keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
The Sea Wall / National Theatre 30.7.2013
Kirjoitin jo 3.7. tästä eli miten onnistuin saamaan lipun esitykseen!
Mutta siis, yksi heinäkuisen Lontoo/Manchester/Glasgow-matkan ilopilkkuja oli Sea Wall -näytelmän näkeminen Lontoossa; NT:n väliaikaisteatterissa The Shedissä 30.7. Sehän on se punainen puuliiteri mikä on tökätty keskelle pihaa. Korvaamaan suljetun/remontoitavan Cottesloe-näyttämön. En ole siellä aiemmin päässyt käymäänkään, joten tämä oli oikein hyvä hetki vierailla.
Teatteriseurana mulla oli Helen. Paikat olivat erinomaisen hyvät, eli toisella rivillä oikealla puolella katsomoa. Paikkana Shed oli hyvin samanlainen kuin Donmar Warehousekin, eli katsomot kolmella sivulla, permannolla vain muutamia rivejä (ehkä 4-5) ja parvella sitten ehkä 3.
Tätä näytelmää esitettiin alunperin Bush Theatressa 2008 ja seuraavana vuonna Edinburghin festivaaleilla. Ja nyt sitten uusintana, oliko se nyt 7 näytöstä. Tästä on myös tehty leffaversio, jonka saa ladata netistä omakseen 6 eurolla. Lisätietoja ja traileria sun muuta löytyy Sea Wallin sivuilta. Siellä on myös haastatteluja jne.
Esityksestä sitten. Se oli Andrew Scottin monologi. Koskettava tarina, joka oli hauska ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Andrew'lla oli päällään vaan farkut ja t-paita sekä rekvisiittana vesipullo, josta joi välillä. Muuten se oli vaan mies keskellä lattiaa. Todella hienosti herra ottaa yleisön ja hanskaa roolinsa. Kovin pitkähän tämä ei ollut, reilut puolisen tuntia. Mutta ei ne liputkaan kalliit olleet, olisko olleet £12.
Teksti NT:n sivuilta:
Things for Alex are good. He loves his wife, his daughter, his city, his job. But sometimes the force of life can crash against you. Sometimes everything you thought you could always depend on can be taken away.
Sea Wall is a story about family, fear and the things that can’t be undone.
Performed by Andrew Scott, who recently won a BAFTA for playing Moriarty in the BBC's Sherlock, and written by Simon Stephens whose previous plays include Port and The Curious Incident of the Dog in the Night Time (National Theatre).
Esityksen jälkeen mentiin stage doorille, mutta ei herraa näkynyt. Siellä oli meitä parisenkymmentä henkeä. Aikamme odottelimme, sitten siihen tuli joku tyttö, joka sanoi että Andrew on siellä Shedin baarissa. No, en oikein tiedä minne ne muut ihmiset menivät, jäivät kai odottelemaan ovelle. Me Helenin kanssa mentiin baariin, ja siellä Andrew oli, 4 hengen seurueessa istumassa pöydässä. Mulla oli sille suklaata ja kortti, joten menin sitten hyvin kohteliaasti tiedustelemaan audienssia. Annoin lahjani ja Andrew oli oikein ilahtunut ja raapusti nimmaria ja suostui kuvaankin. Ja vakuutteli etten häirinnyt (ja lupasi jopa mennä myöhemmin stage doorillekin, kun sanoin että siellä on paljon porukkaa).
Kaiken kaikkiaan siis mukava ilta. Hyvin esitys kantoi yhden miehen varassa, kun mies on noin taitava näyttelijä. Ja hyvin mukavakin vielä :-) (Mutta pieni ja hoikka se kyllä oli, melkeen yhtä solakka kun Ben Whishaw)
Mutta siis, yksi heinäkuisen Lontoo/Manchester/Glasgow-matkan ilopilkkuja oli Sea Wall -näytelmän näkeminen Lontoossa; NT:n väliaikaisteatterissa The Shedissä 30.7. Sehän on se punainen puuliiteri mikä on tökätty keskelle pihaa. Korvaamaan suljetun/remontoitavan Cottesloe-näyttämön. En ole siellä aiemmin päässyt käymäänkään, joten tämä oli oikein hyvä hetki vierailla.
Teatteriseurana mulla oli Helen. Paikat olivat erinomaisen hyvät, eli toisella rivillä oikealla puolella katsomoa. Paikkana Shed oli hyvin samanlainen kuin Donmar Warehousekin, eli katsomot kolmella sivulla, permannolla vain muutamia rivejä (ehkä 4-5) ja parvella sitten ehkä 3.
Tätä näytelmää esitettiin alunperin Bush Theatressa 2008 ja seuraavana vuonna Edinburghin festivaaleilla. Ja nyt sitten uusintana, oliko se nyt 7 näytöstä. Tästä on myös tehty leffaversio, jonka saa ladata netistä omakseen 6 eurolla. Lisätietoja ja traileria sun muuta löytyy Sea Wallin sivuilta. Siellä on myös haastatteluja jne.
Andrew pasteerasi lattialla jo kun yleisö saapui paikalle.
Esityksestä sitten. Se oli Andrew Scottin monologi. Koskettava tarina, joka oli hauska ja surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Andrew'lla oli päällään vaan farkut ja t-paita sekä rekvisiittana vesipullo, josta joi välillä. Muuten se oli vaan mies keskellä lattiaa. Todella hienosti herra ottaa yleisön ja hanskaa roolinsa. Kovin pitkähän tämä ei ollut, reilut puolisen tuntia. Mutta ei ne liputkaan kalliit olleet, olisko olleet £12.
Teksti NT:n sivuilta:
Things for Alex are good. He loves his wife, his daughter, his city, his job. But sometimes the force of life can crash against you. Sometimes everything you thought you could always depend on can be taken away.
Sea Wall is a story about family, fear and the things that can’t be undone.
Performed by Andrew Scott, who recently won a BAFTA for playing Moriarty in the BBC's Sherlock, and written by Simon Stephens whose previous plays include Port and The Curious Incident of the Dog in the Night Time (National Theatre).
Esityksen jälkeen mentiin stage doorille, mutta ei herraa näkynyt. Siellä oli meitä parisenkymmentä henkeä. Aikamme odottelimme, sitten siihen tuli joku tyttö, joka sanoi että Andrew on siellä Shedin baarissa. No, en oikein tiedä minne ne muut ihmiset menivät, jäivät kai odottelemaan ovelle. Me Helenin kanssa mentiin baariin, ja siellä Andrew oli, 4 hengen seurueessa istumassa pöydässä. Mulla oli sille suklaata ja kortti, joten menin sitten hyvin kohteliaasti tiedustelemaan audienssia. Annoin lahjani ja Andrew oli oikein ilahtunut ja raapusti nimmaria ja suostui kuvaankin. Ja vakuutteli etten häirinnyt (ja lupasi jopa mennä myöhemmin stage doorillekin, kun sanoin että siellä on paljon porukkaa).
