Kari Hotakaisen näytelmä Ihmisiksi sai ensi-iltansa Tampereen teatterilla, Tuomo Rämön ohjaamana. Se on satiirinen komedia kahdesta "otuksesta" Matista ja Liisasta, jotka pyrkivät jätevuoren huipulta ihmisiksi, osaksi yhteiskuntaa. Se on tarina ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja siitä mikä on ihmisarvoista elämää. Vakavia teemoja, mutta onneksi komedialliseen kaapuun verhottuna. Vaikka tämä oli ihan hauska näytelmä, niin pohjavire oli silti surumielinen, jopa masentava. Ellei naurattaisi niin itkettäisi. Ehkä se on kaikissa hyvissä komedioissa se juttu?
Hotakainen kirjoittaa tietenkin hyvin, terävästi suorastaan. Mikä meistä tekee ihmisiä, missä se raja kulkee. Kelpuutetaanko ihmisiksi liian lihavat tai tyhmät, tai peräti epäsiistit. Jos on toiminut ojankaivajana, pystyykö olemaan lähihoitaja? Matti (Matti Hakulinen) ja Liisa (Elina Rintala) ovat likaisia ja selkeästi yhteiskunnan pohjasakkaa, mutta hinku päästä ihmisiksi on kova. Valitettavasti Virkailija (Eeva Hakulinen) on portinvartijana kysymyksineen ja testeineen - jotka ovat sekä absurdeja että liki mahdottomia toteuttaa. Byrokratia on uskomaton kapistus.
Mutta ahdistus kuuluu ihmisten elämään, sen saavat Matti ja Liisakin tuta kun vanhusten pyllyjä myöhemmin pesevät. Tätäkö se ihmisen elämä onkin, raakaa työtä, vaeltamista kuoleman laaksossa missä seura tekee kaltaisekseen. Heistä on tullut "jokuja", niitä ketkä hoitavat ikävät hommat. Mikseivät ihmiset mene kuoppaan odottamaan kuolemaa kuten monet laumaeläimet tekevät? Kyllä on hilpeää. Ja kelmeänvihertävät sairaalavalot ovat omiaan nostamaan tunnelmaa entisestään.
Näyttelijäkolmikko on vedossa; välillä tässä on hysteerisen hauskoja kohtia (kuten vaikkapa Virkailijan sairaalakidutuskohtaus) ja välillä pohditaan hyvinkin vakavia kysymyksiä. Siinä missä Liisalla menee sanat sekaisin ja kielikin on aika rujoa, koittaa Matti olla jonkunlainen tolkun ääni joka toppuuttelee. Impulsiivisuus ja kielen karkeus kun ei kuulu ihmisyyteen...
Mika Haarasen lavastus alun roskapussigetosta lopun kalseaan sairaalaan on dystooppisen realistista. Kuten ovat myös Mari Pajulan suunnittelemat vaatteetkin. Nuhruista ja ankeaa. Roskakukkulalla on mainioita elektronisia vimpaimia ja ne päästelevät hauskoja ääniä. Muutenkin Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu on miellyttävää, ja musiikki myös. Tuomas Vartolan valot viimeistelevät visuaalisen näyttämökuvan.
Mietin olenko koskaan lukenut yhtään Kari Hotakaisen kirjaa. Juoksuhaudantie on tuttu Red Nose Companyn klovniversiona, ja olen kai nähnyt siitä tehdyn elokuvankin. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista sidettä Hotakaisen teksteihin, ei vaikka kuinka olisi yksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Mutta kyllä hän kielenkäytön taitaa.
Ihmisiksi on pienimuotoinen näytelmä, ei kovin pitkäkään. Silti sen esittämät kysymykset jäävät resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa. Väestö ikääntyy, yhteiskunnassamme on paljon osattomia ja osaamattomia ihmisiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu ja toteutuuko tasa-arvo? On tärkeä pohtia näitä yhteiskunnallisia asioita, myös teatterin lavalla. Niin, ja vaikka katsomossa oli keski-ikä varmaankin yli 70, niin sopii tämä nuoremmillekin. Mun vieressä istui alle parikymppinen nainen ja yhdessä hirnuttiin kyllä monessa kohtaa.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
