Suo, guacamole ja Jussi / Tanssiteatteri Tsuumi 30.8.2019

Monenlaisia erikoisia esityksiä on tänäkin vuonna nähty, mutta saattaa olla että Suo, guacamole ja Jussi menee kärkeen tässä sakissa. Periaatteessa se on kai tanssiteos, mutta samalla myös yhteiskunnallinen manifesti, performanssi ja ties vaikka mitä. Ensi-iltansa se sai Ylävesien yö-tapahtumassa Ähtärissä ja saapa nähdä minne tämä retkue suuntaa bussinsa seuraavaksi. Toivottavasti suuntaa.

Suo, guacamole ja Jussi pohjautuu kirjailija Jani Niemisen Bigini-nimiseen runoteokseen, mitä en ole (vielä) lukenut. Nyt esityksen nähtyäni aionkin tutkailla teosta ja katsoa miten se päätyi toteutettavaksi näin monimuotoisesti. Työryhmä on kyllä tehnyt ohjaajansa Reetta-Kaisa Ileksen johdolla hienon poikkitaiteellisen esityksen, jonka he itse määrittelevät nimikkeellä "karnevalistinen esitystapahtuma". Sitä todellakin saatiin!

Ensin kokoontuminen ähtäriläisessä lähiöbaarissa, missä henkilöhahmot esittäytyivät tekijöidensä takaa. Illan viihdytyksestä vastasivat Reetta-Kaisa Iles (Bettina Wautola, viihdeohjelman tosi tyrkky juontaja), Teemu Kyytinen (kuvaaja), Hanna Korhonen (Ellen Troija, katuluutnantti), Jyrki Karttunen (runoilija Eminemi-Nieminen, edustaa punavihreää eliittiä Helsingin Kalliosta), Mirkka Nyrhinen (ihminen Nyrhinen, syrjäytynyt), Taito Hoffren (Jari Tolkku, tolkunihminen ja hoitelee musisoinnit) ja Karin Creutz (tutkija Karin Creutz). Tämä sakki huolehti meistä, kyseenalaisti, vänkäsi keskenään, ja tanssi, lausui ja lauloikin. Hienosti stereotyypitetyt hahmot, tukkaansa heiluttavasta hipsterirunoilijasta todella pinnalliseen talk show houstiin ja aggressiota pursuavaan katuluutnanttiin. Kyllä näistä jokainen katsoja samaistumispintaa löysi!

Välillä Eminemi-Nieminen puhkesi sanailemaan "multa tulee nyt runo"-lausahduksella, ja sitten taas katuluutnantti halusi pistää kaiken palasiksi. Taustalla milloin minkäkinlaista musiikkia, ja sitten taas kaikenlaista häröilyä. Sopivassa suhteessa. Kaikenlaista poetry battlea nähtiin; siinä oli punavihreän kuplan edustus kovassa paikassa kun maahanmuuttokriittinen aines pistää takasin.

Bussiajeluiden aikana työkseen paljon vihapuhetta tutkinut Karin Creutz kertoi meille työstään, siitä mikä saa aikaan ventovieraan vihaamista niin paljon että lähettää tälle tappouhkauksia, ylipäätään peloista ja vihasta, ja miten niistä pääsisi kenties eroon. Jollain matkalla saimme kyselläkin, ja kiinnostavaa keskustelua kyllä saimme aikaan. Jos suomalaiset selvisivät vuoden 1918 tapahtumista ja kansakunnan kahtia jakautumisesta, niin ehkä meillä on vielä toivoa tänäkin päivänä. Jos vankeinhoidon perusteet ovat eheyttäminen, palauttaminen yhteiskuntaan ja kuntouttaminen niin samoilla nikseillä voisi kenties lähestyä näitä maahanmuuttoasioitakin? Yhteiskunnallisuuden ja sosiologian oppien ohella tulivat Ähtärin reunamaisemat tutuiksi. Tämä oli hyvin kiinnostava osuus koko teosta, ja saattoipa avartaa jonkun maailmankuvaakin hieman.

Välillä saavuimme pop-up studioon missä yleisönä katsoimme paneelikeskustelua ja totesimme että jokainen on oman elämänsä aktiivimalli. Biginin agit-rap-runot on puettu kantaaottaviksi laulemiksi, toki nykyajan rap/hiphop-hengessä. Pyllistä mun ruutuun toimi kyllä! Juontaja-Bettinan romahdus ajoi meidät takaisin kiertämään Ähtäriä bussilla. Lopulta päädyimme kaupungin valtuustosaliin ja oikeusistuntoon ääriaines vs suvakkihyysärit. Laulua ja kaikenlaista, ja mekin pääsimme osallistumaan, huraa.

Esiintymisasut olivat kyllä oivalliset, erityisesti katuluutnantin maastohousut ja Hämeen kansallispuvun liivi sointuivat toisiinsa. Asuista, ja koko skenografiasta kiitos Mirkka Nyrhiselle!

Kävin seuraamassa porukan harjoituksia toukokuussa ja nyt oli hienoa nähdä miten silloin harjoitellut jutut istuivat kokonaisuuteen.

Suo, guocamole ja Jussi oli kyllä monimuotoinen ja monipuolisesti polveileva. Sekavakin (no se saattaa johtua myös omista kuumehouruistani), mutta sillain villillä ja vapaalla tavalla. Ajankohtainen ja kantaaottava, mutta ei itseään liian vakavasti ottava. Taide voi, ja sen pitääkin, ottaa kantaa. Sitä Suo, gucamole ja Jussi tekikin. Sai minut taas pohtimaan isoja ja tärkeitä asioita hieman eri vinkkelistä. Mihin ryhmään sinä kuulut: ääriainekseen, takinkääntäjiin, syntipukkeihin vai tolkunihmisiin?


Kuvien copyright ylin Maritta Laesmaa, kaksi keskimmäistä Matti-Johannes Udd ja alin oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alina / Kansallisteatteri 26.8.2019

Kotimaisia nuorehkoja naispuolisia näytelmäkirjailijoita tai -ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Pikkuhiljaa teatterit alkavat kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja meille katsojille tuodaan monipuolisempaa tarjottavaa kuin niitä peruskeski-ikäisiä miesohjaajia. Ei heissäkään (useimmiten) mitään vikaa ole, mutta moninaisemmat äänet ovat enemmän kuin tervetulleita.

