Syyssonaatti / Espoon kaupunginteatteri 27.3.2018

Maailman teatteripäivää pitää tietenkin viettää teatterissa. Sitä en kyllä tiedä onko Ingmar Bergmanin raastava perhedraama Syyssonaatti siihen se paras näytelmä. Hieno näytelmä kyllä, mutta niin dramaattinen että ei paljoa naurattanut. Mutta toisaalta, tartteeko sitä teatterissa aina nauraakaan. Oli ilo katsella taitavien näyttelijöiden työskentelyä hienossa ohjauksessa.

Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama Bergmanin näytelmä on varmaan monelle tuttu vuoden 1978 elokuvastaan, jossa päärooleissa Ingrid Bergman ja Liv Ullmann ilmeisesti sädehtivät (juu en ole nähnyt). Tai oopperan ystävät saattoivat nähdä sen Kansallisoopperassa viime syksynä. Mutta toimiihan se teatterin lavallakin erinomaisesti. Aikuinen tytär, papin vaimo Eva (erinomainen Leena Pöysti) asuu vaitonaisessa avioliitossaan miehensä Viktorin (Carl-Kristian Rundman) kanssa, hiljaisessa talossa. Pariskunnan ainoa lapsi Erik on kuollut, ja pappilan yhdessä huoneessa asustaa Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio), joka ei parin tunnin ajan puhua pukahda (kerran huutaa kyllä äiti). Siitä huolimatta Helena on vahvasti läsnä koko näytelmän ajan, muistuttamassa olemassaolollaan menneisyydestä.

Tähän pysähtyneeseen tunnelmaan pyyhältää Evan taiteilijaäiti Charlotte (Satu Silvo) joka ei ole tavannut tyttäriään seitsemään vuoteen. Aluksi kaikki näyttääkin auvoiselta, mutta pinnan alla kytee. Menneet tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset kaivetaan hyvin pian esiin. Viktor vetäytyy näyttämöltä ja alkaa äidin ja tyttären välien selvittely. Tätä tuskaisaa rikkirepimistä on raskasta katsoa. Kumpikin syyttää toisiaan, vuorotellen hyökäten ja perääntyen. Katsoja ei tiedä kumman puolella sitä olisi. Narsistisen ja itsekkään Charlotte-äidin vai poikansa kuolemasta ahdistuneen Evan. Menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Charlotte on hylännyt perheensä uransa ja vaihtuvien miessuhteiden takia ja eikä nytkään halua ottaa liian tiivistä kontaktia. Helenaa voi kyllä pikaisesti halata mutta sitten pitää päästä pois. Kotiasiat ahdistavat.

Eva on vatvonut ja puinut äitisuhdettaan vuosikausia, koittanut nuorempana miellyttää ja tulla hyväksytyksi, mutta ilmeisesti aika turhaan. Charlotten itsekeskeiseen maailmaan ei keskinkertainen tytär mahdu. Sairaasta tyttärestä puhumattakaan. Evan ja Viktorin välitkään eivät ole läheiset. Viktor kyllä ilmeisesti rakastaa, mutta silti se ei riitä Evalle, tai sitten tämä ei vaan kykene ottamaan sitä vastaan. Myös lapsen menetys kummittelee pariskunnan välissä. Eva saa hieman lohtua kuvitellessaan kommunikoivansa kuolleen poikansa kanssa. Leena Pöysti tekee riipaisevan roolin Evana. Se ahdistus ja avuttomaksi lapseksi taantuminen voimakkaan äidin edessä on ahdistavaa katsottavaa. Hetkittäin innostuessaan Eva on hurmaava ja säkenöivä, mutta silti tuomittu jäämään ikuisesti äitinsä varjoon. Jokainen katsoja jolla on tai on ollut vaikea äitisuhde voi löytää samaistumispintaa tästä.

Carl-Kristian Rundmanin Viktor on sivuosassa, kahden naisen taustalla. Hän suhtautuu viileästi anoppiinsa, on avuton rakkaudessaan Evaan ja menettänyt uskonsa poikansa kuoleman jälkeen. Papille hieman hankalampi homma. Hieman avuton ja sovitteleva mies pysyttelee enimmäkseen sivussa, antaen tilaa vahvoille naisille. Rundis on aina luotettava, peruskalliomainen näyttelijä.

Mutta kyllä Satu Silvo varastaa show'n. Toki Charlotten rooli on herkullinenkin, mutta tässä saa kyllä päästää sisäisen diivansa ja draamakuningattarensa täyteen kukkaan. Charlotte vie kaiken tilan ja hapen huoneesta, kysyy kyllä kuulumisia, mutta ei jaksa kuunnella vastauksia. Kritisoi Evan ja Viktorin rauhallista elämäntapaa. Koko perhe esittää jonkunlaisia ennallaanmäärättyjä rooleja, mistä on vaikea pyristellä irti. Charlottella tuntuu olevan miehiä joka maassa, ja vaikka yksi on juuri kuollutkin, niin ei sekään tunnu kauheasti surettavan. Hetkittäin kuitenkin näkyy pieniä säröntapaisia hänen huolettoman boheemissa panssarissaan. Ja ajattelen että siellä alla on hyvin epävarma ihminen, jonka tunne-elämä on taantunut johonkin teinin tasolle. Mutta sitten taiteilija-Charlotte saa taas vallan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, ja ne tuntuvat vuorottelevan äidin ja tyttären väleissä. Aivan loistava roolityö Silvolta - kuin hänelle luotu!

