Sillanpää-ooppera / Myllykolun kesäteatteri 31.7.2018

Ei ollut välttämättä aikomusta mennä katsomaan Sillanpää-oopperaa uudelleen tänä kesänä, koska viime kesänä kävin. Ja lippujen hinnat ovat aika suolaiset. Mutta koska tarjottiin lippuja hyvin edulliseen henkilökuntahintaan (kiitos vaan Mira ja Sauli!!) niin pitihän se sitten tarttua tilaisuuteen, kun kalenterissakin kerran oli tilaa. Ja samalla oli oiva tilaisuus tutustuttaa paikkakunnalla asuva ystäväni Minna teokseen. Ensimmäinen oopperakokemus, ja vaikka musiikki ei ehkä ole sitä helpointa, niin onhan se hämeenkyröläisen nyt hyvä tutustua paikkakunnan spektaakkeliin...

Edelleen Osmo Rauhalan lavastus oli vähäeleisen tyylikäs ja niin Rauhalan näköinen. Mies oli itsekin esitystä katsomassa. Jotenkin ne taustalla olevat ja videolla putoilevat GATC-elementit muistuttavat miten kaikki muistommekin ovat osa DNA:tamme. Vanha Sillanpää muisteloi; lapsuuttaan, nuoruuttaan, Siikrin tapaamista. Hauskasti murre voimistuu kun mies taantuu lapseksi loppuvaiheissa sairaalassa.

Edelleen kyllä hieman ärsyttää tämä alkoholisoituneen taiteilijamiehen myyttisyys, mutta sellaistahan se taisi olla. Surku tuli vaimoansa Siikriä.

Laulajat ovat hyvässä vedossa. Erityisesti Sauli Tiilikaisen tulkitsema vanhempi Sillanpää ja Päivi Nisulan hoitaja esiintyivät upeasti. Pilkettä silmäkulmassa, sillä kaikesta huolimatta huumori on mukana tässä esityksessä vahvasti, vaikka dramaattisia asioita käsitteleekin. Tai toisaalta, ihmisten elämäähän tässä läpikäydään. Alamäkineen, myötätuulineen, kriiseineen ja ilonhetkineen. Arkea. Siikrin haamun ja vanhan Sillanpään duetto koskettaa intensiivisyydessään. Sillanpään ikävä on kova, mutta minulle tulee hieman sellainen olo, että olisit kohdellut vaimoasi paremmin niin hän olisi elossa... Helena Juntunen on niin sataprosenttisen läsnä Siikrinä laulaessaan.

Kuoro on aivan ihana, elävä, muuntautumiskykyinen ja hauska. Monta viime kesältä tuttua kasvoa sieltä bongaan, ja näitä on jotenkin tosi kiva katsoa, ja ennen kaikkea kuunnella. Ensimmäinen näytös loppuu vaikuttavasti kuorokohtaukseen, punanauhojen kanssa. Ja siitä samasta 1918-teemasta alkaa toinen näytös: vankileirillä punaiset neliöt valkoisten vartioimina. Ja se kenkien riisuminen. Sydämestä riipaisee. Mutta sitten taas: twistaava kuoro on jotain hillitöntä! Bravo kuorolle!

Jotenkin tämä ooppera vie tunteiden äärilaidoilta toisiin. Musiikki ei ole helppoa, mutta sellaiset tutut pätkät siellä seassa helpottavat hieman kuunteleukokemusta. Mutta selkeästi musiikki soi, ja äänet on miksattu hyvin eli laulusta saa selvää. Silti libretto on paikoitellen tarpeen jos haluaa seurata juonta. Varsinkin ensinkertalainen kärsi hieman kun ei pysynyt aina ihan kärryillä.

Kyllä tämä kannatti katsoa näin toisellakin kerralla. Myllykolussa on raamit kunnossa ja palvelut pelaavat. Ajoituskin meni nappiin, koska ajomatkalla teatterille satoi ja ukkosti (lähelle oli iskenyt salamakin ja palokunta oli palavaa puuta sammuttamassa) mutta esityksen ajan ilma oli varsin miellyttävä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Maailman ympäri 80 päivässä / Pesäkallion kesäteatteri 29.7.2018

Tänne kun tuli alunperin kutsu, niin ajattelin että ei jaksa lähteä Lahteen ja aikataulut eivät sovi. Ja suurimpana miinuksena esityksessä olisi Suurlähettiläiden musiikki! Mutta sitten kun selvisi ketä tässä näyttelee, eli 4/5 loistavasta Musiikkiteatteri NYT:in porukasta, niin eihän sitä sitten voinut jättää väliin. Harmittavasti vaan pääsin katsomaan aikalailla esityskauden lopulla. Koska Pesäkallion kesäteatterin Maailman ympäri 80 päivässä oli juuri sellainen hyvän mielen esitys mitä voi suositella ihan kaikille katsojille.

Jules Vernen kynäilemä tarinahan on varmaan kaikille tuttu. Kaavoihinsa kangistunut ja yläluokkaisen jäykkä Phileas Fogg lyö vetoa Reformiklubin herrakerholaistensa kanssa voiko maailman ympäri matkata 80 päivässä. Samaan aikaan Lontoossa on tapahtunut pankkiryöstö ja jotenkin Fogg sopii ryöstäjän tuntomerkkeihin ja näin hän saa peräänsä yksityisetsivä Fiksin, joka jahtaa miestä matkalla maailman ympäri. Koska eletään vuotta 1872, ja brittiläisen imperiumin kukoistuskautta, niin matkalla on useita eri paikkoja mihin salapoliisin toimivalta voisi ulottua. Mutta aina Fogg vain onnistuu lipumaan salapoliisin sormien välistä.

Matka etenee erilaisia kulkuneuvoja hyväksi käyttäen; norsuista juniin ja höyrylaivoihin ja purjerekeen. Ja tottakai matkalla kohdataan kaikenlaista eksoottista. Foggin uskollisena apurina on juurikin palvelukseen astunut ranskalainen monitaituri Passepartout, joka säätää ja sössii, mutta myös pelastaa isäntänsä pulasta satunnaisesti. Monenlaisten sattumusten jälkeen seurue (johon on liittynyt myös roviolta pelastettu hehkeä Auda) saapuu takaisin reformiklubille - mutta ehtivätkö he 80 päivässä takaisin? Heti alusta asti on viljelty vihjeitä kellojen jätättämisestä, ajan kääntämisestä ja muusta vastaavasta, mutta kostautuuko se? Lempikin hieman leiskahtaa tarinassa, mutta vain sillain sopivan vähän. Ei tämä mikään lemmentarina ole vaan seikkailukertomus!

