Bonfire - The Wandering Bands of Storytelling Sapiens / Helsingin kaupunginteatteri 27.2.2019

Helsinki Dance Companyn uusin tanssituotanto koki ensi-iltansa helmikuun lopulla, tällä kertaa HKT:n Studio Pasilassa. En olekaan hetkeen siellä käynyt. Ohjaajana & koreografina nuori, palkittu ja kehuttu Ima Iduozee, jonka töitä en ole jostain ihmeellisestä syystä ennen nähnyt! Hienoa että tämäkin aukko sivistyksessä on nyt paikattu, ja vielä näin hienolla teoksella. Bonfire:The Wandering Bands of Storytelling Sapiens oli kuudelle tanssijalle loihdittu matka ihmiskunnan historiaan ja tarinankerronnan myytteihin.

Täytyy sanoa että olen HDC:n superiso fani, ja edellinenkin teos Huonosti vartioitu tyttö oli huikean hieno. Varauksetta olen kaikista näkemistäni HDC:n pitänyt kuin hullu puurosta, paitsi täytyy sanoa että Aikuisten joulukalenteri toissa vuonna ei ihan kauheasti iskenyt.

Mutta siis Bonfireen. Kautta aikojen ihmiset ovat kerääntyneet nuotion taikapiiriin kertomaan ja kuulemaan tarinoita. Sitähän mekin nyt teemme, katsomme millaisia tarinoita Iduozee työryhmineen on päättänyt meille kertoa. Tunnissa ehtii kokea melkomoisen matkan, ja kyllä tanssin avulla kommunikointi sujuu oivallisesti. En toki kaikkea ymmärrä, mutta koen sellaisia valaistumisen hetkiä, että näinhän tämä menee. Välillä mennään hitaasti, välillä nopeasti. Tanssijat tulevat ja menevät ja putkahtelevat esille, välillä uusissa asuissa, välillä aika niukasti puettuina. Alkukotomainen savanni ja viidakko muuttuukin kukkasohvaksi ja siinä lötköttäviksi ja hedelmiä pupeltaviksi tyypeiksi. Semmoinen ihmisen kehityskaari matkivasta apinasta sohvaperunaksi on kiinnostava. Aluksi Sofia Hilli valottaa ihmisten ilmaantumista maan kamaralle, kunnes siirtyy itsekin tanssimaan.

Yksi esityksen hienoimmista hetkistä oli Jyrki Kasperin, Mikko Paloniemen ja Heidi Naakan tanssikohtaus kolmistaan. Nostoja, sujuvia liikkeitä ja kolmiodraaman aineksia. Huikean kaunista katsottavaa.

Tykkäsin kovasti miten valon määrä kasvoi ajan kuluessa. Muutenkin Erno Aaltosen valot olivat tärkeät. Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Vilkkuvat ja välkkyvät strobot. Alussa outo olento kamppailee kankaan alla, kuin sikiö kohdussa, tai kuin joku tuntematon alkueliö, ja pääsee sieltä lopulta vapaaksi maailmaan. On niin hämärää ettei yksityiskohtia erota kunnolla. Erittäin elastinen ja jäntevän hoikka Justus Pienmunne saa itsensä kyllä tuhannelle mutkalle.

Ja on tässä lauluakin! Inka Tiitinen laulaa kaiken tanssin lomassa. Iduozee on tehnyt myös Ikuisuuteen-biisin, joka on hieman outo ja absurdi, mutta hieno. Videosuunnittelu (Iduozee ja Aaltonen) on aika oleellisessa osassa teosta. Välillä ne ovat kuin maalauksia jotka heräävät henkiin, ja välillä ne sykkivät levottomasti.

Entäpä sitten Laura Väinölän varsin eksoottiset esiintymisasut! Hörhelöä, paljasta pintaa, alusasua, punaista hansikasta, mustaa huntua. Vaikuttavaa tämäkin, mutta aika hupsuilevaa. Aaltosen ja Väinölän lavastuskin on aika originellia ja antaa hyvän taustan tanssijoille.

Tanssijat ovat kaikki jotenkin orgaanisia, osana luontoa ja osana maailmankaikkeutta. Katsojan mielikuvitus laatii omia skenaarioitaan siitä mitä nämä kokevat ja tekevät. Kokonaisuus oli erikoinen ja kiehtova, molempia yhtäaikaa. En muista nähneeni näin moniuloitteista teosta hetkeen, siis se vuoristorata että tunsin ymmärtäväni ja sitten en taaskaan. Vaikka välillä oli nopeampaakin musiikkia, tanssibiittiä ja jytkettä, jäi Ville Karbellin äänisuunnittelusta ja musiikista päällimäiseksi mieleen hypnoottisuus ja transsimaisuus. Tunnin jälkeen unesta herääminen tähän todellisuuteen oli raskasta; olisin halunnut ehkä jäädä tarinankerronnan ääreen vielä. Ajantajukin katosi; yhtä hyvin esitys olisi voinut kestää kymmenenkin tuntia.

