Merimonsterit / Tampereen työväen teatteri 19.10.2023

Haa, taas uusi lapsille, lapsenmielisille ja ylipäätään koko perheelle suunnattu musiikkipitoinen näytelmä sai kantaesityksensä. Merimonsterit yhdistää Markus Fageruddin monipolviset sävellykset ja Laura Ruohosen mainiot tekstit kutkuttavan hauskalla tavalla. Tarjolla on monenmoista ja mikä parasta, Merimonsterit sopii sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti huippuluokan esitys on ennenkaikkea viihdyttävä, mutta myös pienenpienen opetuksen sisältävä. Vaan opetuksista viis, sitä voi vaan heittäytyä erilaisten hirviöiden ja proffien matkaan ja nauttia menosta!

Laura Ruohosen ohjaama Merimonsterit esittelee meille kaksi hupsua professoria. Professori Pii (Anna Kuusamo) on eläinrakas ja enemmän jalat maassa -tyyppi kun taas professori Emeritus (Marc Gassot) on perinteisen hullun tiedemiehen prototyyppi. Hienosti tämä kaksikko täydentää toisiaan, niin ammatillisesti kuin pölhöilyssäkin. Ja sitä onkin luvassa, pölhöilyä nimittäin! 

Esityksessä jahdataan erilaisia monstereita, niin maan päällä kuin meren syvyyksissä. Proffat mennä viilettävät tukka putkella, on omituisia kojeita ja laitteita. Unohtamatta aivan mielettömän symppiksiä ja taitavasti toteutettuja merihirviöitä. Erika Kallasmaan luomat hirviöt ovat monimuotoisia ja valmistusmateriaaleina on ties vaikka mitä: lastenvaunuista soputelttoihin ja sateenvarjoihin. Joraava jenkki Hammurapu, huijarihai, muusa meduusa ja todella tamperelainen verimerimakkara, näitä piisaa!

Juoni alkaa näin: Horribulli Petrus on herännyt, haljennut ja häippäissyt ja sitä nyt koitetaan pyydystää. Monin eri tavoin ja metodein. Siinä missä Emerituksella meinaa lähteä homma lapasesta ja ammattimaiseen kunniahimoon yhdistyy jo hieman kuolemattomuustavoitteita, niin pitää Pii jalat maan pinnalla, tai meren pohjassa. Yhteistyö on enemmän ja vähemmän saumatonta, kumpikin kyllä puuhailee omiaan toisen selän takana. Aika hersyviä tyyppejä ja Kuusamo & Gassot kaksikko pistelee parastaan. Mukana on paljon verbaalista komiikkaa ja iloittelua, mutta myös fyysisen näyttelemisen parhaita paloja. Monsterit oikeasti heräävät eloon näiden (ja muiden) taitavissa käsissä, näyttämömiehille myös kiitos!

Sanaleikit ovat hykerryttäviä ("Pii tunnetaan kaikissa ympyröissä") ja niistä saa kyllä tosi paljon iloa, ehkä varsinkin aikuinen. Monipäinen hydra Pluteus lastenvaunuissa on sellainen jonka veisin kotiini heti, vaikkakin kasvaessaan ei ole ehkä enää niin symppis. Yleisöä osallistetaan sopivasti, ja yksi beigeen pukeutunut (onnekas?) lapsi pääsee syötiksi mukaan lavallekin. Seikkailua ja suvantokohtia on sopivassa suhteessa.

Musiikki on monipuolista, funkista lattarirytmeihin ja mahtipontisiin balladeihin. Rytmikästä menoa ja musikaalinen yksisoluinen Aino Rättyä tarjoilee sitä meille omista sfääreistään. Samalla hän myös kivalla tavalla on mukana esityksessä, eikä linnoittaudu soitintensa taakse. Ah, tykkäsin! Lisäksi vielä miten mainioita ääniä tuo ihminen osaa tuottaakaan, käsittämätöntä! Osa musiikista oli ennakkoon nauhoitettu laivaston soittokunnan kanssa.

Ksenia Peretrukhinan lavastus moninaisine yksityiskohtineen (upea laboratorio!) ja Matias Ojasen projisoinnit yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi missä proffien ja hirmuisten hirviöiden on kiva loikkia (vyöyryä, rullata, liukua...). Jaakko Siraisen monisävyiset valot ja Niklas Vainion äänet muodostavat merellisiä maisemia. Upeita lokkeja ja rauskuja, katosta roikkuvia rysiä, sukeltavia proffia, katosta riippuuva eläingalleria. Tuulettimet ja harsokankaat viimeistelevät hienon näyttämökuvan. Kyllä kelpaa katsella.

Pikanttina yksityiskohtana pakko mainita Eino Salmelaisen näyttämön seinille ripustetut upeat vanhat merimonstereita kuvaavat taulut! 

Parhaissa koko perheen teoksissa on huomioitu kaikki katsojat. Merimonsterien ikäsuositus on 5-100, ja se on oikein passeli suositus. Tämä on hullutteleva ja hillittömän hauska, ja kutkutteli ainakin minun nauruhermojani juuri sopivasti. Vajaalla kahdella tunnilla on myös sopivan mittainen esitys niille nuoremmillekin katsojille. Suositus koko perheelle.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Apo Apponen / Teatteri Siperia, Nokian Kerhola 11.2.2020

Teatteri Siperian uusi lastennäytelmä Apo Apponen sai ensi-iltansa jo marraskuun alussa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. Tänä vuonna se on kiertänyt ahkerasti pitkin poikin Pirkanmaata. Rullaan en koskaan kerennyt, mutta onneksi kiertue osui myös Nokialle, osana lasten Pirkkaset-festivaalia. Niinpä varasin ilmaisen lippuni hyvissä ajoin, ja suuntasin Nokian Kerholaan, ison lapsijoukon vanavedessä.