Kaiken kaikkiaan siis mukava ilta. Hyvin esitys kantoi yhden miehen varassa, kun mies on noin taitava näyttelijä. Ja hyvin mukavakin vielä :-) (Mutta pieni ja hoikka se kyllä oli, melkeen yhtä solakka kun Ben Whishaw)
tiistai 30. heinäkuuta 2013
maanantai 29. heinäkuuta 2013
lauantai 27. heinäkuuta 2013
torstai 25. heinäkuuta 2013
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
tiistai 23. heinäkuuta 2013
maanantai 22. heinäkuuta 2013
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
The Drowned Man - A Hollywood Fable / Punchdrunk & National Theatre 21.7.2013
Tarttee sanoa että NT:n ja Punchdrunk-porukan kimppatuotanto The Drowned Man - A Hollywood Fable
oli varmaan yksi kiinnostavimpia ja kummallisimpia esityksiä mitä olen
koskaan nähnyt! Promenade (tai immersive) show/theatre, eli esitys jonka
läpi kävellään, ja matkalla kohdataan erilaisia juttuja. Jokainen
katsoja saa oman uniikin kokemuksensa, riippuen ihan omista
valinnoistaan. Voit valita seurata jotakuta esiintyjää, kun hän siirtyy
paikasta toiseen, tai jäädä katsomaan yhteen tilaan vaihtuvia
kohtauksia. Esiintyjät eivät noteeraa yleisöä lainkaan, paitsi
hetkittäin... (tästä myöhemmin lisää) He jatkavat puuhiaan, oli se
sitten tanssia, keskustelua, tappelua tai riisuutumista, ihan kuin
paikalla ei olisi 1-100 katsojaa.
Punchdrunk on iso ryhmä eri alojen ammattilaisia, jotka tekevät erilaisia poikkitaiteellisia juttuja. Tämä on heidän suurin ja mittavin juttunsa tähän mennessä. Satoja ihmisiä on mukana; esiintyjiä ehkä nelisenkymmentä. Paddingtonin aseman viereltä löytyy Temple Studios, vanha käytöstä poistettu filmistudio (mukamas; oikeasti se on entinen postin lajittelukeskus). Tavarat piti kaikki jättää narikkaan, vesipulloa sai sentään kantaa mukana. Ovella jaettiin valkoiset naamiot, mitä piti pitää päässä sitten koko illan. Mun aika oli viideltä, ja päästiin n. 15 hengen ryhmissä sisään. Ensin "studiopomo" piti pienen tervetuliaispuheen ja sitten meidät vaan päästettiin irti studioon.
Siellä oli ensinnäkin turkasen kuuma. Varsinkin siellä naamarin alla. Onneksi mulla oli vain hame ja t-paita päällä, mutta lämmin tuli silti. Toisekseen, studiokompleksi oli valtava. Yhteensä 4 kerroksessa, ja 5 eri studiota. Sinne oli lavastettu täydellinen elokuvastudio, siis pukuhuoneet, arkistot, puvustamot, lavastamot, pienoismallit, peruukkihuoneet jne. Plus sitten ne studiot, missä "filmattiin" elokuvaa. Jonkinlainen backstory oli annettu (mutta käsiohjelman sai ostaa vasta esityksen jälkeen), kahdesta pariskunnasta (ja kummankin kolmiodraamasta), jotka on mukana elokuvan tekemisessä.
Kolme tuntia siellä vaelsin ympäriinsä, törmäten erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin kohtauksiin. Ylimpään kerrokseen oli tehty iso autiomaa hiekkoineen kaikkineen. Siellä oli asuntovaunuja ja kaikkea. Toisaalta löytyi 50-luvun amerikkalainen kylä, maitobaareineen ja elokuvateattereineen. Esiintyjät ikäänkuin vaihtoivat kohtauksesta toiseen, saimme seurata niiden "kotielämää" ja filmintekoprosessia. Suurin osa porukasta taisi olla tanssijoita ennemmin kuin näyttelijöitä. Repliikkejä ei ollut mitenkään kauheasti.
Tavallaan niinkuin osallistuvaa teatteria, paitsi ettei yleisö osallistunut muuten kuin kulkemalla paikasta toiseen. Jossain vaiheessa törmäsin kolmosstudiolle (meille oli alun esittelypuheenvuorossa kyllä sanottu että jos haluamme jossain vaiheessa drinksuille tuottajan kanssa niin kolmosstuduilla) missä soitti elävä bändi ja missä oli baari. Se oli ainoa paikka missä sai ottaa naamarin pois. Mutta en jäänyt sinne, koska esitysaika oli 3 tuntia, ja tuntui etten ole joka paikassa vielä käynyt, tai kaikkia kohtauksia nähnyt.
Kaikkea ei varmaan millään ehdi näkemään, ja muutamia kohtauksia näin kaksi kertaakin. Koko miljöö oli sisustettu/lavastettu ikäänkuin 60-luvun studioksi, aivan järjetön määrä kaikkea yksityiskohtaista tavaraa, mitä nyt siihen aikaan filmistudiossa oli. Huoneissa oli myös mustia naamioita pitäviä avustajia (katsojilla oli valkoiset) joilta sai kai jotain neuvoja, mutta eivät ainakaan saaneet kuulemma kertoa mitä siellä tapahtuu.
Ehkä mieleenpainuvin juttu oli aika loppuvaiheissa, kun olin seuraamassa pienen porukan juttua siinä, ja niistä yksi (miestanssija joka esitti kai castingista vastaavaa filmipomoa) lähti pois siitä tilasta, ja minä ja toinen katsoja seurattiin sitä pieneen huoneeseen. Missä sillä oli iso valikoima "näyttelijöiden" kuvia, joista se sitten repi sen miehen kuvan, ja laittoi naisen kuvan tilalle. Yhtäkkiä se alkoi katsomaan mua suoraan silmiin, mulla oli siis se naamio kokoajan... Tuli ihan viereen ja koski sormella mua kaulalle, niinkuin pulssia olisi kokeillut. Seisoi siinä hetken ja meni takaisin kuviensa ääreen.
Sitten se vaan yhtäkkiä tuli takaisin, tarttui mua kädestä ja lähti viemään muualle. No, mä seurasin, ja tää toinen katsoja tuli mukana. Se vei mua rappuja ylös ja alas, ja ohitse muiden vaeltavien katsojalaumojen. Jossain vaiheessa tää meidän katsoja katosi jonnekin. Mentiin aina sinne niiden pukuhuoneisiin asti (mistä meidän kierros studioilla alkoi). Kaivoi peilipöydän alta punaisen ja valkoisen (teko)ruusun ja antoi mulle sen punaisen. Uudelleen lähti johdattamaan mua pitkin poikin. Kokoaikana ei sanonut mitään, piti vaan kädestä kiinni. Se oli ihan absurdia.
Päädyimme sitten isompaan tilaan, missä oli kymmeniä muitakin ihmisiä, katsomassa toisen pääpariskunnan loppua eli murhaa. Tämä mun tuntematon mies seisoi mun takana, ja piti kiinni lujaa, koska todistimme loppuhuipennusta. Sitten joku huusi "It's a wrap" ja alkoi musiikki soimaan ja mies heitti ruusunsa yleisön joukkoon ja sanoi mullekin et pitää heittää. Sit se vaan otti ja katosi. Esitys päättyi siihen, meitä oli siinä varmaan parisataa ihmistä lopulta, ja esiintyjät tulivat "lavalle" ja tanssivat ja kumartelivat jne. Kauheat bileet, kai sinne ois sit saanu jäädä sinne baariinkin vielä tms.