Bonfire on myös aika salaperäinen teos, ja jos mielit päästä osalliseksi tarinankerronnan jatkumoa niin hanki liput pian. Esityksiä ei nimittäin ole enää kuin kuusi.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen (ylin) ja Henriikka Koskenniemi (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Spiraali / Tampereen teatteri 22.2.2019

Kun Tampereen teatteri esitteli kevään uutuksiaan pressitilaisuudessa niin Spiraali nousi sieltä ehkä toiseksi suosikikseni (heti Häpeän rinnalle). Marika Vapaavuori ohjaa, livemusiikkia, sirkusta ja taikuruutta, hypnoosia, Ville Majamaa ja Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita lavalla. Kuulostaa aika hyvältä, vai mitä?

Ja hienoa katsottavaa se olikin kyllä. Uusia, raikkaita ja taitavia esiintyjiä lavan täydeltä ja toki aina yhä ihana Ville, tällä kertaa illan isäntänä ja hypnotisoinnin salat hallitsevana seremoniamestarina. Toimii. Marjatta Kuivaston suunnittelmissa sirkushenkisissä lavasteissa (punaisia samettiverhoja!) kelpaa esiintyä ja Jonna Lindströmin ylenpalttiset puvut ja kampaukset tuovat tuulahduksen glamouria, estradiviihdettä ja historiaa lavalle. Harson takana soittava kolmimiehinen orkesteri (Samuel Arola, Allan Castellanos ja Aleksi Laukkonen) ovat liekeissä, ja Laukkosen loihtima musiiikki todellakin tukee esitystä hienosti. Silmäkarkkia tarjoili myös Mika Hiltusen valosuunnittelu.

Vapaavuori vastaa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin. Välillä tipahdan juonesta kyllä iloisesti kärryiltä; tapahtumien pyörteet ja historiaan sukellukset vievät mennessään niin kovaa ettei hidas hämäläinen meinaa perässä pysyä. Moni mieltää ajan janaksi. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Ihminen syntyy ja kuolee. Mutta mitäs jos aika onkin spiraali? Aikamatkustus voisi olla mahdollista ja uudelleensyntyminenkin. Spiraali leikittelee näillä ajatuksilla, ja kohtaamme monenlaisia henkilöitä ja olentoja matkallamme ajan halki ja toiselle puolelle. Esiintyjät ovat taitavia kyllä, sekä tanssi että laulu että erilaiset temput sujuvat. On sirkustelua ja välillä ollaan Japanissa. On uudelleensyntyneitä hahmoja ja sirkuskarhuja. On rakkautta, ja epätoivoa ja näkijöitä. Tragedioita ja ankeita elämänkohtaloita.

Spiraali on hyvin uniikki katsomiskokemus ja vaikken ehkä täysin tempautunutkaan mukaan tarinaan, niin olin hyvin vaikuttunut kunnianhimosta ja nuorten esiintyjien panostuksesta. Minuun menee ihan täydestä yleisöstä napattu Nico (Jarno Hyökyvaara), kunnes huomaan että hänellä on mikki. Siis siihen asti ihan oikeasti uskon että hän on viaton katsoja, joka vain haluaa tulla hypnitisoiduksi. Taitavaa silmänkääntöilyä tuokin arvonta siis. Nicon, ja myöhemmin myös yleisöstä napattu Annan (Roosa Lehtinen), tarina ja historia on se kehyskertomus mitä seuraamme. Lukuisine rönsyineen. Mutta nämä tarinansäikeet sopivat aika saumattomasti yhteen kuitenkin. Miten samankaltaiset ihmiskohtalot toistuvat ajan spiraalissa liki samankaltaisina, ajasta riippumatta.

Ihmisillä on sisäänrakennettuna ikiaikainen tarinoiden kaipuu ja niitä tarinoita Spiraali kyllä tarjoaa. Ja vitsi millaisia musiikkitulkintoja - I put a spell on you polkaisee käyntiin esityksen ja antaa osviittaa siitä millaisia tulevia musiikkialan ammattilaisia lavalla nähdään.

Kaikki esiintyjät olivat kyllä hyviä, mutta karhun (Heikki Järvinen) mainiot temppuilut ja Ella Nummisen eläytyminen japanilaisen kurtisaanin rooliin vakuuttivat.

Ehkä odotin hieman enemmän sirkusta ja temppuja, mutta sain tilalle musiikkia, tarinankerronnan taikaa ja eri aikakausien maailmoja. Ja huikean hienon karhun ja tytön tanssin! Veitsenheittoa! Esityksen taikakonsulttina käytettyä Jose Ahosta olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän. Varsin hienosti muuten vinkataan alussa matkapuhelinten sulkemisesta. Kuinka moni haluaa riskeerata puhelimensa liekehtimisen, kysyn vaan!

