Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aura of Puppets. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aura of Puppets. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 30. lokakuuta 2020

Leda / Aura of Puppets & Turun kaupunginteatteri 30.10.2020

Aah, loppusyksyn nukketeatteriputken avasi kaunis Pilvien paino muutama viikko sitten, ja sitten oli vuorossa turkulaistaiteilijoiden myyttinen Leda. Seuraavaksi onkin vuorossa TIP-Fest ja useampi esitys siellä, sekä Grus Grus Teatterin Väistämätön - Oundviklig. Hienoa! Aura of Puppets on kyllä idioottivarma nukketeatteriverkosto.

En Turun kaupunginteatterin Sopukassa nähdystä Ledasta tiennyt etukäteen kauheasti, eli en ollut lukenut käsikirjoittaja Anu Kaajan samannimistä kirjaa mihin tämä pohjautuu. Toki antiikin myytti Leda-neidosta jonka joutsenpukuinen Zeus (tai roomalaisen mytologian mukaan Jupiter) raiskaa oli tuttu. Enemmän ehkä monen siitä tehdyn (kuva)taideteoksen kautta. 

Kaajan teksti yhdistää mukaan rokokooajan henkeä ja kuvittelee uusiksi koko myytin. Mukaan sekoitetaan vähän kaikkea muutakin. Seksuaalisesta väkivallasta varoitetaan teatterin kotisivuilla ja ikäsuosituksena esitykselle onkin 15+. Mutta nukketeatteri etäännyttää raiskauksia sellaiseen muotoon ettei niiden katseleminen tunnu niin vahvasti ikävältä.

Pääosassa maaseudulle karkoitettu aatelismies kertoja (Reetta Moilanen) koittaa laatia kirjeromaania ystävälleen, ja kertoa tarinan viattomasta Adéle-neidosta luostarissa ja mitä hänelle sitten tapahtuu. Välillä kertoja-kirjailija innostuu hieman liikaa, ja tarina tempautuu hänen ulottumattomistaan ihan toisiin sfääreihin. Adéle (Sirpa Järvenpää) ei ehkä olekaan niin viaton, tai ainakaan ei Markiisittaren (Riina Tikkanen) käsittelyn jälkeen. Myös Monsieur de Signe (Maija Westerholm) on kiinnostunut nuoresta neidosta. Mukaan sotketaan myös pari irstasta paronia (joista toinen on erittäin kiinnostunut palveluspojastaan) ja erinäköisiä joutsenia, pöyhittäviä tyynyjä, upeita puutarha-elementtejä, hävyttömiä lintuja, harvemmin teatterin lavalla nähtävää vessassakäyntiä, pumpattavia barbaroita, toogia, ja ennenkaikkea ihastuttavaa nukettamista kaikilta neljältä esiintyjältä! 

Taas kerran Merja Pöyhönen on ohjannut taitavan ja kiehtovan esityksen, samalla hillittömän hauskan että myös vakaviakin asioita käsittelevän.

Esityksessä väitetään että ilman miestä nainen ei voi tuntea intohimoa. Pyh ja pah. Aika monta muutakin vastaavaa väitettä ammutaan alas. Tukahdetut tunteet ja seksuaaliset jännitteet näkyvät hyvin hahmojen välillä. Hourailu ja huorailu on aika lähellä toisiaan, vai onko. Kirjailijan hahmot eivät enää tottele luojaansa vaan ryöpsähtävät elämään omia polkujaan. Ylikypsät kirsikat tuhrivat kertojan kirjoituksen, kuin Adélen veri. Raiskaus ja hyväksikäyttö ei katso aikaa, paikkaa eikä sukupuolta. Ja mitä kertojalle itselleen on tapahtunut, mikä hänen osansa näissä tapahtumissa on.