Apo Apponen perustuu Juhani Känkäsen lastenkirjoihin ja se kertoo samannimisestä aika vallattomasta poikaviikarista (Tuukka Huttunen) joka tuo vähän mieleeni Eemelin. Kuusivuotias Apo asuu äitinsä, isänsä, pikkusiskonsa ja kurittoman koiransa Käpälämäen (Maiju Saarinen) kanssa. Esitys alkaa jo aulassa kun Apo ja Käpälämäki kirmailevat ja leikkivät piilosta innokkaiden lasten seassa. Iloinen kirmailu jatkuu salin puolella, nin esiintyjien kuin katsojienkin taholta. 

Lastenteatteriesityksissä ehkä hauskinta on yleisön spontaanit reaktiot. Nytkin kun Apo pohtii ettei halua siivota, niin katsomosta kuuluu: ”Älä sitten siivoa, mene sänkyyn piiloon!”. Interaktiivisuus oli muutenkin valttia, sillä siivouspulmaansa Apo rekrytoi katsomosta kolmea vapaaehtoista. Lavalle saapuu valitut kolme, mutta myös neljä ylimääräistä innokasta. Seitsemälle kandidaatille pidetään työhaastattelu, ja yksi valitaan sitten siivoamaan, tai hänkin vähän niinkuin valitsee itse itsensä. Mahtoikohan katsomossa moni äiti ja isä toivoa vastaavaa siivousintoa kotonakin?

On muuten mahtavaa että on lauantai, ja voi tehdä mitä vaan. Kunhan ensin on saatu sankari hereille. Kyllä Käpälämäki kaikkensa tekee, ja katsojat hihkuvat innosta. Harmi vaan ettei keksi mitään tekemistä. Onneksi Apo Apponen keksii kyllä puuhaa. Välillä voi kuunnella Höpinätötterön hauskaa musiikkia ja joratakin.

     

Siivoamishommien lisäksi esityksessä syödään puuroa (josta se siivoamistarvekin syntyi) ja siihen liittyy olellisesti Kaaro Puttonen, jonkunlainen eläväksi muuttunut puuroheppu, ketä Riikka Papunen ansiokkaasti tulkitsee upeassa puuroasussaan. Aamupalakeskusteluun liittyy myös eräs pieni katsoja: "minä syön vain köyhiä ritareita"! Lisäksi Apo ja käsinukkepapukaijansa Kakka Duu päättävät karata merille, kunhan ensin on Maukka perustoukkana rummutettu angstit pihalle. Matkalla tavataan tietysti monenlaisia ”alkuasukkaita” ja kysellään monilta Do you speak?

Näyttelijäkolmikko on kyllä varsin muuntaumiskykyinen ja taitava. Herra Huttunen toteuttaa koomista, suorastaan akrobaattista, osaamistaan pukeutumisesityksellä (pitkävihainen paita!) ja Saarinen & Papunen vaihtavat roolista toiseen salamannopeasti. Huttusen ja Marika Heiskasen kirjoittama esitys on sopivan mittainen lapsikatsojille (45 minuuttia) ja siinä on ripaus pieru/kakka-huumoriakin, mikä tuntuu vetoavan lapsiin aina ja iänkaikkisesti. Laura Lipiäinen vastaa pukusuunnittelusta ja monta aika nerokasta juttua esityksessä nähdäänkin (mm. Sinikka Suti). Monessa kohtaa huumorista ja mielikuvituksen lennosta tulee mieleen sarjakuvat Lassin ja Leevin seikkailuista.

Tämmöistä kai hyvän lastenteatterin kuuluisikin olla. Hauskaa, rentoa, osallistavaa ja joustavaa. Yleisöllä oli mahdollisuus tulla ja mennä tarpeen mukaan. Matalan kynnyksen esitys monellakin tapaa, ja katsojia Nokialla oli kyllä aika paljon. Tosin tulevien esityksien löytäminen on hieman haasteellista koska Teatteri Siperian sivuilta tietoa ei löydy.


Esityskuvien copyright Eetu Keränen.

Nokian esitys oli ilmainen.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Mörköooppera / Helsingin kaupunginteatteri 28.4.2019

Mainio musiikillinen Mörköooppera valtasi Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön yli vuodeksi! Itse ennätin paikalle vasta viimeisiin esityksiin keväällä 2019, ja olenpas iloinen että menin. Riemastuttava koko perheen esitys, jonka musiikki on tuttua jo omastakin lapsuudesta. Marjatta Pokelan musiikkisatu Mörköooppera sai ensi-iltansa jo 1980, ja on sitä vuosien varrella nähty useita kertoja eri teattereissa. Tällä kertaa Kimmo Virtasen värikkäänä ohjauksena HKT:llä.

Mä kyllä vähän ihmettelen sanaa mörkö tässä yhteydessä. Koska tämä Mörkö (Sanna Majuri) on mun mielestä ihan ehta peikko, häntineen ja pörrötukkineen. Eikä se paljoa turhia puhele. Anyway, mörkö tai peikko, mutta hemmo lähtee kuitenkin kotimaastaan Mökkyrästä ihmisten eli mölliäisten pariin. En tiedä miksi, koska Tirriäisten luona tuntuu olevan aika kivaa. No, ihmisten joukossa sitten koetaan monenlaisia seikkailuita kouluvisiitistä Helsingin matkaan ja "puistosetiin".

