Dear Evan Hansen / Noel Coward Theatre 31.12.2019

Vuoden viimeinen esitykseni oli hittimusikaali Dear Evan Hansen, ja se oli myös se syy miksi halusin joululomasella Englannin maaseudulla poiketa myös Lontooseen. Jaa miksikö? Enhän tiennyt tästä mitään: en juonta, en aihetta, enkä ollut kuullut nuottiakaan musiikista. Uteliaisuus oli se suurin syy miksi löysin itseni uudenvuodenaaton iltapäivällä Noel Coward Theatresta.

Tämä musikaali on ollut supermenestys Broadwayllä heti alusta asti (ensi-ilta siellä joulukuussa 2016) ja se palkittiin runsain mitoin myös Tony-gaalassa vuotta myöhemmin (ehdokkuuksia 9 ja voittoja 6 kpl, mm. parhaan musikaalin Tony). Lontoossa se sai ensi-iltansa marraskuussa 2019 ja on ollut huippusuosittu.

No millainen sitten oli tämä menestysmusikaali? Steven Levensonin käsikirjoittama ja Benj Pasekin & Justin Paulin säveltämä & laulutekstittämä esitys kertoo Evan Hansen-nimisestä 17-vuotiaasta pojasta. Evan on sivutakatsoja, hieman ehkä kiusattu, introvertti nössykkä, joka asuu kaksin alvariinsa poissa olevan äitinsä kanssa ja käy terapiassa. Sattumien summa ajaa hänet valheiden verkkoon ja pian koko koulu, ja pikkuhiljaa muukin maailma, kuvittelee hänen olleen itsemurhaan päätyneen Connorin paras kaveri. Connorin perheestä tulee hänelle tärkeä, ja hänen ja Connorin sähköpostikirjeenvaihto suo näille suurta lohtua. Kohta Evan on niin syvällä valhesuossa ettei sieltä nousta enää millään, vai noustaanko?

Dear Evan Hansen kertoo nuorten itsemurhista ja mielenterveysongelmista, yksinäisyydestä ja erilaisuudesta sekä some/nykymaailman julmuudesta. Ja samalla myös ystävyydestä, perheistä, vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Aika synkistä aiheistaan huolimatta se on myös hauska ja viihdyttävä. Se on myös tarina siitä pyhittääkö tarkoitus keinot - jos tekaistuista sähköposteista ja valheista on lohtua sureville - haittaako se etteivät ne ole totta? On kyllä aika kamalaa miten kuolleesta otetaan kaikki irti Connor Projectin avulla. Mutta jos siinä sivussa Evan saa kaikkea sitä mitä hänellä ei ole ollut eli ystäviä, rakastavan perheen, tyttöystävän ja mahdollisuuden "olla joku" (puhumattakaan mielenterveysongelmien poistumisesta) niin eikö Connorin traaginen kuolema jotenkin hyvity? On metkaa miten umpimielinen narkkaripoika muuttuu kuollessaan hyväksi pojaksi, kaveriksi, veljeksi ja ihmiseksi, ainakin somessa ja ventovieraiden mielikuvissa. Miten koko koulu ja kaikki yksinäiset reppanat saavat voimaa vainajan jalustalle nostamisesta.

Oikeastaan tämä oli aika siirappinen ja sentimentaalinen esitys. Musiikki oli balladinomaista ja tunteisiin vetoavaa, mutta ihan toimivaa. Folkhenkistä, soulia. Tulee jotenkin hieman mieleen toinen viime aikojen hittimusikaali Come From Away, minkä näin viime kesänä Lontoossa. Hyvin musikaalimaista tämä, hyvässä ja pahassa. Kuuntelin Broadwayn levytyksen kerran läpi, ja en jaksaisi toista kertaa. Mutta livenä toimi kyllä! Kaikki esiintyjät olivat kovin taidokkaita, kärjessä nimiroolin vetänyt Sam Tutty, verrattain uusi tulokas musikaalien lavoille. Mahtava ääni ja lavakarisma. Evanin äidillä (Rebecca McKinnis) on kiva rokkiääni. Tykkäsin myös Connorin (Doug Colling) hieman rouheammasta olemuksesta ja äänestä kaiken sokerikuorrutuksen lomaan.

Teksti on nokkelaa, nopeaa ja ajassa kiinni olevaa. Välillä dialogi on kuin tennisottelua katsoisi; pallo palautuu vastapuolelle huisin nopsaan.

Katsomossa oli kyllä melkomoiset itkumarkkinat. Mun vieressä istunut parikymppinen saksalaistyttö itki niin kovaa että penkki hytkyi ja mulla olisi pitänyt olla sadetakki päällä. Annoin hänelle väliajalla nenäliinan ja sain kiitokseksi hymyn. Parikymppiset tytöt olivat muutenkin aikamoinen enemmistö yleisössä, mutta oli siellä paljon perheitäkin. Kyllä tästä erityisesti teinien vanhemmatkin saa varmaan paljon irti.

David Korinsin lavastus koostuu pienistä liikuteltavista huonekaluryhmistä jotka lipuvat paikalle ja pois kuin taikavoimin. Mutta suurimman huomion saa lukuisat videoprojisoinnit ja erilaiset alustat mihin niitä heijastetaan. Somemaailma blogeineen, vlogeineen, ja erilaisine viestikanavineen täyttää koko lavan. Nämä Peter Nigrinin projisoinnit luovat hyvin modernin ja dynaamisen fiiliksen lavalle; tämä todellakin on musikaali 2010-luvun ihmisille. Ymmärrän hyvin miksi Dear Evan Hansen on suosittu erityisesti nuorten keskuudessa ja noussut niin isoksi ilmiöksi. Teatterilla oli myynnissä jos jonkinlaista fanikamaa t-paidoista pipoihin ja mukeihin.

Tällä hetkellä lippuja on myynnissä toukokuun 2020 loppuun asti, mutta eiköhän tuo jatkane vielä senkin jälkeen. Ja kirjakin on muuten suomennettu; Rakas Evan Hansen ilmestyi WSOY:ltä lokakuussa 2019. Jään odottelemaan musikaalin suomiversiota (Toiviaisen Miiko olisi aivan loistava pääroolissa)!


Kuvien copyright Matthew Murphy.

Cyrano de Bergerac / Playhouse Theatre 30.12.2019

Viikko Englannin maaseudulla ja siihen päälle pari yötä vielä Lontoossa, että pääsee vähän teatterin syrjäänkin vuoden lopuksi. Alunperin oli varattuna tälle päivälle ihan muut liput, mutta oli sitten pakko vaihtaa suunnitelmia kun tuli mahdollisuus nähdä Jamie Lloydin ohjaama Edmond Rostandin näytelmä Cyrano de Bergerac. En valitettavasti saanut myytyä (tai edes annettua ilmaiseksi pois) niitä toisia lippuja eli hukkaan menivät, mutta olivat onneksi aika edulliset. Kyseessä oli Conor McPhersonin näytelmä Girl from the North Country.

Cyrano de Bergerac on hieno näytelmäteksti ja oli kiinnostava nähdä se ensimmäistä kertaa englanniksi. Loistava elokuva oli ranskalainen (ja ihanan Gerard Depardieun tähdittämä) ja kolmesti sen olen saanut kokea Suomessa teatterin lavalla (Kansallisteatterin versio 1993, jossa nimiroolissa oli Esko Salminen, Tampereen teatterissa 2003, nimiroolissa Risto Korhonen ja Ryhmäteatterissa Suokissa 2010, nimiroolissa Carl-Kristian Rundman). Hyvin toimi englanniksikin, Martin Crimpin uudessa käännöksessä/muokkauksessa. Mutta ei tämä ihan tavallinen teksti ollut vaan hyvinkin railakkaasti modernisoitu. Koko esitys oli rap/hiphop-henkinen spoken word-esitys. Tätä oikein korosti käsimikrofonit mitä vaihdeltiin henkilöltä toiselle, kuin lavalausunnassa. Rap-battle? Oli esiintyjillä toki normaalit mikit myös. Aluksi olin kyllä kieltämättä hämmentynyt, että mitä hittoa. Kyllä tähän kaikkeen sitten siedättyi, ja loppua kohti korva tottui kiroiluun ja nykypuheenparteen ihan hyvin.

Esitys oli oikeasti enemmän lausuntajuttu kuin näytelmä. Legendaarisen Soutra Gilmourin lavastus oli nimellinen, siis lavalla ei ollut oikeastaan mitään. Muutama tuoli ja muutama korotusosa lavassa. Puvustus (myös Gilmourin käsialaa) oli myöskin minimaalista eli ihan normivaatteissaan kaikki olivat, siis nykyajan katumuotilookissa. Myös Jon Clarkin valot olivat hyvin pelkistettyjä, ei paljon vaihtelua niissä, paitsi himmennin kyllä löytyi. Toinen näytös mentiinkin melko hämärissä tunnelmissa, silloin kun ei pimentynyt kokonaan.

Teksti oli pääosassa, enemmän kuin näyttelijät. Oli myös metkaa että alussa heijastettiin seinälle nimenomaan vuosiluku 1640, eli haluttiin katsojien olevan katsomassa vanhaa näytelmää, ja se olikin übermoderni. Vai mitä sanotte tästä (Christian esittelee itsensä alussa): Look, I might not come from Paris, / but I work out and I'm pretty fit / and verse or no verse I'd like to point out right now / I don't take any shit.

Ensimmäinen näytös oli intensiivinen ja toimiva, toinen hieman ehkä laahaava ja jännite lässähti. James McAvoy on hyvin jännä valinta pääosaan, mutta suvereenisti ja valtavalla lavakarismalla mies tämänkin roolin selvitti. Skottiaksentti toimi hauskalla tavalla riimittelyssä. Tämä oli kolmas näytelmä missä näin miehen (Macbeth vuonna 2013 ja The Ruling Class vuonna 2015 - kumpikin myös Jamie Lloydin ohjaamia). ja joka kerta kyllä pistää itsensä hienosti likoon. Hämmennyn aina kun näyttelijä saa itsestään puristettua kyyneleet silmiinsä lavalla. McAvoy tuo rooliin aimo latauksen tunnetta. Tämän Cyrano on sanamiekkailija vailla vertaa.