Jenni Rutasen rakentamat nuket (kertoja on Helena Markun käsialaa) ovat mainioita ja hyvin ilmeikkäitä, vaikka ne koostuvat lähinnä silmistä ja viitasta. Markiisittarella on hienot sulat! Nukettajan kädet ovat osana nukkea taitavasti. Jokaiselle nukelle saadaan luotua oma persoonansa; markiisitar on aistikas, Adéle säpäkkä. Kertoja on enemmän "normaalinen" perinteisen nukketeatterin lähettiläs ulkoasultaan. Nukettajat ovat kyllä niin huippuja.

Antti-Juhani Manninen on säveltänyt harmonisen musiikin esitykseen ja yhdessä ohjaajan kanssa vastaa myös äänisuunnittelusta. Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa.

Vaikka käsiohjelma on tosi pienikokoinen, niin se on toteutettu kauniisti kirjemuotoon esityksen visuaalisuutta mukaellen. 

Anu Kaajan Leda odottaa nyt noutoa kirjastosta.


Esityksen valokuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. joulukuuta 2019

Nälkä / Turun kaupunginteatteri 20.12.2019

Usein hienoon esitykseen tulee sellainen himo että sen haluaa nähdä uudelleen. Tämä oivaltava nukketeatteriesitys Nälkä oli juuri sellainen. Lyhyt ja ytimekäs - ja silti niin täynnä sisältöä! Marraskuun alussa näin ekan kerran TIP Festin yhteydessä ja nyt sitten änkesin toiseksi viimeiseen esitykseen; kiitos vaan Janille henkilökuntalipusta!

Ihan ehkä niin paljon ei säväyttänyt kun ensimmäisellä kerralla, koska tiesin mitä tuleman pitää ja "temput" oli jo nähty. Mutta silti jaksan ihailla ja äimistellä kolmen taitavan esiintyjän heittäytymistä lukuisiin eri rooleihin, olivatpa ne sitten Draculan morsiamia tai muiden roolien nukettamista. Reetta Moilanen, Anna Nekrassova ja Riina Tikkanen ovat kutkuttavan monipuolisia esiintyjiä. Tunti tämän kolmikon parissa hurahtaa kuin (lepakon) siivillä. Perinteinen Dracula-tarina saa ihan uusia ulottuvuuksia, ja erityisesti kaikki kekseliäät niksit lavastuksessa ja toteutuksessa saavat katsojan hykertelemään ilosta. Tämä voisi olla hetkittäin lapsellistakin, mutta onneksi ei kuitenkaan. Välillä siis tulee sellainen "tää leikkisi nyt silleen että veri pursuaa täältä, ja sit tää menisi tästä hautausmaalle"-fiilis, missä nuoret tytöt leikkivät (paperi)nukeilla. Hautausmaasta puheenollen, se kohtaus taskulamppuineen ja hautakivien varjoineen on aivan verraton.

      

Näin toisella katsomiskerralla (kun en ollut enää häikäistynyt kaikesta visuaalisuudesta) oli aikaa perehtyä tarkemmin henkilöhahmoihinkin. Mina on esityksen aikakauteen (1800-luku) sopien hieman hysteriaan kallellaan oleva ja pakkomielteisesti aikatauluja tankkaava nainen. Jotenkin hän kuitenkin saa karistettua tämän taakan harteiltaan ja lopussa löytää sisältään varsinaisen toimintasankarin. Jonathan Harker on Draculan tapaamisen jälkeen morsiamensa Minan seurassa jotenkin poissaoleva, kuin kuohittu. Esityksessä vihjataan kyllä hyvin Draculan vietelleen myös hänet. Myös Minan ystävätär Lucy (lukuisista mieskosijoistaan huolimatta) on erittäin läheisissä, ettenkö sanoisi jopa intiimeissä, väleissä ystävättärensä kanssa.

Mahtavaa nähdä Nälkä uudelleen, iso kiitos Aino Venna hypnoottisesta musiikista ja Lee Lahikainen & Anu Kaaja teoksen luomisesta ja koko muukin tekijätiimi. Toivotaan että Nälkä palaa vielä estradeille joskus. Kyllä Draculan tarina on aina ajaton.


