Selli / Teatteri Jurkka 5.4.2024

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Selli sai ensi-iltansa jo vuosi sitten maaliskuussa. Kevään esitykset myivät nopeasti loppuun, ja hidas hämäläinen jäi lehdelle soittelemaan. Onneksi Thalian jumalat olivat puolellani (ja jokunen muukin jäi ilman lippuja, arvannen) joten esityksiä saatiin lisää tälle keväälle. Niinpä hankin lippuni hyvissä ajoin ettei taas käy huonosti. Selli sopii vallan erinomaisesti esitettäväksi juuri Jurkkaan, koska pienestä tilasta saa sopivasti ahtaan ja klaustrofobisen sellikopin.

Wenla Reimaluoto esittää Ainoa, intohimoisesti työhönsä suhtautuvaa journalistia, joka on ison skuupin jäljillä. Rahoitus on kunnossa, todistusaineistoa kerätty ja juttureissuun pitäisi päästä. Öljyjätti Shellin toimet Nigeriassa ja Suomi-kytkös asiaan (Jorma Ollila oli Shellin hallituksen pj 2006-2014) tarjoavat tottakai herkullisen aiheen tutkivalle toimittajalle. Mukaansa hän houkuttelee luottopartnerinsa, freelance-valokuvaaja Henrin (Eero Aho). Takana on monia onnistuneita juttukeikkoja maailmalle yhdessä. Henri ei ole innokas lähtemään, hänellä on tuoreehko parisuhde ja nykyään rauhallinen elämä. Mutta Ainon innostus ja suostuttelutaidot vievät voiton. 

Kaksikko matkaa Nigeriaan, ja sitten hommat menevätkin myttyyn. Nigerialainen vankila ei kuulosta kovin houkuttelevalta paikalta. Tästä alkaa matka mielen syövereihin, kumman kantti kestää ja pää pysyy kasassa viikkokausia jatkuvaa piinaa, kuulusteluja, huonoja oloja ja kohtelua. Suurlähetystön hepustakaan ei tunnu olevan paljoa apua, ja poliisipomon kuulustelut rassaavat. Terrorismi on vakava syytös. 

Tarkkanäköisesti pahuuden ja ankeuden yleismaailmallinen kuvaus siirtyy isosta mittakaavasta pienimpään mahdolliseen: yksittäisen ihmisen piinaamiseen. Vallankäyttöä kun on niin monenlaista.

Tihentyvää tunnelmaa ja jännitettä kiristetään pikkuhiljaa. Katsoja ei tiedä lainkaan mitä tulevan pitää, tapetaanko nämä, vai kidutetaanko seuraavaksi. Hetkittäin jännitys käy melkein sietämättömäksi. Realismi ahtaassa sellikopissa on käsikosketeltavaa, oli se sitten piinaava ripuli, Ainon verinen terveysside tai painajaiset. Kuumuus ja hajut on jokaisen katsojan onneksi kuviteltava itse. Molemmat ovat vereslihalla ja näyttelijät tuovat kaiken inhimillisen tuskan ja hädän taitavasti esille. Kuulustelut ovat ilmeisen raskaita. Välillä on pieniä suvantokohtia, huumoriakin (Henrin päivän täikatsaus). Pinna kiristyy kummallakin, mutta välillä voidaan myös bilettää. Mutta miten voi oppia elämään ilman toivoa?

Markus Tsokkinen on suunnitellut minimalistisen lavastuksen, joka käsittää oikeastaan vain pari jakkaraa ja vessana toimiva metalliämpäri. Myös arkiset vaatteet ovat hänen käsialaansa. Jurkan oma Saku Kaukiainen vastaa valoista ja äänistä, ja juuri sopivalla tavalla ne tuovat nigerialaisen sellin ankeuden meille. Tosin näytelmän alussa ja lopussa ollaan ihan muualla, ja äänillä ja valoilla tuodaan ihan erilainen tunnelma lavalle. Äänisuunnitelun kautta saamme tietää sellin ulkopuolisesta elämästä, ja eivät ne kuulokuvat kovin positiivisia ole.

Loppu on ehkä hieman yllättäväkin, erityisesti koska en lainkaan tiennyt mitä odottaa. Helppoa katsottavaa tämä ei ollut, mutta pirun hyvää teatteria. Lampela on taas kerran osoittanut olevansa hyvä kirjoittaja ja hyvä omien töidensä ohjaaja. Tarina ryöpsähtelee, kannattaa, ahdistaa ja yllättää. Psyyken hajoaminen on aika kamalaa seurattavaa, ja sen seuraukset ihmisen elämään todella rankat.