Valtavan kiinnostava ja erilainen kokemus. Harmittaa ettei kaikkea nähnyt, ja koska Woyzeck ei ole tarinana tuttu ennestään, niin ehkä osa meni sen takia "juonesta" ohi. Mutta esitystä ei voikaan ajatella perinteisenä teatterina, koska niin paljon juonesta tai tapahtumista jää näkemättä. Otin sen enemmänkin elämyksenä, ja visuaalisena ilotulituksena, missä ei ole tarkoitustakaan seurata juonta. Hetkittäin seurasin jotain esiintyjää, hetkittäin jotain kohtausta. Välillä piti istua alas ja vaan ihmetellä.
Esityksiä on Lontoossa vuoden loppuun, ja voin ihan vilpittömästi suositella kaikille. Kannattaa ehkä vielä irtaantua omasta porukastaan/kaveristaan, ja kokea ihan uniikki elämys itse. Lippuja saa NT:ltä.
Muutama kommentti show'sta: The Guardian,
There are worlds within worlds in The Drowned Man, and one way to treat the piece is as a massive, intricate installation. There are entire back stories and emotional histories to be discovered in letters and documents in rooms that appear to be empty, but which are in fact haunted. Some have complained that the human element is too sketchy, and I agree that despite Maxine Doyle's wild, often thrilling choreography, it's hard to have any emotional connection with the characters. But maybe the real difficulty for the show it is too detailed: it demands that its audience don't just chase the characters and sensation, but teases out the meanings from these clues.
Ja The Economist kirjoittaa myös:
“The Drowned Man", produced in collaboration with the National Theatre, takes over a disused sorting office in Paddington, west London. Mr Barrett and his co-director, Maxine Doyle (who also choreographs), have converted the space into "Temple Studios", a Hollywood factory of artifice, fantasy and excess. The story is based upon Georg Buchner's 19th-century tragedy "Woyzeck", though one would benefit little from knowing the play beforehand.
All that remains of “Woyzeck” are the basics: adultery, insanity and revenge. The original set-up—a German soldier, his wife and her paramour—is replaced with two separate love triangles, which are played out in different parts of the building against a backdrop of Los Angeles and the film industry. (By creating a second love triangle, this production enables a bit more drama to be spread throughout the building, ensuring audience members need not worry about missing out because they have wandered into the wrong room.)
The directors have also added yet another layer: the film-making itself. Audiences wander through rooms designed to look like studio lots, where they may come across a scene from one of Temple’s pictures in production. It's a clever touch that allows Mr Barrett and Ms Doyle, a pair of cultural magpies, to pluck shiny bits from 1950s pop-culture, the melodramas of Douglas Sirk and the creepy nostalgia of David Lynch. The effect is entertaining, but also somewhat confusing. Wordless lovers’ tiffs are everywhere, it seems, and in the final third they border on the repetitious.
Ja The Independent kirjoittaa mm. näin:
The designers Livi Vaughan, Beatrice Minns and Felix Barrett have created an impressively eerie, intricately detailed art-installation of a set over four floors, comprising everything from sleazy audition suites to a forlorn trailer park in a forest clearing, from a cinema showing Eyes Without A Face to a sound effects studio where we watch a woman calmly record a man's desperate gurgles as she holds his head under a tank of water.
Part of the fun of a Punchdrunk production lies in what you might discover if you have a root round, and I was amused to find that on the mad doctor's wall display of questionnaire clipboards, the answer to “the artist's state of mind at the start of filming?” was, in the majority of cases, “stable”: hmm, a likely story. But the other great Punchdrunk pleasure – chasing round to find the action which erupts non-sequentially and attempting to fit the various pieces together – feels more like a chore here because, in contrast to their superlative Masque of the Red Death, the strategic deployment of the material fails to exert a comparably tantalising fascination.
Telegraphin kriitikko antoi 5 tähteä:
TimeOut sanoo
The hyper-detailed, spectacularly eerie environments that directors Felix Barrett and Maxine Doyle and team have created over four enormous floors of an old building next to Paddington station are mindblowing. The so-called ‘Temple Studios’ is a creepy ’60s Hollywood film studio of almost unimaginable scale that audiences are free to wander around at leisure.
In its shadowed recesses, there’s a spooky old town, half Wild West, half ’50s America. There’s a monochrome, malevolent Lynchian dancehall. There’s any number of candlelit shrines of ambiguous religious provenance. There is a bar, complete with its own band, in which you can slip off the mask you’re required to wear at all other times. There is a whole desert on the top floor. Menacing electronic music and Spector-esque strings howl from hidden speakers constantly.
Punchdrunk on iso ryhmä eri alojen ammattilaisia, jotka tekevät erilaisia poikkitaiteellisia juttuja. Tämä on heidän suurin ja mittavin juttunsa tähän mennessä. Satoja ihmisiä on mukana; esiintyjiä ehkä nelisenkymmentä. Paddingtonin aseman viereltä löytyy Temple Studios, vanha käytöstä poistettu filmistudio (mukamas; oikeasti se on entinen postin lajittelukeskus). Tavarat piti kaikki jättää narikkaan, vesipulloa sai sentään kantaa mukana. Ovella jaettiin valkoiset naamiot, mitä piti pitää päässä sitten koko illan. Mun aika oli viideltä, ja päästiin n. 15 hengen ryhmissä sisään. Ensin "studiopomo" piti pienen tervetuliaispuheen ja sitten meidät vaan päästettiin irti studioon.
Siellä oli ensinnäkin turkasen kuuma. Varsinkin siellä naamarin alla. Onneksi mulla oli vain hame ja t-paita päällä, mutta lämmin tuli silti. Toisekseen, studiokompleksi oli valtava. Yhteensä 4 kerroksessa, ja 5 eri studiota. Sinne oli lavastettu täydellinen elokuvastudio, siis pukuhuoneet, arkistot, puvustamot, lavastamot, pienoismallit, peruukkihuoneet jne. Plus sitten ne studiot, missä "filmattiin" elokuvaa. Jonkinlainen backstory oli annettu (mutta käsiohjelman sai ostaa vasta esityksen jälkeen), kahdesta pariskunnasta (ja kummankin kolmiodraamasta), jotka on mukana elokuvan tekemisessä.
Kolme tuntia siellä vaelsin ympäriinsä, törmäten erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin kohtauksiin. Ylimpään kerrokseen oli tehty iso autiomaa hiekkoineen kaikkineen. Siellä oli asuntovaunuja ja kaikkea. Toisaalta löytyi 50-luvun amerikkalainen kylä, maitobaareineen ja elokuvateattereineen. Esiintyjät ikäänkuin vaihtoivat kohtauksesta toiseen, saimme seurata niiden "kotielämää" ja filmintekoprosessia. Suurin osa porukasta taisi olla tanssijoita ennemmin kuin näyttelijöitä. Repliikkejä ei ollut mitenkään kauheasti.