Kuvan copyright Maija Kurki.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Vanhan vuoden viimeinen päivä / Kuuma Ankanpoikanen & TEHDAS Teatteri, TIP-Fest 17.11.2017

Tulielementtien yhdistäminen mihin tahansa esitykseen toimii aina. Ja tämä komea Vanhan vuoden viimeinen päivä oli vieläkin vaikuttavampi palavien elementtiensä ansiosta.

Esitys oli surullinen ja jotensakin myös hieman tyly kuvaus eräästä syrjäytyneestä tyypistä. Kadulla asuminen on kylmää ja ankeaa, varsinkin tuulen puhaltaessa ja pakkasen paukkuessa. Ei auta vaikka polttaisi tulitikkuja. Jota ei tietysti saisi tehdä, koska ne on tarkoitettu myyntiin. H. C. Andersenin klassikkosatu Pieni Tulitikkutyttö ei tullut heti alusta mieleen, mutta myöhemmin siihen viitattiin kyllä hyvin vahvasti.

Pieni lava on täynnä kaikkea. Ostoskärryt on hyvä paikka aarteille, esimerkiksi sille perinteiselle Suojelusenkeli-taululle. Se sopii tilapäismajoituksen seinällekin. Öljytynnyreitä, roskaa ja roinaa, hella... Hieman sellainen kaatopaikka tai romutunnelma. Ihmiset heittävät pois kaikkea hyödyllistä; yhden roska on toisen aarre. Kaikkia näitä elementtejä hyödynnetään esityksessä hyvin.


Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen vastasivat käsikirjoituksesta ja Kalenius lisäksi vielä ohjauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Pöyhönen toimi lavalla esiintyjänä ja nukettajana. Tämä oli paljon muutakin kun perinteistä nukketeatteria (ja mikä edes on perinteistä nukketeatteria. Taas kerran tämä TIP-Fest osoitti minulle miten monimuotoisia esityksiä sopii saman laajan nukketeatteri-käsityksen alle). Erilaiset esineet heräävät eloon, piparimuoteista ostoskärryihin. On ihania teputtavia irtojalkoja. Jotka lopulta pääsevät lämmittelemään liedelle, surullisin seurauksin. Enkelisiipinen auttaa ja lohduttaa. Suojelusenkeli kyllä kaitsee, ja opastaa - ja ottaa tarvittaessa tykönsäkin.

Jotenkin se nukettajan ja nuken suhde on tässä poikkeuksellisen tärkeä, miltei symbioottinen. Toinen on kärttyisän oloinen, minä itte -tyyppi, joka ei haluaisi apua. Toinen haluaa auttaa ja huolehtia. Näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen. Pöyhönen on sopivalla tavalla läsnä, ja hänen käsissään tämä surullinen hahmo herää henkiin. Katsoja, ainakin minä, unohdan että toisena esiintyjänä on nukke, koska se tuntuu ihan yhtä elävältä kuin nukettajansakin. Taitavaa työtä.

Heini Maaranen on suomalaista nukentekijäeliittiä, ja tämäkin hieman hobitin ja menninkäisen näköinen reppananukke on hyvin tunnistettava hahmo, nyt kun olen Maarasen nukkeja enemmän bongannut eri esityksistä. Groteskilla tavalla kaunista. Inhimillistä.

     

Musiikilla on tärkeä osuus tässä esityksessä, koska puhetta ei juuri ole. Nauhalta tulevat puheet olivat englanniksi, mutta laululyriikat, jotka tukivat esityksen teemoja ja tarinaa vahvasti, olivat suomeksi. Sikäli hieman harmitti ulkomaalaisten puolesta, joita katsomossa puheensorinasta päätellen riitti. Kari Mäkiranta on se velho kuka vastasi musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Olisipa kiva kuunnella näitä vielä uudelleenkin! Monipuolista, eli teknosta jazzahtaviin rytmeihin ja kaihoisaan iskelmään.