Osa vitseistä toimii lapsille paremmin ja osalle taas nauroivat kaikki. Siinä kun yleisö nauroi Mörkön pierujutuille ("Huiskis haiskis haukku, Mörköltä pääsi paukku") niin yleisöstä kuului lapsen äänellä: Ei saa nauraa toisille! Tämäpä kirvoitti lisää naurua katsojilta. Taikahuilun Yön kuningattaren aaria sopii sekin tähän seikkailuun.

Koko näyttelijäporukka oli ihailtavan heittäytyvää ja roolista toiseen nopeasti sujahtavaa, mutta mulle kohokohta oli kyllä huikean upea Musiikkimato (Lauri Schreck). Ontossa omenassaan kokonaista soitinarsenaalia ylläpitävä Musiikkimato veteli monipuolisia säveliä, ja innostui välillä omenasta uloskin joraamaan. Muutenkin ihanan värikkäät Alisha Davidowin puvut saivat huipennuksensa Musiikkimadon huikaisevassa vihreässä frakissa keltaisine palloineen! Mykistyin ihastuksesta!

Minusta tämän Jyrki Karttusen, Merja Turusen ja Kimmo Virtasen sovittamassa Mörköoopperassa oli toiseksi parasta heti Musiikkimadon jälkeen sen tietynlainen vanhakantaisuus. Hellyyttäviä hahmoja, suussa kivalta maistuvia riimejä ja sellainen... miten sen nyt sanoisi, vanhan ajan huumoria ja hahmoja ja tapahtumia. Tunnelmaltaan sellainen esitys mitä olisin voinut katsoa 70-luvulla omassa lapsuudessani. Koululaiset leikkivät samoja leikkejä kun itsekin välitunnilla; peiliä, hyppynarua jne. Vaikka tapahtumien pyörteet olivat välillä aika vauhdikkaitakin, niin silti sellainen kotikutoisuus ja verkkaisuus leimasi esitystä. Ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Laulujen riimittely oli myös korvaa miellyttävää ja oikeastaan aika vastustamattomia. Suu kaartui väkisinkin hymyyn.

    

Mukana oli paljon myös tanssillisia elementtejä (koreografiat Karttusen käsialaa) ja itsekin olisin voinut lähteä tanssivan jalkalampun kanssa lavalle pyörähtelemään. Lavalla oli kaikenlaisia kekseliäitä jippoja (henkilöautonkaan toteuttamiseen ei kauheasti vaadita), joista Kauppatorin ruotsalaisen kuninkaallisen näköinen lokki huvitti erityisesti. Värikylläinen lavastus oli myös Davidowin loihtimaa. Erityisbonusmaininta Jutta Kainulaiselle naamioinnista - monia esiintyjiä ei olisi varmaan tunnistanut oma äitinsäkään.

Puolitoistatuntinen väliaikoineen on aika passeli pituus lapsille suunnatulle esitykselle. Tauolla kerkeää vetämään pillimehut ja paakelsit ja ihmettelemään vanhemmilleen kaikkia nähtyjä juttuja. Esityksen suositusikä oli 4 v, mutta muutama itkevä lapsi kesken kaiken katsomosta poistui. En tiedä oikein mikä tässä oli pelottavaa, mutta ilmeisesti joku seikka. Yleisöä osallistettiin sopivasti eli lapset saivat arvuutella erilaisia ammatteja mitä näyteltiin.

Kaikenkaikkiaan Mörköooppera oli varsin hersyvä ja hilpeä kokonaisuus josta jäi pitkäksi aikaa iloinen mieli! Harmi kun ette enää ennätä katsomaan, mutta oli sitä vuosi aikaa...

Bonusta teatterille vielä valokuvaajasta, osuvampaa nimeä Mörköoopperalle ei ehkä olisi löytynytkään: Röllich :-)


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri 20.3.2019

Nyt on Kansallisteatteri iskenyt kultasuoneen! Nimittäin Mauri Kunnaksen menestyskirjaan perustuva Koiramäen Suomen historia vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin. En muista koska olisin viimeksi nauttinut esityksestä näin avoimin mielin ja sydämin. Ja lisäksi tämä on oivallinen historian oppitunti lapsille, ja kertauskurssi aikuisille. Iloisesti ja hupimielellä, mutta kyllä sitä paljon oppikin. Suomen historia ei ole koskaan ollut näin hauskaa!

Näytelmä keskittyy Ruotsin vallan aikaan (1500-1700-luvuille), ja dramaturgi Eva Buchwald on tuonut alkuperäisteokseen yhden päähenkilön lisää eli Aksa Korttilan upeasti näyttelevän koululaisen Alixin. Jonka pitäisi huonosti menneen historiakokeen tiimoilta opiskella aihetta lisää ja kirjoittaa siitä. Ja kun läksytkin vain katosivat (ihanaa pohdintaa siitä voiko marsu syödä läksyt, vai voiko ne lentää Teneriffalle?). Opettajalla (Hannu-Pekka Björkman) on kiva pieni porkkana Alixille historian opiskeluun; nimittäin kirjojen sanojen väliin on kätketty aarre!

Historiamatkamme alkaa siis 1500-luvulta ja Kustaa Vaasasta (Harri Nousiainen) ja päättyy Kustaa IV Aadolfiin (Björkman). Siihen väliin mahtuu monta hallitsijaa ja monenmoista historiallista tapahtumaa muutenkin. Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus on tosi hienosti tehty, oikein silmä lepää kaikissa yksityiskohdissa. Heijastetut tekstit/vuosiluvut auttavat katsojaa vielä ankkuroitumaan oikeaan aikaan.