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on kummankin debyytti Kansallisteatterissa. Omapohjaan on rakennettu intiimi valkoinen miljöö joka välillä vie ajatukset sairaalaympäristöön. Ei tässä ihan terveistä asioista olekaan kyse. Alina (Anna Valpuri) ja Emil (Pyry Nikkilä) kipuilevat sisaruksina. Eroonkaan toisesta ei pääse vaikka kuinka hiertää. Hyväksikäyttö ja hyysääminen liimaavat sisarukset yhteen. Emil on sairas, riippuvainen ties mistä päihteistä ja Alina taas läheisriippuvainen. Missä menee se raja? Mihin asti pitää läheisestä huolehtia, jos tämä ei itse siihen kykene? Tunnelma on välillä aika synkkä ja ahdistavakin. Tuntuu pahalta Alinan puolesta. Mutta kuka veljestä sitten huolehtisi ellei hän? Ei yhteiskunta ainakaan. Kumpaankaan riippuvuuteen ei ole tarjolla apua.

Sisarusten välit raastavat sielua. Emil ei myönnä olevansa sairas, ja Alina ei myönnä tarvitsevansa apua. Kyllä kaikki paranee kun vaan rakastaa ja hoivaa. No ei se aina niin mene. Ei nytkään.

Ennen esitystä saimme kuulla Elli Salon ja toisen syksyn ajankohtaisen näytelmäkirjailijan eli Melli Maikkulan ajatuksia bloggariklubilla. Oli kiinnostava kuulla Salon reitistä näytelmäkirjailijaksi: se tapahtui suomentamisen kautta. Lisäksi hän kirjoittaa paljon myös radiolle (se se vasta on mielestäni vaativaa hommaa!) ja proosaa, ja toimii dramaturgina. Kirjoitusprosessi on myös kiinnostava. Hän aloittaa kirjoittamaan jostain itseään hämmentävästä asiasta. Kun materiaalia on tietyn verran, sitä käydään läpi - mitä siitä alkaa hahmottumaan, mikä on kirkkainta, mitä logiikoita, tunnelmia ja kieltä siinä on. Tuloksena voi sitten olla näytelmä tai radiokuunnelma tai proosaa tai jotain muuta. Alinastakin piti tulla valtavan iso juttu, mutta tulikin klaustrofobinen kamarinäytelmä.

Klaustrofobinen kamarinäytelmä on kyllä aika hyvä määre. Omapohja on intiimein Kansallisteatterin näyttämöistä, mutta intiimi on näytelmäkin. Siskon ja veljen suhde on riippuvaisuutta, hyväksikäyttöä, läheisyyttä. Mutta missä menee raja? Jos kerran toinen haluaa huolehtia ja toinen antautuu huolehdittavaksi eikö se ole silloin ok? Mitä tapahtuu kun huoli, huolenpito ja empatia menee äärimmilleen, mihin asti Alina jaksaa venyä? Reiluun tuntiin (onneksi ilman väliaikaa) on saatu puristettua monta asiaa. Vaikka vähän apuakin (enimmäkseen henkistä) on tarjolla (lähinnä Alinan ystävän taholta) niin tuntuu että kaikki ovat hylänneet sisarusparin. Katsojat voivat vaan seurata avuttomina vieressä, kun matka tuhoon tuntuu vääjäämättömältä.

Auli Turtiaisen hyvin valkoinen lavastus ja puvustus toimii kirkkaana vastakohtana synkille tunteille mitä Alina herättää. Erilaiset liki painovoimattomasti ilmassa leijuvat elementit kätkevät sisuksiinsa rekvisiittoja. Ville Virtasen välillä sokaisevan kirkkaiksi nousevat valot korostavat valkoisuutta. Valon ja puhtauden väriä. Lisäksi projisoinnit heijastavat avainsanoja ja teemoja taustalle. Mahtavasti oli myös valaistu poliisin hahmo, uhkaa ilmassa. Ja se Alinan puheen katkeaminen, meinasi itku tulla siinä kohtaa kun tavuja ja sananpätkiä tipahteli taustalla.

Alina toi mieleeni vahvasti juuri kaksi päivää aiemmin näkemäni uunitureen Teatteri Ivan esikoisen Valuman. Eikä pelkästään siskon ja veljensä suhdetta ruotivana, vaan jotenkin tunnelmaltaan myös. Mielessäni nämä kaksi noin tunnin mittausta esitystä kietoutuvat yhteen, kuin kaksi oksanhaaraa samassa emopuussa. Alina on lyhyitä tuokiokuvia sisarusten elämästä. Mutta miten tämä niin usein on sama kuvio: sisko on se joka huolehtii kun veli törttöilee? Eikö joskus voisi olla toisinkin päin?

Mua ärsyttää tosi paljon Alinan hössääminen ja veljen "mä meen vaan vähän kävelylle". Alina antaa anteeksi, kerta toisensa jälkeen. Emilistä tulee jonkunlainen jeesushahmo, ja poikakuoron laulama Ave Maria on kuin piste iin päälle sille raamattuhenkiselle kuvastolle, missä Maria Magdalena pitää kuolleen Jeesuksen ruumista käsivarsillaan. Alttaritaulumainen näky. Jeesus-mielleyhtymä jatkuu kun Emil on puettuna valkeaan kaapuun.

Kun Alina kysyy: "mikä on sellainen tilanne että siitä pitää selvitä näin yksin" niin sielua riipaisee.

Nikkilä on hyvä holtittoman ailahtelevana päihderiippuvaisena. Aggressiivisuus ja passiivisuus vaihtelevat tehokkaasti. Pirjo Lonka monessa eri pienessä roolissaan on näyttelijä paikallaan. Mutta kyllähän tämä on Anna Valpurin bravuuri. Tämän Alina menee ihon alle, silittelee minua myötä- ja välillä vastakarvaankin. Tekisi mieli ottaa Alina syliin ja paijata; kyllä tämä muuttuu paremmaksi. Ja sitten tekisi mieli ravistaa hartioista, että pistä se Emil laitokseen tai jonnekin, ja päästä irti. Vetää sinutkin mukanaan.

Mutta katsoja ei voi puuttua tapahtumien kulkuun, hän voi vain seurata mihin tämä kaikki päättyy. Huonosti vai hyvin huonosti. Jos siskon tarvitsee leikata veljensä varpaakynnetkin, ollaan jo aika syvällä riippuvaisuus/hyväksikäyttösuhteessa. Mikä roolityö Valpurilta!

Alina oli taas hyvä esimerkki näytelmästä mikä ei alunperin kuulunut syksyn esityssuunnitelmaani. Mutta kun sen katsomiseen tarjoutui tilaisuus bloggariklubin tiimoilta, niin se pujahti kalenteriini hieman varkain. Ja olenpas siitä iloinen! Ei helppo näytelmä, eikä mikään hyvänmielenjuttu, mutta ajatuksia herättävä, koskettava ja intiimi. Kiitos! Esityksiä Omapohjassa vain 21.9. asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valuma / Teatteri Iva 24.8.2019

Tuli loppukesällä taas kiinnostava kutsu teatteribloggaajan postilaatikkoon. Niitä aina tulee, aika usein. Niin harmittavaa kuin se onkin, niin kaikkea en millään pääse enkä ehdi katsomaan. Vaikka mieli tekisikin. No miten sitten valitsen ne mitä menen katsomaan? Koska periaatteessahan kaikki kiinnostaa, niin kriteerit on oltava muualla. Enimmäkseen aikatauluissa. Jos saan esityksen mahtumaan allakkaani, niin menen katsomaan, näin yksinkertaista se on. Useimmiten...