Mutta ei teatterin tarvitsekaan olla kevyttä ja helppoa. Tämä oli tärkeä aihe ja hieno toteutus. Näyttelijät pistivät itsensä likoon täysillä. Hienoa teatteria millä tahansa mittapuulla. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rautavaara - ihminen ja ikoni / Riihimäen teatteri 4.4.2024

Timo Ruuskasen käsikirjoittama ja Olka Horilan ohjaama Rautavaara - ihminen ja ikoni on kerrassaan ihana esitys. Se sai ensi-iltansa Riihimäen teatterissa jo syyskuussa 2023, siirtyen sieltä sitten Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin ja sitten taas takaisin Riksuun. Tiukille otti mutta ehdin tämän katsomaan. Yksi must-see teatterielämyksiä kyllä tälle vuodelle.

Ruuskanen on varsin oivallinen mies esittämään Tapio Rautavaaraa, ovathan se sentilleen samanmittaisiakin. Lisäksi hän on vähintään yhtä monipuolinen esiintyjäkin, mutta keihäänheittotaidoistaan en ole niin varma. Vajaan kahden tunnin aikana yleisö saa nauttia monipuolisesta monologista, ja nähdä lavalla vaikka ketä hahmoja Siiri Angerkoskesta sentraali-Santraan ja Reino Helismaahan. Ruuskanen on aivan mestarillinen elävöittämään kaikki roolit. Välillä hän kertoo minä-muodossa, siis Tapsana, mutta enimmäkseen innostuneena kertojana. Puvustusta vaihdellaan muutaman kerran ja kyllä näistä vetimistä ajankuvan ja henkilöt tunnistaa. Tarpeistosta kiitos Karita Fallström-Autiolle.

Mutta ennenkaikkea näemme Rautavaaran itsensä, moninaisine rooleineen. Tiesin toki hänen keihäänheittouransa ja samoin esiintyvän taiteilijan jutut sekä hieman taustaakin. Mutta paljon uutta tuli toki esille; köyhä lapsuus ja heikko terveys, sotakokemukset ja kuolemanpelko. Ja tiukan bisnesmiehen otteet, joilla varmistettiin oman perheen elatus sekä omatkin huvit. Ruuskanen on kirjoittanut hauskan, vauhdikkaan ja hetkittäin todella koskettavan tekstin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imitaatio, vaikka sekin kyllä hyvin sujuu, saatikka näköispatsas. Rautavaaran elämästä riittää ammennettavaa vaikka kuinka paljon, ja Ruuskanen ei onneksi etene kronologisesti. 

Mukana on isompia ja pienempiä juttuja Rautavaaran elämän varrelta, ja jos joku juttu ei nyt ihan tosi olekaan, niin onko sen nyt niin väliä? Pääasiahan on hyvä tarina, tai niinkuin esityksessä kerrotaan: Hyvä tarina on tärkeämpi kuin totuus. Toki anekdootti Zatopekin lähettämästä Skodan vesipumpusta on niin uskomaton että sen on oltava totta.

Kari Paukolan äänisuunnittelu erilaisine efekteineen on kerrassaan mainiota! Ja hyvin ajoitettua. Linnunlaulut ja sotaefektit toimivat yhtä hyvin. Myös Jukka Kurosen valosuunnittelu on aivan hurjan tyylikästä ja monipuolista. Esimerkiksi Rautavaaran kohtaaminen neuvostoliittolaisen upseerin kanssa on toteutettu upeasti. On myös ilahduttavaa että kuulemme Rautavaaran musiikkia, mutta aika pieninä annoksina. Osa tulee nauhalta, osan Ruuskanen esittää itse. Taitavana musiikkimiehenä sehän sujuu. 

On myös mainiota että esityksessä on ihan tuoreitakin anekdootteja, ja se varmasti elää ja kehittyy jatkuvasti. Heittäydyn katsomaan Wembleyn keihäsfinaalia yhtä innolla kuin jos olisin ollut paikan päällä Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Olipa jännää, vaikka lopputuleman tiesikin. Ruuskasella on hykerryttävä taito heittäytyä roolitöihinsä täysillä ja innostuneesti.

Vaikka Rautavaaran viimeiset vuodet vaikuttavat aika apeilta ja surumielisiltäkin, hänen kiertäessään yksin kaikenlaisia kissanristiäisiä, onnistuu Ruuskanen tuomaan siihenkin osaan tarinaa inhimillistä lämpöä. Kotielämä ja perhe sivuutetaan muuten esityksessä aika kursorisesti, vain Liisa-vaimon kohtaaminen on kerrottu tarkemmin. Pääpaino on Rautavaaran julkisessa elämässä. Esitys tarjoili myös paljon kiinnostavaa ajankuvaa, esimerkiksi 40% huviveron kiertämisestä urheiluseurojen avulla.

Syksyllä on luvassa vierailuja niin Tampereelle ja muutama lisäesitys Riihimäelläkin. Näen kyllä tälle pitkää elinkaaren, sillä mihinkäs se hyvä esitys vanhenisi. Kerrassaan mukava ilta Riihimäen teatterissa, iso kiitos koko tekijöjoukolle!

