joka muuten muistuttaa hämmästyttävän paljon kahden loistavan näyttelijän eli Michael Fassbenderin ja Miska Kaukosen rakkauslasta, jos nämä sellaisen olisivat joskus saaneet) on pääosassa kirjailijana, niin jokaisen panos on oleellinen osa esitystä. Tämä jos mikä on ensemble! Vaihdot ovat nopeita, suorastaan salamannopeita, ja esimerkiksi radioantennin hidas aukikelaus, missä koko sakki on mukana, toimii kaikessa verkkaisuudessan. Muutenkin sellaisia suvantokohtia on paljon; annetaan tilaa katsojan omille ajatuksille ja esityksen prosessoinnille.

Siinä missä Siperian porukka alkaa olla jo aika tuttu näky lavalla, niin Projektorilaiset olivat vieraampia. Mutta huikean hienoa näyttelijäntyötä nähdään jokaikiseltä. Esimerkiksi Sami Lanki on tuttu jo Q-teatterin Pirun Kauniista Tytöstä (vuodelta 1992), joka on edelleenkin yksi elämäni vahvimpia teatterikokemuksiani. Näin sen neljästi (viimeisen kerran vielä Teatterikesässä) ja minulla on näytelmän julisteita seinällä vieläkin. Vaikka aika monta näytelmää on tullut vuoden 1992 jälkeen nähtyä. Niin siis, takaisin asiaan. Lanki on vaikuttava vastarintaliikkeen jäsen; elämää on nähty. Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen ja Riikka Papunen ovat aina täydellisiä, ja niin nytkin. Ja oli kiva kuulla myös Tuukan kitarointia!

Ahdistavuudelta ja surultakaan ei voida välttyä. Kun lavalle kannetaan kuolleita vauvoja ja lapsia pinoon, niin katsomossa moni pyyhkii silmiään. Ja tähän sopii erinomaisesti taustalle Huttusen Tuukka laulamaan Uriah Heepin Come away Melinda - kuunnelkaapa sanoituksia. Sota ei kosketa vain aikuisia miehiä, vaan myös pieniä sivullisia. Ohjaaja Luukkonen on oivaltanut että pienimuotoinen on useimmiten kauneinta. Jotenkin tämä esitys avaa minulle hyvin lisää sitä, miten nämä lahtari/punikki-ajattelun siemenet kylvettiin jo 1918 keväällä, ja miten sitä satoa sitten niitetään myöhemmin. Näemmä vielä vuonna 2018. Ja miten hämmästyttävää on että toisessa maailmansodassa ihmisten taistelivat rinnakkain taustoistaan huolimatta. No, ei siellä aina niin yhdenmukaiset mielipiteet olleet. Esitys sai minut pohtimaan sitäkin, miten hankalassa tilanteessa kommunistit ja muut Venäjä/Neuvostoliitto-myönteiset ihmiset olivat talvisodan puhjetessa. Yhtäkkiä olisi pitänyt sotia omia aatetovereitaan vastaan. Mutta toisaalta, piti puolustaa omaa isänmaataan. En voi edes kuvitella miten kukin sen ristiriidan päässään ratkaisi. Eivätkä kaikki sotimaan pystyneetkään, mikä tässäkin teoksessa hyvin tulee ilmi.

Noora Salmen, Saija Raskullan ja Juha Luukkosen yksinkertainen lavastus toimii, vaikka lavalla nähdään lähinnä vain tuoleja. Lava on jaettu kolmeen eri tasoon, ja tämmöinen pelkistys ja ne tuolit toimivat kyllä. Salmi on loihtinut myös ajan hengen mukaisen puvustuksen, mitä on ilo katsella.

Yksi esityksen tenhoavista elementeistä on musiikki. Koko loistava ensemble laulaa ja soittaa, ja kummasti nämä modernimmat biisit toimivat historiallisten tapahtumien taustalla. John Lennonin Working class hero (pieni pätkä siitä tässä, pressitilaisuudessa 22.2. kuvattuna), R.E.M.:in Losing my religion tai Manic Street Preachersin If you tolerate this your children will be next sopivat kontekstiin loistavasti, kun sanoituksia kuuntelee. Ja miten upeat musiikin sovitukset (kiitos Juha Lagström ja työryhmä)! Niin ja pakko mainita vielä Leonard Cohenin The Partisan! Paikoitellen tästä oivaltavasta musiikin nivouttamisesta esityksen sisälle tuli mieleen Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin, ja miten heidän esityksissään hyödynnetään musiikkia. Lyriikoiltaan ja sovituksiltaan kuin täsmätehtyjä juuri siihen juttuun. Ja vielä musiikista: Pekko Käppi ja jouhikko - loistava bonus äänimaisemaan. Jouhikko tihentää tunnelmaa entisestään. Sitä vainoa, kidustusta ja syyllisten etsintää mihin kommunistit joutuivat.