Jos haluat nähdä hieman erilaisen esityksen, suuntaa Tampereen teatterille. Spiraalia esitetään huhtikuun alkuun asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Medusan huone / Q-teatteri 21.2.2019

Jos Saara Turunen onnistui viettelemään sinut edellisellä Q-teatterissa esitetyllä menestysnäytelmällään Tavallisuuden aave, niin tykkäät taatusti myös uudesta Medusan huoneesta. Aavettahan esitettiin loppuunmyydyille katsomoille vielä jatkokaudellakin, ja se oli Lea-palkintoehdokkaana vuoden parhaasta näytelmästä.

Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.

Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.

Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.

Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.

Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.

        

Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.

Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.

Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.

Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.

        

Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.

Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.

Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.

Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.

Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.


Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Feeri / Tampereen työväen teatteri 17.2.2019

Valitettavasti Feerin ensi-iltaan 8.2. en influenssan takia päässyt, ja se harmitti. Onneksi tätä Teatteri Quo Vadisin, TTT:n ja ruotsalaisen Teatteri Sydänkävyn yhteistuotantoa esitetään myös sunnuntaisin, niin kiireisempikin teatterissakävijä ehtii katsomaan! Vaikka sali oli puolillaan, niin sitäkin innostuneempia tämä lähinnä lapsista muodostunut katsojaporukka oli.

Ja miksipä ei olisi ollut, koska tämä oli niin lämminhenkinen ja viihdyttävä esitys. Lastenteatteria parhaimmillaan siis. Minerva Kautto ja Maija Rissanen pelaavat hyvin yhteen kahtena pikkutyttönä jotka kohtaavat unimaailmassa, Feerissä. Sinne pääsee kun nukahtaa, mutta ei se ole unta. Siellä tapahtuu outoja asioita. Feerissä voi valita uuden nimen, tai nimetä muitakin juttuja uudelleen. Käteen ilmestyy pulla kun sen nimen sanoo. Kiepin avulla pääsee kulkemaan, mutta se vaatii toisen ihmisen ja tämän silmän avuksi. Mutta luuppiin ei saa joutua! Eikä mielellään myös liimaantua. Pois Feeristä pääsee kikattamalla tai pissaamalla (tämä tietysti herätti paljon kikatusta katsojissa).

Per Van den Bergin suunnitteleman lavastuksen muodostavat pystyyn nostetut sängyt, joissa tytöt heräilevät ja nukahtavat, ja pujahtavat sieltä Feeriin. Kiva joskus katsoa esitystä lavaa tästäkin vinkkelistä. Ihana yksityiskohta on myös valvemaailman käsinuket, varsinkin hömppä Rekku-koira. Yleisö pääsee myös hieman osallistumaan, eli hyräilemme hetken että saadaan unettomuudesta kärsivä tyttö nukahtamaan, takaisin Feeriin kaverin luokse. Tytöt tekevät erilaisia kokeita, ja vaikka Feerissä muistaa mitä normaalimaailmassa tapahtuu niin toiseen suuntaan se ei toimikaan. Paradigman muutos on muuten se juttu!

Marjaana Mutasen suunnittelemat ihanan pastellinsävyiset vaatteet ovat kuin Peppi Pitkätossun Huvikummusta, ja muutenkin tyttöjen look tuo mieleen Pepin. Ei huono esikuva kenellekään.

Tämä esitys on syntynyt näyttelijäporukan (mihin kuuluu myös Kolina Van den Berg kolmantena; porukasta aina kaksi kerrallaan on lavalla) ja ohjaaja Otso Kauton kanssa yhdessä improvisoiden. Käsikirjoitus syntyi näiden improvisaatiosessioiden tuloksena. Metodi toimii hyvin ja kieli on ihanaa leikittelyä, suuhun sopivaa ja yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin kivoja jippoja tarjoavaa.

Mikä esityksessä on ihan parasta on se lämmin ystävyys näiden tyttöjen välillä. Ainakin toinen on siellä oikeassa elämässä kovin yksinäinen, ja Feeristä löytyy hengenheimolainen, jonka kanssa hassutella ja jonka kanssa jutella - tai olla ihan hiljaa. Pitää myös uskaltaa tehdä asioita, vaikka ne vähän ehkä aluksi pelottaisivatkin. Minuun kolahti eniten se ajatus, että kun koskee toista niin mistä sitä tietä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Pätee niin hyvään ystävään kuin rakastettuunkin muuten.