Markus Tsokkisen lavastusratkaisu on tyylikäs. Katsojat istuvat kahdella puolella lavaa, ja molemmissa päädyissä vesi valuu, kuin kyynelet taivaalta. Helenan makuuhuone toisessa reunassa ja Charlotten makuuhuone toisessa. Ja siinä välissä taistelutantereena olohuone flyygeleineen. Oleellinen osa esitystä tuo flyygeli. Ammattimuusikon tyttären ei kannattaisi paljoa pianoa soitella äitinsä edessä mikäli haluaa välttää nöyryytyksen. Mutta tottakai hän soittaa ja tottakai siitä alkaa taas yksi kiistely. Myös Heidi-Erika Tsokkisen puvut hehkuivat, erityisesti tietenkin diivan garderoobi!

Syyssonaatti on raskas näytelmä joka sai pohtimaan anteeksiantoa ja armoa. Olisiko helpompaa katkaista kokonaan siteet dominoivaan vanhempaan? Vai kantaa katkeraa kaunaa vuosikymmeniä? Onko se reilua että tytär joutuu hyvittämään äitinsä virheet? Kostetaanko omaa ankeaa lapsuutta seuraaville polville kuten tässäkin käy ilmi Charlotten kertoessa omasta lapsuudestaan? Voiko ihminen muuttua? Onko helpointa vaan paeta kaikkea, kuten Charlotte valitsee? Kuinka kauan menneisyyden taakkaa ja muistoja voi paeta? Näytelmässä ei ole siis onnellista loppua, vaan kaikki jäävät onnettomiksi. Katsoja jää kuitenkin hyville mielin - raskaudestaan huolimatta tämä oli erinomaisen hyvä esitys.

Ennen esitystä Pasi Lampela ja elokuvaguru Antti Alanen keskustelivat teatterin lämpiössä Bergmanista ja Syyssonaatista. Ihan alusta en ehtinyt herrojen jutustelua kuulemaan mutta kiinnostavaa se oli kyllä. Eva on päähenkilö, mutta tarina voidaan nähdä myös Charlotten näkökulmasta. Mielestäni näytelmässä kummatkin ovat päähenkilöitä. Mutta mieleen jäi erityisesti Lampelan toteamus: Ei ole olemassa mitään Shakespearen tai Molieren maailmaa, vaan ohjaajan on luotava se maailma. Niinpä Bergmanin maailmakin on luotava uudelleen, ja tässä Lampela on kyllä onnistunut hyvin.


Kuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.

Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?

Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 

Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.

Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Adalmiinan helmi / Tampereen työväen teatteri 21.3.2018

Arkiaamu klo 10, katsomossa vain kaksi aikuista lapsiryhmien luotsaajien ohella. Se toinen oli muuten näyttelijä Paavo Kääriäinen. Ei kuulosta miltään superinnostavalta aamupuuhalta. Mutta Anne Rautiaisen edellinen ohjaustyön Kansallisteatterissa viime vuonna (Mestari ja Margarita) oli niin upea että väkisinkin piti suunnata Työvikseen katsomaan lastennäytelmää Adalmiinan helmi. Ja koska loppukevään osalta arkiteatterimenoja pitää rukata isolla kädellä (aloitan pääsiäisen jälkeen työt - eli kulttuuriharrastusta pitää hieman suitsia) niin nyt oli pakko mennä jos meinaa lainkaan!

Ja olinpas tyytyväinen että menin. Anna Krogerus on uudistanut Topeliuksen satuklassikon hienosti tähän päivään. Samalla kertomus on säilyttänyt taianomaisen satumaailmansa. Roolit eivät ole ihan tavanomaisen perinteiset, vaan kyllä nykypäivän katsojakin voi samaistua jalkaa polkevaan ärripurri-prinsessaan ja tämän curling-vanhempiin. Prinssi on hieman pöhkö mutta jotenkin sulkku, ja on tässä riemastuttavia nykyhahmojakin Nekalan mummosta Adalmiinan pissis-henkisiin kavereihinkin.

Tarinahan on se vanha tuttu: hallitsijaparille (Teija Auvinen ja Auvo Vihro) syntyy silmäteräksi luotu tytär Adalmiina (Katariina Havukainen). Haltiatarkummit antavat tälle upeat lahjat: toiselta kaunis helmi, joka tuo mukanaan kauneutta, viisautta ja rikkautta. Toisen kummin lahja onkin oudompi;  JOS helmi katoaa (ja sen mukana siis nuo kaikki muut asiat) niin tilalle Adalmiina saa sydämen voiman! Vuodet kuluvat, prinsessa on hemmoteltu ja aivan suoraan sanottuna kamala kakara. Vanhemmat haluavat suojella tätä kaikelta, ulkomaailmaltakin, ja siksi pitävät lukittuna linnaan. Vähätkin ystävänsä Adalmiina saa karkotettua käyttäytymällä epäkohteliaasti. Lopulta hän karkaa metsään, ja tottakai hukkaa helmensä ja sitten surkeana rumana ja köyhänä vaeltelee metsässä. Onneksi mummo korjaa tytön talteen ja tämä pääsee paimeneksi. Kolmen vuoden kuluttua tyttö kohtaa metsässä ihanan prinssin joka on etsimässä kadonnutta Adalmiinaa. Ja vaikka paimentyttö on köyhä eikä kauniskaan niin lempi leihahtaa koska tyttö on vaan niin ihana ja suloinen (se sydämen voima sieltä kai paistaa läpi).