Taustalle maalattava teksti: I love words, that's all tiivistää koko näytelmän hyvin. Sanoja, sanoja, sanoja (Hamletin sanoin) - ja vieläpä kokoajan riimissä ja runomitassa.

Hyvää työtä teki myös Anita-Joy Uwajeh kirjafani-Roxanena ja Eben Figueiredo tähän ihastuneena pöhkönä (mutta komeana) Christianina. Cyrano sitten taitavana sanaseppona auttaa tätä perusäijää sorvaamalla sulosäkeitä Roxanelle - vaikka on itse tähän kuolettavan rakastunut. Cyrano tuntuu uskovan että hänen huomattavan iso nenänsä on este rakkaudelle, ja riutuu sitten kuolemaansa asti siinä uskossa. On muuten metkaa ettei McAvoylla ole minkäänlaista nenälisuketta tms tässä. Kaikki pelataan mielikuvilla. Myös Cyranon oletettu rumuus täytyy tällä kertaa löytyä katsojan mielikuvituksesta. Enemmän on kyse henkisistä esteistä ja alemmuuskompleksisella minäkuvalla. Esityksessä on myös ripaus homoerotiikkaa, mikä oli ehkä hieman yllätys sekin. Ja vähän väkisin mukaan tungetut paidattomat miehet. Ei sillä, kivahan niitä oli katsella, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Pidin kovasti myös räväkästä leipuri-Ragueneausta (Michele Austin) ja Tom Edden on aika ällö Roxanen kilpakosijana (eikö siellä ollut ketään muita naisia kun kaikki ovat Roxaneen ihastuneita?). Pitää myös mainita beatboxaajatar Vaneeka Dadhria, vaikka ei olekaan mun juttu myöskään beatboxaus. Tähän esitykseen se kuitenkin sopii kuin... nenä päähän.

On myös metkaa taas kerran huomata miten moninainen voi näyttelijäjoukko lontoolaisessa esityksessä olla. Valkoihoinen alkaa olla jo melkein vähemmistönä tässäkin esityksessä. Lavalla nähdään muutenkin kaiken kokoista ja näköistä näyttelijää hyvin lihavasta miehestä lyhytkasvuiseen naiseen (Kiruna Stamell on muuten ollut tosi monessa näytelmässä mukana viime vuosina, ainakin NT:n Everymanissa ja Great Britainissa olen hänet nähnyt).

Kyllä Cyrano oli kiva nähdä, rap/hiphop-jutuista (mitä en jaksa yhtään) huolimatta. Jamie Lloyd on kyllä mestarillinen ohjaaja, vaikka ihan kaikista ohjaustöistään en ole niin tykännyt (Richard III esimerkiksi ei kauheasti kolahtanut). Tämä oli 16. hänen ohjauksensa mitä näin teatterissa (mukana 6 lyhyttä Pinterin näytelmää). Aina hän keksii jotain erilaista ohjauksiinsa, jonkun tuoreen ja uuden näkökulman. Yleensä aina saa katsoja yllättyä. Cyranossa en pitänyt lopusta, mutta kyllä tämä imaisi mukaansa.

Aika hyviä kritiikkejä esitys on saanut, enimmäkseen neljää ja viittä tähteä, ja näytökset ovat olleet varsin täysiä eli loppuunmyytyjä. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni lähtee pois pettyneenä, odottaen oikeaa miekkailua eikä vain sanansäilän heiluttelua, ja perinteisempää tulkintaa. Ja kuinka moni ilahtuu miten tässä ajassa tämä vanha klassikko voikaan olla!

Esityksiä on The Playhouse Theatressa 29.2.20 asti ja lippuja on kyllä saatavilla ihan hyvin. Cyrano de Bergerac on mahdollista nähdä myös Suomessa 16.3.20 NT Live-sarjassa eli Finnkinon leffateattereissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella.

Stage doorilla piti valita kuvan ja nimmarin välillä, ja koska aiemmat yhteiskuvat Jamesin kanssa ovat olleet hämäriä tai tärähtäneitä tai jotain, niin valitsin tällä kertaa kuvan. Ja koska on nimmareitakin jo :-)


Kuvien copyright Marc Brenner, stage door kuva oma.

Elling / Tampereen teatteri 19.12.2019

Tampereen teatterin Elling sai ensi-iltansa jo 1.11. mutta ehdin katsomaan sitä vasta ihan vuoden viime metreillä. Se saikin kunniaksi jäädä vuoden vikaksi suomalaiseksi teatterielämykseksi kohdallani. Ja tähän olikin mainiota lopettaa taas yksi hyvä teatterivuosi. Samuli Reunasen ohjauksessa norjalainen Axel Hellsteniuksen draama taipuu ihmisyyttä kunnioittavaksi, hersyvän hauskaksi ja todella viihdyttäväksi näytelmäksi.

Elling (Johannes Korpijaakko) ja hänen kaverinsa Kjell Bjarne (Ville Majamaa) pääsevät muuttamaan laitoksesta omilleen, vuokra-asuntoon kaupungille. Mielenterveyspotilaita, joilla on takanaan ilmeisen pitkät ajat normiyhteiskunnan ulkopuolella. Tukenaan heillä on Frank (Antti Tiensuu), joka huikeassa takatukassaan ja verkkareissaan pyyhältää paikalle reippaaseen tyyliin. Hänen tehtävänään on valvoa ja opastaa kaksikkoa normaalin elämän syrjään, integroitumaan yhteisöön. Ja vaikka omiakin ongelmia on, niin hyvin hän kuitenkin jaksaa tätä kaksikkoakin. ”Onko syntynyt kontaktia tosielämään?” tuntuu alussa aika haasteelliselta kysymykseltä, mutta kyllä niitä kontaktejakin syntyy. Ensin puhelimen välityksellä, sitten hehkeän tarjoilijan kanssa, ja lopulta jo ihan oikeastikin.

Elling naurattaa mutta ei naura kenenkään kustannuksella. Me nauramme yhdessä näiden kahden miehen kanssa, emme heille. Arjen pienet sattumukset ja kommellukset, ja välillä vähän isommatkin asiat huvittavat. Lämpö ja sympatia huokuvat esityksestä. Ellingin ja Kjell Bjarnen keskinäinen läheisyys on liikuttavaa – vaikka kummallekin on oma huone, he kantavat sängyt kuitenkin samaan. Niinhän ne sairaalassakin olivat. He ovat toisilleen se tuttuus ja turva tuntemattomassa ulkomaailmassa.

Siinä missä Elling on liioitteleva läpänheittäjä ja se esityksen kertoja, niin Kjell Bjarne on peräkammarin poika ja liki sairaalloisen kiinnostunut naisista. Naiset tosin ovat kyllä molempien mielestä pelottavia asioita. Niinkuin alussa niin moni muukin ulkomaailman kotkotus. Puhelimeen vastaaminen on aivan ylivoimainen tehtävä ja kaupassakäyntikin ahdistaa. Vaan pikkuhiljaa asiat alkavat luistaa ja pieniä onnistumisia miehet saavat aikaan. Kun Elling vielä löytää runouden salat (hapankaalirunoilija!) ja Kjell Bjarne rappukäytävästä humalaisen naapurinnaisen niin palaset loksahtelevat kohdalleen. Näinhän sen kuuluukin mennä. Loppu on ihanan seesteinen.

Majamaa on aina huikea, ja niin nytkin. Hieman yksinkertainen, äititraumoista kärsivä, mutta äärimmäisen lämminsydäminen Kjell Bjarne valloittaa kaikki. Mutta kyllä Korpijaakko taitaa varastaa koko shown. Neuroottinen ja itseensä käpertyvät Elling on kaikessa kömpelyydessään herttainen ja hurmaava. Pienet pakkoliikkeet ja tukansukimiset kummallakin ja sellanen lapsenmielisyys murtaa kyllä kyynisimmänkin katsojan. Kun miehet halaavat toisiaan tai lepertävät kissanpoikasilleen niin melken itku tulee silmiin. Miesten fyysinen kokoerokin sopii hyvin kuvioon. Ja hienosti näyttelijät tuovat esille sen hahmojensa ”paranemisen” ja muutoksen.

Kirsimarja Järvinen on oivallinen kikattavana tarjoilijana ja puhelinseksityöläisenä, ja Eeva Hakulinen yläkerran Reidunina jota ei elämä ole myöskään silkkihansikkain käsitellyt. Inhimillisiä rooleja nämä.

Aili Ojalon haaleat, suorastaan ankeat pastellisävyt miesten pahviseinäasunnossa ja kasarimuodin kukkeimmat helmet luovat sellaisen menneen maailman vaikutelman. Kuin aika olisi pysähtynyt Frenckellin näyttämölle. Vähän nuhruista ja nukkavierua. Elokuvan nähnyt ystäväni sanoi että hyvin autenttista on siihen nähden, siis visuaalinen henki sama.

Jouni Koskisen äänisuunnittelu nojaa vahvasti Beatlesin musiikkiin, joka istuu tähän kokonaisuuteen loistavasti. Hieman nostalgista ja hieman haikeaa. Mutta lämmintä. En ole lukenut kirjaa tai nähnyt elokuvaakaan, että onko tämä Beatles läsnä niissäkin näin vahvana. Myös rauhallinen jazz sopii hyvin kokonaisuuteen. 

Kaksi tuntia on aika passeli aika esitykselle, mutta niin hienoa työtä näyttämöllä nähdään että pidempäänkin olisi kyllä viihtynyt. Katsomoon olisi enemmänkin porukkaa mahtunut, mutta toivotaan että väki löytää tiensä teatteriin. Elling jatkaa ohjelmistossa vielä maaliskuulle 2020, ja suosittelen kyllä lämpimästi.


Kuvien copyright Vilma Ala-Haavisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nälkä / Turun kaupunginteatteri 20.12.2019

Usein hienoon esitykseen tulee sellainen himo että sen haluaa nähdä uudelleen. Tämä oivaltava nukketeatteriesitys Nälkä oli juuri sellainen. Lyhyt ja ytimekäs - ja silti niin täynnä sisältöä! Marraskuun alussa näin ekan kerran TIP Festin yhteydessä ja nyt sitten änkesin toiseksi viimeiseen esitykseen; kiitos vaan Janille henkilökuntalipusta!