Satu Säävälä on kyllä sovittanut ja ohjannut tiukan ja toimivan paketin, mistä ei puutu riemua, väriä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Esiintyjät olivat kaikki ihan huippuja. Petri Knuuttila oli suoraselkäisenä Foggina ihan mies paikallaan. Peribrittinä tämä porhaltaa tapahtumien läpi ja on välillä niin viileä viilipytty ettei uskoisi miehen pään (tai sydämen) sisällä liikkuvan mitään. Mutta sykkii se sydän Fogginkin rinnassa! Ihailtavan viileä suoritus, varsinkin hirveässä hellekelissä! Ei kyllä tosiaan käynyt kateeksi esiintyjiä. Aurinko porotti ja yllä villakangaspukuja liiveineen kaikkieen, ja silinterihattuja! Meri Teerisaaren puvustus oli muuten silmiä hivelevää. Frakkia ja silinterihattua, tropiikin asuja, värikkäitä etnisiä vaatteita, tweediä ja sellaista. Ihanaa!

Niin, mutta takaisin näyttelijöihin. Olen vieläkin aika fiiliksissä tästä niin ei meinaa pysyä ruodussa lainkaan... Ainoa ei-nyttiläinen oli hurmaava Kalle Sulalampi Passepartoutin vaativassa osassa. Mies ei nyt niin paljon osallistunut lauluosioihin, mutta oli sitäkin enemmän läsnä. Humoristinen hahmo tämä ja minä olin ihan myyty Sulalammen tulkintaan. Ja mikä ranskalainen aksentti! Knallin alla heiluessa tuli hiki, mutta kuuma tuli katsomossakin tätä touhua katsellessa.

Ihastuttava Linda Hämäläinen sulatti sydämiä Foggin taloudenhoitaja Higginsinä, mutta myös muutamissa hysteerisen hauskoissa sivurooleissa. Harmitti kyllä hieman seikkailunhaluisen neidin puolesta kun tämä ei päässyt maailman ympäri, mutta onneksi kirjeet kulkivat ja hänellä oli tärkeä rooli tiedonvälittäjänä reformiklubin herroille. Ja onneksi Passepartout'n kirjeissä oli myös aina se henkilökohtainenkin osuus. Sini Koivuniemi pääsi myös väläyttelemään monipuolisia näyttelijänlahjojaan erilaisissa rooleissa, mutta Audana tämä oli sitten valtaosan. Ja sitten oli vielä Panu Kangas, joka Sherlock Holmes-maisena salapoliisina väijyy päähenkilöidemme kintereillä. Hieman kömpelö poliisi mutta hurmaava roolisuoritus.

Esitys yllätti monella tapaa. Sen tiesinkin että laulut sujuvat erinomaisesti. Mutta se oli yllätys miten hyvin Suurlähettiläiden musiikki oli saatu sopimaan tarinaan. Sovitukset olivat raikkaita ja tulkinnat paljon hienompia kuin alkuperäiset! Bravo tiimi! Huikean upea nelihenkinen bändi soitti periaatteessa lavan keskellä katoksessa, mutta käytännössä miehet levisivät sieltä pitkin lavaa. Eikä tämä sakki tyytynyt vain soittamaan ja laulamaan, vaan olivat aktiivisesti mukana esityksessä, hersyvinä sivuhahmoina! Varsinkin Aapo Ravantti lukuisissa rooleissaan ja Stefan Andersén mm. norsukuskina säväyttivät. Lisäksi bändissä musisoivat Einari Toiviainen ja Dimi Dallas. Ihan huippuporukka.

Esiintyjät saivat paljon (täysin ansaittuja) väliaplodeja ja yleisö oli hyvin mukana koko esityksen ajan. Pakollisen kesäteatterikännikohtauksen sijasta nyt ollaankin oopiumipöllyssä - mukavaa vaihtelua. Fiks ja Passepartout vetävät kunnon kaatuilukoreografiat, mutta ei silti vaivaannuta niinkuin näissä yleensä. Varsinkin Kankaan Panun kaatumiset ovat ihan omaa luokkaansa.

Erityismaininta upealle ja aidolle japanilaiselle sirkukselle hykerryttävine esiintyjineen!

Jäin miettimään olisivatko langattomat mikit olleet paremmat tässä vauhdissa, mutta hyvin noita irtomikkejäkin käytettiin ja vaihdettiin. Ja ei rätinää ja ritinää!

Tämä oli kyllä todellinen kesäteatteriesitys. Koko perheelle sopiva ja ainakin meidän sunnuntai-iltapäivän näytöksessä katsomossa oli todellakin kaiken ikäisiä. Kiitos Pesiksen porukka!


Kuvien copyright Johannes Wilenius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pukkila / Volter Kilpi Kustavissa 14.7.2018

Lauantai-illaksi vielä Turusta Kustaviin katsomaan yksi Volter Kilpi-esitys. Kolmas ja viimeinen. Pukkila. Pitihän tämä nähdä, koska jotenkin tämä Alastalon salissa -kirjan henkilö teki vaikutuksen nukketeatteriversiossa. Mikäs mies se tämmöinen on. Jospa tämä keskiviikkona kantaesityksensä saanut mininäytelmä valottaisi minulle lisää tätä ilmeisen kiehtovaa hahmoa. Ja koska nimiroolissa oli ilmiömäinen Tomi Alatalo, niin senkin vuoksi halusin nähdä.

Tuttuun tapaan Juha Hurme dramatisoinut ja ohjannut tämänkin, ja esityspaikkana oli Tuulentuvan pihapiirin kalliokatsomo. Onneksi oli hattua ja huivia mukana, koska mitään aurinkosuojaa ei ollut aukealla paikalla. Kuuma tuli katsomossa, mutta ihan varmaan myös lavalla. Alatalo heilui, huitoi ja hyppi siihen malliin että hiki virtasi vuolaana. Ilmeisen juro ja hiljainen Pukkila on sitä vain ulospäin. Mutta sisällä kiehuu ja kuohuu ja energia virtaa. Mitään tästä ei vaan näy muille.

Venäläistä turvamiestä tummassa puvussaan ja jähmeässä olemuksessaan muistuttava Alastalo (Toni Harjajärvi) ja räyheässä parrassaan keekoileva Härkäniemi (Juha Hurme) taitavat pitää Pukkilaa hyvinkin jäyhänä tyyppinä, mutta tämän esityksen jälkeen katsoja on nähnyt sinne sisimpään. Huvittaa kun kaiken Pukkilan hihkumisen ja hyppimisen jälkeen Alastalo toteaa Mitäs sinä Pukkila kelaat? - päällepäin kun tämä on vaan jurottanut hiljaisena.