     

Enpä paljasta enempää mutta kaikki voivat varmasti arvata että tarinalla on onnellinen loppu mihin liittyy prinsessa ja puoli valtakuntaa ja muuta sellaista. Että siinä mielessä aika perinteisillä linjoilla mennään. Kukapa joskus tekisi sadun missä metsään katoaakin prinssi ja reipas prinsessa tulee ja pelastaa tämän. Tai prinsessa katoaa mutta pelastaja onkin naapurivaltakunnan prinsessa? No yhtäkaikki, tässä oli kuitenkin sillä tavalla tuoreutta ja raikkautta, että hieman stereotyyppiset sukupuoliroolitukset eivät niin haittaa. Kuningas on ihanan hörhö höpsykkä, joka vaatii prinsessan syntymän jälkeen kaikkien pukeutuvan pinkkiin. Vihroa on ihana nähdä tämmöisessä hattarankevyessä roolissa. Ja hän on muuten yksi kiinnostava hahmo vielä joka tulee lopussa sovittamaan kruunua muiden naisoletettujen joukossa! Tästä myös pisteet työryhmälle - kerrankin transhahmo jossa ei pelkästään hihitellä mies mekossa-jutulle, vaan hänet kuvataan lempeästi. Jos kerran pukeutuu mekkoon ja tuntee olevansa tyttö, niin sitten saa olla. Se on niinkun ihan normaali juttu eikä mikään suuri ihmeellinen asia. Ehkä näin jollekin lapsikatsojalle saattaa jäädä mieleen että asia on ihan ookoo.

     

Esityksessä on muutenkin tosi paljon kaikkea pientä ihanaa ja aikuiskatsojaa huimasti viihdyttävää pikkujuttua. Irkkutanssia vetävä hovimies, keppihevosella ratsastava prinssi, noutopizza suruunsa vetävä kuningaspari, ämpärin iloisesti vastaanottava sauvakävelevä Nekalan mummo, kuulosuojaimia pitävät hallitsijat...  Pieniä piikkejä lastenkasvatukseen "tyhmät aikuiset saavat tyhmiä lapsia" ja miten Adalmiina on isänä mielestä "erittäin eritysherkkä" ja tytössähän ei ole mitään vikaa, kaverit ja opettajat vaihtoon! Hattaramaisen hersyvä lavastus ja sopivat kuninkaalliset puvut (Pirjo Liiri-Majavan käsialaa kummatkin) olivat kauniita katsella. Mökin mummon vuohilauma aivan ihastuttava hyppelyineen ja kisailuineen. Ja sitten iso kiitos varjoteatteri/projisointijutuista (Juha Haapasalo vastaa niistä ja valosuunnittelusta ja Tero Koivisto videoiden animoinnista). Vielä haluan mainita Kyösti Kallion äänisuunnittelun ja säveltämän Metsä on kotini-biisin!

Verneri Lilja oli aivan oivallinen ensin pöyhkeänä ja itsevarmana prinssinä, joka sitten kokee myös muodonmuutoksen omalla tavallaan. Kyllä sitä voikin metsän Miina olla parempi vaihtoehto kuin rikas rinsessa! Jukka Saikkosella oli monta pientä roolia, kuten myös Sonja Halla-aholla ja Milla Länsiöllä. Varsinkin vuohilaumana tämä kolmikko potkaisi kovaa sydänalaani. Teija Auvinen on myös oivallinen viisaana kuningattarena ja varsinkin vaatimattomana mummona. Mutta kaikista suurimman roolityön tekee ihana ja raikas Katariina Havukainen, vielä Nätyssä opiskeleva. Tämän Adalmiina on kujeilevan ilkikurinen, mutta myös kauhea bitch ja känkkäränkkä. Muuntautumiskykyinen ja hurmaava Havukainen saa hienosti tuotua esille Adalmiinan muuttumisen lempeäksi ja ihanaksi Miinaksi. Olipas valloittavan sydämellinen roolityö!

Alkuperäisessä sadussa nöyrä sydän oli se mitä sininen haltiatar antaa lahjaksi, mutta sydämen voima on kyllä parempi tänä päivänä. Kaiken kaikkiaan Anne Rautiainen onnistuu taas kerran ohjaamaan ihanan esityksen! Ja se jatkuu vielä tämän kevään lisäksi ensi syksynäkin, jee!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Putkinotko / Teatteri Jurkka 17.3.2018

Kiinnostukseni Teatteri Jurkan Putkinotkoa kohtaan heräsi alunperin niinkin simppelistä syystä kuin Tiina Weckström. Ei niin että Weckström olisi mitenkään simppeli, vaan yksi suosikeistani. Sittemmin tuli tieto että hän joutui luopumaan roolista - vain 3 viikkoa ennen ensi-iltaa. Likipitäen lennossa rooliin vaihtui Tommi Eronen, hieno näyttelijä kyllä hänkin. Miten näyttelijä ottaa ison roolin (tai tässä tapauksessa lukuisat roolit) haltuunsa niin lyhyessä ajassa? Eronen vetää nimittäin yksinään Joel Lehtosen romaanin henkilöt. Vaikka tyyppejä on toki karsittukin, niin kyllä siinä saa salamannopeasti hahmosta toiseen muuntautua.

Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.

Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.

Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.

Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.


Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Axel - soolo miesäänelle / Lavaklubi, Kansallisteatteri 17.3.2018

Axel - soolo miesäänelle ui kuin varkain kevään kulttuurikalenteriini, koska näin esittelypätkän Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa tammikuun alussa. Ja olen todella kiitollinen että menin ja koin ja näin sen. Itsellänikin oli silmä kosteana useassakin kohdassa, mutta Lavakubille jäi monta voimakkaasti kyynelehtivää ihmistä esityksen loputtua. Luihin, ytimiin - ja ennenkaikkea tunteisiin käyvä oli tämä. Heini Junkkaala on koostanut ja ohjannut esityksen Axelin haastatteluiden pohjalta.

Esitys on monellakin tapaa intiimi. Jo tilana täyteen myyty Lavaklubi on pieni ja kotoinen. Kun vielä esitys ei rajoitu pelkästään lavalle, vaan Axel liikkuu huoneen reunasta toiseen, suurten naispotrettien viereen, flyygelin ääreen ja muualle, ja tulee ikäänkuin meidän katsojien joukkoon. Tarinat tulevat iholle kirjaimellisesti. Toinen merkillepantava seikka mikä tekee tästä hyvin intiimin on Markus Lindénin häkellyttävän kaunis ja pienimuotoinen äänisuunnittelu. Ääntä käytetään monipuolisesti, se tulee eri puolilta lavaa, ja välillä pöytien päälle sijoitetuista kaiuttimista. Välillä kuulemme Axelin entisen äänen, sen kauniin naisenäänen, laulavan, välillä Axelin nykyinen ääni liittyy duettoon. Kumpikin kuulostaa upealta, yhdessä ja erikseen. Välistä mikrofoni raapii parransänkeä, kuin konkreettinen todiste miehisyydestä. Sihinät ja suhinat, rihinät ja rahinat. Mikrofonilla voidaan muotoilla naisen ääriviivoja tai omia kurveja, luoda uniikkeja äänikuvia. Iso kiitos myös kattavasta biisilistasta käsiohjelmassa, jossa on muutenkin paljon asiaa.

Axel kertoilee meille pieniä välähdyksiä elämästään. Miten pienistä asioista minuus voi olla kiinni. Miten istut, jalat levällään vai ristissä. Leikkiikö sitä pienenä tyttönä parranajoa tai tunkee sukkia housuihin. Kun haluaa pelata miesten sarjassa jalkapalloa, mutta lajiliitto ei hyväksy asiaa. Miten laulaminen on niin tärkeä osa minuutta ja omaa itseä, että pelko sen katoamisesta on ainoa asia miksi ei halua muuttaa sukupuoltaan. Kun inhoaa rintojaan ja naisellisia muotojaan. Kun 17-vuotiaana tulee kaapista, ja on siten lesbo. Vaikkei se lesboidentiteettikään ihan oikealta tunnu. Jos suhde omaan kehoon on niin vaikea ettei seksistäkään meinaa tulla mitään. Ei naisten eikä varsinkaan miesten kanssa.

Opin esityksessä jotain uusiakin asioita. Kuten vaikkapa sen että äänihuulet paksunevat testosteronin vaikutuksesta, ja kurkunpää ei useimmiten ole enää tarpeeksi iso. Sen seurauksena ääniala useimmiten pienenee. Tämä oli minusta erittäin kiinnostavaa tietoa, mistä löytyy todella kattavasti lisätietoa mm täältä blogista. Axel pelkäsi äänen menettämistä, äänen muuttumista, sitä ettei voi ilmaista itseään omalla äänellään. Hän teki paljon surutöitä ennen hormonihoitoja, surutyötä äänensä takia.

Minuus ja identiteetti, mitä ne ovat? Axelin lesboidentiteetti vaihtui kolmekymppisen miehen identiteetiksi - ja samalla sai enemmän statusta. Vaikka hän toistaiseksi haluaakin pitää kohdun ja munasarjat (ja kärsiä joka kuukausi niiden mukanaan tuomista rasitteista) niin nimi vaihtui. Ei ollut vaihtoehtoja, vaikka olisi halunnut vanhan nimensä pitääkin. Oma nimi on iso osa ihmisen identiteettiä; itse en olisi valmis luopumaan edes sukunimestäni. Niin monta yhteistä vuotta meillä on. Mies/nainen (tai cis/trans) akselilla ajattelu on aika kapeakatseista. Sitä kun ihminen voi olla paljon muutakin (btw, Juuso Kekkosen erinomainen Outo Homo -monologi käsittelee näitäkin asioita erinomaisesti - siitä on viimeiset esitykset ympäri Suomea tänä keväänä). Axelin voimakas samaistuminen Kullervoon, erityisesti siihen Gallen-Kallelan versioon. Se voima ja uho ja näyttämisen halu.

Soisin että tämä esitys jatkuisi pitkään, kiertäisi Suomea, mahdollistaisi mahdollisimman monen ihmisen sen näkevän ja kokevan. Toukokuulle on vielä 3 lisäesitystä Lavaklubilla.

Ei Axel tunnu sataprosenttisen sinut olevan uuden identiteettinsä kanssa. Ei hän tiedä oliko ratkaisu oikea. Sama ihminen hän kuitenkin on, nyt Axelina kuin aikoinaan Annikanakin. Joskus joku vahingossa kutsuu Annikaksi ja se tuntuu kuulemma aika lohdulliselta. Annika ei olekaan ihan kokonaan kadonnut.

Minua itkettää.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.