Tavallaan niinkuin osallistuvaa teatteria, paitsi ettei yleisö osallistunut muuten kuin kulkemalla paikasta toiseen. Jossain vaiheessa törmäsin kolmosstudiolle (meille oli alun esittelypuheenvuorossa kyllä sanottu että jos haluamme jossain vaiheessa drinksuille tuottajan kanssa niin kolmosstuduilla) missä soitti elävä bändi ja missä oli baari. Se oli ainoa paikka missä sai ottaa naamarin pois. Mutta en jäänyt sinne, koska esitysaika oli 3 tuntia, ja tuntui etten ole joka paikassa vielä käynyt, tai kaikkia kohtauksia nähnyt.
Kaikkea ei varmaan millään ehdi näkemään, ja muutamia kohtauksia näin kaksi kertaakin. Koko miljöö oli sisustettu/lavastettu ikäänkuin 60-luvun studioksi, aivan järjetön määrä kaikkea yksityiskohtaista tavaraa, mitä nyt siihen aikaan filmistudiossa oli. Huoneissa oli myös mustia naamioita pitäviä avustajia (katsojilla oli valkoiset) joilta sai kai jotain neuvoja, mutta eivät ainakaan saaneet kuulemma kertoa mitä siellä tapahtuu.
Ehkä mieleenpainuvin juttu oli aika loppuvaiheissa, kun olin seuraamassa pienen porukan juttua siinä, ja niistä yksi (miestanssija joka esitti kai castingista vastaavaa filmipomoa) lähti pois siitä tilasta, ja minä ja toinen katsoja seurattiin sitä pieneen huoneeseen. Missä sillä oli iso valikoima "näyttelijöiden" kuvia, joista se sitten repi sen miehen kuvan, ja laittoi naisen kuvan tilalle. Yhtäkkiä se alkoi katsomaan mua suoraan silmiin, mulla oli siis se naamio kokoajan... Tuli ihan viereen ja koski sormella mua kaulalle, niinkuin pulssia olisi kokeillut. Seisoi siinä hetken ja meni takaisin kuviensa ääreen.
Sitten se vaan yhtäkkiä tuli takaisin, tarttui mua kädestä ja lähti viemään muualle. No, mä seurasin, ja tää toinen katsoja tuli mukana. Se vei mua rappuja ylös ja alas, ja ohitse muiden vaeltavien katsojalaumojen. Jossain vaiheessa tää meidän katsoja katosi jonnekin. Mentiin aina sinne niiden pukuhuoneisiin asti (mistä meidän kierros studioilla alkoi). Kaivoi peilipöydän alta punaisen ja valkoisen (teko)ruusun ja antoi mulle sen punaisen. Uudelleen lähti johdattamaan mua pitkin poikin. Kokoaikana ei sanonut mitään, piti vaan kädestä kiinni. Se oli ihan absurdia.
Päädyimme sitten isompaan tilaan, missä oli kymmeniä muitakin ihmisiä, katsomassa toisen pääpariskunnan loppua eli murhaa. Tämä mun tuntematon mies seisoi mun takana, ja piti kiinni lujaa, koska todistimme loppuhuipennusta. Sitten joku huusi "It's a wrap" ja alkoi musiikki soimaan ja mies heitti ruusunsa yleisön joukkoon ja sanoi mullekin et pitää heittää. Sit se vaan otti ja katosi. Esitys päättyi siihen, meitä oli siinä varmaan parisataa ihmistä lopulta, ja esiintyjät tulivat "lavalle" ja tanssivat ja kumartelivat jne. Kauheat bileet, kai sinne ois sit saanu jäädä sinne baariinkin vielä tms.
Valtavan kiinnostava ja erilainen kokemus. Harmittaa ettei kaikkea nähnyt, ja koska Woyzeck ei ole tarinana tuttu ennestään, niin ehkä osa meni sen takia "juonesta" ohi. Mutta esitystä ei voikaan ajatella perinteisenä teatterina, koska niin paljon juonesta tai tapahtumista jää näkemättä. Otin sen enemmänkin elämyksenä, ja visuaalisena ilotulituksena, missä ei ole tarkoitustakaan seurata juonta. Hetkittäin seurasin jotain esiintyjää, hetkittäin jotain kohtausta. Välillä piti istua alas ja vaan ihmetellä.
Temple Studios
Esityksiä on Lontoossa vuoden loppuun, ja voin ihan vilpittömästi suositella kaikille. Kannattaa ehkä vielä irtaantua omasta porukastaan/kaveristaan, ja kokea ihan uniikki elämys itse. Lippuja saa NT:ltä.
Muutama kommentti show'sta: The Guardian,
There are worlds within worlds in The Drowned Man, and one way to treat the piece is as a massive, intricate installation. There are entire back stories and emotional histories to be discovered in letters and documents in rooms that appear to be empty, but which are in fact haunted. Some have complained that the human element is too sketchy, and I agree that despite Maxine Doyle's wild, often thrilling choreography, it's hard to have any emotional connection with the characters. But maybe the real difficulty for the show it is too detailed: it demands that its audience don't just chase the characters and sensation, but teases out the meanings from these clues.
Ja The Economist kirjoittaa myös:
“The Drowned Man", produced in collaboration with the National Theatre, takes over a disused sorting office in Paddington, west London. Mr Barrett and his co-director, Maxine Doyle (who also choreographs), have converted the space into "Temple Studios", a Hollywood factory of artifice, fantasy and excess. The story is based upon Georg Buchner's 19th-century tragedy "Woyzeck", though one would benefit little from knowing the play beforehand.
All that remains of “Woyzeck” are the basics: adultery, insanity and revenge. The original set-up—a German soldier, his wife and her paramour—is replaced with two separate love triangles, which are played out in different parts of the building against a backdrop of Los Angeles and the film industry. (By creating a second love triangle, this production enables a bit more drama to be spread throughout the building, ensuring audience members need not worry about missing out because they have wandered into the wrong room.)
The directors have also added yet another layer: the film-making itself. Audiences wander through rooms designed to look like studio lots, where they may come across a scene from one of Temple’s pictures in production. It's a clever touch that allows Mr Barrett and Ms Doyle, a pair of cultural magpies, to pluck shiny bits from 1950s pop-culture, the melodramas of Douglas Sirk and the creepy nostalgia of David Lynch. The effect is entertaining, but also somewhat confusing. Wordless lovers’ tiffs are everywhere, it seems, and in the final third they border on the repetitious.
Ja The Independent kirjoittaa mm. näin:
The designers Livi Vaughan, Beatrice Minns and Felix Barrett have created an impressively eerie, intricately detailed art-installation of a set over four floors, comprising everything from sleazy audition suites to a forlorn trailer park in a forest clearing, from a cinema showing Eyes Without A Face to a sound effects studio where we watch a woman calmly record a man's desperate gurgles as she holds his head under a tank of water.
Part of the fun of a Punchdrunk production lies in what you might discover if you have a root round, and I was amused to find that on the mad doctor's wall display of questionnaire clipboards, the answer to “the artist's state of mind at the start of filming?” was, in the majority of cases, “stable”: hmm, a likely story. But the other great Punchdrunk pleasure – chasing round to find the action which erupts non-sequentially and attempting to fit the various pieces together – feels more like a chore here because, in contrast to their superlative Masque of the Red Death, the strategic deployment of the material fails to exert a comparably tantalising fascination.
Telegraphin kriitikko antoi 5 tähteä:
Should you choose to see this amazing new production yourself – and provided
you are sound of limb and don’t scare too easily, I cannot recommend it too
highly – your own visit will doubtless be completely different from mine.