Esitys oli aika nopeatempoinen (no aika monta hallitsijaa pitää keretä käsittelemään ja aikaa vajaa 2 tuntia), mutta kivat laulut rytmittivät sitä taitavasti, ja oli siinä mukavia suvantokohtiakin yllin kyllin. Ohjaaja Irene Aho on pitänyt ison porukan ja isojen tapahtumien langat hienosti käsissään. Näin tehdään teatteria koko perheelle. Yksi suosikkivalosuunnittelijoistani eli Kalle Ropponen oli taas kerran loihtinut hienot valot ja Ville Leppilahden äänisuunnittelu oli aika nappi monine vivahteineen. Musiikista saa kiittää herroja Timo Hietala ja Risto Kupiainen - biisit olivat juuri sopivasti lastenlaulumaisia juttuja, olematta liian imeliä.

Merja Levon kädenjälki näkyy monipuolisissa puvuissa, joita tämänkaltaiseen historialliseen katsastukseen mahtuu kymmeniä ja kymmeniä. Kuninkaallisilla toki toinen toistaan hienompia asuja ja muunkin väestön vaatetus on kivaa katseltavaa. Ja sitten on vielä ihanat eläinhahmot!! Voi kun ne oli liikkiksiä, varsinkin Amerikan ihme Opossumi (Marja Salo), johon törmättiin Pehr Kalmin (Björkman) puutarhassa. Ja sitten oli vielä liuta mainioita hevosia, joilla juttua riitti.

Moni näistä historiallisista henkilöistä oli kyllä tuttuja, mutta nyt saivat lihaa luiden ympärille, mutta moni asia Suomen menneisyydessä kirkastui itselleenkin, ja asettui aikajanalle. En vieläkään lupaa osata luetella kaikkia hallitsijoita järjestyksessä, mutta tarttee käydä katsomassa tämä uudelleen, niin ehkä sitten. Monelta kunkulta oli nostettu joku yksityiskohta esille, jota sitten korostettiin. Kiintoisimpia hahmoja avattiin hieman pidemmälti, mutta toiset ohitettiin nopeastikin, kavalkadimaisesti. Välillä mutkia vedetään suoraksi, mutta ei se mitään haittaa (ja niistä oikopoluista kyllä kerrotaankin).

Lavalla vilahtaa kuninkaallisten lisäksi toki muitakin historiallisia tyyppejä, Agricolasta (Björkman) ylipäällikkö von Döbelniin (Nousiainen). Selviää toki sekin miten haarukka oikeasti tuli Suomeen! Nuijasota on mainiosti käsitelty/tiivistetty, ja myös paljastuu miksi Wasa-laiva oikeasti upposi neitsytmatkallaan 1628. Vuosilukuja läväytellään tiskiin paljon, mutta ei kannata peljästyä. Oli kyllä hienoa muistuttaa itselleenkin miten kansainvälinen paikka vaikkapa Suomen Turku oli jo 1500-luvulla!

Yksi suosikkihahmoistani oli ehdottomasti Tyttökuningas Kristiina (Salo), jossa oli peppipitkätossumaista anarkismia ja meininkiä! Yhdessä hovipalvelijansa (Björkman) kanssa Kristiina toi suuren riemun katsojan rintaan (varsinkin vielä lausuessaan Shakespearen Rikhard III:n säkeitä). Ja kyllä Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) lipumassa näyttämön poikki silloin tällöin, myös herätti iloa. Puhumattakaan Heikki Hämähäkistä...

Ja kyllä mä tykkäsin Kustaa Vaasan laulunluikautuksista, diivamaisesta Kustaa III (Heikki Pitkänen) vetämässä euroviisuhenkistä rallatustaan Kustaa III:n laulu, Pehr Kalmin kasviaiheisista lakanapyykeistä, Pietari Suuren (Petri Liski) tittelirimpssusta ja kolmen Kaarle-kuninkaan (X, XI ja XII) hilpeästä Kolme Kaarlea-biisistä, jonka herrat Nousiainen, Liski ja Pitkänen antaumuksella esittivät. Miten niin tuli mieleen Monty Python? Nyt tarttee tunnustaa, että mä en ollut alunperin aikonut välttämättä tulla katsomaan tätä esitystä lainkaan, mutta teatterin kevätkauden avajaisissa tammikuussa nähty veto nimenomaan tästä kappaleesta vakuutti, että kyllä tämä pitää tulla katsomaan!! Kaarle XII ja Pietari Suuri miekkailemassa oli kanssa ihana kohtaus! Eikä voida ohittaa Pehr Kalmin hulvatonta viha/nnes-demonstraatiota, siinä menivät pikkuvihat ja isovihat paloiksi niin että viuhuna vaan kävi! Lapsikatsojista tämä oli selkeästi yksi esityksen helmiä. Lisäbonusta hienosta käsiohjelmasta (jos kohta Opossumin puuttuminen tarroista oli seuralaiseni mielestä iso moka).

Koko näyttelijäjoukolle valtavan iso kiitos huikeasta työstä. Kaikilla (paitsi Aksa Korttilalla) piisaa lukuisia rooleja ja vaihdot ovat välillä aika nopeitakin. Mielettömiä suorituksia! Jo mainittujen virtuoosien lisäksi lavalla nähdään myös Paula Siimes ja Karin Pacius. Koko perheen teatterin ei tarvitse olla mitään lällynlällyn-juttua missä lapsia kohdeltaisiin hieman vähempiarvoisina. Vaan juuri tämmöistä, suurella sydämellä tehtyä; viihdettä ja asiaa samassa paketissa. Näinkin mainiosti voidaan piirretty kuvakirja toteuttaa teatterissa. Mauri Kunnaksella onneksi riittää hyviä kirjoja joista ammentaa...