Ihan ehkä niin paljon ei säväyttänyt kun ensimmäisellä kerralla, koska tiesin mitä tuleman pitää ja "temput" oli jo nähty. Mutta silti jaksan ihailla ja äimistellä kolmen taitavan esiintyjän heittäytymistä lukuisiin eri rooleihin, olivatpa ne sitten Draculan morsiamia tai muiden roolien nukettamista. Reetta Moilanen, Anna Nekrassova ja Riina Tikkanen ovat kutkuttavan monipuolisia esiintyjiä. Tunti tämän kolmikon parissa hurahtaa kuin (lepakon) siivillä. Perinteinen Dracula-tarina saa ihan uusia ulottuvuuksia, ja erityisesti kaikki kekseliäät niksit lavastuksessa ja toteutuksessa saavat katsojan hykertelemään ilosta. Tämä voisi olla hetkittäin lapsellistakin, mutta onneksi ei kuitenkaan. Välillä siis tulee sellainen "tää leikkisi nyt silleen että veri pursuaa täältä, ja sit tää menisi tästä hautausmaalle"-fiilis, missä nuoret tytöt leikkivät (paperi)nukeilla. Hautausmaasta puheenollen, se kohtaus taskulamppuineen ja hautakivien varjoineen on aivan verraton.

      

Näin toisella katsomiskerralla (kun en ollut enää häikäistynyt kaikesta visuaalisuudesta) oli aikaa perehtyä tarkemmin henkilöhahmoihinkin. Mina on esityksen aikakauteen (1800-luku) sopien hieman hysteriaan kallellaan oleva ja pakkomielteisesti aikatauluja tankkaava nainen. Jotenkin hän kuitenkin saa karistettua tämän taakan harteiltaan ja lopussa löytää sisältään varsinaisen toimintasankarin. Jonathan Harker on Draculan tapaamisen jälkeen morsiamensa Minan seurassa jotenkin poissaoleva, kuin kuohittu. Esityksessä vihjataan kyllä hyvin Draculan vietelleen myös hänet. Myös Minan ystävätär Lucy (lukuisista mieskosijoistaan huolimatta) on erittäin läheisissä, ettenkö sanoisi jopa intiimeissä, väleissä ystävättärensä kanssa.

Mahtavaa nähdä Nälkä uudelleen, iso kiitos Aino Venna hypnoottisesta musiikista ja Lee Lahikainen & Anu Kaaja teoksen luomisesta ja koko muukin tekijätiimi. Toivotaan että Nälkä palaa vielä estradeille joskus. Kyllä Draculan tarina on aina ajaton.


Kuvan copyright Maija Kurki.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Monsteri olohuoneessa / Tukkateatteri 10.12.2019

Tukkateatterin loppuvuoden esitys Monsteri olohuoneessa vaikutti niin kiinnostavalta että sain sen mahduteltua vielä joulukuun aika kiireiseen kalenteriin mukaan. Ja eikä onneksi tarvinnut pettyä. Skottilaisen David Greigin jo vuonna 2010 ensi-iltansa saanut näytelmä The Monster in the Hall on kiinnostavasti sekä hauska että vakava. Ja taipuu kyllä aika kivasti Suomenkin oloihin, kiitos myös Anne Kareman ohjauksen. On kiinnostava lukea käsiohjelmasta miten käsikirjoituksessa ei edes repliikkejä ole jaettu näyttelijöille. Aika vapaat kädet siis.

Teini-ikäinen Ankkis asuu kahdestaan isänsä kanssa Keravalla, ja joutuu ottamaan ikäisekseen ehkä hieman liikaa vastuuta arjen pyörittämisestä. Isällä kun on MS-taudin vuoksi näkö heikentynyt jo niin paljon että elämä on vaikeutunut. Mitä tapahtuu kun lastensuojelu päättää tehdä visiitin? Saako Ankkis jäädä isän kanssa asumaan vai joutuuko hän laitokseen?

 

Tämä on aiheeltaan aika vakavakin näytelmä, mutta onneksi esitystapa on niin riemastuttava ja käänteet niin vauhdikkaita ettei synkempiä teemoja kerkeä jäädä murehtimaan. Viisihenkinen näyttelijäjoukko taipuu moneen ja varsinkin äänisuunnittelu ja -toteutus on ihan parasta. Sen lisäksi että ääniä saadaan nauhaltakin niin niitä loihditaan lavalla mitä moninaisimmilla tavoilla. Läpsytykset vaihtavat kohtauksia, muovitynnyristä saa hienon soittopelin ja tyhjät pullotkin taipuvat moneen. Ihanaa seurattavaa!

"Kuu nousee Keravan ylle kuin taivaallinen Harley Davidsonin etulyhty." - Jotenkin romanttisesti sanottu. Ainakin jos on motoristi :-)

Lavalla nähdään kyllä hurmaavia henkilöitä. Tavallisia joo, mutta jokaisessa on joku twisti. Ankkis (Minerva Kettukuja) loistaa ilman muuta pääosassa. Nuori tyttö, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista teostaan. Itsevarma ja sitten taas tosi haavoittuvainen. Vähän ehkä sellainen syrjästäkatsoja. Sisua piisaa ja kapinamieltä. Uskaltaa heittäytyäkin asioihin. Kyllä me pärjätään -asenne on vahva. Isä-Harrilla on salattu elämä tietokoneellaan. Onko hän joutunut lapsipornon pauloihin vai mitä ihmettä siellä netissä yökaudet puuhataan? Ja toki se melankolia sekä vaimon kuolemasta että sokeutumisesta on läsnä. Jaakko Katajamäki tuo tämän hahmoonsa hienosti. Sympaattinen hahmo, jolle suo kyllä kaiken onnen. Ankkiksen ihastus Lauri (Miika Ronkainen) on aika erikoinen heppu ja hänestäkin paljastuu kyllä kiinnostavia uusia piirteitä. Lastensuojelun täti Marketta (Sari Alhola-Piipponen) on pikkaisen blondi, tai ainakin onnistuu tehokkaasti esittämään sellaista. Tämmöisiä suurisydämisiä ihmisiä kun olisi oikeassakin elämässä enemmän! Ja sokerina pohjalla löytyy vielä imatralainen Akuliina, räväkkä Dominatrix, Suzu Sommarin esittämänä!

Monsteri olohuoneessa olisi varmaan aika kiva näytelmä nuorille, ikäsuosituksella 13+. Moottoripyörät, pelillisyys, hauska visuaalisuus ja 16-vuotias päähenkilö teini-iän ihastuksineen ja monenlaisine tunnekuohuineen ainakin luulisi toimivan.

Pelimaailmassa ei ole väliä onko sitä mikä tai kuka, ja avattarestaan voi tehdä sen näköisen kun haluaa. Kannattaa tarttua tilaisuuksiin ja heittäytyä, vaikka alussa hieman arveluttaisikin. ”Elämä on tetrispeli mihin tuli just yksi taso lisää”. Kuka tahansa voi pudota ja aina ei ole sopivia tukiverkkoja ottamassa vastaan. Mutta onneksi aina on jotain! Monsteri olohuoneessa antoi paljon sellaista optimismia ja hyvää fiilistäkin, vaikka hurjienkin käänteiden kautta.

Lisäbonus näyttelijöiden mätsäävistä sukista!

Pizzalaatikkosisustus on myös aika näppärä. Ja muutenkin Mia Leppäsen, Miina Aaltosen ja työryhmän suunnittelema lavastus - vaihtuvine maisemineen, tetrispelaajineen ja muuntautuvine elementteineen - on kekseliäs ja hauska.

Kylläpä oli kiva esitys monellakin tapaa, vaikka syvissä vesissä välillä käytiinkin. Esityksiä on vielä helmikuun 2020 alkupäiville, eli ehditte kyllä nauttimaan ja katsomaan.


Kuvien copyright Niina Uusitalo. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Attraction Capillaire / NouNous, Cirko 7.12.2019

Hiuksista roikkumisen jalo taide ei taida olla järin suosittua tänä päivänä. Tai ainakaan tunnettua. Tai se on sirkustelun marginaalia ainakin. Olikin kiva huomata että NouNous festareilla ainakin tämä duo vetivät katsojia Attraction Capillaire esityksellään. Lyhyt ja napakka show on varmaan se avainsana, koska voin kuvitella millainen kihelmöinti päänahassa esiintyjillä on.

 

Sonja Kososen ja Elise Abonce Muhosen hiukset on kiedottu taidokkaasti nutturalle ja sekaan on kiinnitetty pyöreä roikkumisrengas. Siitä saa näppärästi itsensä klipsulla kiinni erilaisiin vaijerivirityksiin ja kohoiltua yläilmoille. Tämä tekninen riggaus olikin hauskaa, kun oli erilaisia tasapainotiloja, milloin molemmat nousivat vuorotellen ilmaan, ja milloin mitäkin. Omassa tukanjuuressakin vähän tuntui myötätunnosta.

Jo sisääntulo on näyttävä ihmisvankkureineen ja megafoneineen. Tyylikkäät mustat esiintymisasut ja hienosti mietitty visuaalisuus on tärkeää. Musiikki vaihtelee teknosta barokkioopperaan ja kyllä siellä yläilmoissa ehtii kiikkumaan niin merenneito kuin nykyajan shamaanikin. Jotenkin tästä tulee mieleen jotain sellaista vanhakantaista loitsimista myös. Ehkä se oli se "noitarumpu".

Tukastaroikkuminen on se esityksen juttu ja siihen ympärille on sitten kerätty jotain muutakin, kuten esimerkiksi Nirvanan soittaminen nokkahuiluilla. Aika poikkitaiteellinen esitys monellakin tapaa. Catwalk-estetiikka oli mainiota (rollaattori-tuuba-viritykset). Absurdia ja oliko tämä sitten sitä kafkamaista outoutta. Mene ja tiedä, mutta melko herkullinen välipala!

Vaikkei kaikki taida mennä ihan putkeen, tai tässä tapauksessa tuubaan, niin hauskaa on, sekä esiintyjillä että katsojilla. En tiedä olisiko tämä ihan oman maksullisen esityksen väärtti 25 minuutin kestoineen, mutta väliohjelmanumerona erittäinkin passeli. Ja toki tämmöisellä festarilla. Hauskaa ja erilaista kumminkin!


