Silke Huysmans & Hannes Dereere, CAMPO: Out of the Blue / Tampereen teatteri, Teatterikesä 7.8.2024

Tänä vuonna suurin osa Teatterikesän ohjelmistoani tuntui olevan hieman muuta kuin ns. perinteistä teatteria. Ja hyvä niin, sillä nämä erilaiset, dokumentaariset esitykset antavat hyvää perspektiiviä asioihin ja tarjoavat mahdollisuuden uuden oppimiseen. Niin nytkin. Belgialaistaiteilijakaksikko Silke Huysmans ja Hannes Dereere ovat tutkineet teoksissaan luontoa ja ihmisen vaikutusta siihen. Siinä missä trilogian ensimmäinen osa Mining Stories (2017) käsitteli brasilialaista ekokatastrofia kaivosonnettomuuden jälkeen ja toinen osa Pleasant Island (2019) Nauru-saaren asemaa maailman peilinä, tämä kolmas Out of the Blue vedenalaisen kaivostoiminnan käynnistämistä.

Esitys on kaikinpuolin koskettava, informatiivinen ja tehokas. Taiteilijat ovat tehneet valtavan tausta- ja tutkimustyön ja tarjoilevat infopaketin katsojille läppäreitään näpytellen, selät katsomoon päin. Kommunikointi yleisölle tapahtuu siis tietokoneiden välityksellä. Kapellimestarien tavoin he poimivat koneiltaan erilaisia ääni- ja kuvatiedostoja, joista muodostuu intensiivinen katsaus mitä Tyynellä valtamerellä tapahtui vuonna 2021. 

Pääsemme seuraamaan belgialaisyhtiö Deme-Gsr:n kokeellista syvänmerenkaivostoiminnan testausta, kuulemme toimitusjohtajan kommentteja asiaan ja näemme havainnollistavan animaation mitä merenpohjassa tapahtuu kun rekan kokoinen raapija-aparaatti lasketaan sinne imuroimaan kivenmurikoita laivan uumeeniin ja poistamaan niistä hyödylliset mineraalit. Ylijäämäjäte lasketaan putkissa takaisin merenpohjalle ja masiina jatkaa menoaan, tuhoten kaiken elävän tieltään. Samaan aikaan lähistöllä on toinenkin alus, täynnä tiedemiehiä ja tutkijoita. Merenpohja on ihmiskunnalle vielä varsin kartoittamatonta aluetta ja kaivostoiminnan aloittaminen siellä merkitsisi valtavia menetyksiä. Mutta kuten esityksessä käy ilmi, tarvitsemme lisää näitä kaivosteollisuuden tuotteita (mm. nikkeliä, kobolttia, mangaania) vihreän siirtymän toteuttamiseen, kuten vaikkapa sähköautojen akkuihin. Maaperällä olevat on kaivettu tai ovat joko hankalissa paikoissa tai pieninä pitoisuuksina. Kauhea ristiriita tämä. Pelasta maailma tuhoten sitä. Näin ainakin kaivosalan yrittäjän näkökulmasta esitettynä. Paikalla on vielä kolmaskin alus, Greenpeacen. Se taas tarkkailee ja raportoi asiasta maailmalle, kuten toimenkuvaan kuuluu.

Esityksessä kaikki kolme tahoa saavat äänensä kuuluviin. Upeaa materiaalia mustekaloista, aaltoavasta merestä, koskettavia runoja (lukekaa Barbara R. Maxwellin The Observer, summaa hyvin esityksen tarkkailevan näkökulman), merellisiä musiikkivalintoja, litteroituja keskusteluja ja haastatteluja. Kymmeniä ja satoja pieniä palasia mistä on koostettu toimiva paketti.

Välillä pääsemme kurkistamaan myös ISA:n (International Seabed Authority) kokoukseen. Mutta onko näillä kansainvälisillä sopimuksilla ja lakipykälillä mitään väliä jos kehitys kehittyy ja maailman pitää mennä eteenpäin? Out of the Blue houkuttaa kaivamaan lisää tietoa aiheesta, rahoittamaan Greenpeacen toimintaa, tekemään jotain! 

Asioiden mittakaava ja kaiken yhteys tulee hyvin ilmi. Kliinisenkin asiallinen lähestymistapa toimii oikein hyvin; katsoja saa sitten itse miettiä oman näkökulmansa ja valita puolensa. Vai voiko tässä edes valita? Mihin maailma ja planeettamme on menossa, mitä sallimme, mitä pelastamme, mihin olemme valmiita? Tärkeä aihe ja hieno toteutus! Esitys jatkaa kiertämistään, ja suosittelen vahvasti mikäli tilaisuus siihen jossain tarjoutuu.

Esityskuvan copyright Loes Geuens.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

IIPM & Création Studio Théâtre National: La Reprise / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli vaikuttavaa ja vakuuttavaa teatteria. Sveitsiläis-saksalais-belgialaisyhteistyönä tehty La Reprise - Histoire(s) du théâtre oli kiehtova yhdistelmä dokumentaarista teatteria, ennakkoon filmattuja osuuksia, livekuvausta ja hyvin realistista näkemystä. Seitsemän vuotta sitten nuori belgialaismies Ihsane Jarfi murhattiin ja tämä esitys ruotii sitä monelta eri kantilta.

Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.

      

Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.

Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.

Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.

Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.

Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.


Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

100% Cotton / Kansallisteatteri 13.5.2019

Kansallisteatterissa esitettävä vierailunäytös 100% Cotton on niin ajankohtaista dokumenttiteatteria kun voi vaan olla. Tuntuu että juuri viimeisten parin viikon aikana on mediassa ollut tosi paljon esillä vaateteollisuus, ja sen ongelmat. Tai ovatko ne jutut sitten vaan enemmän tarttuneet omiin silmiini, mene ja tiedä. Tähän saumaan kuitenkin käsikirjoittaja ja ohjaaja Riikka Kuneliuksen väitöskirjatutkimus ja sitä sivuava teatteriesitys iskee sopivasti. Esitys, sen taustatyö ja jokaista näytöstä seuraava yleisökeskustelu tuovat materiaalia väitöskirjaan.

Tutkimus tarkastelee teatterin mahdollisuuksia toimia yhteisen ajattelun tilana. Voiko teatteri auttaa meitä luomaan yhteyden ihmisiin, joiden elämään jokapäiväinen kulutuskäyttäytymisemme meidät kietoo mutta joita emme arjessamme kohtaa? 

Tutkimusasetelman keskiössä on aihetta käsittelevä teatteriesitys sekä sen jälkeen toteutettava yleisökeskustelu, joka on yksi keskeisistä aineistonkeruun menetelmistä.

Näistä lähtökohdista siis mennään, vaikka minä katsoin esitystä ennenkaikkea teatterina, en osana tutkimuksentekoa. Mutta aihe kiinnosti, niin tottakai. Ja itsestään selvänä pidin myös osallistua keskusteluun, varsinkin kun itse esitys kesti vain reilun tunnin. Meitä jäi paikalle seitsemän katsojaa, mutta sitäkin aktiivisempaa ja kiinnostavampaa meidän keskustelumme oli. Tunteita ja ajatuksia siis heräsi, mutta en tiedä miten paljon tutkimusaineistoa rönsyävästä jutustelustamme sai kasaan.  Olisin toki odottanut ja suonut että koululaisryhmä olisi jäänyt paikalle myös, koska heidänkin kommenttejaan olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Välimatka oli yksi keskustelumme kantavia teemoja, mihin palasimme aina uudelleen. Globaalissa maailmassamme välimatkat ovat kutistuneet, mutta miten se vaikuttaa loppupeleissä "niiden muiden" ongelmiin? Poissa silmistä, poissa mielestä.

Esityksen aiheena oli siis puuvilla. Sen tuotanto, sen kulutus, sen aiheuttamat ongelmat. Omapohjan pikkuisella näyttämöllä Elisa Salo ja Diana Tenkorang kertovat tarinoita, kantavat ja pukevat t-paitoja ylleen, järjestävät ja lukevat meidän katsojien kirjoittamia puuvilla-aiheisia sana-assosiaatiolappuja, näyttelevät pienen kuvauksen Thomas Sankaran (mm.Burkina Fason ensimmäinen presidentti) ja Blaise Compaorén elämästä. Välillä katsoimme videoklippejä burkinafasolaisten puuvillantuottajien arjesta ja vaikeuksista. Todella silmiä avaavaa, kaikin puolin. Lannoitteet, torjunta-aineet ja siemenet ostetaan kaikki samalta firmalta (velaksi), joka toki myös sitten ostaa puuvillasatosi. Sanelemaansa hintaan. Ja sitten vielä sanotaan että orjuutta ei enää ole, höpön höö. Se on vain muuttanut hieman muotoaan.

Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Katja Muttilainen ja erityisesti valojen käyttö toimi hienosti.

Kysymykset ja ajtukset kieppuvat päässäni. Suomalaiset ovat kokonaan riippuvaisia muualla tuotetusta puuvillasta - mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Mihin me pukeudumme tulevaisuudessa, missä vaiheessa puukuitukangasprosessit ovat? Miten voi tukea köyhiä viljelijöitä ja estää riistoa? Nämä samat kysymykset ja ongelmat pätevät niin moneen muuhunkin, hedelmien ja vihannesten tuotannosta vaikka mihin. Esityksessä nostetaan myös se esiin, että meillekin opetetaan koulussa kehruujennit ja puuvillaplantaasit, mutta ei sitä miksi toiset maat ovat alkutuottajia. Mikseivät he jalosta itse tuotteitaan? Jos länsimaissa farkut maksavat saman verran mitä puuvillanviljelijä saa tonnista (1000 kg) niiden raaka-ainetta, niin jossain on jotain mätää.

100% Cotton herätti syyllisyyttä ja häpeää koko länsimaisen kolonialismiin perustuvan yhteiskunnan puolesta. Se herätti myös tiedonhalua, ja omien kulutustottumusten muutosta. Lopuksi pääsi hipeltämään puuvillaakin. Tämä esitys olisi syytä kaikkien kertakäyttömuodin suurkuluttajien nähdä. Vaikuttavaa.


Kuvien copyright Mikael Ahlfors.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.