Onneksi esitykset jatkuvat syksyllä, koska tämä on supersuosittu, eikä ihme. Kannattaa ehdottomasti hankkia liput koko perheelle, aivan huikea esitys. Ja kannattaa hankkia ne jo nyt keväällä, koska syksyllä saattaa olla jo liian myöhäistä!

Lisäksi iso kiitos Kansallisteatterin loistavalle lipunmyyntitiimille ja vahtimestareille. Vaikka loppuunmyytyyn esitykseen ei lippuvaraustani löytynytkään, niin meille taiottiin paikat, tosin käytävältä. Tokaluokkalainen seuralaisen oli tosi tohkeissaan "erikoiskohtelusta". Aplodien paikka tämäkin!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Feeri / Tampereen työväen teatteri 17.2.2019

Valitettavasti Feerin ensi-iltaan 8.2. en influenssan takia päässyt, ja se harmitti. Onneksi tätä Teatteri Quo Vadisin, TTT:n ja ruotsalaisen Teatteri Sydänkävyn yhteistuotantoa esitetään myös sunnuntaisin, niin kiireisempikin teatterissakävijä ehtii katsomaan! Vaikka sali oli puolillaan, niin sitäkin innostuneempia tämä lähinnä lapsista muodostunut katsojaporukka oli.

Ja miksipä ei olisi ollut, koska tämä oli niin lämminhenkinen ja viihdyttävä esitys. Lastenteatteria parhaimmillaan siis. Minerva Kautto ja Maija Rissanen pelaavat hyvin yhteen kahtena pikkutyttönä jotka kohtaavat unimaailmassa, Feerissä. Sinne pääsee kun nukahtaa, mutta ei se ole unta. Siellä tapahtuu outoja asioita. Feerissä voi valita uuden nimen, tai nimetä muitakin juttuja uudelleen. Käteen ilmestyy pulla kun sen nimen sanoo. Kiepin avulla pääsee kulkemaan, mutta se vaatii toisen ihmisen ja tämän silmän avuksi. Mutta luuppiin ei saa joutua! Eikä mielellään myös liimaantua. Pois Feeristä pääsee kikattamalla tai pissaamalla (tämä tietysti herätti paljon kikatusta katsojissa).

Per Van den Bergin suunnitteleman lavastuksen muodostavat pystyyn nostetut sängyt, joissa tytöt heräilevät ja nukahtavat, ja pujahtavat sieltä Feeriin. Kiva joskus katsoa esitystä lavaa tästäkin vinkkelistä. Ihana yksityiskohta on myös valvemaailman käsinuket, varsinkin hömppä Rekku-koira. Yleisö pääsee myös hieman osallistumaan, eli hyräilemme hetken että saadaan unettomuudesta kärsivä tyttö nukahtamaan, takaisin Feeriin kaverin luokse. Tytöt tekevät erilaisia kokeita, ja vaikka Feerissä muistaa mitä normaalimaailmassa tapahtuu niin toiseen suuntaan se ei toimikaan. Paradigman muutos on muuten se juttu!

Marjaana Mutasen suunnittelemat ihanan pastellinsävyiset vaatteet ovat kuin Peppi Pitkätossun Huvikummusta, ja muutenkin tyttöjen look tuo mieleen Pepin. Ei huono esikuva kenellekään.

Tämä esitys on syntynyt näyttelijäporukan (mihin kuuluu myös Kolina Van den Berg kolmantena; porukasta aina kaksi kerrallaan on lavalla) ja ohjaaja Otso Kauton kanssa yhdessä improvisoiden. Käsikirjoitus syntyi näiden improvisaatiosessioiden tuloksena. Metodi toimii hyvin ja kieli on ihanaa leikittelyä, suuhun sopivaa ja yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin kivoja jippoja tarjoavaa.

Mikä esityksessä on ihan parasta on se lämmin ystävyys näiden tyttöjen välillä. Ainakin toinen on siellä oikeassa elämässä kovin yksinäinen, ja Feeristä löytyy hengenheimolainen, jonka kanssa hassutella ja jonka kanssa jutella - tai olla ihan hiljaa. Pitää myös uskaltaa tehdä asioita, vaikka ne vähän ehkä aluksi pelottaisivatkin. Minuun kolahti eniten se ajatus, että kun koskee toista niin mistä sitä tietä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Pätee niin hyvään ystävään kuin rakastettuunkin muuten.

Melkein jo tulee haikea loppu kun ystävysten polut erkanevat Feerissä, mutta sitten tapahtuu ihana yllättävä käänne! En kerro siitä sen enempää - menkää itse katsomaan. Esitykset jatkuvat vielä huhtikuussa ja lokakuussa Työviksessä. Erityisesti tämä on tarkoitettu 4-8 vuotiaille, mutta kyllä aikuinenkin tykkäsi.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Adalmiinan helmi / Tampereen työväen teatteri 21.3.2018

Arkiaamu klo 10, katsomossa vain kaksi aikuista lapsiryhmien luotsaajien ohella. Se toinen oli muuten näyttelijä Paavo Kääriäinen. Ei kuulosta miltään superinnostavalta aamupuuhalta. Mutta Anne Rautiaisen edellinen ohjaustyön Kansallisteatterissa viime vuonna (Mestari ja Margarita) oli niin upea että väkisinkin piti suunnata Työvikseen katsomaan lastennäytelmää Adalmiinan helmi. Ja koska loppukevään osalta arkiteatterimenoja pitää rukata isolla kädellä (aloitan pääsiäisen jälkeen työt - eli kulttuuriharrastusta pitää hieman suitsia) niin nyt oli pakko mennä jos meinaa lainkaan!