Musiikin lisäksi myös taitavasti Saija Raskullan suunnittelemat valot rytmittävät esitystä. Jokaisella on oma hetkensä valokeilassa, kirjamellisesti. Pidin myös monipuolisesta äänisuunnittelusta; sekin Raskullan käsialaa. Osa musiikista tuli myös nauhalta, kuten kaikenlaiset ääniefektitkin. Nykyaika limittyy taitavasti mukaan juurikin äänten avulla. Kun puolustusministeri Jussi Niinistö toteaa, ettei Suomessa ollut keskitysleirejä, oli vain vankiloita missä pidettiin huolta kommunisteista, niin se istuu kokonaisuuteen mallikkaasti. Ja mainitaan siellä tekstissä muuten aktiivimallikin.

Kaiken kurjuuden ja kuoleman jälkeenkin tämä näytelmä loppuu varovaiseen toiveikkuuteen. Nyky-yhteiskunnassakin on edelleen nämä samat asiat pinnalla. Tasa-arvo, tavallisen ihmisen toimeentulon ja elämisen turvaaminen. Ihmisyys ja inhimillisyys. Finlandia-hymnillä aloitettiin ja siihen on myös hyvä lopettaa. Taidanpa haluta katsoa tämän syksyllä uudelleen.


Esityskuvien copyright Aki Loponen, paitsi viimeinen omani lehdistätilaisuudesta, kuten myös näyttelijäryhmäkuva.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Die Hard Tampere / Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi 27.9.2017

No nyt oli! Jotain hieman erilaista, jotain hienoa, jotain hämmentävää! Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi ovat molemmat tunnettuja yhteiskunnallisista ja kantaaottavista teoksistaan, joten mitä tapahtuu kun nämä kaksi kulttuuritoimijaa lyövät hynttyyt yhteen? Siitä syntyy Die Hard Tampere! Alunperin työnimellä Oikeamieliset kulkenut spektaakkeli mitä esitetään Tampereen Lielahdessa, M-Realin (nyk. Metsä Group) lakkautetun sellutehtaan vanhassa hiertämössä.

Ja mikä paremmin sopisikaan tälle esitykselle kuin karu ja kolkko tehdasmiljöö. Esitys on suunniteltu ja rakennettu tilan mukaan, ja kaikuvaa ja korkeaa hallia todellakin hyödynnettään hyvin. Betoniset seinät ja kaikenlaiset tehtaaseen jääneet härpäkkeet pääsevät hienosti esille. Aluksi istumme valkokankaalla rajatussa tilassa, mutta kun se siirretään sivuun pääseekin kolmen hengen esiintyjäporukka valloilleen ihan uudessa mittakaavassa. Valtavat kiitokset valo- ja lavastussuunnittelusta Petri Tuhkaselle ja Raisa Kilpeläiselle (joka on suunnitellut myös mainion puvustuksen). Tilankäyttö on luovaa ja jatkuvasti löytyi uusia elementtejä mitä voi äimistellä. Myös valosuunnittelusta. Loistavaa!!

Aluksi katsojat saavat ihailla valkokankaalta vanhojen mestarien maalauksia, sekä pöydän still life-asetelmaa pääkalloineen ja vihanneksineen (!). Esiintyjäkolmikko Marika Heiskanen, Anna Lipponen sekä Tuukka Huttunen keskustelevat moninaisista asioista kuten terrorismista, radikalisoitumisesta ja minkä suhteen he voisivat olla valmiita olemaan ehdottomia. Leppoisaa jutustelua vakavista teemoista. Ohjaaja/dramaturgi Janne Pellinen on mukana kaiuttimen äänenä, Die Hard-lippis päässään. Sitten pohditaan rakkauden tekoja, millaisia kukin tekisi jos pitäisi kolme sellaista tehdä. Anna halasi ihmisiä ja instituutioita, Marikan teot liittyivät äitiin ja sieniin, ja Tuukka sitten. Tuukka jäätyi ja hymyili pelottavasti...