Croak / Porin ooppera & Poike, Promenadisali 15.3.2018

Näin joskus talvella pienen flyerin jonkun teatterin tai kulttuurilaitoksen aulassa olevassa telineessä ja heti kiinnostukseni heräsi. Croak. Nukketeatteria ja oopperaa yhdessä. Piti hetimmiten googlettaa ja etsiä lisätietoa ja mailata järjestäjille että tämän minä tahdon nähdä! Valitettavasti reissun takia en päässyt katsomaan kuin vasta neljänteen esitykseen. Ja se todellakin kannatti! Nyt on Porin ooppera ja Poikkitaiteellinen yhdistys Poike iskenyt kultasuoneen!

Oikeat oopperalaulajat, pieni oopperakuoro, Pori Sinfonietta Nils Schweckendiekin johdolla, kiinnostava tarina ja moderni musiikki. Yhdistettynä taitavaakin taitavampaan nukketeatteriosaamiseen. Yhdessä näistä tulee aivan uskomattoman upea ja hieno parituntinen, minkä parissa katsoja istuu penkin laidalla ihaillen ja ihmetellen. Ainakin tämä nukketeatterin suuri ystävä.

Alanimeltään Croak on the unexpected joys & perils of singing. Mitä kaikkea odottamattomia iloja ja vaaroja laulamisesta löytyykään, sen saimme esityksen aikana kokea. Mikhail Brashinskyn libretto oli kyllä hauska ja oivaltava. Siinä oli paljon huumoria (vegaani susi, tai että suomalaiset pitäisivät saatanan täällä pysyvästi, jos saisivat valita. Tai kommentti: "oletpa surkea näky, kuin höyhenpöksyynsä kakkinut pöllö"). Tarina kertoo Croak-nimisestä todella rumasta ja rumaäänisestä miehestä, ketä kaikki karsastavat. Mutta kun hän solmii liiton paholaisen kanssa niin a'vot, miehestä kuoriutuu kaunis ja komea ja entinen lauluäänikin on kuin muisto vain. Valitettavasti vain mitään ei saatanalta koskaan saa ilmaiseksi, vaan vastineeksi tämä sudenpuvussa kulkeva vihtahousu haluaa uhreina nuoria neitsyeitä. Vain siten Croak saa pidettyä uuden äänensä ja ulkomuotonsa. Tuumasta toimeen. Äänellään tyyppi lumoaa uhrinsa ja vie heidän jäännöksensä tiluksilleen. Vaikka kulmakunnan nuoret naiset piilotetaan kellareihin ja muualle niin aina löytyy vanhempiaan vastustelevia neitoja myös. Näihin kuuluu myös Olivian sisar, jota tämä ritaritaruihin mieltynyt sisko lähtee pojaksi pukeutuneena etsimään. Kohdattuaan Croakin he heittäytyvät laulukilpaan, ja sitten Croak rakastuu! Oops, kohtalokas erhe! Sillä yksi saatanan ehtoja oli että naiset kyllä rakastavat Croakia mutta hän ei saa rakastua kehenkään. Muuten ottaa ohraleipä. Ja niinpä paha saa palkkansa eeppisessä loppukohtauksessa. Ei ehkä mitään uutta tarinankerronnallisesti, mutta sopivasti kutkuttavia kauhuelementtejä ja perinteistä satua yhdistelevä juoni toimii hyvin Anna Ivanova-Brashinskayan ohjauksessa.

Laulusolistit ovat kerrassaan upeita. Croakin rooli on haastava koska pitäisi ensin osata laulaa "rumasti", ja sitten henkeäsalpaavan kauniisti. Mutta tenori Joonas Eloranta suoriutuu osastaan mainiosti. Croak on klonkkumainen, vähän surullinenkin hahmo. Oman rumuutensa vanki, joka koittaa kamppailla tappamista vastaan, mutta kun kauneuden makuun pääsee... Eloranta on hieno ja sävykäs Croak. Hienosti Olivian vaativasta osasta selviytyy myös sopraano Anna-Kristiina Kaappola, vaikka hän kärsikin virusperäisestä kurkunpääntulehduksesta (se kerrotaan meille esityksen alussa). Hattua nostan että a) hän esiintyy ylipäätään ja b) että minun maallikonkorvani eivät kuule mitään virheitä, vaikka niitä siellä saattaa toki ollakin. Taas kerran tulin miettineeksi miten korkea kynnys esiintyjillä on jäädä potemaan sängyn pohjalle. Ymmärrän että koska varamiehityksiä ei juuri ole, ja kukaan ei halua perua esitystä ja aiheuttaa pettymystä katsojille, niin se moraali pistää saapumaan lavalle, vaikka pää kainalossa. Mutta toki omaa terveyttäänkin pitäisi ajatella. Kaappolan ääni on kaunis ja hän eläytyy myös hienosti rooliin.

Vaikka katsojan pitäisi katsoa pääasiallisesti nukkien esittämää tarinaa, niin kyllä laulajatkin näkösällä ovat. Kaikki mustiin pukeutuneina ja enimmäkseen lavan reunalla. Mutta kyllä siellä eläytymistä on sielläkin! Kukin eläytyy nukkehahmoonsa omalla tavalla.