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tiikeriooppera / Tampereen työväen teatteri 3.4.2024

Minut houkutteli Tiikerioopperan pariin montakin seikkaa. Ensinnäkin teatterialan opiskelijoiden esitykset ovat oivallinen paikka bongata uusia näyttelijöitä uransa alkuvaiheissa. Toiseekseen aihe kiinnosti paljon eli millaista oli, käsikirjoittaja Sara Koirasen ja ohjaaja Bálint Barcsain mukaan, teatterialan opiskelu vuonna 1968. Kotimainen musiikkiteatteri kiinnostaa myös, kuten myös taistolaisuus. Siis pelkkää plussaa!

Ja esityshän tarjoili juuri mitä lupasi. Tosi kiinnostavan aikaikkunan poliittisesti tulenarkaan maailmanaikaan, jossa opiskelu oli paljon muutakin kuin opintoja. Kenen joukoissa todellakin seisot! Kiinnostava tarina jossa tavallisten opiskelijoiden arki, ihmissuhdekoukerot ja ne opinnotkin kietoutuvat yhteen. Ja kaiken taustalla jyllää vasemmisto/oikeisto -akseli. Jos isä on pankinjohtaja, tulet itse maalta tai olet poliittisesti aktiivinen, kaikella on merkitystä. 

Välillä siirtymiset ja lavasteiden siirtely sekä rytmitykset ovat hieman kömpelöä mutta pääsääntöisesti esitys rullaa hyvin. Musiikkinumerot ovat mainioita ja juuri tähän sävellettyjä. Toki ne kuulostavat hyvin autenttisilta eli säveltäjä Vertti Korkki on kuunnellut sekä Agit Propinsa että Ultra Bransa. Samoilla lähteillä ammennetaan ja se sopii hyvin. Korkin käsialaa on myös äänisuunnittelu. Myös Sara Koirasen laululyriikat toimivat hyvin ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Biisit ovat kantaa-ottavia, hauskojakin. Tosi oivallisia pastisseja.

Kaikki kuusi näyttelijää ovat kyllä tosi hyviä! Sekä soittajina että laulajina, mutta ennenkaikkea rooleihin eläytymisessä. Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen ja Saara Mänttäri opiskelevat NÄTY:llä ja Sonja Arffman, Heidi Finnberg ja Väinö Lehtinen TeaK:issa. Jään innolla seuraamaan heidän urakehitystään, niin kiinnostavia tulkintoja he esittivät. 

Tarinassa seurataan itäisestä Suomesta Helsinkiin opiskelemaan muuttavaa Siskoa (loistava Ilona Karppelin) joka on ehkä hieman naiivi, mutta oppii pian mikä on homman juju. Päivät opiskellaan ja vaikutetaan poliittisesti, ja illat ryypätään. Jaffaa voi juoda jos ei alkoholi maistu, mutta kokis on kyllä imperilistien juoma. Kotiinkaan ei ehdi oikein käymään kun elämä vie mukanaan, myös iltariennoista löytyvä Sibiksessä opiskeleva Veli. On aika surkuhupaisaa että esitysten roolitukset menevät poliittisten mielipiteiden mukaan, ei suinkaan näyttelijätaitojen. 

Opintojen kuvaaminen fyysisine harjoitteineen tuo mieleen paljon myöhemmän Turkan ajan. Herää myös kysymys koulutetaanko sitä näyttelijöitä - vai luokkataistelijoita? Tehdäänkö teatteria vai luokkasotaa? Tämän päivän perspektiivistä tuntuu kaukaiselta että tommosta se oli, mutta niin se vaan vissiin oli. Sisko kyseenalaistaa systeemin, mutta sillä on seurauksensa. Niin ja tiesittehän että lesbot eivät kuulu sosialismiin!

Asta Paretskoin lavastus on helposti siirreltävää ja Työviksen Kellariteatteri muuntuu näpsäkästi niin baariksi kuin opiskelija-asunnoksi. Paretskoi on suunnitellut myös ihanasti ajankuvaa tihkuvan puvustuksen! Elli Kujansuu on suunnitellut toimivan valaistuksen jonka värimaailma heijastelee hienosti ajankuvaa. Osansa visuaalista maailmaa on vielä Ágnes Snekszerin animaatioilla.

Minusta Tiikeriooppera ei tuomitse ketään, tai edes asetu kenenkään puolelle. Se näyttää meille ajankuvaa, ja katsoja saa tehdä omat johtopäätöksensä. On myös tosi kiinnostavaa että Unkarista tulevan ohjaajan Barcsain näkemys kommunismista on hyvin erilainen kuin suomalaisten. Tänä päivänä teatterimaailmassa keskustellaan paljon siitä kuka saa esittää ja ketä, sekä kulttuurisesta omimisesta ylipäätään. Mikään ei siis ole muuttunut, ja silti kaikki. Asioita on aina kyseenalaistettu, ja hyvä niin. 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.