Onneksi tämä tuoreen teatteriryhmän eli Teatteri Ivan esikoisteos sopi mulle, vaikka ihan viimeisimpänä viikonloppuna vasta paikalle pääsinkin. Ryhmän perusti viime vuonna muutama aktiivinen teatterista innostunut ilmaisutaidon lukiosta valmistunut. Ja nyt sitten ensimmäinen esitys valmistui Tampereen Hiedanrannan skeittihalliin.

Nuorten tekijöiden juttuja on aina tosi kiinnostava katsoa, eikä pelkästään sen takia että heissä on tulevaisuus. Vaan kun itse tulee vanhaksi ja luutuu omiin käsityksiinsä, niin on mahtavaa saada silloin tällöin muistutus ettei kaikki ole kiveen hakattua. Näinkin voi teatteria tehdä; raikkaasti ja aina hieman uudistaen. On myös mahtavaa että Aamulehti kirjoitti ryhmästä kolmisivuisen jutun Valuman ensi-illan alla!

    

Valuma tarkastelee lapsuuden traumoja ja nuorten syrjäytymistä, sisarusten välejä ja äitisuhdetta. Päähenkilöt Akseli (Teppo Nieminen) ja Aamu (Roosa Leivo) ovat sisaruksia ja pääsemme kurkistamaan heidän elämänvaiheisiinsa. Mitä lapsuudessa tapahtui ja mitä tapahtuu nyt, äidin kuoleman jälkeen. Aikasiirtymät toteutetaan selkeästi, valojen ja musiikin avulla. Sekä taitavan näyttelijäntyön. Lapsuuden uimaretket ja äidin omenahillo, sotaleikit ja intiaanikesä, länkkärit ja jalkoja näykkivät kalat. Muistan omat lapsuuden loputtomat kesät ja uimaleikit, ja miten eri tavalla muistot ja menneisyys kohtaavat. Vaikka olet elänyt saman lapsuuden ja leikkinyt samat leikit, sisaruksesi on kokenut asiat omalla tavallaan.

Esitys on moniääninen ja monimuotoinen, vaikka läsnä on vain kaksi esiintyjää. Heidän äitinsä kaiku kuuluu taustalla, ja hän on myös tavallaan läsnä. Poissa mutta läsnä on myös Amerikassa asuva eno. Outo surumielisyys ja kaiho roikkuu kaiken yllä kuin märkä vaate. Kun äidin tekemä omenahillo loppuu, niin on opeteltava tekemään sitä itse. Mietin paljon omaa ikääntyvää ja sairastelevaa äitiäni ja äitisuhdettani. Mitä kaikkea minun on sitten joskus opeteltava tekemään itse, ja seisomaan omilla jaloillani. Vaikka olenkin mieltänyt itseni aina enemmän isän tytöksi.

Skeittiramppi on eksoottinen ja mieltä kutkuttava esityspaikka! Me katsojat istumme siellä "yläreunoilla" ja esitys tapahtuu montussa. Valojen (Reko Halttunen) ja äänien (Ville Vuorikoski) avulla tila muuntuu moneksi, ja lisäksi vielä reunoilla istuvat kolme kreikkalaisen kuoron mieleentuovaa avustajaa vesiämpäreineen ja käsiliikkeeineen tuovat oman kiehtovan lisänsä esitykseen. Toivotaan että toisetkin tyhmät saisivat hyödyntää Kaarikoirien betoniallasta. Musiikki on aavemaista ja tunnelmallista, monenlainen humina sopii sekä tilaan että kaihertavaan tunnelmaan. Myös Mimmi Ahosen videot toimivat tunnelman luomisessa.

Akselin autonkorjaamisesta ei tule oikein mitään, ja muutenkin kaikki tuntuu olevan odottelua. Mutta minkä? Miten paljon Aamun likeltä piti -hukkumistilanne vaikutti elämän myöhempiin vaiheisiin? Akseli nysvää eikä tunnu saavan mitään aikaan. Nykyajassa asiat ovat staattisen jähmettyneitä; lapsuuden menneessä tilanne oli toisin. Asiat olivat hyvin. Vai kultaako aika muistot? Äidin kuoleman jälkeen tavaroiden läpikäyminen tuntuu ylivoimaiselta urakalta, ja tuo monia muistoja pintaan.

Mietin myös miten paljon Aamu ja äiti muistuttavat toisiaan. Ja mitä niillä lasten puolisalaisilla uimareissuilla tapahtui? Moni asia tarinassa jää auki, ja se on vaan hyväksyttävä.

Kumpikin näyttelijä tekee hienopiirteistä ja herkkää työtä. Toivottavasti he jatkavat esiintymistä.

Kolmikko Mimmi Ahonen, Katariina Korpela ja Ville Vuorikoski on tehnyt ison ja hienon työn pitkän käsikirjoitusprosessin aikana Sekä tietenkin ohjatessaan tämän kaiken kasaan. Aikaa ja vaivaa se on vienyt, mutta lopputulema on kaiken väärtti. Utuisen tunnelmallinen Valuma on teatterilta hieno pelinavaus ja nyt odotamme jatkoa!


Kuvien copyright Teatteri Iva
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

A Quiet Evening of Dance by William Forsythe / Alminsali, Juhlaviikot 23.8.2019

Aivan mahtavaa että pääsin kuin pääsinkin katsomaan tätä tanssiesitystä, jos kohta en sinä iltana kun olin kaavaillut. Sillä näin hienoa tanssivierailua pääsee harvoin Suomessa todistamaan. William Forsythe on amerikkalainen koreografilegenda, ja oli mahtavaa päästä katsomaan hänen työtään Juhlaviikoille.

A Quiet Evening of Dance alkaa nimensä mukaisesti. Ilman musiikkia. Ensimmäisellä puoliajalla näemme Alminsalissa neljä lyhyempää esitystä. Ainoat äänet ovat satunnainen linnunlaulu nauhalta sekä tanssijoiden loihtimat huohotukset, kenkien suhahdukset, kahinat, naksuttelut ja muut kuiskitut äänet. Aika kiehtovaa huomata miten paljon musiikki tekee tanssiteokseen. Nyt kaikki on hyvin pelkistettyä, arkista. Kuin olisi seuraamassa harjoituksia. Tanssijoiden verkkari/treenivaatetyyli tukee tätä hieman arkista esillepanoa. Dorothee Mergin laatimat vaatteet ovat rennot, mutta värimaailmoiltaan sellaisia harmonisia ja kauniita, yhteensopivia. Pikantit lisän esiintyjille tuovat eriväriset tanssijalkineet sekä pitkät hansikkaat!

