Putkinotko / Teatteri Jurkka 17.3.2018

Kiinnostukseni Teatteri Jurkan Putkinotkoa kohtaan heräsi alunperin niinkin simppelistä syystä kuin Tiina Weckström. Ei niin että Weckström olisi mitenkään simppeli, vaan yksi suosikeistani. Sittemmin tuli tieto että hän joutui luopumaan roolista - vain 3 viikkoa ennen ensi-iltaa. Likipitäen lennossa rooliin vaihtui Tommi Eronen, hieno näyttelijä kyllä hänkin. Miten näyttelijä ottaa ison roolin (tai tässä tapauksessa lukuisat roolit) haltuunsa niin lyhyessä ajassa? Eronen vetää nimittäin yksinään Joel Lehtosen romaanin henkilöt. Vaikka tyyppejä on toki karsittukin, niin kyllä siinä saa salamannopeasti hahmosta toiseen muuntautua.

Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.

Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.

Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.

Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.


Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ihminen! / Teatteri Jurkka 10.2.2017

Tommi Erosen uraa olen toisella silmällä seurannut aina vuoden 1992 Q-teatterin Pirun kaunis tyttö-näytelmästä alkaen ("Havukainen, se mainos!"). 25 vuotta sitten!! Miten siitä voi olla jo niin kauan (en ole vanha, en). Se näytelmä oli muutenkin yksi niistä parhaista koskaan, jota vieläkin muistelen kaiholla ja haikeudella ja rakkaudella. Viimeksi näin Erosen Teatteri Jurkan lavalla 2014 Frankie ja Johnny-näytelmässä.

Ja Jurkassa ollaan nytkin. Tällä kertaa kyseessä on Erosen monologiesitys Ihminen! ja sen ensi-ilta. Nyt tutkitaan omaa napaa, mutta myös laajemminkin koko ihmisyyttä; alkaen evoluutiosta ja miten meistä tuli tämmöisiä. Meistä ihmisistä siis. Ja erikseen vielä Tommista.

Tommi kertoo siis paljon itsestään, suhteestaan isäänsä ja poikaansa, suhteestaan ex-vaimoon, ja muihin ihmisiin. Käydään läpi ne lapsuuden sankarit Bonanza-sarjan Little Joesta Tarzanin kautta Remuun. Ja kohtalokkaan EF-kielikurssimatkan ja viimeisen illan discon Anais Anais-tuoksuisine Minna Liiroineen vuonna 1983. Mitä olisikaan voinut käydä, jos Tommi vaan olisi lähtenyt tanssimaan! Reilussa parissa tunnissa keretään mielikuvitusreissulle Milanoon, Brightoniin, Kuopioon. Kaiken taustalla väijyy eturauhasen oikkuilun aiheuttama kuolemanpelko. Se on se keski-ikä.

Hetkittäin tämä on riipaisevan nostalginen (me ollaan niin samanikäisiä Tommin kanssa, että kyllä moni näistä muistoista liippaa likeltä omiani), hetkittäin tosi hauska. Välillä huomaan hymähteleväni, välillä meinaa tulla itku silmään. Voi suomalaista miestä, voi ihmistä. Katsellaan omakuvia Väyrysestä Polanskiin ja ties mihin. Mitä ne meille kertovat kyseisestä henkilöstä? Omakuva yleensäkin. Minkälaisen kuvan kukin haluaa itsestään maailmalle välittää. Millaisia kuvia kukin laittaa itsestään esim. Tinderiin? Ja mihin ihmisen valinnat ylipäätään häntä kuljettaa. Ja minkälaisen kuvan Tommi meille välittää tällä kertaa, itsestään ja ihmisestä.

Kyytiä saavat vaihtoehtoiset hoitomenetelmät kosmoksen naksautuksineen. Ratkiriemukas hetki terapiassa, lastenammeessa yrtteineen. Huumorista on helppo sukeltaa ahdistavampiinkin osuuksiin. Avioeroon. Kommunikointiongelmiin. Hetkittäin tämä kuulostaa niin henkilökohtaiselta tilitykseltä, että käy hieman ahdistamaan, mutta onneksi tarinaa kuljetetaan niin taitavasti, että ahdistavuudet jäävät pian. Paitsi muikkukukkoreseptiä kuunnellessa tulee se suuri liikutuksen tunne takaisin.

Teksti on paikoitellen niin lennokasta tajunnanvirtaa, että tuntuu että liitelisin sen mukana jonnekin korkeuksiin katselemaan pieniä muurahaisen lailla mönkiviä ihmisiä. Niitä jotka sössivät oman elämänsä, niitä joilla olisi paljon sanottavaa läheisilleen, mutta eivät saa sanottua mitään. Kun Tommi kertoo kahvihetkestään isänsä kanssa, mitä oli keskustelu halauksineen mielikuvituksessa ja mitä se oli todellisuudessa, huomaan miettiväni omia keskustelujani ihmisten kanssa. Miksei suomalainen mies (ihminen) puhu. Niin miksei?

