Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomo Rämö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomo Rämö. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. marraskuuta 2023

Ihmisiksi / Tampereen teatteri 2.11.2023

Kari Hotakaisen näytelmä Ihmisiksi sai ensi-iltansa Tampereen teatterilla, Tuomo Rämön ohjaamana. Se on satiirinen komedia kahdesta "otuksesta" Matista ja Liisasta, jotka pyrkivät jätevuoren huipulta ihmisiksi, osaksi yhteiskuntaa. Se on tarina ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja siitä mikä on ihmisarvoista elämää. Vakavia teemoja, mutta onneksi komedialliseen kaapuun verhottuna. Vaikka tämä oli ihan hauska näytelmä, niin pohjavire oli silti surumielinen, jopa masentava. Ellei naurattaisi niin itkettäisi. Ehkä se on kaikissa hyvissä komedioissa se juttu?

Hotakainen kirjoittaa tietenkin hyvin, terävästi suorastaan. Mikä meistä tekee ihmisiä, missä se raja kulkee. Kelpuutetaanko ihmisiksi liian lihavat tai tyhmät, tai peräti epäsiistit. Jos on toiminut ojankaivajana, pystyykö olemaan lähihoitaja? Matti (Matti Hakulinen) ja Liisa (Elina Rintala) ovat likaisia ja selkeästi yhteiskunnan pohjasakkaa, mutta hinku päästä ihmisiksi on kova. Valitettavasti Virkailija (Eeva Hakulinen) on portinvartijana kysymyksineen ja testeineen - jotka ovat sekä absurdeja että liki mahdottomia toteuttaa. Byrokratia on uskomaton kapistus. 

Mutta ahdistus kuuluu ihmisten elämään, sen saavat Matti ja Liisakin tuta kun vanhusten pyllyjä myöhemmin pesevät. Tätäkö se ihmisen elämä onkin, raakaa työtä, vaeltamista kuoleman laaksossa missä seura tekee kaltaisekseen. Heistä on tullut "jokuja", niitä ketkä hoitavat ikävät hommat. Mikseivät ihmiset mene kuoppaan odottamaan kuolemaa kuten monet laumaeläimet tekevät? Kyllä on hilpeää. Ja kelmeänvihertävät sairaalavalot ovat omiaan nostamaan tunnelmaa entisestään.

Näyttelijäkolmikko on vedossa; välillä tässä on hysteerisen hauskoja kohtia (kuten vaikkapa Virkailijan sairaalakidutuskohtaus) ja välillä pohditaan hyvinkin vakavia kysymyksiä. Siinä missä Liisalla menee sanat sekaisin ja kielikin on aika rujoa, koittaa Matti olla jonkunlainen tolkun ääni joka toppuuttelee. Impulsiivisuus ja kielen karkeus kun ei kuulu ihmisyyteen...

Mika Haarasen lavastus alun roskapussigetosta lopun kalseaan sairaalaan on dystooppisen realistista. Kuten ovat myös Mari Pajulan suunnittelemat vaatteetkin. Nuhruista ja ankeaa. Roskakukkulalla on mainioita elektronisia vimpaimia ja ne päästelevät hauskoja ääniä. Muutenkin Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu on miellyttävää, ja musiikki myös. Tuomas Vartolan valot viimeistelevät visuaalisen näyttämökuvan.

Mietin olenko koskaan lukenut yhtään Kari Hotakaisen kirjaa. Juoksuhaudantie on tuttu Red Nose Companyn klovniversiona, ja olen kai nähnyt siitä tehdyn elokuvankin. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista sidettä Hotakaisen teksteihin, ei vaikka kuinka olisi yksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Mutta kyllä hän kielenkäytön taitaa.

Ihmisiksi on pienimuotoinen näytelmä, ei kovin pitkäkään. Silti sen esittämät kysymykset jäävät resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa. Väestö ikääntyy, yhteiskunnassamme on paljon osattomia ja osaamattomia ihmisiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu ja toteutuuko tasa-arvo? On tärkeä pohtia näitä yhteiskunnallisia asioita, myös teatterin lavalla. Niin, ja vaikka katsomossa oli keski-ikä varmaankin yli 70, niin sopii tämä nuoremmillekin. Mun vieressä istui alle parikymppinen nainen ja yhdessä hirnuttiin kyllä monessa kohtaa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Elävien hautajaiset / Teatteri Telakka 8.4.2018

Teatteri Telakka on usein aika eksentristen juttujen kotipaikka, joten tämä Tuomo Rämön dramatisointi ja ohjaus Edgar Allan Poen novelleista sopii sinne kuin nenä päähän. Elävien hautajaiset - kyllä, sitä saatiin, ja paljon muutakin. Telakka on hämyisä vinttitila ja nämä mystiset kertomukset toimivat sen intiimillä lavalla erinomaisesti.