Tulta käytetään sopivan harkitusti, mutta todella upeasti ja vaikuttavasti. Elävässä tulessa on kyllä jotain, ikiaikaisen maagista ja lumoavaa. Tuli tuhoaa, ja puhdistaa. Hävittää, ja luo uutta. Tulielementit ja taitavan valosuunnittelun on loihtinut Jarkko Forsman. Tässä käytetään paljon myös hämäryyttä ja pimeyttä. Välillä spottivalot kohdentavat katseemme johonkin tiettyyn kohtaan. Tähtisädetikullakin voi saada aikaan ihmeellisen hienoja efektejä.

Omat ajatukset harhailivat pitkin poikin, kodittomien arjesta vanhoihin satuklassikoihin ja ties minne. Surumielinen, hetkittäin varovaisen toiveikaskin esitys kosketti. Kai vuodenvaihteeseen liittyy aina ristiriitaisia tunnelmia; toisaalta joutuu jättäämään kaihoisat jäähyväiset vanhalle vuodelle, mutta kulman takana tulee uusi ja koskematon. Mitä kaikkea seikkailuita se tuo tullessaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat. Yhtä rajattomat kuin nukketeatteriesityksillä.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Prinsessa Hamlet / Turun kaupunginteatteri & Aura of Puppets, 18.10.2017

Tämä E. L. Karhun Prinsessa Hamlet oli jo aika mainio näytelmä helmikuussa kun näin sen Q-teatterissa. Mutta nyt nukketeatteriryhmittymä Aura of Puppetsin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona tämä toimi vieläkin paremmin!

Prinsessa Hamlet (nukettajana Niina Lindoos) asuu Tanskan hovissa, ja kaverinaan hänellä on hovineitonsa Horatia (Alma Rajala). Horatialla on läheinen suhde haukkoihin ja Hamlet tykkää leikkiä tulella. Kirjaimellisesti. Hamletin mielen järkkyminen on tässä esityksessä jotenkin selkeämmin läsnä kuin Q-teatterin versiossa. Tai sitten se johtuu siitä että tarina on tällä kertaa tutumpi, kun sen on jo kerran nähnyt. Astrologiaan hurahtanut eno (Lotta Virtanen) on nolon huvittava ja tyttäreensä liian kunnianhimoisesti suhtautuva kuningataräiti Gertrud (Timo Väntsi) ylhäisen nyrpeä ja elegantti. Lontoossa kohtaamme Hamletin seuraan lyöttäytyvän lipevän ja kovin koiramaisen Ofelion (Reetta Moilanen) ja pikkuruisen menninkäismäisen vartiomiehen (Riina Tikkanen). Vartiomies on mulkosilmäinen käppänä ja muistuttaa kovasti Aura of Puppetsin Romeo ja Julian nukkeja, sellaisia groteskeja rumiluksia.


Myös Prinsessa Hamletin tarina on tragedia, kuten nimen esikuvansakin. Tämä tragedia kumpuaa samanlaisista asioista. Lapsi jonka erilaisuutta, tarpeita ja haluja vanhemmat eivät ymmärrä. Hamletin äiti haluaa lapsestaan kruununperillisen ja työnsä jatkajan. Viis siitä mitä Hamlet itse haluaa. Pääasia on kasvojen ja julkisuuskuvan säilyttäminen. Vanhempien odotukset lapsistaan saattavat olla kohtuuttomia muuallakin kuin kuninkaallisten parissa. Hamletin kuoltua Horatia on se prinsessa joka Hamlet ei pysty olemaan, ja kaikki ovat ratkaisuun tyytyväisiä. Tai ainakin voi teeskennellä että kaikki on hyvin. Gertrud on tyytyväinen, ja Hamlet unohtuu. Vai unohtuuko? Missä mentiin vikaan kun Hamlet ei voinut olla se tytär mitä Gertrud halusi? Ja mahtaako Horatian pääkään kestää hovin menoa ja Gertrudin odotusten täyttämistä. Vastuu painaa jo pään alas ja mielen maahan.  Onneksi Horatio on lujempaa tekoa kuin Hamlet - ja ei halua jatkaa valheen ylläpitoa.