Taas kerran Tommi Eronen on ihan loistava esittämään erilaisia murretyyppejä - tässäkin saa ihailla niin regressioterapeutti Markusta kuin savolaista urologiakin. Opimme muuten myös sen, että Tommin oma kova ydin on "moniongelmainen mopovirittelijä Kuopiosta". Erosessa on jotain samaa kuin Gary Oldmanissa, sellaista hiljaista charmia joka hiipii iholle salakavalasti. Tässä esityksessä ihminen on alasti, henkisesti paljaana.

Ilari Johansson ohjaamassa esityksessä oli pituutta ainakin ensi-illassa reippaanlaisesti näin monologiksi, mutta ei sitä missään vaiheessa pitkästynyt tai puutunut. Musiikkivalinnoista bonusta! Nostalgista suomi-iskelmää; Poltetut sillat, Koskaan et muuttua saa, Maailman pihamaat. Jokainen sopi siihen omaan kohtaansa esityksessä erinomaisesti. Pidin kovasti myös valo- ja äänisuunnittelusta ylipäätään (no olihan ne Saku Kaukiaisen tekemät!) ja Tommin lapsuusvideoista.

Ei ihan helpointa katsottavaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monenlaisia ajatuksia herätti tässä pienessä ihmisessä. Kyllä sitä jokainen jotenkin elämästä selviää. Niin Tommi kuin minäkin.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Frankie ja Johnny / Teatteri Jurkka 8.1.2014

Amerikkalaisen Terrence McNallyn näytelmä Frankie and Johnny in the Clair de Lune vuodelta 1982 oli varsin ajankohtainen tänäkin päivänä.

Edellisestä vierailusta Teatteri Jurkkaan on vuosikausia. Kuolemaksenikaan en muista mitä siellä olen ollut katsomassa, mutta saattaa olla jopa 20 vuotta aikaa!

Mutta halusin nähdä McNallyn näytelmän, ja miespääosan Tommi Eronen kiinnosti myös. Frankie ja Johnny on tarina kahdesta työkaverista, toinen kokki ja toinen tarjoilija. He päätyvät viettämään yötä yhdessä ja siitä näytelmä alkaakin. He miettivät ollako vai eikö olla, ja siinä se koko kuvio sitten oikeastaan onkin. Välillä syödään lihamurekeleipiä, välillä katsotaan telkkaria, välillä riidellään ja sitten taas pussaillaan. Kumpikaan ei kyllä taida olla ihan normaali :-) Kauhean repivää ja kuluttavaa tommonen. Toinen haluaa suhteelta KAIKEN, ja toinen ei tiedä mitä haluaa.

Molemmat näyttelijät olivat kyllä taitavia, ei siinä mitään. Elina Hietalaa en muista nähneeni koskaan missään. Mutta Tommi Erosen kyllä monesti. Parhaiten ehkä on jäänyt mieleen Q-Teatterin loistavasta Pirun Kaunis Tyttö-näytelmästä, joka oli klassikko! Mutta teatterin lavalla ehkä viimeksi Veljeni Leijonamielen Korppuna, Suomenlinnan kesäteatterissa 2003 (Q-Teatterin ja Ryhmäteatterin kimppatuotanto). Mies on syntynyt -68, mutta oli NIIN timmissä kunnossa että oksat pois. Ei varmaan grammaakaan rasvaa kehossa. Tätä ei voinut olla huomaamatta, koska mies oli paidatta koko ensimmäisen näytöksen ajan.

Teatteri Jurkka on pikkiriikkinen, olisiko siellä 40 asiakaspaikkaa. Sellainen intiimi huoneteatteri, missä näyttelijät tulevat ihan iholle.

Ihan hyvä esitys, mutta ihan niin huikea ei ollut kun ehkä ajattelin sen olevan. Katsomisen arvoinen kyllä. Liisa Mustonen vastasi ohjauksesta. Paremmin ehkä näyttelijänä tunnettu on näemmä alkanut ohjaamaankin. Niin, ja se nimibiisi (alkuperäisteoksen nimessä oleva eli Debussyn Clair de Lune) soi tässä...

Paikkoja oli tyhjänä joitakin, ja muutenkin esityksiin saa vielä lippuja, ettei siis ole kauhean suuri menestys ollut. Yleensä kai Jurkan esitykset myy nopeasti loppuun, kun on niin pieni paikka. Pitää kyllä erikseen mainita huono karkkivalikoima: Myntoneita ja Fazerinaa, yöh. Mutta asiakaspalvelu kyllä hienoa, mulla oli nimittäin alunperin liput varattu 3.1. esitykseen. Mutta laittoivat viestiä kun olin joululomalla Englannissa, että se on peruttu. Sain sitten sumplittua liput tälle päivälle näppärästi sähköpostilla.

Elokuvaversiota en ole nähnyt, Al Pacino ja Michelle Pfeiffer esiintyvät siinä. Enpä taida nyt niin välittää nähdäkään, koska kumpikaan heistä ei lukeudu suosikkeihini, ja kun ei tarinakaan nyt tämän ihmeellisempi ollut. Seuralaiseni taas piti kovasti.

Ja vielä mukava bonus. Teatteriin tuli mies pyörätuolilla, ja siinä ulko-ovella on kynnys (vanha krunikkalainen kerrostalo kun on). Hienoa nähdä kun näyttelijä (tässä tapauksessa Eronen) käy auttamassa pyörätuolin sisään.


Kuvan copyright Jukka Mykkänen