Puolessatoissa tunnissa ehditään paljon ja kaikenlaista. Jumala (?) soittelee ja sanelee hieman uudenlaista luomiskertomusta, Tuukka kanavoi sisäistä Cate Blanchettiaan Galadrielin roolissa (muutenkin Taru Sormuksen Herrasta-kohtaukset ovat itselleni yksi illan huippukohdista), nautitaan reipashenkisestä perhejoulusta, mutta päästään myös Die Hard-leffan väkivaltaisiin tunnelmiin. Monipuolista, yllättävää ja viihdyttävää. Mutta ei tämä pelkkää sekopäistä kohellusta ja vihannesten tappamista ole. Kuulemme sitaatteja kiinnostavista teoksista, jotka herättävät ajatuksia ja saavat pohtimaan monenlaisia asioita. Jos kerran muita ei voi muuttaa kuin itseään ja omaa käytöstään, miten sitten voisi toimia? Voidaanko maailmaa ylipäätään enää pelastaa? Tai ihmistä? Mitä tavallinen pieni ihminen voi tehdä toisin? Ja miten pääsisimme terrorismista eroon...? Isoja kysymyksiä, mutta niitä pohdin kotimatkalla.

Mutta onko rakkaudella ja sen levittämisellä mahdollisuutta muuttaa maailmaa, se on hyvä kysymys. Die Hard Tampere ei tarjoile vastauksia, mutta paljon pohdittavaa ja pureksittavaa. Tämä esitys on vähän semmoinen runsaudensarvi ja sillisalaatti, missä saa välillä nauraa liki hirnuen, ja välillä meinaa liikutus saada silmät valumaan. Camus'n näytelmä Oikeamieliset toimi varmaan monenlaisena innoittajana tähän, ja sen terrorismiteemaa käsitellään myös. Kuka muuten tekisi Oikeamieliset näyttämölle Suomessa näinä aikoina?

Loistavaa että tamperelaiset teatteriryhmät lähtevät ulos perinteisistä teatteritiloista ja esiintyvät hieman erilaisissa paikoissa, kuten nyt vaikkapa uittotunnelissa taikka hiertämössä. Lisää tämmöistä! Hieman hankalampi niihin saattaa olla päästä kuin "normaaleihin" teatterisaleihin, ja lisäksi vaatetuksen on oltava muuta kun mekko ja pikkukengät-tyylistä. Die Hard Tamperettakin katsomaan tulevien kannattaa varustautua lämpimillä vaatteilla, nimittäin tilassa on aika koleaa. Paikan päällä on kyllä lämpimiä huopia, mutta toppatakki ei ole lainkaan liioittelua. Semminkin kun esityksiä on joulukuun puoliväliin asti...

Kiitos koko työryhmälle taas kerran yhdestä ajatuksia herättävästä esityksestä. Iso kiitos myös käsiohjelman kirja/taulu/musiikki-listasta.



Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia 28.2.2017

Teatteri Siperia jatkaa linjaansa kantaaottavilla ja yhteiskunnallisilla teoksilla. Eikä kukaan meitä enää etsi, tai tuttavallisemmin EKMEE, on teatterin 10-vuotisjuhlanäytelmä ja samalla valitettavasti viimeinen mitä näissä tiloissa esitetään. Siperialaiset ovat antaneet vuosien varrella todella merkittävän panoksensa tamperelaiseen kulttuurielämään. Valitettavasti Taiteen edistämiskeskus leikkasi teatterin toiminta-avustusta 10% vuoden alusta, ja se oli viimeinen niitti. Siperia joutuu luopumaan niin vakituisista tiloistaan kuin kokopäiväisestä tuottajastaankin. Todella valitettava uutinen. Mutta ensi syksyn ensi-iltapäivä on jo tiedossa ja toivon mukaan tilaneuvottelutkin tuottavat hedelmää pian.