En ymmärrä miten kukaan voi muistaa ulkoa tommosta määrää tekstiä mitä Alatalon Tomi kykenee vetämään. Alatalo avaa hyvin tätä Pukkilan juroa mielenmaisemaa. Pogoava Pukkila on kuin jossain herätyskokouksessa. Jään katsomaan monttu auki tätä energiapurkausta ja iso osa tekstistä menee ohi. Tämä pitää selkeästi siis nähdä uudelleen. Ja koska Alatalo on niin fyysinen näyttelijä, niin Pukkilan rooli sopii miehelle kuin nenä päähän. Lyhyttä, intensiivistä ja tavattoman energistä menoa. Eiköhän tämä Pukkila nähdä lavoilla tulevina vuosina vielä moneen kertaan.

Monista muistakin kirjan sivuhahmoista opimme asioita, vaikkei heitä lavalla nähdäkään. Karjamaan Eenokkikin kuulemma ei raaski polttaa piippua koska varrestakin saa maun.

Ihana haitari- ja kitaraduo säestää sopivissa kohdissa ja Perttu Suomisen musiikki sopii tähän kuin nenä päähän. Pukkilan anarkistisen perseen/keskisormennäyttö sopisi paremmin punkjuhlille, mutta musiikki ankkuroi esityksen saaristolaismaisemiin.

Läheiseltä terassilta kantautuu puheensorinaa, mutta sekin sopii tähän ihan hyvin taustalle.

Millainen oli siis kolmen esityksen ensitutustumiseni Kustavin maineikkaisiin Volter Kilpi -päiville? Hyvinkin positiivista! Esiintymispaikat olivat ihania ja kaikki kohtaamani ihmiset rentoja ja leppoisia. Sellainen hyvin pienimuotoinen festari, jossa ilmeisesti samat ihmiset käyvät vuodesta toiseen. Kirjallisuusihmisiä, mökkiläisiä, kulttuuriväkeä. Tämmöinen sivistynyt ja rauhallinen festari, missä on toki paljon muutakin ohjelmaa kuin teatteriesityksiä. Inspiroiduinko lukemaan Alastalon salissa? Ehkä, kenties. Kunhan olisi aikaa...

Mutta kyllä. Eiköhän tänne pidä palata takaisin. Tulevina vuosina festivaalin taiteellisena johtajana toimii Anni Mikkelsson, ja kun kerran Raili W. lupaili yöpaikkaakin, niin saatanpa palata hyvinkin pian! Ensi vuonna kaksikymppisille vaikka...


Kuvien copyright omia, paitsi tuon ensimmäisen kunnon kuvan on ottanut Juha Karikoski.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alastalon salin nurkassa / Yövieraat-teatteri, Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Perjantai-illan toinen esitys tapahtui Rentolan hurmaavassa kesäteatterissa. Sain kyytiläisen ajoseuraksi sinne (kiitos vaan seurasta!) ja mukavaa juttuseuraa siis. Onneksi keli oli aurinkoinen ja lämmin, vaan missäpä tänä kesänä ei olisi ollut. Esitys oli loppuunmyyty, joten kannatti olla ajoissa paikalla istuinpaikan (ja vieläpä selkänojallisen sellaisen) varmistamiseksi. Ennen esitystä oli hyvin aikaa istuskella pihapiirissä ihmettelemässä kesyä jäniksenpoikaa ja haukkaamassa eväitä.

Yövieraat-teatterin Alasatalon salin nurkassa oli kolmehenkiselle näyttelijäjoukolle ja kolmehenkiselle kuorolle dramatisoitu (Hurmeen Juhan käsialaa) pieni tarina kahdesta sisaruksesta ja suutarista. Pikkutyttö Viikka toimii leppoisan suutari Soleniuksen apulaisena ja samalla muistelee kuollutta pikkusiskoaan. Mukana on myös eloisa (välillä hyvinkin eloisa!) kissimirri. Solenius (Juha Hurme) naputtelee naskalia ja kertoilee Viikalle tarinoita. Viikka suree siskoaan, joka ilmantuukin tanssimaan muistoihin. Kuplivan iloinen Aksa-sisko kertoilee tarinoita taivaasta ja ainakin tälle katsojalle tulee mieleen että jos taivaassa on noin hauskaa, niin ei haittaisi kuolla vaikka huomenissa.

Aksa saa energiallaan rauhallisemman Viikankin innostumaan ja tytöt kirmailevat ja kikattavat. Lopulta Aksa poistuu ja Viikka toteaa: Sinne meni sisar. Mutta jotenkin tulee sellainen lämmin olo katsojalle, ja ehkä Viikankin ikävä helpotti kun näki miten iloinen siskonsa oli. Tyttöjä esittävät Onerva Kärkkäinen ja Taru Huokkola eläytyivät lapsirooleihinsa täysillä. Raikkaita ja ihastuttavia ja herkkiä. Suutari Solenius häipyy taustalle kun tytöt valtaavat lavan.

Kreikkalaiseen tapaan kuoro kommentoi ja vie tarinaa eteenpäin. Kolmikon Petra Poutanen, Hanna Rajakangas ja Ida Sofia Fleming äänet soivat kauniisti yhteen, ja Petra Poutasen säveltämä musiikki toimii upeasti luonnon helmassa. Lopussa oli tooooodella pitkä biisi, mikä kesti ja jatkui, mutta sopi kyllä hyvin. Tiedänkö kaiken vai tiedänkö mitään? kysyy kuoro, ja sitä sopii pohtia.

Hieman hämmentävä kokemus tämä oli, mutta tenhoava kyllä. Tässä ei erityisesti tapahtunut mitään, mutta silti tapahtui. Pidin erityisesti kuoron osuudesta ja musiikista. En tiedä syvensikö tämä omaa Volter Kilpi-tietämystäni, mutta ehkä hieman. Tämmöinen pieni tarina mitä ehkä Alastalon salin nurkassa tapahtui suurempien asioiden rinnalla.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaaskerin Lundström / Volter Kilpi Kustavissa 13.7.2018

Koska koin vahvaa Volter Kilpi-inspiraatiota nähtyäni mainion nukketeatteriesityksen aiheesta (katso bloggaus täältä), niin pitihän se vihdoin ja viimein päästä Kustaviin ns. pääkallopaikalle katsomaan lisää versioita aiheesta! Vuosia, siis oikeasti tosi pitkään, on pitänyt heinäkuussa vierailla Kustavissa, mutta aina on ollut esteitä. Rahapula, aikapula tai joku muu pula. Mutta nyt vihdoista viimein, kun on taiteellisen johtajan Juha Hurmeen viimeinen kesä Kustavissa, pääsin paikalle! Olin viikonloppua Turussa Finncon-tapahtumassa, niin äkkiäkös siitä Kustaviin piipahtaa parit esitykset katsomassa!