Melkein jo tulee haikea loppu kun ystävysten polut erkanevat Feerissä, mutta sitten tapahtuu ihana yllättävä käänne! En kerro siitä sen enempää - menkää itse katsomaan. Esitykset jatkuvat vielä huhtikuussa ja lokakuussa Työviksessä. Erityisesti tämä on tarkoitettu 4-8 vuotiaille, mutta kyllä aikuinenkin tykkäsi.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lux Royal / Circus Ruska Festival, Kuivaamo 16.2.2019

Tämän vuotisen Circus Ruska Festivalin päätti (ennen Festivaaliklubia) mystinen Lux Royal. Ja mitä ihmettä me saimme nauttia kaiken lopuksi? Kolmen muusikon sirkusesityksen vai kolmen sirkustaiteilijan konsertin? Vai jonkun kombinaation tästä? Mene ja tiedä, mutta katsomossa kiemurreltiin naurusta kun Matias Salmenaho, Helmut Nünning ja Julien Heurtel pääsivät vauhtiin. Mulle tuli mieleen joku vanha mustavalkoinen slapstick-leffa, jossa hölmöillään ja hömpötellään ja kaikki menee pieleen.

Heurtel on liilaan veluuritrikoohaalariin pukeutunut rumpali, joka epäonnisesesti ei oikein etene rumpalinhommissaan. Soittimet kun viedään alta. Nünning on vähän Rik Mayallin oloinen tyyppi joka kiusaa yleisöä tekemään omat siivoushommansa, ja kerkeää sitä vähän läskibasson varteenkin. Instrumenttejä vaihdellaan vähän lennossa. Salmenaho on se kolmas heppu, joka koittaa jongleerata, soittaa myös bassoa, pyörittää vannetta, riisua vaatteita... Enpä ole muuten koskaan nähnyt bassoa soitettavan tällä tavalla, kahteen mieheen, yläilmoissa, tasapainoillen. Soittimia myös vaihdetaan lennossa. Lopulta kaivetaan myös haitari esiin ja vedetään Satumaata! Ja joka väliin jongleeraushommia. Onnistuupa myös seitsemällä keilalla hetkisen - hienoa!

Esitys oli vajaan tunnin mittainen ja sitä mitä luvattiinkin: yllättävä. Välillä tuntui että mitä tahansa saattoi tapahtua seuraavaksi. En ehkä niin hillittömän innostunut ollut kuin suurin osa yleisöstä mutta olin hyvin viihdyttynyt. Taiutavia ja monipuolisen lahjakkaita heppuja tämä kolmikko, mutta esityksessä ei välillä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Ehkä se oli just se juttu?!

Ja kun etsin netistä kuvia tähän juttuun niin huomasin Lux Royalin olevan pölynimurimerkki.

Lämmin kiitos Cirkus Ruska Festivalille ihanasta päivästä!


Kuvien copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaaos Kaamos: Babel Glöm / Cirkus Ruska Festival, Kuivaamo 16.2.2019

Yleisöä valuu sisään katsomoon. Lavalla kuusi akrobaattia kuljeskelee, kuin juhliin valmistautuen ja me olemme heidän odottamansa vieraat. Kun katsojat ovat löytäneet paikkansa, alkaa show. Ja millainen show se onkaan! Henkeäsalpaavan lennokasta akrobatiaa tykitetään tunnin verran. Tämä monikansallinen Kaaos Kaamos on mieletön ryhmä - musta tuli kertaheitolla fani.

Babel Glöm on yhtä biletystä alusta loppuun. Välillä tehdään eläviä kuuden hengen kasoja, josiat voi turhaan koittaa mönkiä pois. Kasa on kuin suuri orgaaninen olento. Välillä lennellään ilmojen halki, välillä kahvitellaan ja tarjoillaan katsojillekin keksejä. Tällä porukalla on tosi hauskaa keskenään, ja se ilo tarttuu katsomoonkin. Temput on viimeisen päälle mietittyjä ja harkittuja, ja silti mokia sattuu. Eikä haittaa yhtään, päinvastoin! Uusi yritys, ja johan onnistuu. Magnesiumjauheen annostelusta on tehty oma hauska ohjelmanumeronsa, jota nähdään eri variaatioilla monta kertaa. Nähdään trikkaukseen vivahtavia lattialiikkeitä, hienoja kahden ja kolmen hengen pyramideja ja torneja. Mimmit poseeravat machomeiningillä, lihaksiaan esitellen. Eikä mitenkään turhaan, sillä kyllä heiltä sujuu isojen miestenkin kantaminen paikasta toiseen!

On elävää keinulautaa, naispuolisten kollegoiden heittelyä ja kopittelua, vapaapainiottelua ja toisille kuittailua, hyvässä hengessä. Temponvaihtelut esityksessä ovat kiinnostavia. Rytmitys ja yleensäkin se improvisoidun ja spontaanin esityksen illuusio, vaikka tämä on kaikkea muuta. Tunnin mittainen esitys saa kyllä melkein katsojaltakin hien pintaan. Kaaos Kaamos ei ole pelkästään teknisesti hirvittävän pätevä porukka, vaan se pilke silmäkulmassa ja ilo tehdä akrobatiaa tuo esitykseen ihan oman lisänsä. Sitä katsellessa suupielet menee väkisinkin hymyyn. Katsominen on todellinen nautinto.