Ruhtinaan ja Olivian isän roolit laulaa raamikas bassobaritoni Jouni Kokora, minulle ihan uusi tuttavuus. Pidin kovasti hänen muhkeasta äänestään. Ja vastaavasti ruhtinattaren ja Olivian äidin (ja muutamassa muussakin) rooleissa mezzosopraano Merja Mäkelä, kauniisti laulava ja eläytyvä myöskin. Silti ehkä mun suosikki oli aivan häikäisevä kontratenori Teppo Lampela, joka oli saatana suden vaatteissa. Sen lisäksi että hän lauloi välillä häkellyttävän korkealta ja kovaa, niin myös rooliin eläytyminen oli mainiota. Ja se ulvonta! Vaikka nukettaja hoiti suden pään niin Lampelalla oli toisessa kädessään käpälähansikas. Muutenkin liikkeet, eleet ja ilmeet jäljittelivät sutta, ja saatanaakin. Lisäksi hän lymysi lavan sivustalla liki koko esityksen, kuin vaanien ja sopivaa tilaisuutta odottaen. Kerkesipä vielä sirottelemaan erilaisia hiutaleitakin lavalle efekteinä. Rakastuin!

     

Vaikka 12-henkinen oopperakuoro oli pieni niin sitäkin taitavammin lauloivat. Hienosti laulamisen lisäksi myös supatukset ja naurunhohotukset sujuivat.

Seitsemän taitavaa nukettajaa (Johanna Kultala, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrassova, Jenni Rutanen, Riina Tikkanen, Lotta Virtanen ja Paula Vilmi) hoiti lavalla ihmisnukkien lisäksi myös lintuja, hevosia, saatana-suden ja murhattujen tyttöjen torsoja. Ja miten elävästi ja hienosti tämä seitsikko toimi! Montaa heistä on tullut lavalla nähtyä, tai lähinnä heidän työnsä jälkeä. Ihan Suomen eliittiä. Nyt ei ollut tarkoituskaan että nukettajat ovat piilossa tai sivussa nukkien takana, vaan he olivat tärkeä osa esityksen visuaalisuutta. Nukettajien tarkkaan mietityt liikkeet ja koreografiat rytmittivät hyvin esitystä; liikesuunnittelusta vastasi Tatiana Gordeeva. Viktor Antonovin nukke- ja lavasuunnittelu oli taidokasta. Elävänkokoisen nuket olivat sielukkaita ja eteerisen kauniita (paitsi Croak ennen muodonmuutostaan). Toinen näytös alkaa hitaalla tanssikohtauksella. Nukettajat tekevät murhattujen naisten torsonukeista omien kehojensa jatkumoita hiljaisessa tanssissaan.

Kaikilla ihmishahmoilla on läpikuultavat hameet, jotka liehuvat ja leijuvat liikkeen mukana. Sellaista valkoista rapisevaa muovinomaista kangasta. Myös hiukset olivat samasta materiaalista, paitsi ruhtinasparilla oli lyhyet pystyrastat. Jokainen nukke oli kuitenkin oma yksilönsä. Lavastuksessa käytettiin paljon samaa harsomaista muovikangasta mitä nukkien hameissa. Se eli ja hengitti hahmojen mukana ja ympärillä. Kun Croak ja Olivia ratsastavat hulmuavan rapisevan kankaan läpi! Kun hahmot kieppuvat "vedessä". Suden terävät ja luihuiset liikkeet ja hevosen hännän huiskaus. Kaikki mietittyä ja toimivaa. Croakin kasvojen muuttuminen kauniiksi ja rumaksi on toteutettu naamioiden avulla, ja naamioita käytetään muutenkin esityksessä. Ja lopuksi Croakin irtopään liikuttelu siimoilla neljän nukettajan toimesta. Huh.

Tätä teosta sävelsi alunperin Jouni Kaipainen, mutta hänen kuolemansa vuonna 2015  jätti työn kesken. Säveltäjät Maria Kallionpää ja Markku Klami eivät jatkaneet keskeneräistä teosta vaan aloittivat alusta. Työ on jaettu siten että kummallakin on omat kohtauksensa, enkä minä maallikkona ainakaan erota mitään oleellisia juttuja missä eroja huomaisi. Musiikki soljuu modernina eteenpäin ja kaikki kuulostaa tasaisen hyvältä. Croak on omistettu Kaipaisen muistolle. Mukaan on upotettu myös pieni pätkä tutusta Carmen-oopperasta, L'amour est un oiseau rebelle, mitä Croak laulaa.

Porin Promenadi-sali oli torstai-iltana puolityhjä, joka harmittaa suunnattamasti. Eikö paikalliset ymmärrä hyvän päälle, vai onko täällä niin konservatiivista väkeä ettei tämmöinen epäpyhä liitto kun sotketaan oopperaa lapselliseen nukeilla leikkimiseen toimi. No, heidän menetyksensä. Mutta tämä oli niin erinomainen että surku tulee kaikkia ketkä eivät näe. Olisipa kyllä mahtavaa nähdä tätä muuallakin Suomessa ja toivon mukaan myös ulkomailla. Kieli ei ainakaan ole este koska libretto oli englanniksi! Suomenkieliset tekstit oli kyllä hauskat ja hyvin käännetty, mutta eihän tekstitykseen ikinä ihan kaikki mahdu.

Croak on kyllä häkellyttävän upeaa katseltavaa. Ihana ja nautinnollinen oopperan ja nukketeatterin liitto. Toivon hartaasti että tämä lähtisi Porista maailmallekin.