Lainkaan arkista sen sijaan ei ole tanssi! Se on kaunista, teknistä, taitavaa. Elementtejä baletista, flamencosta, välillä pelkkää käsien liikkeitä. Miten tanssillista voi olla pelkkä käsien liike! Katsekontakti toiseen, pienet eleet ja intiimit ilmeet. Kiihtyvä tahti, ja hidastuvat liikkeet. Pyrkimys synkronisoituun liikkeeseen ja sitten taas siitä luopuminen. Balettimaisuutta on paljon, mutta myös paljon muuta. Välillä piano piipahtaa säestämässä, mutta sitten se taas katoaa. Jännite, sekä tanssijoiden välillä että yleisön kanssa, on käsinkosketeltavaa. Tanssijaparit vaihtuvat lennossa. Minimalistinen musiikki, tai enimmäkseen sen puute, pakottaa keskittymään vain tanssiin. Tanja Rühlin suunnittelemilla valoillakaan ei tehdä mitään erikoista, ne vain himmenevät ja kirkastuvat. Liike vie katsojan kaiken huomion.

Väliajan jälkeen mukana on musiikkia, osia Rameaun Hippolyte et Aricie-barokkioopperasta. Korvia hivelevän kaunista. Kuten tanssikin. Monta lyhyttä osaa, erilaisilla kokoonpanoilla. Seitsemän tanssija, jotka saavat aikaan mielenkiintoisia tuokiopaloja. Muutamissa kohtauksissa on hersyvää huumoria, osa on vakavampia, osalla tanssijoista on pilkettä silmäkulmassa. Perinteisen baletin ryhti yhdistyy kokeellisempaan, mikä kiehtova yhdistelmä. Ja jumpe nämä ovat teknisestikin taitavia. Välillä pitää nojautua eteenpäin, ja silti pelkään että jotain jää näkemättä. Hidasta ja intiimiä, mutta ei kiusallisen aistikasta. Mitään ei tyrkytetä, vaan annetaan katsojalle kauniisti kattaen. Musiikki tukee tunnelmaa hyvin. Hilpeämpi ja nopeampi meno näkyy heti myös liikekielessä.

Yksi suosikkikohtauksistani on kun Riley Watts ja Ander Zabala tanssivat keskittyneen koreasti, hieman yläluokkaisen hienostuneesti, ja kesken kuvioiden Rauf "Rubberlegz" Yasit pyyhältää paikalle, suorittaa hillittömän breakdancemaisen lattiapyörähdyskuviosarjan ja jatkaa matkaansa pois. Katsoen vielä olan yli haastavasti, että tehkääpä perässä! Kumijalan tanssi on muutenkin huikea yhdistelmä street dance-juttuja perinteisempään ilmaisuun, ja sitä on hengästyttävää seurata. Mies on vielä aika isokokoinen eikä mikään hippiäistansija. Käsittämätön notkeus! Sama mies "häiriköi" esitystä myöhemminkin, kun muilla menossa hovitanssimainen kohtaus. Hyvinhän siihen sekaan sopii lattiasykkyräkiepit! Lempinimen voi nyt ymmärtää erinomaisesti.

Tanssijoista eniten iloa ja huumoria viljeli Brigel Gjoka, jonka olemuksesta tuli välittömästi hyvälle tuulelle. Siinä missä esimerkiksi Watts oli tosi ryhdikäs ja ylvään oloinen tanssija, Gjoka oli riemuisa ja riehakas. Etevä naiskolmikko Jill Johnson, Brit Rodemund ja Parvaneh Scharafal täydensi joukkion. Niin hienoa, pakotonta ja kaunista.

Kerrassaan ihana ilta. Väliajalla olin hieman hämmentynyt, ehkä siitä musiikin puutteesta, mutta toinen osio sai minut ihan ekstaasiin.

Sinällään on hyvä että käsiohjelma on tarjolla vain verkossa, mutta kyllä aika moni tuntui kaipaavan jotain, vaikka edes A4-kokoista paperia missä olisi jotain tietoa esityksestä.

Lämmin kiitos Juhlaviikoille tästä upeasta satsauksesta!


Kuvien copyright Bill Cooper, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Briefs Factory: Hot Brown Honey / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli esitys joka selvästi on jakanut mielipiteet. Jopa niinkin paljon etten hetkittäin aina tiedä olimmeko "toisinajattelijoiden" kanssa katsomassa samaa show'ta!

Australialaismimmiryhmä Briefs Factory toi kohutun ja etukäteen rankasti hypetetyn energiapakkauksensa Tampereen Teatterikesään, ollen yksi sen pääesiintyjistä. Tampere-talo on hieno paikka, mutta minusta aivan vääränlainen miljöö tälle, liian iso ja kliininen. Tunnelma ei noussut kattoon eikä yleisö bailannut hurmoksessa. Hot Brown Honey on yhtä kuin seitsemän naisesiintyjää, erilaisista etnisistä taustoista. Olen asunut neljä vuotta Australiassa ja koskaan en nähnyt aboriginaalia (vai pitääkö nykyään sanoa Australian alkuperäisasukas?) esiintymässä. Nyt näin. Ja näiden etnisten stereotypioiden varaan sketsimäinen show paljolti rakentuikin. Lauman kuningattarena ja seremoniamestarina korkean valomehiläispesän (se oli huikean makea!) päältä Kim "Busty Beatz" Bowers huudatti yleisöä ja ohjasi show'ta. Hän oli myös toinen käsikirjoittajista Lisa Fa'alafin kanssa (joka ohjasi) ja vastasi musiikista ja äänisuunnittelusta. Tämä ryhmä on useasti palkittu ja ympäri maailmaa kiertänyt, ja nyt siis ensimmäistä kertaa Suomessa. Tampereen jälkeen ryhmä suuntasi vielä Turun Logomoon ja Espoon kaupunginteatteriinkin.

Miksi ihmeessä minä en nyt lämmennyt tälle miehisiä linnakkeita murtavalle ja naisenergiaa pursuavalle esitykselle? Oli siellä muutamia juttuja jotka kolahti, mutta yleisesti ottaen tissien vilauttelu ja fuck-sanan huutelu ei vaan iskenyt. Musiikki oli hiphopahtavaa elektrokakofoniaa, johon kaipasin jo korvatulppia. Esitys oli sillisalaatti eli yritti olla samaan aikaan räyhäkkään kantaaottava ja iso burleskiparty. Fuck the patriarchy ja shut the fuck up -huudot alkoivat tuntua kuluneilta ja kliseisiltä. Toki rasismi, stereotypiat ja misogynismi saivat kyytiä, välillä aika oivaltavastikin. Oma suosikkini oli Australian lipusta pikkuhiljaa esiin kuoriutuva nainen, joka oman kansansa taiteella koristelluissa trikoissaan ja omaa lippuaan heiluttaen tanssi alkukantaisia/peräisiä rytmejä. Ehkä hieman liian osoittelevaa ja alleviivaavaa, riistäjien ikeestä vapautuvan narratiiviä. Vastaavia kuvauksia nähtiin muitakin, tahitityttöjä ja muita stereotypioita.