Kuvien copyright Jean Claude Leblanc.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.x

Kallo Collective & Uusinta ensemble: KWALK / NouNous, Cirko 7.12.2019

Mainio ajatus yhdistää Kallo Collectiven notkea fyysisen teatterin taitajakolmikko Jenni Kallo, Thom Monckton ja Sampo Kurppa samalle lavalle yhdessä kolmihenkisen Uusinta Ensemblen (Emil Holmström, Maria Puusaari ja Joonatan Rautiola) kanssa. Tuloksena aikalailla uniikki esitys KWALK. On muuten aina tosi ihanaa kun esiintyjät ovat ovella kättelemässä katsojia! Yhtä ilahtuneita sirkustaiteilijat olivat myös nähdessään muusikot. Paitsi jostain syystä Joonatania, joka töräyttelikin harmistuneen vastineensa.

Musiikki oli siis tärkeässä osassa esitystä ja hyvä niin. Muusikot taipuivat moneen ja olivat todella mukana, välillä melkein ryöstäen huomion. KWALK ei siis ollut säestetty fyysisen teatterin show, vaan todellinen hybridi. Yksi hauskimpia juttuja oli ”evoluutiokävely”, mutta käänteisesti. Ja kuplamuovin poksauttelu on aina kivaa, näemmä myös pelkästään sen katsominen. Ja jos siihen vielä yhdistetään kilpailu ”kuka pääsee kulkemaan kuplamuovin päällä pisimpään ilman ääntä”, niin avot. Ja voihan sen päällä vähän rivitanssiakin, koska poksauttelu on vaan niin parasta. Kuplamuovilla saa myös aikaan todella selkäpiitä riipiviä nivelten ja muiden paikkojen naksauttelua. Auts.

Kävelykohdissa hyödynnettiin hyvin esiintyjien pituuseroja ja hauskasti myös sitä fyysistä taituruutta ja notkeutta.

Esityksessä oli myös puhetta, mutta niin ihmeellistä sopotusta, että piti oikein pinnistellä että mitä ihmettä. Kasvien tieteellisiä nimiä ainakin bongasin. Mikä oli yhteys kokonaisuuteen, mene ja tiedä.

   

KWALK on saanut ensi-iltansa jo 2017, mutta aika ajatonta menoa, vaikka vedettäisiin vielä 10 vuotta. 

Hetkittäin muusikoiden osuus oli hieman liian pitkälle vedetty, kaipasin enemmän sitä fyysisen komedian osuutta. Muusikoiden läpsyttely ei jaksanut kantaa. Kokonaisuus oli ehkä hieman liian epätasainen ja ailahteleva. Vaikka tämä oli vain 50 minuuttia pitkä, niin sekin olisi kaivannut hieman tiivistystä tai sitten jotain lisää. Monimuotoista oli, mutta jäin kaipaamaan pikkiriikkisen tiivistystä ja enemmän punaista lankaa.

Eripituisten nuottitelineiden dilemma hymähdytti kyllä.


Kuvien copyright Gemma Tweedie.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

x

Jenni Kallo: Only Bones v 1.3 / NouNous, Cirko 7.12.2019

Nyt oli Jenni Kallon vuoro jatkaa Thom Moncktonin ja Sampo Kurpan jalanjäljillä Only Bones-konseptia, kun nähtiin versio 1.3! Maailmanensi-illassa! Reilun puolen tunnin mittainen esitys johdatti fyysisen ilmaisun alkulähteille. Mustiin trikoisiin puettu nainen, lamppu sekä teltan toisessa reunassa musisoiva mies (Maximilian Latva). Siinäpä esitys pähkinänkuoressa!

Joskus pieni on kaunista ja riittävää. Pieniä oivalluksia, pieniä hetkiä. Miten kynsilakan laittaminen voi olla työlästä, jos käsillä on muuta puuhaa. Ja kuinka monta trikoota mahtuu edes päällekkäin. Pussailevat ja viheltävät vatsamakkarat (jos nyt hoikan ihmisen tapauksessa voidaan edes mistään "makkaroista" puhuakaan) on taatusti sellaista mitä ei ihan joka esityksessä tule vastaan! Narusysteemin kanssa temppuiliú viihdytti hyvin myös.

Karvaiset sääret ja balettitossut ovat myös kiehtova yhdistelmä, koska yleensähän tanssijoiden sääret ovat siloistakin siloisemmat. Joutsenlampi toimii aina.

Fyysinen teatteri on siitä metkaa, että nimikkeen alla voi tehdä oikeasti mitä hyvänsä. Väännellä kasvojaan, kehoaan ja olemustaan mihin hyvänsä. Joku asia toimii ja joku ei niin hyvin. Kokonaisuus, ja toisaalta taas yksityiskohdat, ratkaisevat. Miten säilyy katsojien mielenkiinto, miten jännitys. Pitäisi aina keksiä jotain uutta ja uniikkia, tai muunnella vanhaa jollain tavalla. Vaikeaa!

Thom Moncktonin ohjaama Only Bones v 1.3 on tarpeeksi originelli, aika erikoinen ja hauskakin, hetkittäin kyllä vähän laimea. Eli se sama intensiteetti ei kanna yhtä voimakkaasti läpi esityksen. Valon ja varjon vaihtelu oli toteutettu hienosti, eli ei innovatiiviseen valosuunnitteluunkaan paljoa vaadita. Jään odottelemaan jatkoa - myös Only Bones v 1.2 on vielä työn alla.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gabriela Muñoz: Dirt / NouNous Festival, Cirko 7.12.2019

NouNousin lauantain esitysputken starttasi meksikolaisen Gabriela Muñozin uusin sooloteos Dirt. Euroopan ensiesitys muuten. Pari vuotta sitten onnistuin missaamaan tämän lahjakkaan esiintyjän edellisen vierailun ekalla NouNousilla, mutta onneksi nyt sitten pääsin näkemään mestarin työssään.

Dirt käsittelee yksinäisyyttä, piiloutumista maailmalta ja kanssaihmisiltä, kaipuuta. Minkä kaiken taakse sitä pieni ihminen voikaan piiloutua? Tunnin esityksen jälkeen tiedämme: aika monenlaiseen. Vaatteet ovat monelle se hyvä ensimmäinen suojaus ja niin myös esityksemme surumieliselle naishahmolle. Ja vaatteita tuntuu piisaavaan vaikka kuinka kuorisi. Mitä kaikkea sieltä alta paljastuukaan? Ainakin sukkahousuihin maalatut kasvot, jotka paljastavat sen minkä haluamme nähdä. Kaikki on hyvin, vai onko. Vaatteilla saa myös loihdittua itselleen uusia muotoja, uusia identiteettejä. Tunge sukka housuihisi ja ole mies. Tunge pari paitaa hartioihisi ja olet vahva mies. Meikkaus on toinen itsensä piiloutumisen yritys.

Ihan pienten pikkutuhmuuksien takia ikäraja lienee 12+, mutta ei tässä mitään pienellä alastomuudella leikittelyä kummempaa ole. Vaan koko Muñozin olemuskin on vihjaileva ja hiljakseen yleisön kanssa flirttaileva. Täysiverinen taiteilija, joka on meidän kanssamme kärsivällinen ja ihana. Kaikki kun eivät aina ymmärrä mitä hän haluaa meidän tekevän (kyllä, hieman yleisöosallistamista taas).

Esitys yhdistää hieman surumielistä ja haikeaa klovneriaa, vähän varjoteatteria ja sormimaalailua, burleskitanssin sorttista, vaatteiden heittelyä katsomoon. Hyvä esimerkki siitä miten pienestä saa aikaan kivan kokonaisuuden. Hauska ja hyväntahtoinen esitys. Inhimillinen.

Lopuksi Muñoz katoaa taustakankaansa vaatteisiin ja vapautuu kahleistaan - I feel light, beautiful and free. On siis mahdollista irtautua kaikesta ja tuntea olevansa ihana! Jotenkin tämä jätti lämpimän kohdan sydämeen elämänmyönteisyydellään.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Talvisirkus BAU / Tanssiteatteri Hurjaruuth 6.12.2019

Tänä vuonna Tanssiteatteri Hurjaruuthin perinteinen talvisirkus sukelsi Kaapelitehtaan historiaan, rakennustyömaan meteliin ja betoniestetiikkaan. Talvisirkus BAU oli visuaalisesti pelkistetty, mutta jotenkin se historian siipien havina yhdistettynä nykysirkustelutemppuihin toimi hienosti. Lisäksi raksa-ammattilaisten kanssa nähtiin menneestä muistuttavia kummituksia.

Liisa Risun ohjauksessa yhdistyi siis menneisyys ja tulevaisuus jouhevasti. Katseet ovat kääntyneet jo ensi vuoteen, kun Talvisirkus siirtyy Suvilahden Kattilahalliin evakkoon, uuden Tanssin talon tieltä, joka siis laajenee Kaapelitehtaan Pannuhalliin. Rouhea halli näyttää nyt paljaat kasvonsa. Tila on auki kattoon asti ja yläkerran ikkunoista näkyy videomuodossa talvimaisemaa, ja taitaa siellä vilahtaa tonttujakin. Ei ole kankaita peittelemässä tai siloittamassa mitään ja luomassa sisäsirkuksen illuusiota. Jyrki Pylväs on siis onnistunut lavastuksessa hienosti! Tai tilahan on tämä, ja lavastus on oikeastaan vain isot rakennustelineet, joita käytetään tempuissa. Oleellisesti visuaaliseen puoleen kuuluu myös taitava videosuunnittelu, Joona Petterssonin käsialaa, jossa hyödynnetään myös vanhoja rakennuspiirroksia ja kuvia Nokian Kaapelitehtaasta. Hienoa!