Esityskuvien copyright Hanna Laasanen (2 ylintä), Eija Mettovaara (3 alinta), muut omia. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Godspell / Tampereen Musiikkiakatemia & Tampereen työväen teatteri 14.3.2018

Jostain syystä Stephen Schwartzin (sävellykset ja sanoitukset) ja John-Michael Tebelakin (käsikirjoitus) musikaali Godspell on jäänyt Suomessa hyvin vähille esittämisille. Alunperin 1970-luvulla päivänvalon nähnyt musikaali ei ehkä ole niitä perinteisimpiä. Ensinnäkin siinä ei ole varsinaista juonta ja toisekseen se on niin uskonnollinen sävyltään että sekin on ehkä jarruttanut esityksiä. Mutta onneksi meillä on tehokaksikko Jermo Grundström (ohjaus ja koreografiat) ja Jyri Numminen (suomennos ja laulujen ohjaus sekä koreografiat) jotka eivät epäröi tarttua haasteisiin ja kerta toisensa jälkeen tekevät näitä vähemmän tunnettuja musikkipitoisia juttuja lavalle.

Mutta hienoa että Tampereen Musiikkiakatemia (Tampereen ammattikorkeakoulu ja Tampereen konservatorio) yhdessä Tampereen työväen teatterin kanssa on tarttunut tähän haasteeseen. Vaikka esityksiä on vain kourallinen eikä tämä ole tainnut olla jättimäinen yleisömenestys niin tunnelma lavalla on riehakkaan innostunut. Nuoret ovat ihan järkyttävän taitavia ja raikkaita esiintyjiä! Livebändi svengaa hyvin 70-lukulaisten sävelmien pauloissa kapellimestarinsa Aleksi Laukkosen johdolla kahden puolen lavaa. Tätä musiikkia kuuntelee ihan ilokseen. Ja koska tämä on aikansa lapsi niin hyvin paljon itselle tutummat musikaalit kuten Hair ja ennenkaikkea Jesus Christ Superstar sieltä muistuvat mieleen.

Sonja Pajunoja Superman-paitaisena opetteja/mestarina (eli Jeesuksena) on tyrmäävän säteilevä liekehtivän punaisine hiuksineen ja Osku Ärilä päräyttää sellaiset soolobiisit että pölyt tippuvat kyllä Eino Salmelaisen näyttämön katosta! Näillä kahdella on suurimmat roolit, mutta kyllä koko ensemble saa tilan loistaa, kukin vuorollaan. Moni on tuttu jo vuoden takaisesta Spring Awakening -esityksestä samassa paikassa, ja Pajunojan ja Ärilän tapauksissa vähän muualtakin. Dramaattinen tango Muuta tapas' nuo Kaisla Ollilan väkevästi tulkitsemana oli upea kokemus ja Leea Lepistön gospelrokki Kuule meitä sai melkein hyppimään tuolillaan. Ja Sonjan ja Oskun mainio duetto Silloin sua onnistaa viihdytti upeasti! Sonjan laulama Voi teitä käärmeitä kuulosti progekuvioissaan ihan YUP:n singlen b-puolelta (tämä oli siis kehu). Toivon että tämä hedelmällinen yhteistyö Musiikkiakatemian ja TTT:n kanssa jatkuu tulevaisuudessakin.

Sitä varsinaista juonta ei ole, vaan reilut pari tuntia käydään läpi Raamatun tarinoita ja Jeesuksen opetuksia. Vertauskuvia ja tarinoita elävöitetään hauskasti ja vauhdikkaasti, varjoteatterilla, ukulele-säestyksellä, revyyhenkisesti, ja ties vaikka millä. Hyvin tämä kävisi uskonnonopetuksesta yläkouluun tai riparille! Ilmeisesti ainakin Amerikassa Godspelliä nimenomaan tehdään erilaisisissa oppilaitoksissa. Mutta siellä tämmöinen gospel-henkinen tekotapa nyt muutenkin sopii ehkä paremmin kuin Suomessa. Omilta ripariajoilta muistan kyllä hyvin että Tapiolan kirkossa järjestettiin joku gospel-henkinen jumalanpalvelus mihin osallistuin, kun piti suorittaa tietty määrä tämmöisiä ennen varsinaista riparia. Se oli monin verroin hauskempi kokemus kuin perinteiset kirkonmenot. Jotta mikseipä tämmöinenkin sopisi. Oli kyllä metkaa huomata miten moni raamatullinen juttu löytyi omankin muistin syövereistä vielä!

Jalka vipatti kyllä näiden biisien tahtiin. Ja taitavien esiintyjien koreografioita oli kiva katsoa. Nämä eivät ole pelkästään hyviä laulajia vaan myös karismaattisia esiintyjiäkin. Musiikki on monipuolista, tangosta rokkiin ja gospelista vaudeville-henkisiin numeroihin. Jos ne lyriikat unohtaa niin musiikki on mainiota. Tässä on vauhtia ja napakkaa meininkiä, kiitos Jermun ohjauksen.

Tarttee sanoa näin nykyisellään kirkkoon kuulumattomana, että hihhulimeininki ja jumalan sanan julistaminen ei nyt uponnut otolliseen maaperään. Hetkittäin se hieman ärsyttikin. Vaikka koitin vaan katsella ja kuunnella tätä musikaalin näkökulmasta, niin kyllä ne repliikit ja lyriikatkin vaan tunkevat sieltä mukaan. Mutta onneksi mukana oli paljon huumoria ("I'm gonna make Tampere great again") ja ajankohtaisia heittojakin, ettei mennyt ihan liian överi-jeesusteluksi. Sellaista helvetillä pelotteluakin välillä oli.