The audience wanders freely around four – or was it five? – floors of this
huge former GPO sorting office hard by Paddington station, in a piece that
resembles both a vivid dream and a startling LSD trip.
You enter one room and find it full of wigs, go into another and discover that
a full-blown high-school musical is underway. The period is the early
sixties and there is a wonderful score of doo-wop music, and the bruised
voice of the jazz trumpeter and singer Chet Baker, among much else. The show
has a cast of 40, but as you explore this murky, maze-like venue, you often
find yourself completely alone, nervously opening doors to discover fresh
wonders and new horrors.
TimeOut sanoo
The hyper-detailed, spectacularly eerie environments that directors Felix Barrett and Maxine Doyle and team have created over four enormous floors of an old building next to Paddington station are mindblowing. The so-called ‘Temple Studios’ is a creepy ’60s Hollywood film studio of almost unimaginable scale that audiences are free to wander around at leisure.
In its shadowed recesses, there’s a spooky old town, half Wild West, half ’50s America. There’s a monochrome, malevolent Lynchian dancehall. There’s any number of candlelit shrines of ambiguous religious provenance. There is a bar, complete with its own band, in which you can slip off the mask you’re required to wear at all other times. There is a whole desert on the top floor. Menacing electronic music and Spector-esque strings howl from hidden speakers constantly.
lauantai 20. heinäkuuta 2013
Strange Interlude / National Theatre 19.7.2013
Junalla taas Waterloohon ja siitä
kävelin NT:lle. Treffasin Marien n. 25 yli 6, ja näytelmä alkoikin jo
seiskalta poikkeuksellisesti, koska se oli niin pitkä (3 h 15 min).
Ohjelmassa oli siis Eugene O'Neillin Strange Interlude. Huikean hieno, jos kohta alussa alkoi hieman hitaahkosti. Ja ehkä inasen liian pitkäkin. Anne-Marie "James McAvoyn vaimo" Duff oli tosi upea pääroolissa Ninana, joka on sotkeutunut kolmen miehen keskelle. Yksi näistä miehistä oli Charles, jota esitti tosi hienon roolin tekevä Charles Edwards. Darren Pettie oli se rakastaja Ed, jotenkin Jude Law-oloinen mies ainakin kaueampaa, ja pidin tästäkin kovasti. Sen sijaan Jason Watkins oli kyllä ihan jees roolissaan, mutta miehen ääni on niin karmaiseva että melkein teki mieli tökkiä sormet korviin. Mä muistan kun katoin joskus maailman tyhmimpiin kuuluvan Nativity-leffan (koska siinä on Martin Freeman) ja tuo ukko oli siinäkin superärsyttävä. No, se sattui olemaan tällä kertaa ainoa jolta sain nimmarin :-))
Shattered when the love of her life is killed in the war and haunted by their unconsummated passion, Nina escapes her jealous Ivy League father and embarks on a series of tawdry sexual escapades until, cajoled by her appalled, long-suffering suitor Charles, she marries the amiable young Sam. But while pregnant, Nina learns a horrifying secret that precipitates a desperate, life-changing decision and propels her fatally into the arms of another.
Following a family from the aftermath of World War One until the late 1940s, Eugene O’Neill’s audacious epic is one of the great masterpieces of American theatre.
Ja mikä oli hienointa ehkä niin lavastus! Upeasti rakennettu (pyörivä) lavastus ja varsinkin ne vaihdot oli suurta taidetta. Enkä ole koskaan ennen kuullut että sille annetaan aplodit! Siis niille lavastuksen vaihdoille.
Anne-Marie Duffista vielä, mä en ole sitä koskaan aiemmin teatterissa nähnyt, ja kovin paljoa en muuallakaan. Parade's Endissä teki kyllä hienon roolin hullun papin vaimona :-) Ja tällä reissulla olen NT:n arkistoon menossa katsomaan Saint Joania, missä se on pääroolissa kanssa. Mutta tykkäsin kovasti!
Mä olin kuolemanväsynyt näytöksen jälkeen, mutta sit hetkellisesti piristyin ja Marie sai vielä mut ylipuhuttua stage doorillekin, vaikka olisin lähtenyt suoraan asemalle. Mutta olihan mulla A-M Duffille varattu suklaata ja korttia. Se siinä ovella vilahtikin, mutta meni takaisin sisään, ja ei enää ilmestynyt. Jätin sit nyssäkän vaksille.
Sitten käveltiin Waterloohon keskustellen teatterista ja leffoista (tietenkin) ja sitten Marie meni bussiin ja minä junaan. Suihkun jälkeen pitäisi käydä nukkumaan, mutta ihan justiinsa.
Kuvan copyright Alastair Muir
Ohjelmassa oli siis Eugene O'Neillin Strange Interlude. Huikean hieno, jos kohta alussa alkoi hieman hitaahkosti. Ja ehkä inasen liian pitkäkin. Anne-Marie "James McAvoyn vaimo" Duff oli tosi upea pääroolissa Ninana, joka on sotkeutunut kolmen miehen keskelle. Yksi näistä miehistä oli Charles, jota esitti tosi hienon roolin tekevä Charles Edwards. Darren Pettie oli se rakastaja Ed, jotenkin Jude Law-oloinen mies ainakin kaueampaa, ja pidin tästäkin kovasti. Sen sijaan Jason Watkins oli kyllä ihan jees roolissaan, mutta miehen ääni on niin karmaiseva että melkein teki mieli tökkiä sormet korviin. Mä muistan kun katoin joskus maailman tyhmimpiin kuuluvan Nativity-leffan (koska siinä on Martin Freeman) ja tuo ukko oli siinäkin superärsyttävä. No, se sattui olemaan tällä kertaa ainoa jolta sain nimmarin :-))
Duff ja Pettie
Shattered when the love of her life is killed in the war and haunted by their unconsummated passion, Nina escapes her jealous Ivy League father and embarks on a series of tawdry sexual escapades until, cajoled by her appalled, long-suffering suitor Charles, she marries the amiable young Sam. But while pregnant, Nina learns a horrifying secret that precipitates a desperate, life-changing decision and propels her fatally into the arms of another.
Following a family from the aftermath of World War One until the late 1940s, Eugene O’Neill’s audacious epic is one of the great masterpieces of American theatre.
Ja mikä oli hienointa ehkä niin lavastus! Upeasti rakennettu (pyörivä) lavastus ja varsinkin ne vaihdot oli suurta taidetta. Enkä ole koskaan ennen kuullut että sille annetaan aplodit! Siis niille lavastuksen vaihdoille.
Anne-Marie Duffista vielä, mä en ole sitä koskaan aiemmin teatterissa nähnyt, ja kovin paljoa en muuallakaan. Parade's Endissä teki kyllä hienon roolin hullun papin vaimona :-) Ja tällä reissulla olen NT:n arkistoon menossa katsomaan Saint Joania, missä se on pääroolissa kanssa. Mutta tykkäsin kovasti!