Rakennustelineet myös majoittavat kolmehenkisen bändinkin uumeniinsa. Iiro Ollilan säveltämä ja oivallisen Emily Bronte Nursery Rhyme Orchestran (Salla Markkanen, Senni Eskelinen ja tuuraajana toiminut Ville Syrjäläinen) esittämä monipuolinen musiikki oli varsinainen potpuri kaikkea mahdollista. Tunnelmallista ja seesteistä, ja sitten taas räjähtävää voimaa. Saamelais-etnohenkistä, ja miten hienoja biisejä mm. Bronten runoista! Ja kantele!! Kyllä elävä musiikki sirkuksessa vaan on jotain ihan muuta!

Musiikin lisäksi myös koko teoksen äänisuunnittelu oli varmaan haaste, koska tila on niin iso ja kolho. Hyvin on Mauri Siirala ja Aki Nousiainen tässä onnistuneet. Kaikenlaiset raksaäänet, ukkoset jne toimivat tässä kokonaisuudessa.

Temppukavalkadi on runsas ja välillä aika nopeatempoinenkin. Akrobatiaa monessa muodossa, jongleerausta, diaboloa, hienot viputikkaat. Ja vertikaaliköysinumero! Vipulauta on aina yksi suosikkinumeroitani, ja aivan mahtavia hyppyjä siinä nähtiin tälläkin kertaa. Flyygeli on mukana monessa numerossa myös! Parkour on hienoa katseltavaa ja nyt sitä nähtiin lavalla ja telineissä ja jopa flyygelin kanssa. Hampaatkin jo irtoilee, mutta ei hätää, kyllä sekin fiksataan. Tämä duunariporukka korjaa kaiken! Jos sitä joku jumiutuu putkenpätkään, niin ei sekään haittaa. Ja välillä voi joku menneen ajan haamukin lurauttaa pienet balladit, vaikka yläilmoissa. Niin kotimaisista kuin kansainvälisistä sirkusartisteista koostunut poppoo on kyllä taitavaa.

Joona Huotari on suunnitellut ihanat puvut, varsinkin ne kummitusten turnyyrihameet ja pitsiröyhelöt! Raksa-asut ovat enemmän tarkoituksenmukaisia kuin kauniita, mutta esityksen kokonaisestettiikkaan just passeleita. Ja sitten vielä Riku Virtasen valot! Hämyisen sinertävää kun menneisyyden tyypit putkahtavat esiin, kolkon modernia raksamiehille. Hieno kontrasti.

Talvisirkus BAU ei ollut niin selkeästi juonivetoinen kuin jotkut aiemmat Talvisirkuksen esitykset, mutta ei se menoa haittaa. En tiedä miten hyvin perheen pienimmät juonessa niin mukana pysyvätkään, temppujahan he kai monesti ovat tulleet katsomaan.

Mutta sitä en ymmärrä että katsomoon tullaan syömään omia eväitä, siis esityksen aikana! Takanani istui iso porukka, ilmeisesti isovanhempineen kaikkineen, ja muutama minuutti ennen esitystä he kaivoivat eväsleivät ja kahvitermarit esiin ja kävivät piknikille! Eikö eväitä voisi nauttia väliajalla? Jonkun karkin ja popkornin vielä ymmärränkin sirkuksessa, mutta että kahvitermarit. Lisäksi vieressäni istui äiti kahden tyttärensä kanssa, ja äiti alkoi tekemään väliajalla läppärillä jotain hommaa, jota jatkoi iloisesti esityksen jo jatkuessa. Kylläpä se valo näkyy kauas, vaikka sen läppärin sitten laskeekin kansi auki jalkoihinkin... En ymmärrä. Aikuisethan tämmöiset esiintyjiä halveeraavat (meistä kanssakatsojista puhumattakaan) tavat opettavat valitettavasti myös jälkikasvulleen. Että esitystä seurataan vähän sivusilmällä, ja samalla voidaan katsomossa jutella omia, räplätä kännyköitä ja evästellä. Ei näin.

Ensi vuonna sitten Suvilahdessa!


Esityskuvien copyright Uupi Tirronen. 2 ja 4. lavastuskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koiran morsiamet / Tampereen työväen teatteri 5.12.2019

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Valitettavasti minulla kesti tällä kertaa melkein kaksi kuukautta nähdä tämä, koska ensi-ilta oli jo lokakuun alussa. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Peltolan näytelmät ovat kahdenlaisia. Niitä suuren näyttämön massiivisempia esityksiä ja sitten pieniä, intiimejä ja parhaimmillaan hyvin pienissä katsomoissa. Pidän kyllä molemmista; Peltola on aina kumminkin sen pienen ihmisen puolella, oli näyttämön ja ensemblen koko mitä tahansa. Koiran morsiamet on ihmissuhteiden keskiössä. Vain kolme näýttelijää tarvitaan, ja siinä kaikki. Hieman jo iäkkäänpuoleiset, elämän ehtoopuolella olevat sisarukset Valma (Sari Mällinen) ja Tulikki (Teija Auvinen) asuvat yhdessä. Tulikki on vajonnut loputtomaan apatiaan sohvan pohjalle, jalka kipsissä (Peltola kertoo nauhalla esityksen alussa, että Auvinen on ihan oikeasti jalka kipsissä ja kulkee kyynärsauvoilla, eikä se kuulunut rooliin alunperin), kuin kuolemaa odottamaan. Valma sen sijaan hoitaa talouden, sen minkä osaa ja pystyy, ja siinä sivussa haikailee naapuruston nuoren juristiplantun Andyn (Saska Pulkkinen) perään. Tai ei enää edes haikaile, vaan suorastaan stalkkaa. Seisoo pihalla ja puhelee itsekseen, miehen ikkunoita tiiraillen.

Näiden kahden naisen sanailua kuullaan, tai oikeastaan ensimmäisessä näytöksessä Valma on äänessä, loputtomia monologejaan jupisten. Hauskoja, koskettavia ja tajunnanvirtaa tursuavia. Itse asiassa kuluu yli puoli tuntia ennenkuin Tulikki edes varsinaisti avaa suutaan ensimmäistä kertaa. Monen sattumuksen kautta toisessa näytöksessä roolit ovat vaihtuneet ja nyt on Tulikin vuoro ottaa ohjat käsiinsä, muutenhan Valma kuolee käsiin.

Näiden kolmen tragikoomisen hahmon kohtalo kietoutuu tiukasti yhteen, halusivatpa he sitä tai eivät. Andy nyt ei ainakaan halua, mutta ei voi asialle mitään. On jotenkin koskettavaa seurata miten aika tekee tehtävänsä ja miten kuviot ja dynamiikka muuttuu. Nämä ovat niin inhimillisiä hahmoja ja dialogi on niin... no, elämänmakuista, niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Niinkuin vain Peltola sen osaa. Ja vaikka naiset ovat kaiken keskiössä, niin näemme myös Andyn hahmossa muutosta, ja elämän realiteettien kääntymistä. Koko habitus muuttuu, niinkuin kyllä siskoksillakin. 

Hannu Lindholmin taustalavastuksessa on projisoinnit kerrostaloista sekä lähimetsästä. Virkistävän erilaista. Muuten naisten koti on aika pelkistetty, sohvan ollessa keskiössä. Marjaana Mutasen puvut ovat beigeä, ruskeaa, harmaata. Nuhruista, vanhojen ihmisten asuja. Melkein voin haistaa katsomoon sen hieman ummehtuneen, tunkkaisen tuoksun. Sen mihin sekoittuu vuosikymmenten patina ja elämä. Sama hänen maskeerauksessaan: kun Valma laittautuu Andyä varten, hän todellakin laittautuu. Naiset ovat elämän kolhimia, ja turvautuneet toisiinsa aina. Elämä on aika rajoittunutta, pieniin ympyröihin. Valmalle ilon tuo Andy ja heidän kuvitteellinen suhteensa, ja Tulikille lintujen äänet ja niiden tunnistus.

Koiran morsiamet kertoo mielenterveysongelmista, vanhuudesta ja sen moninaisista vaivoista, yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kaihosta. Ehtiikö sitä elää ennen kuin kuolee? Millaista on rakastaa saamatta vastakaikua. Mukana on paljon elämän pieniä huomioita; Lidlistä ja linnuista, hylätyistä koirista ja hylätyistä ihmisistä. Ja hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, eihän tämä muuten olisi Peltolan näytelmä! Onneksi näillä siskoksilla on edes toisensa, koska paljon muuta heillä ei enää ole. Surumielinenhan tämä toki on, mutta se kuuluu asiaan. Surullisuudesta huolimatta jotenkin optimistinen loppu kuitenkin. Toiveikas.

Kyösti Kallion valo- ja äänisuunnittelu on hienovaraista. Pimennyshetkien avulla siirrytään kohtauksesta toiseen ja muutenkin kaikki on viipyilevää. Niinkuin koko näytelmäkin tavallaan. Ei ole kiirettä mihinkään, kahteen ja puoleen tuntiin.

Bonuksena lavalla nähdään myös koira, Penni nimeltään! Ja kuullaan koskettava loppulaulu (jonka aikana en ollut ainoa joka pyyhki silmiään).

Koiran morsiamet on jo Peltolan kolmaskymmenes näytelmä! Kolmaskymmenes! Ja kynä ei osoita mitään ruostumisen merkkejä. Tuttuun tapaan hän myös ohjaa oman tekstinsä. Taas kerran yksi sulka lisää hattuun, ja uusi pienisuuri näytelmä kiertämään toivon mukaan Suomea. Menkää katsomaan ja kokemaan inhimillisiä tunteita.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikinkeltainen taivas / Kansallisteatteri 4.12.2019

Näin edellisen Kjell Westön dramatisoinnin Kansallisteatterissa reilut pari vuotta sitten, ja Kangastus 38 oli tosi hieno näytelmä. Silloin en ollut lukenut kirjaa etukäteen, vaan vasta esityksen jälkeen. Tällä kertaa luin Rikinkeltaisen taivaan jo loppukesästä. En tiedä vieläkään kumpi ratkaisu on parempi, pitäisikö kirja ja näytelmä ottaa ihan erillisinä teoksina, mutta aina toinen on ensin. Makuasia kumpi.