Tämä oli kuin loputon sketsishow, vähän kieli poskella ja huumorilla tehty, mutta hiukan ehkä liikaa pipo kireällä. Siis sellaista sormi pystyssä saarnaamista. Periaatteessa tosi lahjakkaita esiintyjiä; beatbox-numero oli hieno ja köysiakrobatia toi iloisen piristyksen esitykseen. Mutta joutavaan kohkaamiseen ja hillumiseen tuhlataan liikaa paukkuja. Joku toinen paikka, tiiviimpi dramaturgia, vähemmän sitä kiroilua ja tissejä niin voisi toimiakin. Aiheethan ovat tosi tärkeitä, ja raskaudestaan huolimatta niistä saa näemmä viihdyttäviä elementtejäkin. Sitten on näitä lapsellisuuksia kuin yleisölle tisseistä kookosveden juottaminen tai megalomaanisen kokoisten tekotissien tunkeminen katsojien naamaan. Aargh!

Siis tottakai olen kaikesta tästä julistuksesta samaa mieltä, mutta liikaa sormea heristellen ja aggressiivisella otteella ei ehkä päästä samaan lopputulokseen. Länsimainen ihminen ja varsinkin miespuolinen sellainen tarvitseekin ravistelua, mutta veikkaan että kaikki eivät katsoneet esitystä riemusta hihkuen ja penkeillään hyppien, vaan ehkä hieman vaivautuneina. Ei suomalaiset (ainakaan sunnuntai-iltapäivänä selvin päin) jaksa innostua bilettämään ja huutamaan niin antaumuksella kun seremoniamestari meidän halusi. Kyllä sieltä katsomosta käveli muutama poiskin kesken show'n. Muuten kyllä tunti ja vartti oli ihan sopiva mitta, vaikka välillä se tuntuikin ikuisuudelta.

Kaiku Australian ei-aina-niin-puhtaasta historiasta kuultaa monestakin kohtaa, aina alkuperäisasukkaiden maiden ryöstämisestä ja lasten kaappauksista alkaen. Nämä äänet on vaiennettu satoja vuosia ja nyt heillä on puheenvuoro! Valkoinen mies on tehnyt maailmalla paljon väärää, mutta en tiedä miten tämä esitys erheitä onnistuu oikomaan. Ehkä se herättää katsojia hieman miettimään miten käyttäytyä seuravaalla kerralla turistina?

Esityksessä pohditaan myös moninaisten kulttuurien representaatioita ja mitä fiksuille ihmisille tapahtuu kun he matkustavat ulkomaille. Tanssia, laulua ja kantaaottavuutta, siinä ehkä Hot Brown Honey pähkinänkuoressa. Tärkeät asiat meinaavat vaan jäädä meuhkaamisen alle.


Kuvien copyright Dylan Evans.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

IIPM & Création Studio Théâtre National: La Reprise / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli vaikuttavaa ja vakuuttavaa teatteria. Sveitsiläis-saksalais-belgialaisyhteistyönä tehty La Reprise - Histoire(s) du théâtre oli kiehtova yhdistelmä dokumentaarista teatteria, ennakkoon filmattuja osuuksia, livekuvausta ja hyvin realistista näkemystä. Seitsemän vuotta sitten nuori belgialaismies Ihsane Jarfi murhattiin ja tämä esitys ruotii sitä monelta eri kantilta.

Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.

      

Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.

Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.

Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.

Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.

Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.


Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Circus Ruska Festival: Amalgam / Teatterikesä 10.8.2019

Ah, onneksi sain sullottua aika kiireiseen lauantaihin vielä tämän esityksen. Amalgam oli kahden taiturin yhteisjuttu ja todella upeaa menoa Ylioppilasteatterin lavalla nähtiinkin. Tämä oli kolmesta esityksestä viimeinen ja sali oli tupaten täysi - hienoa! Kyllä kannatti tulla.

Jonglööri Onni Toivonen ja tanssija Wilma Seppälä vetävät niin saumattomasti yhteen; ikäänkuin he olisivat esiintyneet aina yhdessä. Täydellinen harmonia ja yhteistyö. Siitä mihin toisen liike loppui, niin toisen alkoi. Vaikka toisen nimike on "jonglööri" ja toisen "tanssija" niin hienosti roolit sekoittuvat. Kolmas tärkeä henkilö esityksessä oli muusikko Konsta Leinonen, joka loihti kitarastaan ja tekniikkahärveleistään hienoa avaruusmusiikkia.

Jongleerausvälineinä nähtiin pehmeitä ryyni(tms)täytteisiä palloja ja keilojakin, ja ei niitä kauheaa määrää tarvittu. Kaikesta huokui rentous, välittömyys ja taitavuus. Käsittämättömän hypnoottista katsottavaa, sekä tanssi että esineiden heittely. Tässä jos missä roolit hämärtyvät ja raja-aidat kaatuvat. Pariakrobatiaa, paritanssia, parijongleerausta. Kaikki menee. Kun on vielä pitkä mies ja pienikokoisempi nainen, niin akrobaattinen kisailu on vieläkin kivempaa katsoa. Tässä esityksessä todella oli pilkettä silmäkulmassa ja iloista kujeilevaa menoa! Kyllä sitä kaikenlaista hauskaa voi keksiä pienillä keinoilla.

Laudalla saa aikaan helikopterimaista liikettä ja limboradan, itselle ja toiselle. Välillä toinen huilaa ja toinen sooloilee, ja välillä Leinonen saa musiikillisen soolohetkensä sinisessä hämyssä. Mulle tulee jotenkin musiikista ja hämystä mieleen planetaarioesitys. Ja on hauskaa sekin miten muusikko osallistuu soittamisensa lomassa esitykseen, ainakin viskelemällä jongleerausvälineitä lavalle.

Paritanssi riikinkukonsulan kanssa onnistuu sekin. Mitä tasapainoilua! En voisi kuvitella mitään mikä tältä kaksikolta ei lavalla sujuisi. Sielu lepäsi neljäkymmentäviisi minuuttia. Toivon mukaan Amalgam nähdään vielä isommillakin areenoilla ja tämä parivaljakko vielä usein yhdessä. Pienimuotoista ja hurjan hienoa katsottavaa!


Kuva Jussi Ulkuniemi
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.

Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.

Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Theatre Basel: Medea / Teatterikesä 10.8.2019

Australialaiskaksikko Anne-Louise Sarks ja Kate Mulvany ovat dramatisoineet Euripideen tragediaklassikon uuteen uskoon. Medean kertomuksen tunteminen on melko lailla välttämätöntä että esitys avautuisi lastenhuoneen seinien ulkopuolelle. Siinä missä Euripides kirjoitti karmaisevan kertomuksen noidan voimat omaavasta naisesta, joka lähti vieraan valtakunnan soturimiehen Iasonin matkaan vastoin isänsä tahtoa, niin Sarks ja Mulvany ovat siirtäneet fokuksen pariskunnan lapsiin.

Aika rohkea veto. Yleensä näytelmän tulkinnoissa lapset jäävät sivuosaan, ja päähenkilönä on petetty ja loukattu nainen. Nainen jonka raivoa ei pitele mikään ja joka on valmis kostamaan puolisolleen pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt tämä nainen on taka-alalla, sivuroolissa, ja kaikki muut hahmot häivytetty kokonaan pois.

Teatterimontun lavalle on sisustettu kahden pojan yhteinen huone. Pimeässä hehkuvine tähtitapetteineen ja poikamaisine leluineen Jasperin ja Leonin valtakunta on jokaisen pikkupojan huoneen prototyyppi. Pojat nujakoivat, sotivat, leikkivät sanaleikkejä ja siinä sivussa pohtivat vanhempiensa avioliittoa. Jutut ovat välillä aika lennokkaitakin ja kultakaloille kerrotaan Medean tarinan alkuasetelma eli miten heidän vanhempansa tapasivat. Pojat on lukittu huoneeseen ja aina välillä äiti käy tarkastamassa tilannetta. Ja samalla katsojillekin valaistaan lisää missä kohtaa näytelmässä mennään, siis siinä näytelmässä mikä tapahtuu lastenkamarin ulkopuolella.

Leon (Florian Guntrum) on jo teini-ikää lähestyvä ja isoveljenä ottanut suojelevan asenteen nuorempaa Jasperia (Itamar Mangold) kohtaan. Tämä on sitten taas melkoinen viliskantti. Lapset pidetään pimennossa, mutta heidän keskustelujensa kautta katsoja tietää että isällä on uusi "ystävä" ja vanhemmat ovat eroamassa. Mutta sehän tarkoittaa että pojat pääsevät muuttamaan kartanoon! Siellä on uima-allas ja trampoliini! Toisaalta taas, äitihän jää sitten yksin.

Ja tätä yksinoloa äitinsä Medea (Barbara Horvath) ei pysty käsittelemään. Isän "ystävälle" lähtee korea lahjapaketti, johon hyväntahtoiset pojat vielä narrataan kirjoittamaan kortti. Kun äiti lopulta päätyy loppuratkaisuunsa, eli poikien murhaamiseen, se ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä heille joille Medea ei ole tuttu näytelmänä); kyllä siihen on annettu pieniä viitteitä pitkin matkaa. Äidin vierailut poikiensa huoneessa paljastavat maanisuuteen liukuvan ja epätoivoisen naisen. "Joskus rakkaus saa ihmisen tekemään outoja asioita" hän sanoo pojilleen. Niinpä. Kuten vaikkapa tappamaan puolisonsa uuden rakkaan, ja omat lapsensakin.

On mielenkiintoista valita tämä näkökulma esitykseen. Vähän kuin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet, missä Hamlet on tavallaan taustanäytelmä, jonka tunteminen auttaa ymmärtämään näytelmää eri tavalla.

Suomennettu teksti toimi ihan hyvin, ja poikien eläinsanapeliä oli hyvin sovellettu käännöksessä. Tämähän on aika väkivaltainen näytelmä, vaikka esimerkiksi poikien tappamista kai harvemmin lavalla nähdäänkään. Mutta se väkivallan uhka on läsnä vahvasti. Niin tässäkin versiossa: pojat leikkivät jatkuvasti sotaa ja tappamista keskenään. Äiti tuo tuulahduksen oikeasta maailmasta, siitä mihin pojat harjoittelevat. Pojat tietävät isän uuden ystävän olevan äitinsä verivihollinen, ja Jasper suunnittelee tappavansa tämän pierukaasuillaan. Heille tämä kaikki on leikkiä, mutta katsojalle ei.

Teatterikriitikko Charles Spence kirjoitti muutama vuosi sitten Telegraphissa Medeasta näin:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Tässä esityksessä kauhu ei tule niin iholle, koska se pysyttelee enimmäkseen huoneen ulkopuolella. Mutta ehkä tämä onkin pahempaa, kun tietää mitä tapahtuu, ja mitä Medea käy läpi, mutta mitään ei näytetä. Hieno oivallus ja hyvin toteutettu. Näyttelijäkolmikko vetää hyvin ja Sarksin ohjaus on sopivan tiivis, piirun verran yli tunti. Väliaika olisi rikkonut intiimin tunnelman. Tunnelma joka alkaa leppoisasti, leikkiviä poikia katsellen, mutta joka tiivistyy hienosti loppua kohti. Näinkin voi klassikon nähdä!


Kuvien copyright Sandra Then.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nassim / Teatterikesä 8.8.219

Tämänkaltaista esitystä en olekaan ennen nähnyt. Tamoereen Komediateatterin lavalle kutsutaan yllätysnäyttelijä (tosin näin Antin jo yläkerrassa, ja siten arvasin kuka meidän illan esiintyjä on) Antti Laukkarinen, joka näkee käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa vasta lavalla. Käsikirjoittaja Nassim Soleimanpour on jossain piilossa, ohjaillen tapahtumia piirtoheittimen ja siihen heijastettujen kalvojen avulla. Tai kuten myöhemmin käy ilmi, paperiarkkien ja kameran avulla.

Nassim on hieno idealtaan, ja toteutuskin toimii. Illan aikana opimme farsia ja paljon asioita Nassimin lapsuudesta, sekä ennen kaikkea lämpimästä suhteesta äitiinsä. Näimme kuvia, näimme soittorasian, näimme rakastetun satukirjan. Tämä ilta oli yllätyksiä täynnä ja yleisö eli mukana tosi hyvin. Pienen alkulämmittelyn, ja Antin lavantakaisen teehetken jälkeen, saimme Nassiminkin lavalle, jatkamaan käsikirjoituksen esittämistä Antille ja yleisölle. Ja Antti jatkoi sen antamien ohjeiden toteuttamista. Näimme lavalla myös yleisön vapaaehtoisvoimat, joiden haastava tehtävä oli toistaa ja muistaa muutama farsinkielinen lause, ja kertoa meille niiden avulla satu. Tämä oli tavallaan myös interaktiivinen esitys, yleisö sai osallistua, huudella ja kommentoida.