Mä olin kuolemanväsynyt näytöksen jälkeen, mutta sit hetkellisesti piristyin ja Marie sai vielä mut ylipuhuttua stage doorillekin, vaikka olisin lähtenyt suoraan asemalle. Mutta olihan mulla A-M Duffille varattu suklaata ja korttia. Se siinä ovella vilahtikin, mutta meni takaisin sisään, ja ei enää ilmestynyt. Jätin sit nyssäkän vaksille.
Sitten käveltiin Waterloohon keskustellen teatterista ja leffoista (tietenkin) ja sitten Marie meni bussiin ja minä junaan. Suihkun jälkeen pitäisi käydä nukkumaan, mutta ihan justiinsa.
Kuvan copyright Alastair Muir
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Macbeth / Manchester International Festival 18.7.2013
Nyt sitten muutama tunti
nukkumisen jälkeen koitan keksia jotain järkevää sanottavaa eilisestä näytelmästä.
Siis… Liput sai lunastaa tuntia ennen esitystä eli puoli seitsemän jälkeen,
sellaisesta väliaikaisesta toimistosta. Oltiin paikalla hieman liian aikaisin
eli n. 45 minuuttia. Tietenkään ei mitään saatu joten loiterehdittiin siinä
likellä sitten.
Käveltiin sitten vanhan kirkon ohi, joka oli ihan siinä vieressä ja se oli se meidän “salainen” esityspaikka. Eihän se enää tietenkään mikään salainen ollut, koska ensi-ilta oli ollut jo 5.7. mutta sitä ei paljastettu julkisuuteen aiemmin.
Kirkon ymparillä oli isot tilapäisaidat ja takana työmaaparakkeja ja asuntovaunuja ja ikkunat oli peitetty ja joka ikkunan takana oli valoheittimiä jne. Ja toisella puolella oli iso nostokurki missä oli myös valonheittimiä. Otettiin paljon kuvia ja katsottiin kuinka jotkut tyypit kanteli sinne tavaroita ja toisella reunalla oli isoja vanerilevyjä missä oli multaa.
Oli tarkoitus syodä jotain mutta ei ollut oikein mitään paikkaa likellä, tai oli yksi kahvila mutta se oli kiinni. Pieni ruokakauppakin oli mutta valmiiden ruokien valikoima oli tosi surkea. Joten ei otettu mitään. Tämä oli siis ihan kirkon vieressä ja siinä oli myös sellainen pieni aukea jolla pieni ryhmä pelasi jalkapalloa. Tai ei siis pelannut, vaan pallotteli keskenään. Kuuma päivä joten osa oli ilman paitaa. Asetuttiin siihen suht likelle sellaiselle jakkaralle katsomaan, ja tässä vaiheessa arvattiin että siinä on osa meidän näyttelijöistä. Nuoria salskeita miehiä joilla kaikilla paitsi yhdellä oli kokoparta! Kuka helvetti muuten pitäisi kokopartaa kesäaikaan?
Otettiin kuvia, hurrattiin, otettiin pari videopätkääkin. Mä pääsin osallistumaan peliin muutaman kerran kun pallo osui kohdalle. Oli tosi hauskaa ja siinä se odotusaika sitten kuluikin.
Mentiin sitten takaisin sinne lipunlunastuspaikkaan, ja päästiinkin kaikki sisään n. vartin ennen kuin saatiin lippuja.
Paikka on ilmeisesti vanha puuvillatehdas, siis iso vanha tiilinen upea kompleksi mikä on kokonaan tyhjillään paitsi nyt Manchester International Festival on sen kaapannut itselleen. Pikkasen pelottavakin paikka, koska kaikkien ikkunoiden edessä on levyt. Siellä isossa salissa oli väliaikaisbaari ja sitten oli siroteltu tuoleja pitkin poikin. Ostin siiderin (Kingstone Press) ja kukkakaali-sipuli-juustopiiraan, jota ei sitten lämmitettykään. Kylmänä sellainen rasvainen pikkupiiras ei maistunut kovin kaksiselta. Ei olisi edes kannattanutkaan yrittää syödä mitään, sen verran jännitti illan esitys.
Tovi siellä oltuamme joku tuli huutelemaan ovelle että nyt saa lunastaa liput. Oli laitettu 3 jonoa, aakkosten mukaan ja sain omani nopeaan. Piti olla henkkarikin mukana, ja onneksi ajokortti kelpasi. Nimellä olevasta kuoresta löytyi 2 lippua. Paikan seinillä oli kovasti ohjeita että esityksestä ei pääse kesken pois ja ei ole väliaikaa ja mukaan katsomoon saa ottaa vain vesipulloja (siis ei muuta juotavaa) ja että katsojat saattavat kastua/kurastua.
Festivaalilla toimi tiedostus ja sellanen etukäteisinfo tosi hyvin, eli kotiin tuli lukuisia sähköposteja kuukausien aikana (joka alkoi siitä kun oli varannut lipun), joissa muistutettiin näistä asioista ja miten lippuja saa lunastettua jne. Valtava kysynnän vuoksihan ennen virallista ensi-iltaa piti pitää pari extranäytöstä Manchesterin asukkaille. Samaten jossain välissä, se taisi olla siis lauantaina kanssa, on ulkoilmanäytös siis myös paikallisille, valkokankaan kautta. Samalla kun lähetys laitetaan satoihin elokuvateattereihin ympäri maailmaa. NT Live on siis esittämässä tätä kanssa, mutta siitä ei ole vielä tietoja tuleeko Suomeen kanssa (meitä on muutama ketkä Finnkinoa painostaa tässä asiassa). Jos tulee niin syksyllä sitten vasta joskus.
Harmittaa että on muuta menoa lauantai-iltana koska mielelläni menisin tämän katsomaan uudelleen.
No, kirkossa oli aikas lämmin, meinaan entisen alttarin kohdalla (meistä oikealla) paloi varmaan parisataa isoa kynttilää, ja siellä seisoi nainen (Lady Macbeth), selkä yleisöön päin. Yleisö istui keskikaytävän molemmilla puolilla, neljassä rivissä (plus keskellä oli vielä 2 riviä lisää) eli A-D ja keskiosassa vielä E-F. Meillä oli paikat C-rivillä melkein reunassa eli kolmas rivi edestä. Varsin hyvät paikat, mutta toisaalta tila oli niin intiimi että kaikkialta näkyi hyvin. Se keskikaytavä oli ehkä nelisen metriä leveä ja siinä oli n. 10-15 sentin kerros sitä multaseosta.
Esitys alkoi ajallaan, vasemmasta päästä (alttarin vastapäisestä seinästä siis) aukeni 3 luukkua, ja noidat (nuoria sutjakoita naisia, joilla oli tummaksi maskeeratut naamat ja harmaahkot kaavut) aloittivat messuamisensa. Koko näytelmä oli saatu puristettua kahteen tuntiin, mitä pidän pienenä ihmeenä. Kaikki oleellinen oli mukana kuitenkin. Ja voi hyvää päivää miten mun henki salpautui ja sydän hakkasi kahtasataa kun itse Macbeth ilmaantui toiseen päähän kirkkoa ja tuli pikkuhiljaa siihen meidän eteen. Koska tila oli niin pieni, niin sillon kun näyttelijat olivat meidän kohdalla käytavää (=näyttamöä), ne olivat tosi likellä, ehkä 3 metrin päässä.