Tykkäsin siitä myös että jokainen kahdestatoista opetuslapsesta oli oma uniikki itsensä. Oli hipahtavaa tyttöä ja rokkimimmiä ja sporttityyliä ja diskohilettä ja muita. Kaikki oli puvustettu ja maskeerattu tyyliinsä sopiviksi. Katri Innanmaan pukusuunnittelulle siis pisteet ja Pia Kähkösen kampaus/maskeeraussuunnittelulle myös. Ja erityisen hienot olivat myös Ville Finnilän valot.

Parasta esityksessä on ilman muuta timantinkova esiintyjäjoukko ja huikean hyvät biisit. Erikoismaininta Sonja Pajunojan taitaville taikatempuille!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Julius Caesar / Bridge Theatre 10.3.2018

Aivan mahtavaa että Englannin koirareissun yhteydessä oli mahdollisuus mennä Lontooseenkin yhdeksi illaksi. Näin ollen pääsin katsomaan uudelleen Bridge Theatren mainiota Julius Caesaria. Näin sen tammikuussa ensimmäisessä ennakossa, lavanvierus/seisomapaikalta, joka oli hyvin intensiivinen kokemus. Nyt sitten 2 kuukautta myöhemmin istumapaikoilta, melkeinpä teatterin parhailta paikoilta. Erittäin mielenkiintoista nähdä oliko esitys muuttunut parissa kuukaudessa, ja saada myös hieman eri näkökulma esitykseen.

Esitys oli edelleenkin hyvin reilut 2 h, vaikka teatteri kuinka koittaa väittää sen olevan kaksituntinen. Ehkä parikymmentä minuuttia yli. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta pitkähkö aika istua ilman väliaikaa. Toisaalta, moni elokuva mainoksineen kestää pidempään... Kun ihmiset siirtyivät katsomoon, niin näyttelijöistä koostuva bändi aloitti soittelemaan. Mutta siinä missä ennakossa he soittelivat jo hyvissä ajoin ennen 19.45 alkavaa esitysaikaa, nyt soitto alkoi vasta 19.40 (kyllä, oikein katsoin kellosta). Oasiksen Rock'n'Roll Star aloitti minikeikan, joka oli hurmoshenkinen Julius Caesarin kamppistilaisuus, ja punaliput heiluivat. Tunnelma oli siellä alhaalla rokkikonserttimainen ja volyymit aika kovalla. Survivorin Eye of the Tigerin aikana verkkariasuinen Mark Antony (David Morrissey) tuli huudattamaan yleisöä bändin lavalle.

Pikkuhiljaa bändi lopetti ja varsinainen esitys alkoi. Oli kiinnostavaa katsoa erityisesti sitä upean lavasuunnittelun ja yleisön siirtelyn logistiikkaa! Kun lavanosat nousivat ja laskivat, ja silmänräpäyksessä huonekalut ja muu rekvisiitta ilmestyi ja katosi. Ja miten upeasti ihmismassat siirtyilevät. Miten hienosti koko tilaa hyödynnettiin muutenkin. Kyllä näyttämöhenkilökunta venyi moneen.

Brutus on vastahankainen Caesarin syrjäyttämiseen, koska rakastaa tätä. Mutta lopulta Cassius onnistuu suostuttelemaan Brutuksenkin mukaan hankkeeseen. Brutus rakastaa kuitenkin Roomaa enemmän, ja uskottelee ehkä itselleenkin että Caesarin syrjäyttäminen on Roomalle parhaaksi. Ben Whishaw on kyllä erinomainen viileän tyylikkäänä ja älykkömäisenä Brutuksena, josta sitten kuitenkin löytyy se kapinan palo. Ja syvä katumuskin, kun ymmärtää mitä tuli tehtyä.

Adjoa Andoh oli aivan erinomainen Casca, tämän kulmakarvojen nostelu ja pitkät katseet tekivät vaikutuksen. Siinä missä roomalaiset ovat ensin Brutuksen ja tämän salamurhaajaporukan puolella niin Mark Antonyn loistava hautajaispuhe saa heidät viimeistään kääntymään Ceasarin murhaajia vastaan. Seurannut sota on kovin äänekäs ja varsinkin valoilla pelataan paljon. Korvatulpat olisivat ehkä olleet ihan viisas hankinta.

Ylhäältä katsottuna punaisen kankaan vetäminen koko permanto-osuuden yli oli hienon näköistä. Ja en muista että viimeksi salamurhauskohtauksen aikana olisi kaikki seisomassa olleet laitettu "turvamiesten" toimesta alas kyykkyyn tai polvilleen, mutta nyt sekin nähtiin. Hyvin erilainen näkökulma koko näytelmään. Vaikka välillä vähän väsyttikin niin tämä oli sen verran intensiivinen että hereillä kyllä pysyi.

Olin erittäin tyytyväinen että sain mahdollisuuden uusintakatseluun. Seuraava mahdollisuus tämän kokemiseen olisi sitten 26.3. Finnkinon leffateattereissa Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Suosittelen vahvasti. Tämä on moderni, äänekäs, populistinenkin tulkinta, mutta räväkkyydessään hyvin ajankohtainen kannanotto.

Bridge Theatre on mukava paikka, mutta viime kerran narikkakaaoksesta viisastuneena nyt oli takki mukana katsomossa. Ja ihanaa oli myös treffata teatterituttuni Kerstin ja ennenkaikkea Anke, jotka olivat katsomassa samaa esitystä. Hyvä ilta.


Virallisten esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omiani.