Työryhmällä on erilaisia taustoja, akrobatiasta tanssiin, ja tässä teoksessa kaikki saavat näyttää vahvinta osaamistaan. Erika Ahola, Johan Sjölund, Elisabeth Künkele, Perry Rudolph, Anouck Le Roy ja Erik Glas ovat taitavia, ennenkaikkea yhdessä, mutta myös erikseen. Ohjaaja Albin Warette luotsaa ryhmää taiten; kaikilla on myös omaa tilaa ja ryhmä toimii saumattomasti yhteen. Sellainen yhdessä tekemisen ilo ja... sanotaanko yhteisöllisyys on tämän esityksen juju. Luottamus toiseen, että kyllä se ote pitää ja kyllä se saa kiinni. Ja niin saakin. Vaikka välillä tuntuu menevän tooooosi täpärälle.

Kaaos Kaamoksen meno on teknisesti taitavaa ja iloista. Saattaa näyttää helpolta, mutta kyllä näemmä hiki tulee. Tämmöisiä esityksiä lisää!


Kuvien copyright Einar Kling-Odencrants
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Makeshift Company: Insomniac's Fable / Circus Ruska Festival, Kuivaamo 16.2.2019

Suomalais-brittiläinen Makeshift Company vetäisi mielenkiintoisen yhdistelmän tanssia, sirkusta ja heijastettuja puupiirroksia. On hienoa kun joku keksii yhdistää erilaisia taiteenaloja, ja semmoinen miksaus oli päivän teema muutoinkin. Mutta Makeshift Co yhdisteli kolmea taiteenalaa Sakari Männistön ja Emma Listerin luomassa teoksessa Insomniac's Fable.

Tanssija Emma Lister ja sirkustaiteilija Sakari Männistö ovat unimaailmassa, tai onko se pelkästään jälkimmäisen unimaailma. Mene ja tiedä, mutta suuria tunteita koetaan. Valosuunnittelu (Eero Auvinen) on iso osa esitystä, valoja siirrellään ja yhdessä ison, liikuteltavan harsokankaan kanssa niillä luodaan toisia maailmoita ja outoja tunnelmia. Unenomaisuutta. Varjot heijastuvat kankaaseen, ja luovat omia maailmoitaan.

Mies jongleeraa, tanssii, koittaa tehdä vaikutuksen naiseen. Tanssissa näen heijastuksia baletista, mutta enimmäkseen tämä on modernia menoa. Harsoon heijastetaan myös hienoja grafiikoita. Lintuja Hitchcockin hengessä, susi, yksityiskohtia luonnosta. Nämä ovat cornwallilaisen grafiikkapajan ja taituri Angela Annesleyn luomuksia vartavasten tähän produktioon.

Se mikä on todella upeasti tehty on piirroksen ja oikeiden ihmisten "sulautuminen" yhteen. Siis miten harson takana oleva ihminen on synkronisoitu siihen heijastettavan piirroksen kanssa. Piirros todellakin muuttuu eläväksi! Tässäkin taiten kohdistetut spottivalot ovat apuna. Valot ja varjot, niiden leikki ja muuntelu rytmittää kaikkea hienosti. Ja se miten esiintyjien sijoittelu suurentaa ja pienentää varjoja dramaattisesti.

Musiikki on monimuotoista; bluesia, tanssibiittiä, barokkihenkistä vanhaa musiikkia, Dream a little dream of me soi alussa, ja lopussa, markkeeraten kai uneen vaipumista ja sieltä heräämistä. Välillä musiikki on elokuvamaisen uhkaavaa. Pari tanssii yhdessä, välillä sensuellisti, välillä räväkämmin, mutta ilmassa väreilee se että he eivät saa olla yhdessä kauaa. Lähteminen ja luopuminen on läsnä heidän ollessa yhdessäkin.

Aika vinkeää, vaikka hetkittäin musiikki oli niin unettavaa että vajosin jonkunlaiseen transsinomaiseen tilaan. Jongleerausosiot eivät olleet niin näyttäviä, varsinkaan Jay Gilliganin esityksen jälkeen. Silti kokonaisuus oli niin uniikki yhdistelmä, että sillä ei ollut niin väliäkään.


Kuvien copyright Makeshift company
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jay Gilligan: Melodic Objects / Circus Ruska Festival, Kuivaamo 16.2.2019

Sirkus Ruska Festival on siirtynyt takaisin alkutalveen, ja hyvä niin. Päällekkäisyys Tampereen Teatterikesän kanssa toi varmaan synergiaetuja, mutta minusta se jäi hieman kyllä Teatterikesän varjoon. Ja nyt kun Hiedanrannan Kuivaamosta on saatu noin hyvät tilat niin mikä ettei festaria voisi helmikuussakin pitää. Tosin Hiedanrantaan on hankalampaa ehkä tulla kun moneen muuhun paikkaan, ainakin julkisilla matkustamalla joutuu kävelemään tovin.