Esitys nauratti, paikoitellen aika hurjastikin, mutta sykähdytti myös. Ja tuli suruisa olo maailman epäreiluudesta. Väkisinkin sitä mietti omaa lapsuuttaan, äitisuhdettaan, ulkopuolisuuden tunnetta ja monia muitakin asioita.

Täytyy kyllä nostaa hattua Laukkariselle että tämmöiseen haasteeseen tarttui. Kunnialla selvisi, sekä esiintymisestä että esiintymisestä englanniksi, ja farsiksi. Ei ihan joka jannulta sujuisikaan.

Nassim Soileimanpour vaikutti tosi symppikseltä, ja kun katsottiin hänen passinsa leimoja ja viisumeita, niin iranilaisen näytelmäkirjailijan todellisuus lävähti silmille. Vaikkakin Saksassa asuvana, niin passi on Iranin. Miten erilaisessa asemassa suomalainen tai brittiläinen näytelmäkirjailija on tämän kollegan kanssa. Jokainen varmaan haluaa ilmaista itseään äidinkielellään. On ehkä vaikea käsittää näytelmäkirjailijan yksinäisyyttä, jos ei saa koskaan kuulla tekstejään lavalla omalla äidinkielellään, mutta nyt tuntuu että tiedämme pienen aavistuksen siitä. Illan lopuksi Antti luki farsiksi puhelimessa Nassimin äidille pienen näytelmän - ja katsomossa aika monella taisi silmät hieman kostua.

Kielet ja niiden merkitys ihmiselle on tärkeää. Tätä pohdin myös kotimatkalla - mitä tapahtuisi omalle identiteetille jos oikeus omaan äidinkieleen otetaan pois?

Rohkea, tunteisiin menevä, hauska ja helkkarin toimiva esitys. Vahva suositus!


Esityskuvian copyright David Monteith-Hodge, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisha Thompson: Man on the Moon / Teatterikesä 8.8.2019

Manchesterilaistaiteilija Keisha Thompson käy läpi ongelmallista isäsuhdettaan tässä puolitoistatuntisessa monologissaan Man on the Moon. TTT:n Kellariteatteri on intiimi tila, ja tämänkaltainen esitys sopii sinne oikein hyvin. Lavalla kirjapinojen keskellä kulkeva esiintyjä ottaa suoraa kontaktia yleisöön, ja välillä laulaa hiljaisesti.

Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.

Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä  Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.

Loppu on kuujuttuineen ja nousevine sohvineen mielikuvituksellinen, ja tarina saa ei-ehkä-niin-yllättävän päätöksensä.

Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.

Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.


Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Circus Ruska: Väliaikaista / Torni-hotellin edusta, Teatterikesä 8.8.2019

Meinasi kokonaan unohtua kirjoittaa tästä pienestä Tampeeen Teatterikesän OFF-ohjelmiston ilmaishelmestä!

Cirkus Ruskan esityspaikka oli tavanomaisista ihanan poikkeava eli Tampereen vanhan ratapiha-alueen veturien kääntöpyörä, joka on onneksi jätetty Torni-hotellin edustan aukiolle menneestä muistuttamaan. Haitarinsoiton säestyksellä viisihenkinen kukkamekkoiskuryhmä taituroi atleettisen Ebenezer Aidoon kanssa, sekä kääntöpyörässä että tantereellakin.

         

Jaa, miksikö esityksen nimi oli Väliaikaista? Koska se oli kuulemma ainoa biisi mitä Laura Tikka osasi hanuristaan soittaa. Tosin tuli sieltä muitakin säveliä sittemmin, mutta Väliaikaista säesti Tikan nuorallakävelyä! Esitys oli kiva parikymmenminuuttinen raapaisu monenlaiseen sirkukseen. Oli hulavanteita ja cyr-rengasta, oli käsilläriipunta-akrobatiaa, pariakrobatiaa permannolla ja loikkia. Oli Aidoon trikkaus/akrobatiashow.

Kaiken kaikkiaan iloista menoa ja meininkiä ja sellainen raikas kesälook niiden kukkamekkojen ja sinisävyisten räsymattojen kanssa. Yleisöä oli aika paljon, kaikenikäisiä - ja kaikki olivat myös tosi innokkaasti mukana kannustamassa.

Esiintyjistä Ilona Jääski, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso ja Eveliina Saxman toimivat Sorin Sirkuksessa opettajina eli homma on hyvin hanskassa. Hanurilla Tikka veti Ajetaan me tandemilla ja Satumaan, ja kaikki viihtyivät. Ja varsinkin lapsikatsojilla tuntui olevan tosi lystiä kun esiintyjien mekot tippuivat korviin käsilläseistessä. Onneksi alla oli pidempipunttiset pitsipöksyt.

Tämmöisiä pieniä iloisia ja ilmaisia kaupunkisirkustapahtumia soisi olevan kaupunkien katukuvassa muutenkin kuin Teatterikesän aikana. Nyt tämä nähtiin kuudesti kolmen päivän aikana, ja ainakin tähän ensimmäiseen yleisö löysi tosi hyvin! Kätevästi Noutoparkkiin sai auton ja kerkesi vielä puolen tunnin ilmaisparkin aikana esitykseen ja takaisin.

Kiitos taitavat esiintyjät!

Kuvat otin itse.

Sofia Södergård: Slick / Teatterikesä 7.8.2019

Nyt oli äijäilymeninkiä Teatterimontussa! Ruotsalainen Qarl Qunt valloitti lavan (ja kieltämättä myös aika naisvaltaisen yleisön) neljännellä maailmankiertueellaan. Testosteronia tihkunut drag king esitti kaikki mahdolliset maskuliinisuuden eleet ja ilmeet, ja tunnelma oli katsomossa hetkittäin kuin Chippendalesien (tai Hunksien) keikalla. Hyvä kun emme pikkuhousuja lavalle viskoneet. Slick oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä esitys - ja herätti mietteitä miehisyyden (esittämis)malleista ja yleensäkin koko showmaailmasta.

Useamman kerran sitä unohti katsovansa Sofia Södergårdia, tukholmalaista tanssija/näyttelijä/koreografi/DJ:tä. Tämä eläytyi niin loistavasti limakkaan ja tyrkyn äijätyypin nahkoihin. Viehättävä nainen onnistui muuntautumaan erinomaisesti, jokaista lanteen pyöritystä ja kulmakarvan kohotusta myöten. En tiedä miten mieskatsoja hänet koki, mutta ainakin minuun olisi mennyt täydestä, ellen olisi tiennyt totuutta.