Ja olinpas tyytyväinen että menin. Anna Krogerus on uudistanut Topeliuksen satuklassikon hienosti tähän päivään. Samalla kertomus on säilyttänyt taianomaisen satumaailmansa. Roolit eivät ole ihan tavanomaisen perinteiset, vaan kyllä nykypäivän katsojakin voi samaistua jalkaa polkevaan ärripurri-prinsessaan ja tämän curling-vanhempiin. Prinssi on hieman pöhkö mutta jotenkin sulkku, ja on tässä riemastuttavia nykyhahmojakin Nekalan mummosta Adalmiinan pissis-henkisiin kavereihinkin.

Tarinahan on se vanha tuttu: hallitsijaparille (Teija Auvinen ja Auvo Vihro) syntyy silmäteräksi luotu tytär Adalmiina (Katariina Havukainen). Haltiatarkummit antavat tälle upeat lahjat: toiselta kaunis helmi, joka tuo mukanaan kauneutta, viisautta ja rikkautta. Toisen kummin lahja onkin oudompi;  JOS helmi katoaa (ja sen mukana siis nuo kaikki muut asiat) niin tilalle Adalmiina saa sydämen voiman! Vuodet kuluvat, prinsessa on hemmoteltu ja aivan suoraan sanottuna kamala kakara. Vanhemmat haluavat suojella tätä kaikelta, ulkomaailmaltakin, ja siksi pitävät lukittuna linnaan. Vähätkin ystävänsä Adalmiina saa karkotettua käyttäytymällä epäkohteliaasti. Lopulta hän karkaa metsään, ja tottakai hukkaa helmensä ja sitten surkeana rumana ja köyhänä vaeltelee metsässä. Onneksi mummo korjaa tytön talteen ja tämä pääsee paimeneksi. Kolmen vuoden kuluttua tyttö kohtaa metsässä ihanan prinssin joka on etsimässä kadonnutta Adalmiinaa. Ja vaikka paimentyttö on köyhä eikä kauniskaan niin lempi leihahtaa koska tyttö on vaan niin ihana ja suloinen (se sydämen voima sieltä kai paistaa läpi).

     

Enpä paljasta enempää mutta kaikki voivat varmasti arvata että tarinalla on onnellinen loppu mihin liittyy prinsessa ja puoli valtakuntaa ja muuta sellaista. Että siinä mielessä aika perinteisillä linjoilla mennään. Kukapa joskus tekisi sadun missä metsään katoaakin prinssi ja reipas prinsessa tulee ja pelastaa tämän. Tai prinsessa katoaa mutta pelastaja onkin naapurivaltakunnan prinsessa? No yhtäkaikki, tässä oli kuitenkin sillä tavalla tuoreutta ja raikkautta, että hieman stereotyyppiset sukupuoliroolitukset eivät niin haittaa. Kuningas on ihanan hörhö höpsykkä, joka vaatii prinsessan syntymän jälkeen kaikkien pukeutuvan pinkkiin. Vihroa on ihana nähdä tämmöisessä hattarankevyessä roolissa. Ja hän on muuten yksi kiinnostava hahmo vielä joka tulee lopussa sovittamaan kruunua muiden naisoletettujen joukossa! Tästä myös pisteet työryhmälle - kerrankin transhahmo jossa ei pelkästään hihitellä mies mekossa-jutulle, vaan hänet kuvataan lempeästi. Jos kerran pukeutuu mekkoon ja tuntee olevansa tyttö, niin sitten saa olla. Se on niinkun ihan normaali juttu eikä mikään suuri ihmeellinen asia. Ehkä näin jollekin lapsikatsojalle saattaa jäädä mieleen että asia on ihan ookoo.

     

Esityksessä on muutenkin tosi paljon kaikkea pientä ihanaa ja aikuiskatsojaa huimasti viihdyttävää pikkujuttua. Irkkutanssia vetävä hovimies, keppihevosella ratsastava prinssi, noutopizza suruunsa vetävä kuningaspari, ämpärin iloisesti vastaanottava sauvakävelevä Nekalan mummo, kuulosuojaimia pitävät hallitsijat...  Pieniä piikkejä lastenkasvatukseen "tyhmät aikuiset saavat tyhmiä lapsia" ja miten Adalmiina on isänä mielestä "erittäin eritysherkkä" ja tytössähän ei ole mitään vikaa, kaverit ja opettajat vaihtoon! Hattaramaisen hersyvä lavastus ja sopivat kuninkaalliset puvut (Pirjo Liiri-Majavan käsialaa kummatkin) olivat kauniita katsella. Mökin mummon vuohilauma aivan ihastuttava hyppelyineen ja kisailuineen. Ja sitten iso kiitos varjoteatteri/projisointijutuista (Juha Haapasalo vastaa niistä ja valosuunnittelusta ja Tero Koivisto videoiden animoinnista). Vielä haluan mainita Kyösti Kallion äänisuunnittelun ja säveltämän Metsä on kotini-biisin!

Verneri Lilja oli aivan oivallinen ensin pöyhkeänä ja itsevarmana prinssinä, joka sitten kokee myös muodonmuutoksen omalla tavallaan. Kyllä sitä voikin metsän Miina olla parempi vaihtoehto kuin rikas rinsessa! Jukka Saikkosella oli monta pientä roolia, kuten myös Sonja Halla-aholla ja Milla Länsiöllä. Varsinkin vuohilaumana tämä kolmikko potkaisi kovaa sydänalaani. Teija Auvinen on myös oivallinen viisaana kuningattarena ja varsinkin vaatimattomana mummona. Mutta kaikista suurimman roolityön tekee ihana ja raikas Katariina Havukainen, vielä Nätyssä opiskeleva. Tämän Adalmiina on kujeilevan ilkikurinen, mutta myös kauhea bitch ja känkkäränkkä. Muuntautumiskykyinen ja hurmaava Havukainen saa hienosti tuotua esille Adalmiinan muuttumisen lempeäksi ja ihanaksi Miinaksi. Olipas valloittavan sydämellinen roolityö!