Tuulentupa Kustavissa, festivaalien keskuspaikka

Perjantai-iltana piti olla ohjelmassa Jaakko Juteinin kirjoittama Perhekunda, mutta viime hetkellä tilalle olikin muuttunut Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström. Hyvin se mulle kävi, koska tätäkään en ole nähnyt. Hurme on kaiken muun lisäksi erinomainen esiintyjä, jota olen kyllä monesti varmaan tämänkin blogin sivuilla messunnut. Kyllä mitä tahansa monologia jaksaa kuunnella ja katsella, jos on hyvä teksti ja karismaattinen esiintyjä.

Vaikka olen vasta ihan noviisi Volter Kilpi -maailmassa, niin jotenkin Hurmeen intensiivinen esiintymistapa ja läsnäolo toi tekstin ihan iholle. Kirjaimellisesti. Esityskin alkaa kuin varkain, kun Hurme hiipii salin takaosasta ja yhtäkkiä aloittaa puhumaan keskellä katsomoa. Tekstissä on paljon merenkulkusanastoa ja murreilmaisuita, mutta konteksti käy hyvin ilmi. Kieli on koukeroista ja kaunista. Ja r sorahtaa rouhevasti; kun Hurme murskauttaa piru tai sorakari, niin siinä saa tuta. Hurme on täysillä mukana, kaikessa paatoksessakin. Koko sielullaan.

Tätä Kaaskerin Lundströmiä Hurme on esittänyt jo pienen ikuisuuden (vuodesta 1999) milloin missäkin. Vajaassa tunnissa sai pienen käsityksen miltä tuntuu miehestä mitä kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät jätä rauhaan. Humalainen kapteeni upotti laivansa ja miehistönsä ja on nyt sitten virkaheittona maakrapuna opettamassa. Kamalaa paatosta ja tilitystä monenlaisista asioista.

Esitys on myös hauska, vaikka Lundströmin tarina onkin aika ankea. Lundströmin paasaus vaihtelee epätoivosta valoon ja katkeruudesta toivoon. Uskontunnustus, aritmetiikka ja viina. Siinä taitavat olla Lundströmin elämän kulmakivet. Viina vienyt koko miehenreppanan. Se intensiivinen ote millä Hurme pitää meitä katsojia hyppysissään ja ottaa lähikontaktiakin moneen. Hypistelee hiuksia ja istuu vieressä. Ja puhuu suoraan sinulle. Ja ei muuten tarvita mitään lavastuksia tai puvustuksia kun esiintyjällä on yleisö hyppysissään.

Vinkkivitonen: Syksyllä on mahdollista nähdä Kaaskerin Lundström Helsingin ytimessäkin, koska Hurme tuo monologinsa Teatteri Jurkkaan! Ehdottomasti kannattaa käydä katsastamassa. Jurkan intiimissä tilassa tulee vielä enemmän iholle kun Kustavin Tuulentuvan avarassa salissa.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ulvova mylläri / Siuron Koski-Teatteri 10.7.2018

Nokialainen, ja tarkemmin vielä siurolainen, uusi kesäteatteri Siuron Koski-Teatteri toimii tänä vuonna nyt toista kesäänsä. Viime vuonna ei Aatamin puvussa ja vähän Eevankin houkutellut minua Siuron koskimaisemiin, mutta nyt Ulvova mylläri sai kiinnostuksen heräämään. Varsinkin kun olin jo pitkin talvea kuullut ohjaaja/puuhamies Kyösti Kalliolta kehuja. No pitihän se mennä katsomaan. Ja mikäs sen parempaa: upea lämmin kesäilta, satumaisen upea kesäteatterimiljöö ja hauskaksi tiedetty näytelmä.

Arto Paasilinnan Ulvova mylläri on hersyvä tarina erikoisesta mylläristä, joka saapuu pienelle paikkakunnalle joskus hetikohta sotienn jälkeen. Ahkera mies kunnostaa ja avaa vanhan myllyn, ja on aluksi kyläläisten mieleen. Mutta öisin tämä tuppaa ulvoskelemaan ja pikkuhiljaa Gunnar Huttunen joutuu kyläläisten epäsuosioon ja suorastaan karkotetuksi pois yhteisöstään. On se kumma että kaikki menee Gunnarin ulvomisen takia pieleen! Hulluhan se on, jos eläimiä imitoi tai myllyssään ulvoo.

Monen mutkan kautta Gunnar kuitenkin löytää onnen kerhoneuvoja Sanelman kanssa. Ulvova mylläri on muiden Paasilinnan kirjojen tapaan täynnä eksentrisiä ihmisiä. Lisäksi se tarkkailee hyvin hulluutta, yksilöllisyyttä, pienten yhteisöjen nurkkakuntaisuutta... Sitä miten erilaisia ihmisiä otetaan silmätikuiksi. Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus, hyväksyntä - tai lähinnä niiden puute, ovat kantavia ajatuksia.

Kesäteatterille tämä on siitä mainio juttu, että estradille saadaan tuotua monenlaisia tyyppejä, joten kaikille seurueen näyttelijöille löytyy hommaa. Lisäksi näytelmässä on myös useita kännikohtauksia, noita suomalaisen kesäteatteriperinteen kantavimpia voimia. Ja sopivaa heinälatoromantiikkaakin, tosin ilman heinälatoa.

        

Lisäkatsomoa naputeltiin vielä kasaan kun katsojat saapuivat paikalle. Esitys on ollut tosi suosittu, joten pari penkkiriviä lisää lienee välttämättömyys. Isosti kiitosta muuten selkänojallisista penkeistä! Katettua katsomoa ei ollut, mutta onneksi sitä ei tällä kertaa tarvittukaan. Ja kuten sanottu, miljöö oli kyllä hieno! Taustalla Siuronkoski ja uimaranta, oikealla puolella vanhat voimalarakennukset. Ehdottomasti yksi kauneimpia kesäteatteripaikkoja, vaikka niitä tässä maassa riittää.

Ehdottomasti esityskin oli tämän kauden helmiä! Ei uskoisi että tämä on harrastelijaporukkaa. Koski-Teatterin Ulvova mylläri pesee mennen tullen ja palatessa edellisen näkemäni version tästä, joka oli ihan ammattilaisvoimin tehty (2014 Krapin kesäteatterissa). Sama Milko Lehdon sovitus nytkin oli käytössä, mutta olihan siellä paljon kaikkea pientä ja hauskaa paikallisväriä lisäiltynä.