Michael Baranin dramatisoima (kuten oli myös angastus 38) ja Juhana von Baghin ohjaama Rikinkeltainen taivas päräytti sellaisen visuaalisen myrskyn Kansallisteatterin pienelle näyttämölle etten muista tuommoista komboa juurikaan nähneeni. Mutta olihan se Kati Lukan lavastama. Olin hieman hämmentynyt, hieman vaikuttunut, hieman ihmeissäni. Ensimmäinen näytös menee vielä kutakuinkin normaalin rajoissa, tosin näyttämökuva on välillä vähän hurlumhei, ja sitä liikkeen tuntua korostaa Jyrki Karttusen lennokkaat koreografiat. Hieman samantapaan kuin monessa musikaalissa, missä esiintyjä puhkeaa laulamaan yhtäkkiä, niin nyt heistä purskahtikin tanssipätkiä! Aika vinkeää.

Mutta väliajan jälkeen kaikki onkin käännetty nurinniskoin ja väärinpäin!

Westön tuttuun tapaan nytkin käsitellään yhden perheen, suvun ja kaveriporukan kiemuroita, Helsinki-keskeisesti, suomenruotsalaisella näkökulmalla ja 70-80 -lukujen katveessa. Toimii hyvin. Näkökulmahenkilö tutustuu Rabellin varakkaaseen perheeseen pikkupoikana mökkilomalla, ja siitä alkaa vuosikymmenten matka läpi lapsuuden leikkien, teinivuosien häröilyn, juppiajan sekoiluiden ja aikuisuuden seesteisyyden. K:sta tulee historian opettaja ja kirjailija, ja omaelämäkerrallinen esikoisromaani menestyykin. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa, mutta Rabellin perhe ei jätä rauhaan. Alexin (Juha Varis) kanssa välit ovat hieman viilentyneet tämän keskittyessä heiman epämääräisuun bisneksiin, mutta on-off suhde tämän pikkusiskoon Stellaan (Annika Poijärvi) hehkuu ajoittain kuumana, ja sitten taas K. lankeaa toiseen on-off heilaansa Lindaan (Pirjo Lonka). Kolmiodraama aiheuttaa monenlaista kitkaa ja mutkaa kaikkien elämiin.

Taustalla häilyy Rabellin sukukartano, missä sattuu ja tapahtuu. Välillä tapahtuu muuallakin, mutta aina palaamme kartanoon, missä kaikki alkoi.

On aika mielenkiintoinen ratkaisu jakaa K:n rooli kahden eri-ikäisen näyttelijän välille. Timo Tuominen vanhempana, hieman elämän murjomana, erakoituneena ja nukkavieruna, ja sitten taas Pyry Nikkilä nuorena ja salskeana. Välillä molemmat ovat kohtauksissa läsnä, vuorosanoja peräkanaa replikoiden. Tai ehkä niin että vanhempi muistelee, ja nuorempi sitten elää ne muistot. Vanhempi K. tarkkailee, ja nuorempi tekee ja toimii. Vanhempi K. on tullut siihen ikään että asioita katsellaan enemmän jo taakse- kuin eteenpäin. Hieman haikeaa ja surullistakin. Niin paljon on tapahtunut, ja joitain asioita vaan ei voi korjata. Vanhan K:n jankkaaminen toisessa näytöksessä alkaa käydä hieman jo näyttämöllä olevien hermoille. Kieltämättä tuota narisevaa ja menneisyyteen jumahtanutta ukkoa ei jaksaisi enää katsomossakaan. Elämänsä kulisseihin juuttunut koko mies. Kirjaimellisesti. Hän seuraa sivusta muiden esittäessä hänen elämäänsä.

Rabellin eksentrinen perhe pulpahtelee K:n muistoista eläviksi lavalle. Monia tapahtumia kuulemme vain kertomuksen perusteella. Alexin ja Stellan äiti Clara (Pirjo Lonka) ja ennenkaikkea perheen patriarkka, isoisä Poa (Johannes Purovaara) vilahtelevat muistoissa, ohikiitävinä. Erityisesti tanssijataustainen Purovaara on liikkeissään lennokas ja ilmaisuvoimainen. Hän esittää myös poikien nuoruuskaveria Krideä, josta tulee myöhemmin pappi.

Jos ensimmäisessä näytöksessä on hämyisää ja sekavaa, paljon tanssillisia tuokioita ja kuunnellaan K:n nauhurista loputtomia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, jorataan allasbileissä, fiilistellään juppien aurinkolaseja ja muotia... niin toisessa näytöksessä ollaankin sitten uusinnan äärellä. Enpäs viitsi kertoa sen tarkemmin lavastus- tai ohjausratkaisuista, mutta aikamoisen yllättävä veto oli tämä. Pääsemme sukeltamaan samoihin asioihin, mutta hieman eri vinkkelistä ja lisää asioita avaten. Muisti, ja muistot, ovat arvaamattomia ja epäluotettavia, kuten K. tulee huomaamaan.

Mitä tapahtuu perheelle kun kulissit putoavat, kun kaikki ei ole lainkaan sitä miltä näyttää. Kun pienten lasten pitää valehdella säilyttääkseen katu-uskottavuuden. Kun aikuisten pitää valehdella, ehkäpä pitkälti samasta syystä. Mihin nousukauden hurja kiito ja vauhtisokeus johti? Miten me muut voimme tietää "millaista on hallita vanhaa omaisuutta"? Emme mitenkään, eikä voi Kookaan.

Ville Toikka on suunnitellut valot, ja oli aika hienosti toteutettu ne "muisteluosuudet" ja nykyaika. Lämpimät valot vuorottelevat muistojen "valottomuuden" kanssa. Aikahyppelyä on paljon, mutta kyllä siitä kärryillä pysyy vaikkei kuulemma olisi lukenut kirjaakaan. Käsiohjelman aikajana auttaa myös. Pidin myös esityksen musiikkivalinnoista, ja hienoa ettö biisilista löytyy käsiohjelmasta.

Kati Lukan ehkä hieman epätavanomaisen lavastuksen lisäksi näemme Tarja Simonen monipuolisen pukusuunnittelun. Eri aikakaudet, ja yhteiskuntaluokat, tuodaan hyvin esiin myös puvuilla.

Ja jatkuvasti kaiken taustalla väijyy tummiin pukeutunut hahmo Lauttasaaren puskissa. Mitä hän tahtoo, kuka hän on. Esitys on täynnä erilaisia fragmentteja, joista muodostuu lopuksi yhdenlainen kuva. Kun langat solmitaan yhteen ja tarina saadaan päätökseen. Kulissit hajoavat lopulta ihan oikeasti, ja totuus tulee esiin. Tai ainakin yksi totuus. Asiat jäävät silti hieman kesken, avoimiksi.

Ihan kaikkia ohjausratkaisuita en ymmärrä, välillä esitys sukeltaa hyvin taiteelliseen ja jotenkin, ajattomaan ilmaisuun. Se tanssillisuus ja jollain tavalla kehollisuus tuntui alussa ehkä hieman hassultakin ratkaisulta, mutta lopulta sopi tähän kyllä hienosti. Ohjaaja kommentoi käsiohjelmassa näin: "elämä tapahtuu aina kahdesti, ensin tragediana, sitten komediana". Tämä avautuu vasta esityksen jälkeen, ja kun ollut aikaa pohtia näkemäänsä tovin. Näinhän se menee ja näinhän se on toteutettu lavalla.

Jos haluat nähdä jotain hieman erilaista, ja erilailla toteutettua, Rikinkeltainen taivas voisi olla hyvinkin passeli esitys. Suosittu se ainakin on, lippuvaraustilanteen mukaan ainakin, mutta esitykset jatkuvat toukokuulle, ja sinne jo mahtuu mukaankin.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aavevieraat / Tanssiteatteri MD 3.12.2019

Tamperelaisen Tanssiteatteri MD:n loppuvuoden ensi-illassa Samuli Roinisen uutuus eli Aavevieraat. Ensi-iltaan en päässyt, mutta toiseen esitykseen kuitenkin, ja oivallisesti sen jälkeen olikin puolentunnin Q&A sessio koreografin ja tanssijoiden kanssa. Sellaiset ovat aina parasta, mahdollisuus kuulla lisää teoksesta ja kysyä jos joku jäi askarruttamaan.

Mutta millainen oli Aavevieraat? Aika hämmentävä kokemus, mutta erittäin hyvällä tavalla. Minun silmiini hyvin dystooppinen kuvaus, kuvastoa haettu ehkä scifi-elokuvista. Mieleen tulivat Blade Runner 2049 ja myös se vanha Apinoiden planeetta, muistatteko sen kohdan kun lopussa Charlton Hestonin esittämä heppu saapuu rannalle ja huomaa Vapaudenpatsaan rauniot? Siihen asti ehkä katsojakin on kuvitellut tarinan sijoittuvan johonkin menneisyyteen, mutta katkera totuus paljastuukin. Ihminen on tuhonnut planneettansa ja yhteiskunta palannut ikäänkuin menneisyyteen. Nämä ajatukset olivat hyvin voimakkaina päässäni Aavevieraita katsoessani.

Asiaa edesauttoi esityksen visuaalinen puoli. Lava oli täynnä suorakaiteen muotoisia palikoita, joita sitten myöhemmin siirreltiin. Alussa ne kuitenkin herättävät alkuihmisten (vai taannehtuvien ihmiskunnan rippeiden) parissa ihmetystä. Se tanssijoiden ja tilan yhteistyö, miten tila otetaan haltuun ja miten näitä palikoita kohdellaan. Kiinnostavaa katseltavaa. Myös ihmisen ja koneen liitto, erilaiset robotit ja androidit, mutta jotenkin myös ihmisen ja eläimen hybridit, vilahtelivat mielessäni katsoessani tanssijoiden lintumaisia, tai robottimaisia, liikkeitä. Sulaudummeko yhteen muiden elämänmuotojen kanssa? Mitä on ihmisyys ja onko sitä näissä hahmoissa enää minkä verran jäljellä.

Erinomainen tanssijanelikko Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja vierailevat Jonna Aaltonen ja Laura Linna on sisäistänyt tämän aluksi töksähtelevän ja sitten sulavammaksi muuttuvan liikekielen hienosti. Heidän jonkunlainen tanssillinen evoluutionsa, jäyhästä ilmaisusta joustavammaksi on kaunista katseltavaa. Kun he liikuttelevat palikoita, tuntuu kuin niihin olisi kätketty edesmenneitä sieluja. Lintumaiset liikkeet, kosiotanssikuviotkin, vai taistelevatko nämä vähistä resursseista? He yrittävät kommunikoida fyysisillä eleillä kun kieli on degeneroitunut, jättäen jäljelle vain rippeet. Nelikon kerääntyessä yhteen jonkunlaiseen ryhmähalaukseen mietin onko tässä joku valtataistelu? Jokainen saa myös pienen soolon.