Alkuperäisessä sadussa nöyrä sydän oli se mitä sininen haltiatar antaa lahjaksi, mutta sydämen voima on kyllä parempi tänä päivänä. Kaiken kaikkiaan Anne Rautiainen onnistuu taas kerran ohjaamaan ihanan esityksen! Ja se jatkuu vielä tämän kevään lisäksi ensi syksynäkin, jee!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iso paha susi / Lahden kaupunginteatteri 31.3.2017

Loistavaa teatteria nuorille (ja aikusillekin) taas Lahdessa! Katja Krohnin Iso paha susi on mulla jäänyt näkemättä aiemmin, mutta onneksi nyt vihdoin sain tämän klassikon plakkariin.

Iso paha susi on toki kaikille tuttu lastensatuklassikko, vähintäänkin Disney-kuvastosta, mutta tässä lähdetäänkin ihan uusille urille. On toki se Iso Paha Susi (aivan hykerryttävä loistava Tapani Kalliomäki) ja ne kilejä, porsaita ja muita, mutta lisäksi Suden puoliso (Anna Pitkämäki) joka joutuu vahingossa suden vatsaan jo heti esityksen alkumetreillä) ja poika Ruuperi (Paavo Kääriäinen).

Enimmäkseen tämä on kuitenkin Ruuperin tarina, tai tarina isän ja pojan suhteesta kun pitäisi selvitä arjesta ilman äitiä. Ruuperi ei haluaisi olla isänsä kaltainen metsän kauhu, vaan käydä koulua ja oppia asioita. Mutta perinteet velvoittavat, vai voisiko niistä päästä ehkä irti? Ruuperia kiusataan ja varsinkin kun hän löytää kaverikseen Punahilkan (Sipriina Kauranen) niin siitäkös possut innostuvat pilkkalauluihin.

Kaikki eläinhahmot ovat hykerryttävästi hahmoteltuja. Saana Hyvärisen elegantin hienostunut ja ovela Kettu ja Jari-Pekka Rautiaisen pölhöhkö mörökölli-Karhu osuvat ihan nappiin kliseisinä metsänasukkaina. Myös Teemu Palosaaren kumihanskikas päässä teputtava espanjalaishenkinen Kukko on mainio. Palosaaren huonokuuloinen mummo on kanssa ihan loistava. Ja on mainiota nähdä miten mummo ja Punahilkka eivät olekaan vallan avuttomia naisimmeisiä, vaan pistävät hanttiin kunnolla!

Tykkäsin kovasti Pekka Korpiniityn värikkäästä lavastuksesta ja Niina Pasasen yksityiskohtia pursuavista puvuista (ja ihanista nukeista!). Varsinkin Ketun ruutupuku knalleineen hiveli silmiäni. Kaikenlaiset pienet yksityiskohdat ilahduttivat myös, kuten Ruuperin ihana sammakkoreppu, joka toimii myös käsinukkena. Ja metsäiset maisemataulut! Loistavasti toteutettu pikkukilien pataanjoutuminen oli aika dramaattista, mutta onneksi nokkeluudella kilit pelastuivat lopulta suden vatsasta! Vauhdikkaat koreografiat olivat kivaa seurattavaa.

Teksti ja kieli on runollista ja hauskaa; juuri sellaista mikä saa viihtymään katsomossa. Moni eturivin lapsikatsoja joutui välillä hieman "uhriksi", mutta ei onneksi kokonaan syödyksi. Riemunkiljahduksilla tästäkin selvittiin. Tässä on myös hirmu hauskoja lauluja ja kaiken kaikkineensakin sellainen hyvänmielenesitys, vauhdikkaine takaa-ajokohtauksineen kaikkineen. Hienoa työtä siis ohjaaja Ilkka Laasonen ja koko työryhmä.

Liekö näytelmän opetus se ettei muita saa syödä (ellei ne itse halua?). Extrabonus pienestä Hamlet-mukaelmasta :-) Käsiohjelmana toimii lautapeli suoraan näytelmän maailmasta, hienoa!

Esityksen jälkeisissä tunnelmissa. Karhu ja Punahilkka jo ilman peruukkeja.

Osuin arkipäivänäytökseen, jossa oli lisäkseni vain muutama aikuinen, ja loppu katsojakunta muodostui neljän Lahden alueen koulun kolmosluokkalaisista. Kyllä tuntui uppoavan erittäin hyvin myös tuonikäisiin, mutta viihtyi tämän parissa aikuinenkin erinomaisesti. Lopuksi oli tosi kiva teatteritutusminen, kun yleisötyöntekijät haastattelivat esiintyjiä ja kaikki saivat kertoa itsestään samalla kun kuoriutuivat peruukeistaan jne. Yleisökin sai kysellä. Mahtavaa!

Aulassa oli bonuksena nähtävissä hienoja pukuluonnoksia näytelmään!