Kallion Kyöstin ohjaus on napakkaa ja taitavaa, sekä hyvin rytmitettyä. Hauskoja ratkaisuita jo heti avauksessa väliaikakellon kanssa ja kunkin näyttelijän toimiessa kertojina pitkin esitystä. Hyvän ja pahan taistelut ja eläinhahmojen tuominen lavalle ilahduttivat! Kallio saa irti jokaisesta esiintyjästä maksimaalisen suorituksen. Tunnelma lavalla ja katsomossa on leppoisa, ja jotenkin tässä otetaan katsojat hienosti osaksi esitystä.

Näyttelijäporukka oli huikean laadukasta ja osaavaa! Missä Siuron takametsissä tämä porukka on oikein piilotellut? Mylläri Gunnar Huttusen roolissa taituroi upeasti Harri Heiskanen. Mikä lahjakkuus! Samaanaikaan jäyhä ja juro, ja ulvomisvimmassaan erikoinen, mutta myös luonnonläheinen ja fiksukin. Kun Gunnar rakastuu niin siitä on oksat pois. Heiskanen tavoittaa myllärin monipuolisen persoonan uskomattoman taitavasti. Hurjistuessaan hän on väkevä ja ailahteleva, mutta lemmestä lurittaessaan hempeä ja hellä. Huh! Todella hieno tulkinta.

Ja sitten on tämmöinen multilahjakkuus kuin Mika Eerola. Mies muuntautuu todellakin silmänräpäyksessä roolista toiseen. Eleet, ilmeet, äänenkäyttö - Eerola on oivallinen ihan joka roolissa. Hienoa että on annettu tilaa ja työtä kun on osaava ihminen. Mutta osaavia ovat ihan kaikki tyypit, ei sillä. Mia Vaskuu mm. hevosena oli hulvaton. Sanna Törmäkankaan kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö oli kuin raikas tuulahdus. Sellaista Suomi-filmi nostalgiaa jotenkin, ja pilkettä silmäkulmassa.

Jotenkin se sotien jälkeisen ajan henki oli hyvin tavoitettu niin Kallion suunnittelemassa yksinkertaisen nerokkaassa lavastuksessa (pyörivä mylly muuntautui moneksi) kuin Lundénin Marjon puvustuksessakin. Ja musiikkivalinnat toimivat! Erinomaiset ääniefektitkin pitää mainita vielä.

      

Esitys on täynnä anarkistisen hulvattomia kohtauksia. Kun tohtori Ervinen kertoilee karhunmetsästyksestään meinaan tipahtaa tuoliltani. Kaikki kyläläisten toilailut ja hölmöilyt. Dialogi on napakkaa ja viihdyttävää kauttaaltaan. Surku tulee välillä Gunnaria ja tämän kiusaamista, ja ihmisten pikkusieluisuus sapettaa. Mutta onhan tämä nyt kuitenkin komedia, vaikka tietynlaista yhteiskuntakriittisyyttäkin siellä on.

Jos nyt jotain moittimista pitää keksimällä keksiä niin mielisairaalakohtaus oli aavistuksen vaivaannuttava. Valkoisissa kaavuissaan haahuavia ihmisiä; tämä on niin nähty. Toisaalta tämä on varmaankin aika realistinen kuva miltä suomalainen hullujenhuone näytti joskus 1940-luvun lopulla. Ja pöpiläkohtaus on tärkeä sikälikin, että siellä Gunnar kohtaa kiinteistövälittäjä Happolan, joka teeskenteli hullua karttaakseen jatkosodan.

Tyrskähdin nauruun Happolan myöhemmin kertoillessa Gunnarille hullujenhuoneen potilaiden kohtaloista: "Ja Muranen pääsi Rovaniemen kaupunginteatteriin". Pieni sisäpiirivitsi, jonka Kallio oli ujuttanut mukaan (Hetken TTT:llä ohjaajana toiminut Miika Muranen aloittaa syksyllä Rovaniemen kaupunginteatterin johtajana).

Toinen moitteen aihe ei koske teatteria vaan läheistä legendaarista Koski-Baaria. Missä en viidentoista Nokialla asutun vuoden jälkeen ole aiemmin onnistunut käymään. No nyt esityksen jälkeen oli ex tempore suunnitelmassa käydä siinä terassilla syömässä katsomosta löytyneiden Jaanan ja Peten kanssa. Mutta voi surku; keittiö oli juuri mennyt kiinni! Uskon että muitakin syöjiä olisi löytynyt, varsinkin kun terassin pöydissä herkuteltiin ihanantuoksuisilla pizzoilla.

No, olutta sai, ja kuulemma näytelmän nimikko-olut oli oikein makoisaa. Ja kuinka monella kesäteatteriesityksellä on oma nimikko-olut, kysynpä vaan. Mutta kaino toive baarin pitäjille: voisiko esityspäivinä keittiö olla pikkaisen pidempään asti auki, että voisi päästä nauttimaan hyvistä ruuistakin? Terassille kun jäi ihmisiä vielä sittenkin kun me sieltä poistuimme...

Esityksiä on jäljellä vielä muutama, ja en voi muuta kun lämpimästi suositella. Tämä on suomalaista kesäteatteriperinnettä parhaimmillaan. Ei voi kun toivottaa mitä parhainta jatkoa siurolaisille! Jatkossa aion olla paikalla joka kesä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lähtö / WHS, Jyväskylän Kesä 8.7.2018

Ei ole ihan perinteistä sirkusta tämä Lähtö ei. Eikä edes perinteistä nykysirkustakaan (mitä ikinä sekään sitten olisi). Katsoja kokee siirtyneensä suoraan unimaisemaan, johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Maineikas, palkittu ja yksi nykysirkuksen pioneeri eli WHS tulee ensimmäistä kertaa Jyväskylän Kesään, ja heti jysäyttää jättipotin tiskiin. Lähtö on kiertänyt ympäri maailmaa hurmaamassa katsojia jo vuosikausia. Nyt tiedän miksi.

Lavalla kaksi esiintyjää. Pariskunta. Ehkä. Kohtaamisia ja lähtemisiä. Toistoja, toistoja, toistoja. Katsoja tulee tempaistuksi tarinaan, kokee dejavun ihmeen. Näinkö tämän jo? Hieman ehkä eri tavalla? Kumpi rikkoi kaavan ja tuttu toisto lähti uusille urille? Roolit menevät jo pian sekaisin. Aika menettää merkityksensä, ja kronologiakin heitetään romukoppaan. Esiintyjät Kalle Nio ja Vera Selene Tegelman ovat monipuolisia, moni-ilmeisiä ja moniulotteisia. Voisin katsoa tätä sanatonta ja verkkaista esitystä vaikka kuinka kauan. Aika menettää merkityksensä kokonaan.