Poea olen lukenut, ja varsin kattava Jaana Kaparin erinomaisesti suomentama Kootut kertomukset ilmestyi 2006. Sain sen joulupukilta lahjaksi, ja sitä on tullut selailtua. Ihan kaikkia esityksessä käytettyjä novelleja en kuitenkaan muistanut, tai ollut lukenutkaan. Ehkä parempikin niin; ei ainakaan ollut ennakko-odotuksia.


Työryhmä on hyödyntänyt eniten kahtatoista novellia, mutta ehkäpä muistakin on napattu jotain. Ainakin vaikutteita. Tai tunnelmia. Linkkeinä eri kertomusten välillä esityksessä toimivat linnunnokkaiset ruttonaamarihemmot, jotka varjojen lailla hiipivät hämäristä ja lipuvat näyttämötilan poikki, lyhtyjä kantaen. Hyytävää ja toimivaa. Kaasunaamarivaikutelma saadaan kumimaisesta maastokuvioidusta kankaasta - näin keskiaika ja moderni sota-aika lyövät kättä. Korppimaiset kuoleman airuet asialla...


Neljä näyttelijää (Antti Mankinen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli) tyypittelevät rennosti ja nopealla tahdilla vaihtaen monenlaisia hahmoja. Yläluokkaisesta ratsastusmaailmasta siirrytään nopeasti kuumailmapallon kohtalokkaaseen matkaan yli Atlantin. Välillä ollaan perhedraaman ytimessä ja välillä oikeussalissa, tai yksityisetsivän toimistossa. Kekseliäästi vaihtuu tunnelma toiseen. Osa kertomuksista jatkuu aina muiden juttujen keskellä, kuin jatkokertomuksena. Todella muuntaumiskykyinen nelikko!


Perttu Sinervon suunnittelema lavastus on kaikkiaan tosi kekseliästä ja oivaltavaa. Kävelykepit muuntautuvat hevosiksi (eikä tarvita edes keppihevosta!) ja viinatynnyrit ja kuumailmapallot rakentuvat silmiemme edessä. Ja sitten on ihanat, vanhaa aikaa henkivät puvut! Kiitos niistä Tiina Helin. Lisäksi Nadja Räikän valosuunnittelu ja Hannu Hauta-ahon äänet ja musiikki pitävät intensiivistä tunnelmaa yllä ja tihentävät sitä sopivissa kohdissa. Kahdella puolella vinttiä istuvat katsojat ovat todellakin kuin osana näyttämön tapahtumia, koska henkilöitä putkahtelee esille milloin mistäkin.


Tarinat ovat erillisiä, mutta joku punainen lanka siellä kulkee tarinoiden lomassa. Kieli soljuu ja helkkyy, ja vaikkeivat nämä kaikki varsinaista kauhua olekaan, niin eri tavoilla mystisiä, ahdistaviakin kertomuksia. Vaikka Poe kuoli jo 1800-luvun puolivälissä ja kirjoitustyylinsä henkii sitä aikaa, niin kyllä se tarinoiden ydin toimii nykyaikanakin. Jotain yliluonnollista, pelottavaa, kummallisia mysteerejä, mihin ei aina saada ratkaisua, tai ratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu, eikä vain Poen mystiikan ystäville, vaan kaikille muillekin hyvää teatteria arvostaville.


Kuvien copyright Kimmo Hokkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Putkinotko / Teatteri Jurkka 17.3.2018

Kiinnostukseni Teatteri Jurkan Putkinotkoa kohtaan heräsi alunperin niinkin simppelistä syystä kuin Tiina Weckström. Ei niin että Weckström olisi mitenkään simppeli, vaan yksi suosikeistani. Sittemmin tuli tieto että hän joutui luopumaan roolista - vain 3 viikkoa ennen ensi-iltaa. Likipitäen lennossa rooliin vaihtui Tommi Eronen, hieno näyttelijä kyllä hänkin. Miten näyttelijä ottaa ison roolin (tai tässä tapauksessa lukuisat roolit) haltuunsa niin lyhyessä ajassa? Eronen vetää nimittäin yksinään Joel Lehtosen romaanin henkilöt. Vaikka tyyppejä on toki karsittukin, niin kyllä siinä saa salamannopeasti hahmosta toiseen muuntautua.


Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.

Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.


Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.

Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.


Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.