Tänä vuonna perjantaina nähtiin kaksi esitystä, jotka valitettavasti missasin muiden menojen vuoksi, ja lauantaina neljä, jotka ilokseni näin kaikki. Kiinnostava kattaus kansainvälisiä tähtiä ripauksella kotimaisuutta.

Lauantain aloitti amerikkalinen jonglööritähti Jay Gilligan show'llaan Melodic Objects Nykyään Ruotsissa asuva ja vaikuttava mies veti vajaassa tunnissa valloittavan musiikkipitoisen esityksen, jossa yleisökin pääsi vähän mukaan. Eittämättä mies on varsinainen jongleerauslegenda, ja sehän se tämänkin esityksen selkäranka on. Jongleerausta pehmeillä palloilla, renkailla, keiloilla. Mutta se esityksen juju ja jippo on musiikki, ja musiikin luominen. Osa tulee nauhalta, ja haasteellista  rauhoittavaa linnunlaulua olisi muutenkaan tuottaa. Mutta osa äänistä ja rytmeistä tehdään itse, paikan päällä. Erilaisia mikrofoneja, ja mitä lie tietokoneohjelmia hyväksikäyttäen.

Jay äänittelee omia taputuksia ja ääniään, mutta myös yleisöltä mm. hello-sanaa. Niitä sitten miksataan ja muokataan ja lisätään musiikkipohjaan. Ja sitten tämän juuri luodun musiikin tahdissa jonglööri tekee taikojaan! Käsittämättömän hienoa ja uniikkia. Tuli mieleen muutamien vuosien takainen Olafur Arnaldsin konsertti Savoy-teatterissa, missä hän äänitteli yleisönkin ääniä ja samplasi mukaan omaan musiikkinsa.

Katsojat istuvat liki henkeä pidättäen, pysyykö rytmi, pysyykö kaikki kasassa. Esiintyjä siirtelee mikkejä, piuhoja ja systeemejä, painelee läppärin, kännykän ja luupperin namiskoja. Hyvin kaikki tämmöinen tekninen säätö oli osa esitystä, ja antoi sellaisen kotikutoisen fiiliksen tähän. Tavalliset arkivaatteet korostivat tätä. Nyt ei briljeerata esiintyjän asuilla tai ulkoisilla jutuilla lainkaan. Jay ei ole se stara tässä (paitsi että tietenkin on) vaan ne äänet ja rytmit yhdistettynä hypnoottiseen jongleeraukseen.

Saako tässä kohtaa tunnustaa että sirkuslajeista jongleeraus ei ole mun suosikkeja. Mutta kun siihen otetaan tämmöinen uusi lähestymiskulma niin kyllähän tätä ilokseen katsoo.

Sen lisäksi että tässä esityksessä musiikki on isossa osassa, niin saamme nähdä myös aika uniikkeja jongleerauspallojakin. On niitä minkä perässä on narua tai nauhaa. Ja niitä mitkä on sidottu siitä nauhasta kiinni johonkin, ja sitten kun palloja heittelee sopivassa järjestyksessä niin tulee "kutoneeksi" jotain. Ja sitten oli sellaisiakin palloja mistä purkautuu värikkäitä nauhanpätkiä kun niitä heittelee. Jongleerauspallot voivat myös olla ontot ja täynnä konfettia - mukavastihan se sieltä varisee pallojen lennellessä ilmojen halki. Kaikkea uutta ja hienoa! Tai uutta ainakin minulle.

Paikoitellen esitys muistuttaa nykytanssiesitystä, kun pitkänhuiskea mies heittelee esineitä ilmaan ja liikkuu rytmisesti ja keskittyen, monimuotoisen musiikin tahdissa. Kellontarkat, paikoitellen robottimaiset liikkeet vievät myös ajatukset tanssin maailmaan.

Osa näistä teknisistä härveleistä ja härpäkkeistä ovat kuin tieteiselokuvasta. Sekin antenni mikä ujeltaa kun käsi tms menee lähemmäksi, olisiko ollut Moogin Theremini, siltä se ainakin näytti. Miten kukaan keksii rakentaa sirkus/jongleerausesityksen tämmöisten varaan, en käsitä. Pölynimurin kyllä tunnistin, ja sitäkin käytettiin apuvälineenä yhdessä numerossa.