Kaupunginteatterin iso näyttämö täyttyy erilaisista projisoinneista, ja henki meinaa salpautua. Mestarillisen kaunis elokuva The Shape of Water tulee mieleen muutamankin kerran, vaikka tämä Lähtö on paljon vanhempi teos. Ottiko Guillermo del Toro vaikutteita tästä? Unenomaisuus, illuusiot, veden voimakas läsnäolo - ehkä se vaikutelma tulee siitä. Tai värimaailmasta, äänimaisemastakin. Jotenkin esitys ryömii ihon alle, tulee luihin ja ytimiin, eikä päästä irti. Maaginen realismi, tai jotain sinnepäin. Ohjaaja Kalle Nio on oikeasti monipuolisuudessaan ja taitavuudessaan maailman huippua.

Teatterin ja sirkuksen vanhat illuusiotekniikat on kaikki viritetty huippukuntoonsa tässä esityksessä. Naruja on niin paljon että miten kukaan niitä pystyy hanskaamaan. Mutta huipputiimi kulisseissa pystyy. Naruviritetty kangas/verho on yksi esityksen jujuista. Ja miten monipuolisesti sitä hyödynnetäänkään! Nyt ymmärrän miksi esitystä on pystytetty Jyväskylän kaupunginteatteriin kaksi työpäivää, vaikka esityksen kesto on vain tunti.

Samuli Kosmisen suunnittelemat ääniefektit ja musiikki luovat osaltaan sitä mystistä ja viipyilevää tunnelmaa. En käsitä lainkaan miten osa äänijutuista on tehty. Onko pöydässä mikrofoneja piilossa, vai millä ihmeen langattomilla vempeileillä äänisuunnittelu on tehty. Tulee mieleen elokuvien foley-artistit jotka luovat äänimagiaa valkokankaalle arkisilla esineillä. Välillä äänet jatkavat omaa elämäänsä, vaikka henkilöt lavalla eivät teekään mitään. Mene ja tiedä, mutta osaltaan se lisää tätä taikapiiriä mihin katsoja tulee tempaistuksi.

Jos on äänisuunnittelu iso osa Lähtöä, niin sitä on myös videot (Matias Boettge ja Kalle Nio) sekä valosuunnittelu (Jere Mönkkönen). Katseet suunnataan sinne minne ne halutaankin, ja osa asioista jää varjoihin. Projisoinnit ovat orgaaninen osa esitystä. Videot ovat absurdeja.

Sellainen kaiken kattava verkkaus ja seesteisyys on tämän esityksen sielu. Katsojan on pakko rauhoittua ja keskittyä. Kieltämättä hetkittäin tulee raukea olo, mutta silmiä ei voi ummistaa. Hetkeksikään. Muuten voi menettää pienen, tärkeän hetken.

Seuraamme pariskunnan nyrjähtynyttä elämää ja arkea. Ollaanko tässä yhdessä vai ei? Suhdevatulointia, mutta se kaikki jää jossain vaiheessa suuremman kokonaisuuden alle. Miten pienet ja arkiset asiat muuttuvat oikeasti leuat auki tipauttaviksi asioiksi, kun ne näkee vain uudessa valossa ja taidolla toteutettuna. Paidan silitys ja takin eläväksi muuttuminen, lisäkäsineen. Miten käsi voi kasvaa ja jakautua. Miten vaatteet ovat eläviä, ja katoavat kuin ilmaan haihtuen. Vaatteet elävät todellakin omaa elämäänsä. Miten tanssi otetaan osaksi esitystä. Henki salpaa kauneudesta ja mystisyydestä. En ymmärrä miten nämä jutut on teknisesti tehty! Ehkä se on yksi esityksen viehätyksestä - katsojalle näytetään vain pienen pieni ripaus, se esityksen lumo ja magia. Ei temppu niin paljoa kiehdo jos tietää miten se on toteutettu. Pukusuunnittelu (Mila Moisio ja Kaisa Rissanen) ansaitsee myös kiitosta ja kehuja. Jos joku onnistuu luomaan disintegroituvia vaatteita niin on nero.

Kun pariskunta on rakentamassaan pleksikopissa, niin veden illuusio on täydellinen. Vaatteet lähtevät rihmamaisina liuskoina pois ja kuutiostakin tulee levyjä, jotka jakavat pinnan kahtia; ilmaksi ja vedeksi. Taas valaistus näyttelee isoa roolia. Välillä ihmettelen fysiikan lakeja, eikö Kalle Nio ole koskaan kuullut niistä? Tai ehkä fysiikan lait eivät ole kuulleet Kalle Niosta.

Kaikkea on tullut lavalla nähtyä, mutta taas koin jotain sellaista mitä ennen ole kokenut. Onneksi oli tämä mahdollisuus kokea Lähtö tässäkin vaiheessa sen elämänkaarta, koska aiemmat tilaisuudet olen joutunut perumaan... Veikkaan ja toivon että tätä nähtäisiin vielä monia vuosia eteenpäinkin. Lähtö oli ainakin itselleni sellainen kokemus, että siitä saa varmasti uusillakin katsomiskerroilla aina uutta irti. Niin monipuolinen ja monilla eri tavoin tulkittava se oli.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloitku / Tupacircus Company, Jyväskylän kesä 8.7.2018

Viime vuotinen pikavierailuni kaupunkifestarien kuninkaalle eli Jyväkylän Kesään oli sen verran kiva kokemus, että tänä kesänä heti uusiksi. Paluumatkalle Savonlinnasta Tampereelle saattoi hyvinkin yhdistää pienen piipahduksen Jyväskylässäkin. Alunperin katselin ohjelmistosta vain WHS:n Lähdön, mutta koska aikaa oli, niin mahtuihan sitä iltaan toinenkin esitys.

Tupacircus Company oli minulle ennestään tuntematon ryhmä, vaikka he ovat toimineet jo kymmenen vuotta! Iloitku oli varsin mainio pieni esitys. Upeasta ja monipuolisesta musiikista vastasi kolmen multi-instrumentalistin yhtye ja tunnissa ehdittiin käydä läpi monta tunnetilaa, itkusta nauruun ja kaikkeen siltä väliltä. Juomatehtaan studio oli intiimi (ja kuuma!) tila ja viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tiivis tunnelma ja lukuisat lapsikatsojat loivat sellaista leppoisaa nuotiopiiritunnelmaa, jota ei ihan aina saa esityksissä kokea. Meitä hieman vanhempia katsojia viihdytti suuresti menneiden vuosien tv-sarjat, mitä sohvalla istuva klovnipariskunta telkkaristaan seurasi, kanavia vaihdellen. Bändi vetää niin Dallasit kuin Vanamo&Kolmonen tunnaritkin. Saamme nähdä upeita pätkiä mm. länkkäreistä, pikkukakkosesta, urheiluruudusta ja tappajahaista! Olen ihan myyty jo alkumetreillä.