Drag kingiys sinällään on vanha taidemuoto, vaikkei toki tuolla nimellä. Jo 1700-luvulla brittiläinen Susanna Centlivre esiintyi miesten vetimissä lavalla, eli satakunta vuotta ennenkuin miehet alkoivat esiintymään naisten vaatteissa. Muistan muutamankin kerran nähneeni lavalla taidokkaasti maskeerattuja drag queenejä, viimeksi nyt yleisö meni halpaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsissa. Näin esityksen kahdesti ja kummallakin kerralla katsomossa oli joku mies (yleensä vanhempi) johon hurmaavat Lolan enkelit upposivat kuin väärä raha. Mutta toimii se näemmä toisinkin päin. Slickiä eturivissä katsonut tuttavani (joka ei ollut sen enempää perehtynyt esitykseen etukäteen) oli puoliväliin asti luullut että esintyjä on mies, ja odottanut milloin se pukeutuu naiseksi. Sitten vasta oivalsi että lavallahan on nainen! Eli hyvin toimi Sofian show tässäkin mielessä.

Södergård, tai alter egonsa Qunt, laittaa peilin maskuliinisuutensa eteen ja näyttää meille miltä se näyttää tässä ilmenemismuodossaan. Kun pullottavien nahkahousujen etumuksen täyttääkin kesäkurpitsa, kun lemmentuskassa kiemurteleva mies tanssii pelkän punaisen mekon kanssa, tai kun hän sylitanssii katsomosta nappaamansa naisen päällä. Ja kyllä me osaamme tuntea myös sääliä - machomiehen kova ulkokuori alkaa sortua, kun hän vartoo naista turhaan, ruusunsa kanssa. Jostain läheltäni kuuluu kaihoisa huokaus.

Alussa videoseinämä hieman pätki, mutta äänentoisto pauhasi kyllä kovalla. Viidenkymmenenminuutin pituudesta liki puolet meni alku- ja loppu"lämmittelyyn" - varsinkin lopusta olisin nipistänyt hieman pois. Alun äijämäinen varjonyrkkeily lämmitteli Quntin yleisölle, selin ja hämärässä. Sitten alkoi miehisten miesten rentoutumisharjoitus; ääninauhan ääni kehottaa ottamaan oman kehon haltuun. Äijäilystä toiseen: Maurice Joshuan jumputtava I've gotta big dick soi ja kiihkeä tanssi alkaa. Omasta mielestään Qunt on lahja kaikille maailman naisille. Välillä kuulemme radiopätkiä joissa Qarl Qunt mainostaa milloin mitäkin, ja näemme myös aivan huikean Man's Buns pullamainoksen! Maximum taste korvapuustit :-D

Monenlaiset stereotypiat saivat kyllä railakkaan tuuletuksen, ja harvemmin lavalla nähty drag king-meininki kirvoitti isot aplodit yleisöstä. Oli tosi kiinnostavaa nähdä yleisön reaktiot, jotka olivat siis hyvin samankaltaisia kuin jos lavalla olisi ollut pullisteleva machomies ihan oikeasti. Kaikki lähdimme mukaan tähän leikkiin - tässä on miesesiintyjä, ketkuttamassa ja flirttailemassa meille.

Esitys toimi kyllä oivallisesti, sekä viihdykkeenä että ajatusten herättäjänä.


Kuvien copyright Andreas Nilsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

I'm Liquid / Kinetic Orchestra, Teatterikesä 6.8.2019

Tämän vuoden Teatterikesäni aloitti tanssiteos I'm Liquid, jonka nelihenkinen Kinetic Orchestra Hällässä taituroiden esitti. Jarkko Mandelinin ja työryhmän laatima koreografia oli ottanut vaikutteita niin akrobatiasta, itämaisista kamppailulajeista kuin breakdancestakin.

Liike oli soljuvaa, pakotonta, kevyttä ja teknisesti taitavaa. Tätä oli ilo katsoa, ja neljän tanssijan saumaton yhteistyö toimi kyllä joka tasolla. Uskomattomia heittäytymisiä ja kiinniottoja, jotka kysyvät isoa luottamusta toiseen. Jokaiselle tanssijalle oli tilaa hengittää ja sooloilla, mutta koko ryhmä toimi myös hyvin yhdessä.

Välillä tuntui että tanssijanelikko Anni Koskinen, Sanni Giordani, Oskari Turpeinen ja Iiro Näkki ei tuntenut painovoiman rajoituksia lainkaan. Höyhenenkevyesti he liikkuivat, ja tekivät isoja loikkia ja syöksyjä. Tanssijan selkärangan paikalla on luultavasti kumia. Monenlaiset liikkeet tarjosivat ainakin minulle valtavasti ahaa-elämyksiä: näinkin voi tanssia! Intiimiä ja kaunista. Paljaat jalat eivät pitäneet juuri mitään ääntä. Välillä taisteluhenkisyys näkyy liikkeissä enemmän, mutta siinä ei ole mitään aggressiivista. Sellaista lempeää (mutta tosissaan ollaan silti) kamppailua.

Tanssiliikkeissä oltiin hyvin tasa-arvoisia. Duetto-osuuksissa ei ollut mitään mies-nainen -pareja, vaan milloin mitäkin. Samalla tavalla kaikki tanssijat nostelivat toisiaan. Mandelinin koreografiassa näkyy eri tekniikoiden ja lajien sekoittuminen yhteen, ja lopputuloksena on täysin uniikkia tanssia. 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika tähän nautintoon.

Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu yhdistelee monenlaista. Letkeää hissimusiikkia, kiihkeämpiä teknorytmejä, soljuvaa sykettä, vouvaavaa aavemaista musiikkia, kunnes lopulta veto loppuu kokonaan, niin äänistä kuin tanssijoistakin. Tanssijat mukautuvat tempoon, kukin tavallaan. Myös Jukka Huitilan valot sykkivät hitaasti hämyssä, ja valaisevat lempeästi. Tunnelma musiikin ja valojen yhteistyöstä on rento ja aistillinenkin. Kamppailulajikuvastoa täydentää hyvin myös Kirsi Gumin (ja työryhmän) suunnittelemat esiintymisasut. Mustat väljänliehuvat housut ja urheilumaiset yläosat sekä leveät valkoiset vyöt vievät ajatukset tatamille tai johonkin vastaaviin paikkoihin. Vöitä hyödynnettiin liikkeissä tosi paljon. Niistä nostettiin, heiteltiin, vedettiin. Ja sitten oli oudot pörhökarvaiset irtoliivit mitä vaihdeltiin tanssijalta toiselle. Liivit olivat kuin joku metsästäjä-keräilijälauman johtajahahmon vallanmerkki.

Keväällä Jarkko Mandelin ja kymppivuotias Kinetic Orchestra palkittiin Thalia-gaalassa Tanssin maineteko -palkinnolla, ja I'm Liquid näyttää välähdyksen siitä miksi.

Aivan loisto aloitus Teatterikesälle, rima on asetettu. Korkealle.


Esityskuvien copyright Jussi Ulkuniemi, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.