Kaiken yllä Romulus C:n loihtima huikean erilainen äänimaisema. Erilainen siis siinä mielessä, että selkeitä melodioita tai rytmiä ei ole, mikä tanssiteoksessa olisi yleensä kai aika oleellista. Sen sijaan ääni on huminaa, sirkutusta, rapinaa, sähköistä sirinää, lintujen ääniä, muinaisen kielen rippeitä. Ääni voi olla myös taukoja ja hiljaisuutta. Mietin ovatko nämä hahmot hukanneet kielensä jossain vaiheessa, ja jäljellä on enää muistot joita he koittavat tavoitella. Tanssijat nimittäin ääntelevät itsekin, kikatuksia, huokauksia, outoa puhetta. Aika aavemaista, kuin kaikuja menneestä.

Sari Mayerin valot ovat voimakkaita ja luovat jyrkkiä varjoja. Kylmiä ja koviakin. Tanssijoilla on Ella Kauppisen ja Samuli Roinisen suunnittelemat mustat scifimäiset asut, keskenään hyvin erilaiset. Eläimen vai matelijan nahkannäköistä häiveinä. Ehkä jotain taistelulajejakin niistä tuli mieleeni. Yhden huppu onkin tuplakokoinen, joten siihen mahtuu kaksikin. Kaikki on graafisen mustavalkoista, vailla lämpimiä sävyjä.

Loppuvaiheilla takaosaan palikoista rakennetun muurin takaa nousee monsteri. Onko tässä se lopullinen tuho ja loppu, onko ihmisyys kadonnut kokonaan ja kone ottanut vallan? Vaikuttavaa.

Q&A:ssa pohdittiin myös sitä että miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita scifistä ja dystopioista nykyään? Eikö tämä maailma ole hyvää vauhtia luisumassa monessa suhteessa huonompaan suuntaan ilman että sitä täytyy vielä hieroa neniimme lisää. Itselleni tämä oli aika pessimistinen teos, mutta moni näki valoa ja optimismiakin. Myös koreografi itse. Toivoa tulevasta. Oli myös puhetta empatiasta, evoluutiosta, eristyksestä, etäisyydestä. Lavastuksen rajoitteista ja siitä miten lähestytään asiaa mitä ei tunneta. Oli myös kiinnostava kuulla miten harjoitusvaiheessa pidellystä esineestä jää tanssijalle kuitenkin jonkunlainen aavekaiku liikkeeseen. Esine ei ole enää fyysisesti läsnä, mutta sellainen muistijälki on jäänyt.

Esitys herätti niin paljon ajatuksia, mielleyhtymiä ja wau-fiiliksiä, että se tekisi mieli nähdä uudelleen. Näytöksiä on 24.1.2020 asti, eli aikaa vielä on. Ehdottomasti hyvin puhutteleva teos.


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, ryhmäkuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dostojevskin Idiootti / Tampereen työväen teatteri 2.12.2019

Tästähän on kehkeytynyt ihan Dostojevski-loppuvuosi! Nyt oli vuorossa jotain tosi spesiaalia. Nimittäin tänä vuonna perustetun Liikkuvan Näyttämön ensimmäinen teos, Dostojevskin Idiootti. Liikkuva Näyttämö on Tampereen teatterin ja Tampereen työväen teatterin yhteishanke, jonka tarkoituksena on viedä esityksiä vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin Tampereella. Kerrassaan mainio hanke! Toivottavasti tästä tulee pysyvä lisäys ja ehkä laajenisi naapurikuntiinkin. Rahastahan se aina on kiinni...

Mukana on tässä vaiheessa yksi näyttelijä kummastakin talosta sekä yksi freelancer. Ensi-ilta oli Työviksellä elokuun lopulla, mutta Kellariteatteriin ei montaa katsojaa mahdu. Ensi-illan jälkeen esitys jalkautui palvelukoteihin. Onneksi näin joulukuun alussa oli teatterissakin vielä muutama näytös, että minäkin pääsin katsomaan.

Vaan miksipä ensimmäiseksi esitys Dostojevskiä? Sekä Riikka Papunen että Antti Tiensuu olivat haaveilleet Idiootin sovittamisesta näyttämölle jo pidemmän aikaa, ja Antti myös Myškinin roolista. Lisäksi yksi palvelukeskuksessa työpajaan osallistunut vanha rouva oli kehunut Idioottia "maailmankaikkeuden parhaaksi taideteokseksi" - no tuumasta toimeen! Toki kun 800-sivuisen romaanin tiivistää tunnin mittaiseksi ja kolmelle näyttelijälle, niin ei se ihan kädenkäänteessä ja helposti käy. Lopputulos on kuitenkin todella hauska, oivaltava ja kertakaikkisen hienoa teatteria. Veikkaanpa että "idean äiti" eli vanha rouvakin oli tyytyväinen näkemäänsä.

Ensinnäkin Papunen, Tiensuu ja kolmas osapuoli eli Jari Leppänen pelaavat saumattomasti yhteen. Esitys on kuin tanssiteos kolmelle, jokainen tietää paikkansa ja osaa viedä sopivasti. Mutta myös jättäytyä toisen vietäväksi. Yhteistyö on upeaa katsottavaa! Aluksi esittäydytään yleisölle ja heti tulee sellainen lämmin, yhteisöllinen fiilis. Oikeastaan se alkaa jo ovelta, missä kolmikko on kättelemässä sisääntulijoita ja toivottamassa tervetulleiksi. Lisäksi Kellariteatteri on paras paikka tälle.

Rutiköyhä ruhtinas Myškin (Tiensuu) palaa Pietariin, oltuaan vuosikausia sveitsiläisessä parantolassa epilepsiansa takia. Jo junassa hän tutustuu Rogožiniin (Leppänen) ja miehet ystävystyvät. Myškin on lapsellisen hyväuskoinen ja aika onnellinen. Onko hän hullu vai tyhmä, vai vaan niin hyväntahtoinen? Mene ja tiedä, mutta Pietarin seurapiireissä hänet aletaan tuntea idioottina. Hän puhuu myös aina totta, mikä ei sekään liene kaikista ihan sopivaa. Monenlaista kosiomenoa ja seurapiirikiemuraa tässä on. Nastasja Filippovnalla (Papunen) on monta kosijaa, Rogožinin lisäksi myös Ganja (Leppänen) ja hieman kai vahingossa Myškin liitty joukon jatkoksi. Näytelmän viides henkilö on toinen nuori nainen Aglaja (Papunen), joka kanssa liittyy kosijasoppaan. Rukkasia annetaan, raha-asioissa kiemurrellaan, ja välillä tapellaankin. Sitten musisoidaan!

Naiset ovat todella ailahtelevaisia kyllä tässä, slaavilaista luonnettako lie. Soutamisesta ja huopaamisesta ei tahdo tulla loppua millään. Kaikki tämä suhdesoppa taitaa olla Myškinille liikaa, sillä hän saa epilepsiakohtauksen (upeasti haitarilla ja sähköputkihyrrällä säestettynä). Sairaalassa on aikaa ajatella. Lopulta kyllä vietetään häitäkin, mutta ei nekään ihan ns. putkeen mene. Minä sain muuten eturivissä istuvana olla yksi silkkinauhan pitelijöistä! Ja loppuhan on, venäläisen (näytelmä)kirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, aika traaginen. Saippuaoopperaa osattiin hyvin tehdä jo 1800-luvulla!

Lavastus on hyvin pieni ja yksinkertainen, helposti siirreltävissä. Punainen taustakangas, pöytä, tuoli, jakkara. Se riittää. Leppänen soittelee sirmakkaa ja kitaraa, kaikki laulavat. Nina Hanhisuon ja Eila Jouttunpään puvustus on toimivaa ja slaavilaishenkistä sillain sopivasti. Vaikka tarina on polveileva, niin hienosti sitä pysyi kärryillä, kun käsiohjelmassa vielä oli juonitiivistelmäkin.

Tämä on hulvaton ja kiva, sellainen hyvänmielen esitys, vaikkei ehkä juonen perusteella uskoisikaan.

Toivon pitkää ikää koko Liikkuvalle Näyttämölle, ja edelleen jatkossakin myös sitä mahdollisuutta että me tavallisetkin katsojat pääsemme näitä näkemään. Upeasti tehtyä teatteria!


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäähän merkitty / Nokian etunäyttämö 1.12.2019

Joskus kannattaa olla sitkeä ja pommittaa useilla viesteillä. Minua siis. Nimittäin en meinannut millään saada tätä Nokian etunäyttämön syksyn uutuusnäytelmää Jäähän merkitty sopimaan kalenteriini. Kun yhdistyksen aktiivi Harri Heiskanen jaksoi sinnikkäästi yrittää, niin lopulta luovuin Sorin Sirkuksen esityksen porukkaruokailusta, ja suuntasinkin sen sijaan Tehdas 108 rouheaan miljööseen. Ja onneksi menin! Sillä tämä oli kerrassaan todella kiinnostava esitys.

Saivat minut sullottua loppuumyytyyn esitykseen mukaan, ihan jo näytösten ehtoopuolelle. Jäähän merkitty on ollut tosi suosittu, mutta valitettavasti porukka ei saanut lisäesityksiä enää järjestymään. Enkä ihmettele enää lainkaan miksi näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä.

Vaikka olen asunut Nokialla jo aika kauan, niin Pitkäniemen sairaalan alue on jäänyt aika vieraaksi. Aiemmin kunnaneläinlääkäri toimi siinä heti mennessä ekassa rakennuksessa, ja siellä kävin muutaman kerran. Ja toissa kesänä hain yhden puolitutun kyytiin parkkipaikalta. Mutta tähän tilanteeseen tulee nyt kyllä muutos eli kävelykierroksia alueella on luvassa! Nimittäin Heidi Korkiakankaan kirjoittama ja Saija Viljasen ohjaama Jäähän merkitty tarjoili niin herkullisia kurkistuksia sekä sairaalan että mielenterveysasioiden historiaan. Olkoonkin että juoni olikin keksitty, niin paikat ja muut kuitenkin ihan autenttisia.