Mutta EKMEE sitten. Ilmastonmuutos on edelleenkin ajankohtainen asia; asian tärkeys ei ole kadonnut minnekään, vaikkei valtamedia siitä enää taukoamatta rummutakkaan. On hienoa että edes taiteilijat jaksavat herätellä ihmisiä. Ensi-illassa oli lisäksi paikalla myös Greenpeace, ei ainoastaan herättämässä, vaan likipitäen persuuksille potkimassa. Hyvä niin.

Kirjoitustiimi Tommi Kainulainen, Reidar Palmgren, Marika Heiskanen ja Karoliina Blackburn on loihtinut kantaaottavan, ajankohtaisen, viihdyttävän ja asiapitoisen tekstin. Kainulaisen taitavassa ohjauksessa EKMEE seuraa muutamaa isompaa juonikaarta, ja välissä kaikenlaista pienempää. On lapsiperhe, jotka jääkarhudokumentin nähtyään päättävät alkaa kiinnittämään huomiota mm. energia-asioihin ja lihansyöntiin. Perheen isä (Blackburn) ei ole niin innokas asiasta kuin poikansa (Jaakko Ohtonen) ja vaimonsa (Heiskanen). Toinen tarina seuraa naapurustossa kierrätysaatetta ajavaa naista (Blackburn) joka nousee kunnallispolitiikkaankin - huomatakseen että politikointi vaatii kompromissejä. Sitten on nuoripari joka pohtii lapsenhankintaa, mutta mies joutuu miettimään asiaa enemmänkin. Lisäksi seurataan yliaktiivisen Jaajon (Blackburn) vetämää totta vai tarua-väittelyä ilmastonmuutoksesta, missä persuänkyrämies (Ohtola) taistelee sanan säilällä viherpipertäjänaista (Heiskanen) vastaan.

Herkullisia hahmoja, mehukkaita kärjistyksiä ja suoranaisia överiksivetoja. Näiden tyyppien lisäksi lavalla vierailee kymmeniä muitakin. Komerosta pölähtävät Suuret Ikäluokat saavat ainakin mut melkein tikahtumaan nauruun. Ja hei oikeasti: "Titanic uppoaa ja me vaan järjestellään kansituoleja" osui ja upposi. Kolme lahjakasta näyttelijää hoitaa kaikki roolit suvereenisti. Ja sitten on vielä mykkä jääkarhu (Tytti Marttila), joka kommunikoi omalla tavallaan! Vaatteiden, peruukkien yms vaihto on salamannopeaa. Petri Tuhkasen hienot pahvilaatikkolavasteet toimivat näyttämöllä loistavasti. Lisäksi kierrätys/pahviteemaa noudatetaan kaikessa muussakin rekvisiitassakin. Mainio idea ja näyttääkin hyvältä.

    

Asiaa tulee paljon (jollekin varmaan jo liikaakin), ja varmasti jokainen katsoja tuntee jonkun asteisen piston sydämessään. Ei siinä paljon muovinkierrätykset ja asuinhuoneiston lämpötilan laskut auta jos jatkuvasti lentelee jonnekin tai syö pihviä päivittäin. On tässä niin tunteisiin käyviä kohtia, että silmiä sai taas pyyhkiä useaan otteeseen.

Mutta mikä riittää? Mihin asti tavallinen ihminen voi kierrätyksessä, säästämisessä ja maailman pelastamisessa mennä? Missä vaiheessa läheiset ja tuttavat eivät enää jaksa kuunnella, saatikka tehdä mitään? Voidaanko ilmastonmuutosta enää pysäyttää? Suuria kysymyksiä ja isoja asioita. Valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei ole Siperian työryhmällä, eikä varmaan oikein kellään muullakaan.

Hattua nostan että asiasta rummutetaan. Joo, ehkä joku voisi ajatella että auttaako tämmöinen hieman saarnaava sävy ilmastonmuutosasiaa mitenkään. Katsojiakin kerralla mahtuu niin vähän. Ja sellaiset keiden oikeasti tartteisi käytöstään ja elämäänsä muuttaa niin eivät Teatteri Siperian esitykseen eksy. Silti. Jos ei kukaan tee mitään, ei koskaan mikään muutukaan. Kyllä teatterilla on se valta ja voima sanoa ja toimia - ja hienoa että niin myös tehdään. Kiitos siperialaiset taas kerran!


Kuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.