Mä näin Henry V:n Sydneyssä kun olin 19 ja se teki valtavan (lue: VALTAVAN) vaikutuksen, vaikka en väitäkään kaikkea tekstiä ymmärtaneeni silloin. Tämä tapahtui Hoytsin elokuvateatterissa keskustassa, ja mukana oli jostain syystä isä. Se oli Branaghin eka debyyttiohjaus ja siitä asti se on kuulunut mun ykkössuosikkeihin. Kaikenlaisia muita on tullut siihen rinnalle suosikkinäyttelijöiksi, mutta Branaghin fanitus on säilynyt kaikki nämä vuodet.
Kaikki leffat eivät ole olleet kovin kaksisia (ja ihan jokaista roolia en ole edes nähnyt) ja mikään ei tietenkään ole vetänyt vertoja Henry V:lle. Osittain sen elokuvan takia juurikin Henry V on mun suosikkikuninkaani koko Britannian historiassa ja eittämatta suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannossa. Soundtrack oli ensimmäinen mitä muistan ostaneeni CD:nä itselleni (aiemmin oli kasetille joku nauhoittanut joitain), ja tätä Patrick Doylen musiikkia on tullut kuunneltua ihan hirveästi. Siinä elokuvassa toimi ihan kaikki: huippunäyttelijät, musiikki, taistelukohtaukset – lista on loputon.
Branaghin ja Rob Ashfordin kimppaohjauksessa näyttelijaporukasta on saatu hiottua tosi hyvin yhteen pelaava sakki. Taistelukoreografiat (Terry Kingin ohjaamina ja Chris Bailey koreografioimina) oli yhdet huikemmista missään teatterissa ikinä. Siis sananmukaisesti siinä kipinät sinkoutuvat, ja en yhtään ihmettele että viime viikolla joku esiintyjä joutui käymään sairaalassa tsekattavana kun Macbethin miekka oli johonkin hieman nirhaissut. Tämmoiselle perinteisiä miekkataistelukohtauksia rakastavalle tämä oli siis yhtä juhlaa.
Puvustus oli myöskin tosi hienoa, ja harmitti hirveästi niiden puhdistuksesta vastaavien puolesta koska sitä mutaa/multaa oli sitten joka paikassa, erityisesti vaatteissa. Niin, koko “näyttamön” leveydeltä meni katossa myös vesiputki, ja alussa oleva taistelu käytiin kokonaan vesisateessa. Joka sai sen mullan kastumaan ja litisemään ja olemaan hyvin kostean turvesuon oloista. Varsinkin kenkähuoltajia ei käy kateeksi.
Kaikki efektit oli hienoja, leijuvista tikareista alkaen (no, erityinen “illusion consultant” Paul Kieve toimi produktiossa myös, eli ihmekös tuo). Valaistus oli satumaista, koska niitä rakennuksen ulkopuolella olevia valonheittimiä käytettiin hienosti, ja tietenkin kirkon sisällä oli omat valot. Neil Austin vastasi valosuunnittelusta. Alttarin kynttilämeren lisäksi hetkittäin oli myäs elävää tulta. Mutaa käytettiin hyvin tehosteenakin, eli sitä heiteltiin seinille ja sitä puristeltiin käsissä. Kyllä oli tosi kuraista hommaa kaikkiaan, ja kaikki kuolevat soturit maata rötköttivat mudassa, osa pitkiäkin aikoja, ja osaa myös laahattiin naama siinä mullassa. Heh heh.
Mitäs sitä sitten sanoisi itse näyttelijöistä. Kaikki olivat erittäin hyviä ja sopivia rooleihinsa. Lady Macbethinä nähtiin Alex Kingston. Mulle tunnetuin roolinsa on River Song Doctor Who-sarjasta, mutta nyt kun käsiohjelmasta katsoin, niin onhan se ollut mm. BBC:n minisarjassa Moll Flanders ja ITV:n huvittavassa Lost In Austen sarjassa (Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon rva Bennettinä), jotka molemmat mulla on DVD:lla. Olen ne vaan nähnyt aikoja sitten enkä millään osannut yhdistää. Melko hyvä Lady Macbeth kyllä, ei valittamista, ainoa kohta missä ehkä sortuu hieman yliampuvaan ilmaisuun oli se unessakävelykohtaus missä Lady pesee käsiään ja kieriskelee synnintuskassa.
Mukana oli paljon nuoria miehiä ja muutama vanhempikin, kaikki erinomaisen loistavia. Mieleen jäi erityisesti David Annen (Siward), joka oli Criminal Justice -sarjan pääpoliisi, vaikka rooli olikin tässä pieni. Juttelin miehen kanssa pitkään stage doorilla, ja sillä oli vielä siinäkin päänahka ihan mutainen, koska oli kaatuessaan tiputtanut päätä suojaavan nahkakypärän…
Noidat oli kaikki hyviä. Rosalie Craig (Lady Macduff) oli kaunis punatukkainen nainen. Ray Fearon (Macduff) oli vihainen ja ilmeikäs. Mun suosikki (Branaghin ohella) oli kuiteskin Harry Lister Smith (nuori Siward, kuvassa alla) joka oli niistä jalkapallonpelaajista se ainoa parraton. Just sellainen klassisen kaunis brittimies jolla oli valloittava hymy ja ihana punertavaan vivahtava tukka. Helen totesi että sehän on ihan kuin nuorempi versio Maurice-aikaisesta James Wilbystä, ja ihan oikeassa onkin :-)
Mutta millainen itse herra Macbeth oli Kenneth Branagin tulkitsemana? Loistava tietenkin. Siis se karisma valui katsomoon asti. Miellyttävä ääni, ilmeikkäät kasvot ja uskomaton fysiikka (ne taistelukohtaukset ei olleet kevyitä!). Mä olin ihan myyty. Siis ihan totaalisen vangitseva suoritus. En nyt odottanutkaan mitään vähempää, mutta olin silti hieman yllättynyt miten voimakas kokemus se oli.
Varmaan yksi mieleenpainuvimmista asioista koko näytelmassä oli valtava hiostava kuumuus. Hiki valui koko esityksen ajan, vaikka oli kevyt hame ja t-paita. Vettä kului ja onneksi käsiohjelma oli hyvä viuhka. Voin vaan kuvitella miten kuuma mudassa tarpovilla ja raskaasti puetuilla näyttelijöillä oli.
Esityksen jälkeen ulkoilma oli ihanan viileää ja raikasta. Jäätiin odottelemaan stage doorille (tai siihen portille) ja siinä oli ehkä pari-kolmekymmentä meitä sitten lopuksi. Sain napattua suurimmalta osalta nimmarit, mutta päätahdet pääsivät toista kautta livahtamaan. Sellainen vanhempi pappa tuli siihen kun oltiin aika kauan oltu ja kaikki muut näyttelijät olivat tainneet jo mennäkin. Oli ollut yksin parin tytön kanssa siellä toisella puolella kirkkoa ja olivat saaneet nimmarit joo. Kerpele. No annoin sitten hyvin mukavalle turvamiehelle (-pojalle) mun tuliaiset (mustaherukkalikööria ja suklaata) ja vannotin sitä toimittamaan sen perille.