Musiikki-instrumenteistä pitää mainita melodica, saksofoni, nokkahuilu, kannel, pasuuna, niiden tavanomaisimpien lisäksi. Ja miten hiivatin monipuolisesti niitä käyteltiin ja vaihdettiin lennossa, ja limittäin ja lomittain! Bravo! Jo pelkästään musiikkiesityksenäkin tämä olisi riittävävän ihana, mutta kun mukaan yhdistetään sirkusta, tanssia ja vaikka mitä, niin johan kelpaa katsella.

Se mikä tässä esityksessä oli myös kivaa, oli se pienimuotoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus. No, ehkäpä se onkin tupasirkuksen ajatuskin. Ei hienoon (sirkus)elämykseen tarvita isoja rakenteita ja miljoonaluokan systeemejä, vaan riittää hieman kömpelöt kotiklovnit arkisissa askareissaan, ja mokailevat jonglöörit, ja köysitemput matalassa tilassa (kyllä muuten mahtuu!). Hidasta ja melankolistakin hetkittäin. Mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähtiin. Tarinassa seurattiin klovnipariskunnan elämää, ja siinä samassa sitten kaikenlaista muutakin. Nykysirkusperinteitä kunnioittaen temput eivät olleet irrallisia, vaan sujuvasti osana isompaa juonta ja kokonaisuutta.

Koko esityksen odotin milloin se itkuvirsiosuus alkaa. Kun ennakkomainonnassa käytettiin nimenomaan itkuvirsiperinteen ja nykysirkuksen liittoa mainosvalttina. Aika pitkälle sai odottaa, mutta kyllä itkuvirsiäkin saatiin. Tosin aika modernilla tvistillä. Siinä vaiheessa esitystä alkoi silmät kostua katsomossakin. Kaiken hurlumhein jälkeen oli sellainen seesteisempi hetki. Ja miten monenlaisissa tilanteissa ihminen voi ja saa itkeä!

Iso kiitos koko työryhmä, muusikot Sanna Purokuru, Emmi Kuittinen ja Laura Pukki, sekä upeat esiintyjät Sanna Warsell, Harri Varpanen, Marjut Hernesniemi, Myrsky Rönkä, Juhani Saksio sekä Vesa Puronkuru, joka vastasi myös ohjauksesta. Jos teille mahdollistuu joskus mennä katsomaan Tupacirkusta niin ainakin näin yhden esityksen perusteella voin lämpimästi suositella. Pieni suuri elämys.


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Faust / Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2018

Ja koska olin muutenkin maisemissa, niin samalla "vaivalla" sitä toisenkin oopperan katsoo. Ja koska Faustissa oli mukana yksi suosikkibaritoneistani eli Ville Rusanen. Tai ainakin piti olla. Valitettavasti kuulin edellisenä päivänä, juuri ennen Patarouvaa, että Rusanen ei olekaan ensi-illassa, mutta ehkä myöhemmissä esityksissä sitten. Voi määh. [Lisää määh-fiiliksiä tuli siitä, kun ehkä Euroopan pisin mies sattui istumaan edessäni (mutta väliajalla hän siirtyi jonnekin muualle, huraa!). Istuin tällä kertaa kuudennella rivillä ja erinomainen oli tämäkin paikka.]

Eipä anneta sen häiritä että suosikkilaulaja on poissa. Uusi oopperatuttavuus minulle oli tämäkin eli Charles Gounodin säveltämä Faust. Vaikka tämä versio on ensiesitetty Savonlinnassa jo 1999, niin minä oopperanoviisina olen missannut toki tämänkin. Goethen tarinahan on suht tuttu, mutta tämä Jules Barbierin ja Michel Carrén libretto on taas yhdenlainen tulkinta aiheesta. Vilppu Kiljunen ohjaa ja reilu kolmetuntinen suhahtaa kyllä nopeasti. Yleisö antaa lopuksi (ja muutaman kerran välilläkin) raikuvat aplodit ja tuntuu että tämä on suositumpi kuin edellisiltainen Patarouva. Musiikillisesti tykkäsin kyllä Patarouvasta enemmän. Tarinana Faust on kyllä kiinnostavampi ehkä, mutta molempi parempi.

Olavinlinnan massiivista lavaa dominoi jättimäinen siipirakennelma. Koko esityksen ajan odotan sen siirtyvän, tai kääntyvän tai liikkuvan jollain tavalla. Kimmo Viskari on suunnitellut siipensä nerokkaasti. Kaikenlaiset myytit ja tarinat mihin liittyy lentäminen ja siivet vilahtavat mielessäni, jo ennenkuin kuulemme ensimmäistä nuottiakaan. Enkeleistä Ikarokseen ja vaikka mihin. Asiat tapahtuvat siipien suojassa?

Mutta kun esitys alkaa ja siipeen heijastetaan erilaisia kuvia - olen lopullisesti myyty. Anton Kulaginin suunnittelemat valot muuttavat siiven väriä, mutta eniten minua järisyttävät vanhat kuvat. Verenkiertoa, käden röntgenkuvaa, tähtitaivasta, uskonnollista kuvastoa... Uskonnollinen kuvasto oli muutenkin isossa osassa oopperaa. En tiedä onko Faust niin uskonnollinen ooppera, mutta ainakin tässä versiossa se korostui jotenkin, vai kuvittelenko vaan. Niinikään Kimmo Viskarin suunnittelemissa puvuissa noudatettiin puna/musta/valkoislinjaa, kuten valoissa ja lavastuksessakin. Päähineet toivat mieleeni jotain todella tuttua; hugenotteja tai keskiaikaisia eurooppalaisia rouvia. Upeat, upeat puvut kertakaikkiaan.

Upeaa oli myös erittäin isossa osassa olleet kolme naistanssijaa (nimiä ei suureksi harmikseni ole mainittu missään), jotka Macbethin noitien lailla putkahtelivat esille milloin missäkin. Herransa käskyläisiä, viettelijöitä, ja kerrassaan taitavia tanssijoita. Lisäys: tanssijoiden nimet oli myöhemmin lisätty Oopperajuhlien kotisivuille. Eli kiitos Meeri Lempiäinen, Anna Stenberg ja Satu Rinnetmäki.