Kyllä, totaalisen uniikki esitys, ja todentaa hyvin tämän lainauksen todeksi (teksti Circus Ruska Festivalin sivuilta):

Melodic Objects on tribuutti maailmankuululle “The Flying Karamazov Brothers” -jonglööriryhmälle, joka havaitsi että:  ”Jongleeraus on sarja tapahtumia: heittoja ja kiinniottoja, jotka tapahtuvat sidoksissa aikaan. Samalla tavalla myös musiikki on sarja tapahtumia, säveliä jotka piirtyvät ajan jatkuvuuteen. Musiikissa tätä suhdetta ajan ja tapahtuman välillä kutsutaan rytmiksi. Sama termi rytmi pätee kyseiseen suhteeseen myös jongleerauksessa. Loogisesti siis, jos A=B ja B=C, niin A=C… eli jongleeraus on musiikkia!”

Meidän seniorisohva tykkäsi kovin, ja niin tuntuivat tekevän muutkin katsojat. Vauhdikas, uniikki ja hieno startti lauantaille.


Kuvien copyright ylempi jostain islantilaiselta festarilta, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuntematon leijona / Grus Grus teatteri & Turun kaupunginteatteri 14.2.2019

Eipä sitä lavalle tarvita kuin yksi mies ja yksi leijona. Sillä saa jo aikaan varsin toimivan, napakasti kantaaottavan ja helkkarin hauskan esityksen. Ishmael Falke on tämä mies, ja lavakumppanina on ei enempää eikä vähempää kuin Suomen leijona, siis se vaakunaeläin. Tuntematon leijona sai ensi-iltansa Tehdas Teatterilla jo viime keväänä, mutta enpä silloin kerennyt paikan päälle. Onneksi nyt sitten kolme lisäesitystä Turun kaupunginteatterin pikkiriikkisellä Sopukka-näyttämöllä että minäkin pääsin katsomaan.

Sitä on välillä varsin hyvä että joku ronkkii ja tonkii ja sohii suomalaiseen sielunmaisemaan, kansallisiin (kipu)pisteisiin ja ikonisiin symboleihimme. Ishmael Falke on oivallinen henkilö juuri tähän. Tel Avivissa syntynyt, mutta Suomessa ikuisuuden asunut nukketeatteritaiteilija ja kulttuurin sekatyöläinen on mukana ollut kymmenissä esityksissä monenlaisissa hommissa, ja tullut tutuksi niin minulle, turkulaisille kuin kansainvälisille yleisöille.

Tämä esitys on stand-up duetto nukketaiteilijalle ja kansalliselle symbolille. Kyllä sen voi niinkin ilmaista. Falke on hoonosti soomea puhuva siivooja, joka törmää vaakunasta irti vääntäytyvään leijonaan työkeikallaan. Tästä seuraa tunnin mittainen dialogi, missä leijona kertoo (sujuvalla suomella toki) kokemuksistaan ja elämästään, ja siivooja kyselee ja ihmettelee. Leijona tarinoi leppoisan tuttavallisesti, ja muistelee elämäänsä Afrikassa, lauman alfauroksena. Kunnes joutui vaakunaan killumaan, eikä kelvannut normaalit leijonapuuhat siihen. Nukkuminen, syöminen ja paneminen olisi sujunut paljon paremmin, kuin kiemuraisessa asennossa poseeraus, sapelin päällä tasapainoillen ja miekka suun lävistäen. Mutta miksi se sitten tuli Suomeen, jäänyt lämpimään Afrikkaansa? Väärin lupauksin, tietysti - ei ole vielä luvattua naarasleijonaa kumppaniksi löytynyt.

Parhaat esitykset vievät katsojan tunteiden vuoristoradalla, hillittömästä naurusta liki kyyneliin. Tämä on juurikin sellainen esitys. Kun leijona kertoo hännälleen iltasatua byrokratiametsästä outoine asukkaineen, tai kun se tarinoi karkumatkastaan Ruokolahdelle (jossa kohtasi mm. Dannyn!) tai miten muumipeikko maistui raejuustolta sen päätyessä leijonan kitaan. Ei voi kun tyrskiä ääneen naurusta. Huikea Suomi100-teemainen räppi viihdyttää, myös katsomon vallanneita nuoria. Suomi-kliseet saavat huutia (Aalto-jakkarallla kanteleella soitettu Kalliolle kukkulalle, vaikka hieman muutetuin sanoin) ja Jeesus-myytti samoin. Osa jutuista on niin nerokkaista, että oivallus tulee pienellä viiveellä (miten Jeesus paransi Marian "haavan").

Kuulemme lopulta totuuden leijonan elämästä ja menneisyydestäkin. Se raastaa sydäntä.

Falke on taas kerran aivan lyömättömän taitava esiintyjä. Siivoojan roolissa hän on kömpelö ja jotenkin reppana, mutta leijonana pörheä ja pätevä, totuuksia laukova nykymaailmanmenon kriitikko. Huutia saavat niin maahanmuuttoasiat kuin nykypolitiikka.