Esityskuvien copyright Lauri Rotko, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen työväen teatteri 20.9.2016

Värikästä, vauhdikasta - ja ihan älyttömän kivaa! Ehkä silleen voisi tiivistää tämän TTT:n & Teatteri Siperian yhteistyön uutuushedelmän Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus. Tove Appelgrenin suosittuihin lastenkirjoihin perustuva näytelmä on superhauska ja erittäin hienosti toteutettu koko perheen näytelmä. Heikkoja lenkkejä ei ollut missään, ja lapsikatsojatkin tuntuivat tykkäävän. Aikuisten lisäksi. Tästä ei lastenteatteri enää parane!

Mutta tottakai laatu on hienoa kun ohjaajan puikoissa on Miika Muranen, yksi parhaista. Vähempää en tosin odottanutkaan. Appelgrenin kirjoja en ole lukenut, mutta ei haitannut menoa mitenkään ettei esimerkiksi hahmot olleet tuttuja entuudestaan. Kyllä ne tässä tutuiksi tulevat vajaan parin tunnin esityksen aikana.

Ja nämä värikkäät persoonat ovat ihan parhautta. Uusioperheen väsynyt äiti (mainio Minna Hokkanen), lastensa kanssa kaikenlaisiin leikkikotkotuksiin usein syttyvä isäpuoli Viktor (aina yhtä hyvä Janne Kallioniemi), tietotoimistomainen esiteini nörttiveli Paul-Axel (Tuukka Huttunen, joka ei huonoja rooleja taida koskaan tehdäkään), helkkarin ärsyttävä, mutta silti aivan mielettömän hurmaava pikkusisko Wendla (Riikka Papunen, jolle rooli on kuin luotu) sekä sympaattinen ja söpö vauva Freja (Valtteri Lehtinen).

Tottakai pääroolissa on itse Vesta-Linnea (hurmaavan raikas Maija Koivisto), joka on utelias ja avoin kolmasluokkalainen. Ehkäpä siihen on hyvät syynsä miksi juuri Vesta-Linnea saa tavata Alexandran...

Oleellisesti perheeseen kuuluu myös höperöhkö Ingeborg-mummi (Kristiina Hakovirta), joka on innostunut sukututkimuksesta, apunaan pikkuserkku Söötti (Valtteri Lehtinen). Välillä stressaantunut äiti käy luottokampaajallaan Lady Lizetellä (Tuukka Huttunen), vaikka tämä toteaakin äidin näyttävän majavalta. Myöhemmin tämä toki näyttää mäyrältä ja pandaltakin, ei sillä. Tämä on muuten perhe missä ei riidellä, vaan keskustellaan! Vaikkakin Viktorin apuraha mahdollistaisi tämän matkustamisen Kirgisiaan...

Näytelmässä pohditaan oikeasti ihan vakavia teemoja; erilaisista perheistä, adoptioista ja ihmissuhteista, mutta ne on kääritty fiksuun pakettiin. Eikä todellakaan olla liian osoittelevia tai alleviivaavia. Mitä lapsille suunnattu teatteri usein voi olla.

Tähän on ympätty ripaus pieruhuumoria ("ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen" -laulu), joka tuntuu aina uppoavan lapsikatsojiin. Mukana on myös hieman jänniä elementtejä, sillä vain Vesta-Linnea (ja Freja) näkevät salaperäisen Alexandran (ihana ihana ihana Marika Heiskanen). Alexandralla on selkeästi jotain asiaa tälle perheelle, mutta puhetta tämä ei tuota. Hän tanssii, elehtii ja ilmehtii sekä tottakai kunnon aavemaiseen tapaan pistää tavaroitakin liikkumaan. Taitavalla valosuunnittelulla (TJ Mäkinen) ja äänillä (Kyösti Kallio) ja videoilla (Kyösti Kallio ja Tero Koivisto) on saatu luotua myös sopivaa fiilistä lavalle. Ei kuitenkaan liian pelottavaa, eihän tämä mikään kauhunäytelmä ole (ikäsuositus alakouluikäisille).

Minä ainakin aikuiskatsojana viihdyin. Välillä piti salavitiä pyyhkiä silmäkulmia, ja välillä sai nauraa kippurassa. Paljon lempeää huumoria, paljon hauskoja yksityiskohtia, elävää kieltä (kiitos muuten myös Jyrki Kiiskiselle suomennoksesta), hauskoja tyyppejä, ja väriä! Väriä ja vauhtia. Pirjo Liiri-Majavaa saa kiittää oivaltavasta lavastuksesta (osa huonekaluista yms on piirretty seinille) ja ihanista puvuista. Varsinkin Vesta-Linnean samettitakki on ihana, ja Frejan haalari!

Tässä on huikea määrä hauskoja heittoja, kuten vaikkapa "eläköön homssuiset pandaäidit" ja "onko sinun geologinen äitisi kummitus?".

Bonusta tulee kyllä myös siitä että tämä on Teatteri Siperian kanssa tehty kimppajuttu.

Mulla tämä jutun kirjoittaminen viivästyi pahemman kerran, kun lähdin melkein heti ensi-illan jälkeen Lontooseen, ja siellä ollessa läppäri levisi. Palattuani Suomeen kone meni korjattavaksi kaverille. Ja yllättäen vika olikin virtapiuhassa! Luojan kiitos ettei kuitenkaan koneessa. Mutta ennenkuin sain taas masiinan muutaman välikäden kautta Turusta kotiin... Voin vaan kertoa että näin tietokoneriippuvaiselle henkilölle yhdeksän (9) päivää erossa läppäristäni oli yhtä helvettiä!

Kannattaa mennä itse katsomaan Vesta-Linneaa, sillä ainakin minun mielestäni se on parasta (lasten)teatteria tällä hetkellä Suomessa. Heittämällä! Kiitos koko työryhmä, aion tulla toistekin (lapsille suunnattujen esitysten bonuspuoli on arkipäiväesitykset!).


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.