Kyllä tässä pääosan vie ehdottomasti uskomattoman karismaattinen ja suorastaan hurmaavan viettelevä Mefisto (Petri Lindroos) eikä paljon vaatimattomampi Faust (Jesus Garcia). Hyvin tämäkin tosin lauloi, mutta ihan statistiksi jäi itse Saatanan rinnalla. Tämä oli kaikin puolin vaikuttava ilmestys, kermanvärisessä luomuksessaan ja verenpunaisessa solmiossa, ja pilkettä silmäkulmassa. Kyllä se todellinen (sanoisinko peräti saatanallinen) hahmokin lopuksi nähdään, ja siitä on sitten jo viehätysvoima kaukana. Mutta nappisuoritus maskeeraustiimiltä (ja suunnittelulta a'la Marjo Riihimäki) ja toki myös puvustukselta. Ja kyllä se ääni ja olemuskin on häikäisevä! Karismaa kyllä Saatana tarvitseekin, viekoitellakseen Faustin pahoille teille. No, itsehän tämä haluaa olla nuori ja komea, että naiset lankeaisivat jalkoihinsa. Ja pim! Salamannopeasti kumaraisesta vanhuksesta viitassaan kuoriutuu salskea urho!

Saatanan ja hänelle sielunsa myyneen Faustin lisäksi päähenkilönä on kaunis, nuori ja viaton Margareta (Marjukka Tepponen). Tämä valitettavasti kaikesta hyveellisyydestään huolimatta lankeaa Faustin pauloihin, todella ikävin seurauksin. Sotaan lähtenyt veli Valentin (Clemens Unterreiner) pyytää ystäväänsä Siebeliä (Erica Back) huolehtimaan siskostaan, mutta ei auta Siebelin huolenpito vaan Margareta joutuu vietellyksi. Siebel on itsekin ihastunut neitoon, mutta hänen vaatimattomat kukkasensa suorastaan lakastuvat Faustin korulahjojen rinnalla.

       

Kun Valentin palaa raajarikkona (ja sotaneurooseista kärsien) vastassa on langennut sisko. Viattomasta neidosta on tullut yhteisön hylkiö. Rikottu, mutta uudenlaista vahvuutta silti saanut. Margaretan tragedia on rakastua väärään mieheen (Faust), vaikka tarjolla olisi hyvä ja kunnollinenkin (Siebel). Tepponen ja Back on molemmat mun suosikkeja; kummallakin on kaunis ääni ja lavasäteily kohdillaan. Back oli muuten taas housuroolissa, kuten keväällä Tampereen Veljeni vartijassakin. Tämän porukan lisäksi lavalla nähtiin "kypsänpuoleinen" Martta (Tiina Penttinen), joka on juuri jäänyt leskeksi ja joka myös lankeaa Saatanan viettelylle. Taisikin olla Martta joka Saatanan vaatteet sai sekaisin... Ja lisäksi muhevaääninen Wagner (Jussi Merikanto).

En voi sille mitään että taas kerran tuntuu siltä että tenori (tässä Faust) saa tylsimmät roolit. Ja bassot (Mefisto) ja baritonit on pahiksia - ja siten yleensä myös kiinnostavimmissa osissa. Oopperoiden juonet ovat aika heppoisia, siis se varsinainen lyriikka. Samoja asioita toistellaan ja aika naiivejakin nämä usein ovat. Kukaanhan ei siis jaksaisi lukea tämmöistä proosaa! Tai näytelmää. Oopperoiden hahmot kokevat kaiken niin intensiivisesti ja täysillä. Rakastutaan, petetään, kuollaan - mikään tunnetila ei jää puolitiehen.

Välillä tuli mieleen kuin Marvel olisi ollut mukana oopperan taustavoimissa: lavallahan ovat ilmetyt Doctor Strange ja Ironman! Ja miten mulle tuli nahkatakissaan ja sivuilta auki olevista housuissaan heiluneesta Valentinista joku myöhempien aikojen Onnenpäivien Fonzie, jolta on moottoripyörä vaan hukassa.

Kuoro tekee taas todella hienoa työtä. Matti Hyökki saa tästä porukasta piiskattua esille kauniita ääniä ja Petri Kekoni liikkeitä. Tosin ehkä Kekoni lienee keskittynyt loihtimaan askelkuvioita kolmelle upealle tanssijalle.

Tämä Faust jätti kyllä mieleeni monta mykistävää näkyä. Saatanan punainen kädenjälki Faustin rinnassa, virtaava veri, massiiviset joukkokohtaukset, Saatanan tekemät silmänkääntötemput/ihmeteot juomaa suihkuavine tyyppeineen, Saatanan hienosti toteutettu katoaminen ja ilmestyminen, Martan häikäisevä punainen puku valtavine hihoineen, sotaisat kohtaukset jykevine sotalauluineen, tulisohdut, verta valuva orjantappurakruunuinen Jeesus. Mutta ehkä visuaalisesti tyrmäävin kohtaus on lattiasta nousevat ja itseään paljaisiin yläruumisiinsa ruoskivat tyypit. Uskonto ajaa monenlaisiin tekoihin. Ja se kun Saatana on ottanut oikean olomuotonsa (punaisissa haaremihousuissaan!) ja hotkaisee Margaretan istukan suihinsa. Hurme peittää kaiken. HUH! Lopuksi valkoinen kuoro ja Jeesuksen mahti voittaa kaiken. Mutta Faustia ei enää pelasta mikään. Kauppa on kauppa, ja sielu on myyty.

Jäin tosin pohtimaan miksi Faust hylkäsi Margaretan. Kun Saatana käski? Kun sai haluamansa eli tämän neitsyyden? Kun kyllästyi ja halusi uuden naisen? Tarvitsee selkeästi tutustua librettoon ja Faustiin muutenkin lisää. Vaan tarvitseeko sitä ihan kaikkea aina ymmärtääkään.

Vaikka alussa sanoin että Faust on oopperana minulle uusi tuttavuus, niin onhan siinä yksi tuttu aaria sentään. Nimittäin Tintti-sarjakuva-albumeissa seikkaileva oopperadiiva Milanon satakieli Bianca Castafiore laulaa aina Faustin Koruaariaa (Ah ma nauran, kun kuvani näin kauniina peilissäin nään). En siis ole kuullut sitä koskaan, mutta tuttu se oli silti. Hienoa oli kuulla se nyt näin oikeastikin, ja nyt ymmärrän kontekstinkin! Ja bonuksena vielä Marjukka Tepposen kauniisti laulamana (taatusti parempi kuin Castafioren tulkinta!).

Savonlinnan Faust oli sekoitus goottikauhua, mahtipontista musiikkia ja huimaa visuaalista tykitystä. Uskonto on isossa osassa ja mieli ei kerkeä edes prosessoimaan kaikkea sitä symboliikkaa mitä lavalta vyöryää verkkokalvoille. Aivan euforinen kokemus suorastaan, ja heti haluaisin nähdä tämän uudelleen. Mielellään Ville Rusasella varustettuna, kiitos.


Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen,
loppukiitoskuvat omiani sekä siipikuva esityksen alussa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.