Kyllä sitä tietysti on joskus pohtinut miksi vaakunaeläimemme on tuontitavaraa. Olisihan meillä ollut jaloja metsäneläimiä vaakunaan omastakin takaa, ilmeisimmistä karhusta ja hirvestä vaikka ilvekseen, suteen ja miksei haukeenkin. Ehkäpä nämä suomileijonariipusta kaulassaan kantavat nahkapäät voisivat joskus pohtia tätäkin puolta - vaakunaeläin onkin maahanmuuttaja!

Sanomattakin lienee selvää että tämä esitys kannattaa katsastaa mikäli kohdallenne osuu. Asiahan ei mitenkään vanhene, vaikka Suomi täyttikin jo 100 vuotta - ja vaakunaleijona enemmänkin.


Valokuvien copyright Rewan Black Bor.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta ja tuntematon sotilas / Tehdas Teatteri 1.2.2019

Tämä oli niin kiehtova konsepti, että pakkohan se oli mennä katsomaan miten kaksi klassikkoa yhdistyy. Linnan Tuntematon sotilas ja Tšehovin Kolme sisarta. Kumpikin tuoreessa muistissa (katselin juurikin Louhimiehen viisiosaisen tv-version Tuntemattomasta, ja Kansallisteatterin Kolme sisarta joulukuussa). Nyt asialla siis Tehdas Teatteri ja Tommi Silvennoinen (ohjaus ja dramaturgia) - Kolme sisarta ja tuntematon sotilas kuulostaa ihan loogiselta yhtälöltä.

Ensimmäinen ajatus esityksen jälkeen oli se että vuoden absurdeimman näyttämöteon palkinnon voisi jakaa jo nyt. Meinaan en vieläkään oikein käsitä mitä ihmettä sitä tuli nähtyä lavalla. Lavalla on venäläisyyttä henkivää esineistöä (maatuskanukkeja, samovaareja, saatte varmaan vaikutelman) ja erilaisia instrumenttejä. Ja matalia pöytiä. Viisi ihmistä puuhailee kaikenlaista (pelaa pasianssia, lukee kirjaa). Joku haluaa Moskovaan. Hillitön musiikki tempaa kaikki mukaansa ja siitä alkaa pitkä vaellus.

Vaellus josta tulee mieleen se Peppi Pitkätossu-kirjan kohtaus, missä Peppi, Annika ja Tommi leikkivät Huvikummussa leikkiä missä ei saa koskea lattiaan. Nämä tyypit kiemurtelevat elävän mittarimadon lailla eteenpäin, yhtenä viisipäisenä massana. Ihmiskasa etenee hitaasti ja höpöttelee ja tunnelma muistuttaa jopa orgioita.

Koko esityksen dialogi on absurdia, siinä sekoittuu Linna ja Tšehov ja heidän luomat hahmonsa. Ehkä molemmissa teoksissa yhteistä on kaipuu Moskovaan? Tai ei kai suomalaiset sotilaat ihan Moskovaan asti kuitenkaan halunneet, Petroskoihin vaan.

Välillä joku menee soitinten luo, musisoidaan hetki. Punkahtavaa menoa, välillä jazzahtavaa, monenmoista. Pelataan korttia, kaihotaan Moskovaan. Katsoja (ainakin minä) vaipuu transsinomaiseen tilaan. Antti-Juhani Mannisen monimuotoinen äänisuunnittelu on kutkuttavaa ja melkein tajuntaakin laajentavaa. Tunti ja vartti mennään ilman väliaikaa. Onneksi ilman, koska se olisi tuonut oudon ja tarpeettoman keskeytyksen tähän trippiin.

Esitys on absurdi, mutta kaikessa outoudessaankin varsin viihdyttävä. Haitarin ja pelikorttien avulla saadaan tehtyä kummallisia installaatioita. Enemmän tämä kai joku teatraalinen performanssi on kuin näytelmä perinteisessä merkityksessä. Hypnoottinen, sekava ja uniikki ovat ainakin termejä mitä tuli mieleen. Kaikki esiintyjät pistävät itsensä likoon, varsinkin fyysisesti. Seidi Haarla, Antton Kainulainen, Jukka Kittilä, Sofia Molin ja Nanna Mäkinen ovat monipuolisesti lahjakas joukko.

Antton Kainulainen on suunnitellut myös esityksen valot, jotka varsinkin loppuhuikennuksessa likipitäen sokaisevat.

Katsominen on hetkittäin haastavaa ja vaikeaakin, mutta ehkä sitä kannattaa vaan heittäytyä ja antaa mennä. Ei kaikessa tarvitse olla alkua, keskikohtaa ja loppua, draaman kaarta ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan. Sitä voi vaan kokea. Kokemuksia kannattaa mennä hankkimaan Tehdas Teatterille 3.3. asti. Mieli auki ja menoksi - voit päästä Moskovaan asti...


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.