Aiheen traagisuudesta huolimatta niin tekstissä kuin esityksessäkin on lämpöä, huumoria ja inhimillisyyttä. Lähes koko esityksen saa katsoa suu ammollaan taitavia juttuja mitä nämä esiintyjät loihtivat silmiemme eteen. Nukketeatterissa todellakin on taikaa.


Nukettajat ovat ensiluokkaisen loistavia. Vaikkeivat he ole mitenkään piilossa, niin he likipitäen saavat itsensä katoamaan, koska katsojan huomio kiinnittyy nukkeihin. Nukettajien vaatteet (Pia Kaleniuksen käsialaa) ovat mustia ja jotenkin shakespearelais-henkisiä. Nukettajat myös vaihtuvat lennossa, ja koko esitys muistuttaa hetkittäin nykytanssiesitystä liikkuvien nukkejen ja heidän liikuttajiensa pyörähtäessä ympäri lavaa. Työskentely ryhmänä on saumatonta ja hienoa katsottavaa (vaikka ei nukettajia pitäisikään katsoa). Nuket ihan oikeasti melkein heräävät henkiin. Ja nukeilla voi toteuttaa niin paljon helpommin asioita, kuten vaikkapa Horation lentäminen haukkojen kanssa, ja haukkana. Nukettajat myös loihtivat erilaisia efektejä siinä muun ohessa, esimerkiksi rätisevät tulenlieskat. Tämmöistä ammattitaitoa on iloa katsella, kun jokainen askel ja käden liike on tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, synkronisoitua. Jopa arkinen lakanoiden viikkaus sujuu!


Nukketeatterimestari Heini Maaranen on loihtinut nämä upeat nuket, taas kerran. Hamlet ja Horatia ovat n. 120 senttisiä, glittervaatteissa kulkevia pörröhiuksia (sellaisia mistä minä tykkään). Tykkään kun he eivät ole mitään prinsessamekkoisia diivoja vaan androgyynisiä poikatyttöjä. Vaikka kyllä se prinsessamekkokin nähdään Hamletin yllä. Välillä H & H ovat sellaisia barbien kokoisia, kun tytöt kiipeilevät kalliolla. Gertrud on taas liki ihmisen mittaisia ja puettukin enemmän kuninkaalliseen loistoon.

Maestro Merja Pöyhönen on ohjannut tämän upean 2,5 tuntisen nukketeatteriesityksen. Suuri hatunnosto! Lavastuksessa on paljon tuoleja sekä taulunkehyksiä, joilla luodaan tuokiokuvia tehokkaasti. Kehykset ohjaavat katsomaan rajatusti ja läheltä. Lavastus (sekä tarpeisto) on Pöyhösen sekä Nanna Mäkisen käsialaa.

Valojen ja varjojen käyttö oli esimerkillisen hienoa, kiitos Jarkko Forsmanille valosuunnittelusta. Taskulamppuja käytetään paljon. Kiitän kovasti myös hienoa Valtteri Laurell Pöyhösen vartavasten esitykseen säveltämää musiikkia. Klassista, teknoa ja vaikka mitä - kaikki sopii näytelmän tunnelmaan mainiosti. CD:tä saa ostaa muuten teatterilta mukaansa kymmenellä eurolla.


Prinsessa Hamlet päättää Aura of Puppetsin "Suuruudenhullua Shakespearea Nukeilla" trilogian. Valitettavasti ensimmäisen osan eli Myrskyn missasin, mutta toinen eli Romeo ja Julia oli ihan älyttömän hieno. Kyllä minä katselisin vaikka kaikki Shakespearen näytelmät nukketeatteriversioina, mutta onhan sitä paljon muutakin mitä voi tehdä...

Ehdotonta nukketeatterin aatelistoa tämä esitys. Turun kaupunginteatterin uusittu Sopukka on erinomaisen intiimi, ja siten varsin sopiva, paikka esitykselle. Rientäkää katsomaan, koska esityksiä on vain 16.12. asti. Suosittelen erittäin vahvasti.


Kuvien copyright Maija Kurki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.