Näytelmä alkaa nykyajasta, sairaalassa jutellaan menneistä ajoissa ja Pitkäniemen haamuista, erityisesti jäätyttö-legendasta. Siitä sukelletaankin sitten menneisyyteen, sinne sadan vuoden päähän ja vuoden 1918 jälkimaininkeihin. Punaorposisarukset Halla ja Anni joutuvat muutaman mutkan kautta Pitkääniemeen, koska Halla ei puhu, ehkä sotatraumojen takia, ja saa vielä kohtauksiakin.

Valitettavasti Anni menehtyy espanjantautiin ja Halla jää yksin 1900-luvun alun mielisairaushoitokoneiston armoille. Hoitotoimet olivat ankeita ja eugeniikka nosteli päätään myös Suomessa. Jotain outoa ja pahaa tapahtuu Pitkässäniemessäkin, ja nokkela Halla käy selvittämään asiaa. Potilaita katoaa, ja potilaita leikellään vastoin tahtoaan. Henkilögalleria on ehkä hieman kliseinen, mutta hyvin todentuntuisia ihmisiä kuitenkin. Sympaattinen apteekkari Alma, tämän epämielyttävä lääkärisisko Ruut, kasvinjalostuksesta innoitusta ihmispuolellekin hakeva ylilääkäri Birke, misogyyninen upseeri Kalmander ja miellyttävä kirkkoherra Wallin. Ja monia muita. On toki kokoelma "hulluja" eli Pitkäniemen asukkeja. Ja hoitajia. Porukkaa siis piisaa, mutta kaikilla on oma tärkeä osansa tässä jutussa.

2,5 tunnin aikana on lavalla sekä jännittäviä että haikean surullisia tapahtumia. Miten ihmisiä kohdeltiin, ja miten raakaa peliä terveydenhoito tuohon aikaan oli. Varsinkin videot olivat tosi hienosti tehty ja istuivat kokonaisuuteen saumattomasti. Hautausmaajakso oli aika pelottava. Myös Saija Viljasen äänisuunnittelu oli passelia ja toi sitä ajankuvaa hyvin mukaan, mm. ampumisten ja hevosten äänet Hallan ja Annin sotakokemuksia kuvattaessa. Ja hyvä ratkaisu oli myös se että puhumattoman Hallan ajatukset kuuluivat nauhalta. Valosuunnittelu oli kahden kauppa eli Jussi Pekka Heloahon ja Tomi Myllymäen. Hieman kliseiset punaiset valot toki kuuluvat asiaan sisällissotatakaumissa, mutta valot toimivat kyllä ihan hyvin kaikkineen.

Esiintyjät olivat oivallisia rooleissaan, paljon tuttuja kasvoja nokialaisten harrastajateatterien esityksistä. Roosa Repo on erinomainen hyvin ilmeikkäänä Hallana. Hänen roolityönsä herätti suuria tunteita. Kuten myös Eveliina Ruhalahden esittämä sokea Näkemätön. Hänen kohtalonsa lapsia kovasti haluavana riipaisi syvältä. Todella luihin ja ytimiin menevä hahmo. Arvo Kaukolammi tekee repäisevän pienen roolin entisenä pastorina ja nykyisenä hulluna. Pete Linna on kylmän asiallinen ylilääkäri ja Joonas Höllin upseeri kylmää veren - huu mikä tyyppi! Teki mieli tintata turpiin.

Myös Henna Ruostilan kokeilunhaluinen lääkäri on karsea ihminen ja niin erilainen kuin Maarit Pakarisen lempeä apteekkarisisko. Sympaattinen ja potilaiden parasta ajatteleva tuore hoitaja Toivola (Anniina Valtonen) on raikas tuulahdus lähimmäisenrakkaudesta hoitolassa, mutta riittääkö se? Rooleja on paljon ja tosi hienosti isoa porukkaa on lavalla käsitelty.

Aivan mahtavaa että paikkakunnan oma historia pääsee näin elävästi ja hienosti esille tuotuna lavalle. Henkilökunnan tanssibileet samppanjoineen ja muine piristeineen ovat aika vauhdikkaat, ja siinä myös näkyy hienosti pukuloisto (Anitta Forssenin suunnittelemat). Onhan se helppo juhlia kun hullut siivoavat ja kiillottavat hopeita. Tarina kestää hyvin jännittävään loppuun asti. Ja vaikka loppu olikin ehkä hieman töksähtävä, niin hyvin langanpäät solmittiin yhteen.

Jäähän merkitty on näytelmä historiallisista tapahtumista ja sairaanhoidon kehityksestä, mutta myös empatiasta, anteeksiannosta, vallankäytöstä, ripauksella kauhua ja fantasiaakin maustettuna.

Katsomossa oli aika viileää mutta onneksi teatteri tarjosi huovat! Vähän kuin olisi kesäteatterissa keskellä talvea. Väliaikatarjoilut olivat myös herkulliset. Poikkeuksellisesti esityskuvia ei ole tarjolla, vain etukäteen autenttisessa miljöössä otettuja promokuvia, mutta ne kyllä johdattavat esityksen hetkittäin aika kylmäävään tunnelmaan oivasti. Kiitos Etunäyttämö ja kiitos Harri että "pakotit" minut teatteriin!


Kuvien copyright Joona Auvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Soriferia / Sorin sirkus 1.12.2019

Jokavuotinen perinne eli Sorin Sirkuksen Joulushow! Aina elämys, aina pakko päästä.

Tänä vuonna esitys on Soriferia.

Esityksen teemana oli dystooppinen ja steampunk-henkinen maailma. Päällimmäinen mielikuva oli Mad Max-elokuvien autiomaa, jossa asuvat ne ketkä eivät ole orjina teknologisessa ja totalitaarisessa kaupunkimiljöössä. Kaksijakoisuus näkyy myös lattiakuvan jakaantumisessa. Kiitos Oskari Löytönen silmiähivelevästä lavastuksesta. Kun James ja Adam kaapataan orjiksi, alkaa ovela pelastusoperaatio. Siinä sivussa nähdään upeita temppuja ja kaikki kulkee hienosti tarinan mukana ja siihen sopien. Niin autiomaan akrobaattiliskot kuin teknologiahärveleitä operoivat tyrannitkin.

Tätä kaikkea johtaa mielipuolinen diktaattori (Juho Fabrin), joka paukuttaa rummuillaan menemään korkeuksissa, ja sieltä ohjailee kaikkea toimintaa. Ja tekee myös ääniefektejä. Osittain siis myös livemusaa, vaikkakin enimmäkseen nauhoitettua. Vähän kyllä on ikävä takavuosien livebändejä. Mutta musa oli ihailtavan monipuolista: reggaeta, countryä, meksikoilaishenkistä... ja aina täydellisesti esitettävään sirkusnumeroon sopivaa.

Taina Kopran kirjoittama ja ohjaama Soriferia on kyllä todella toimiva kokonaisuus. Tuttuun tapaan Jouni Kivimäki on suunnitellut sirkustekniset ratkaisut. Taas kerran on Kitte Klemettilä loihtinut huikean hienot puvut. Funktionaalisia ja niin upeita katsoa. Ihania kekseliäitä yksityiskohtia. Aavikkolaisilla ruskeasävyisiä "rääsyjä" ja kaupunkilaisilla musta/hopea/harmaat hitechasut. Ja Eero Auvisen valot ovat häikäisevät, niinkuin aina. Tänä vuonna erityistä suitsutusta pitää antaa Jonna Kivimäelle uskomattomista maskeerauksista ja Malla Tallgrenille kampauksista steampunk-lisukkeineen. Kun esiintyjät perinteisesti olivat pois lähtiessä saattamassa katsojia, sai vielä ihailla kädentaitojaan ihan lähietäisyydeltäkin. Kun sama porukka tekee näitä jouluesityksiä yhdessä vuodesta toiseen niin tuloksena on aina korkealaatuista ja ihan maailmanluokan kriteerit täyttäviä esityksiä. Joka vuosi ihailen silmät ymmyrkäisenä niin valoja kuin pukujakin, ja sitä kokonaisuutta. Puitteet ovat niin upeat, että näissä voisi esiintyä yhtä hyvin ammattilaisjoukkokin.

     

Vaan melkein ammattilaisen veroisia nämä nuoret ovatkin. Millään ei tahtoisi uskoa että he ovat nuoria harrastajia, eivätkä ammattilaisia. Kaikki sujuu mainiosti, ja jos joku pieni kämmi käykin, ei siitä välitetä vaan mennä porskutetaan eteenpäin. Asenne ratkaisee!

Cyr-renkailijat, nuorallakävelijät, akrobaatit, rolabolaaja, vertikaaliköysiakrobatiat, jongleeraustaiturointi, hyppynarut, lehmät ja cowboyt, pyramidit, yksipyöräiset, tanssivat puujalka"linnut", löysä vaijeri - tempujen lista on liki loputon. Yksi hienoimmista oli Sampo Suihkosen tikapuujongleerausnumero. Suihkonen oli muutenkin yksi esityksen kantavia voimia ja mukana monessa numerossa, kuten myös Aapo Honkanen. Tulishow on aina yksi suosikkini myös. Ja nyt oli myös mieletön vipulautanumero. Lopullisen taistelun koittaessa pääsi myös koreografi Marjo Terästön työ hienosti esille.

Kaikki numeroiden väliosatkin ja roudaustauot on mietitty hienosti, jotain pientä ja kivaa mihin katsoja voi kiinnittää huomionsa muiden raahatessa patjoja tai virittäessään rakennelmia. Mittarimatoa tai robottityyppiä; kokoajan jotain hauskaa! Ja loppukiitoskuviotkin tosi hienosti mietitty.

Meidän kymmenenhenkinen seurueemme nautti ja eläytyi, kuten joka vuonna. Kyllä Sorin sirkuksen joulushow on vaan yksi loppuvuoden kohokohtia. Iso kiitos kaikille esiintyjille ja tekijöille!


Kuvien copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.