Hieman harmittaa etten päässyt antamaan sitä henkilökohtaisesti mutta vuodatin korttiin kiitokseni aika ylitsevuotavasti. Ja se ihana blondikin paasi livahtamaan just kun mä puhuin sen David Annenin kanssa. Toinen kerpele. No, ei mahda mitään. Käveltiin sieltä hotellille, hyvin hitaasti koska Helen oli kipeän oloinen. Ja sitten kestikin monta tuntia laskeutua alas, oli niin kauhean hieno fiilis esityksen jälkeen.
Käveltiin sitten vanhan kirkon ohi, joka oli ihan siinä vieressä ja se oli se meidän “salainen” esityspaikka. Eihän se enää tietenkään mikään salainen ollut, koska ensi-ilta oli ollut jo 5.7. mutta sitä ei paljastettu julkisuuteen aiemmin.
Kirkon ymparillä oli isot tilapäisaidat ja takana työmaaparakkeja ja asuntovaunuja ja ikkunat oli peitetty ja joka ikkunan takana oli valoheittimiä jne. Ja toisella puolella oli iso nostokurki missä oli myös valonheittimiä. Otettiin paljon kuvia ja katsottiin kuinka jotkut tyypit kanteli sinne tavaroita ja toisella reunalla oli isoja vanerilevyjä missä oli multaa.
Oli tarkoitus syodä jotain mutta ei ollut oikein mitään paikkaa likellä, tai oli yksi kahvila mutta se oli kiinni. Pieni ruokakauppakin oli mutta valmiiden ruokien valikoima oli tosi surkea. Joten ei otettu mitään. Tämä oli siis ihan kirkon vieressä ja siinä oli myös sellainen pieni aukea jolla pieni ryhmä pelasi jalkapalloa. Tai ei siis pelannut, vaan pallotteli keskenään. Kuuma päivä joten osa oli ilman paitaa. Asetuttiin siihen suht likelle sellaiselle jakkaralle katsomaan, ja tässä vaiheessa arvattiin että siinä on osa meidän näyttelijöistä. Nuoria salskeita miehiä joilla kaikilla paitsi yhdellä oli kokoparta! Kuka helvetti muuten pitäisi kokopartaa kesäaikaan?
Otettiin kuvia, hurrattiin, otettiin pari videopätkääkin. Mä pääsin osallistumaan peliin muutaman kerran kun pallo osui kohdalle. Oli tosi hauskaa ja siinä se odotusaika sitten kuluikin.
Jossain vaiheessa herrat lopettivat ja käveltiin yhtä matkaa pois. Mä
sit kysyin yhdeltä kun menivät sellasesta isosta portista sinne “backstagelle”
että onko tämä sitten se paikka mistä teiltä saa nimmareita esityksen jälkeen.
Juu on sanoi tämä herra.
Mentiin sitten takaisin sinne lipunlunastuspaikkaan, ja päästiinkin kaikki sisään n. vartin ennen kuin saatiin lippuja.
Paikka on ilmeisesti vanha puuvillatehdas, siis iso vanha tiilinen upea kompleksi mikä on kokonaan tyhjillään paitsi nyt Manchester International Festival on sen kaapannut itselleen. Pikkasen pelottavakin paikka, koska kaikkien ikkunoiden edessä on levyt. Siellä isossa salissa oli väliaikaisbaari ja sitten oli siroteltu tuoleja pitkin poikin. Ostin siiderin (Kingstone Press) ja kukkakaali-sipuli-juustopiiraan, jota ei sitten lämmitettykään. Kylmänä sellainen rasvainen pikkupiiras ei maistunut kovin kaksiselta. Ei olisi edes kannattanutkaan yrittää syödä mitään, sen verran jännitti illan esitys.
Tovi siellä oltuamme joku tuli huutelemaan ovelle että nyt saa lunastaa liput. Oli laitettu 3 jonoa, aakkosten mukaan ja sain omani nopeaan. Piti olla henkkarikin mukana, ja onneksi ajokortti kelpasi. Nimellä olevasta kuoresta löytyi 2 lippua. Paikan seinillä oli kovasti ohjeita että esityksestä ei pääse kesken pois ja ei ole väliaikaa ja mukaan katsomoon saa ottaa vain vesipulloja (siis ei muuta juotavaa) ja että katsojat saattavat kastua/kurastua.
Festivaalilla toimi tiedostus ja sellanen etukäteisinfo tosi hyvin, eli kotiin tuli lukuisia sähköposteja kuukausien aikana (joka alkoi siitä kun oli varannut lipun), joissa muistutettiin näistä asioista ja miten lippuja saa lunastettua jne. Valtava kysynnän vuoksihan ennen virallista ensi-iltaa piti pitää pari extranäytöstä Manchesterin asukkaille. Samaten jossain välissä, se taisi olla siis lauantaina kanssa, on ulkoilmanäytös siis myös paikallisille, valkokankaan kautta. Samalla kun lähetys laitetaan satoihin elokuvateattereihin ympäri maailmaa. NT Live on siis esittämässä tätä kanssa, mutta siitä ei ole vielä tietoja tuleeko Suomeen kanssa (meitä on muutama ketkä Finnkinoa painostaa tässä asiassa). Jos tulee niin syksyllä sitten vasta joskus.
Harmittaa että on muuta menoa lauantai-iltana koska mielelläni menisin tämän katsomaan uudelleen.
Lopulta joskus seiskan jälkeen
alettiin huutelemaan meitä kasaan. Jokaisessa lipussa oli printattu ensinnäkin
oven nimi mistä mennään sisään ja toisekseen klaanin nimi. Me oltiin Lochaberejä,
ja kun niitä aakkosissa huudeltiin, niin tietty viimeisiä. Oma opas vei meidän
pienen porukan (ehkä 15 henkeä) sitten sinne “salaiseen” esityspaikkaan. Kirkko
oli aika pieni ja katsojia mahtui kerralla hieman yli 200. Että ei mikään ihme
että kaikki naytökset möi loppuun vajaassa 10 minuutissa.
No, kirkossa oli aikas lämmin, meinaan entisen alttarin kohdalla (meistä oikealla) paloi varmaan parisataa isoa kynttilää, ja siellä seisoi nainen (Lady Macbeth), selkä yleisöön päin. Yleisö istui keskikaytävän molemmilla puolilla, neljassä rivissä (plus keskellä oli vielä 2 riviä lisää) eli A-D ja keskiosassa vielä E-F. Meillä oli paikat C-rivillä melkein reunassa eli kolmas rivi edestä. Varsin hyvät paikat, mutta toisaalta tila oli niin intiimi että kaikkialta näkyi hyvin. Se keskikaytavä oli ehkä nelisen metriä leveä ja siinä oli n. 10-15 sentin kerros sitä multaseosta.
Esitys alkoi ajallaan, vasemmasta päästä (alttarin vastapäisestä seinästä siis) aukeni 3 luukkua, ja noidat (nuoria sutjakoita naisia, joilla oli tummaksi maskeeratut naamat ja harmaahkot kaavut) aloittivat messuamisensa. Koko näytelmä oli saatu puristettua kahteen tuntiin, mitä pidän pienenä ihmeenä. Kaikki oleellinen oli mukana kuitenkin. Ja voi hyvää päivää miten mun henki salpautui ja sydän hakkasi kahtasataa kun itse Macbeth ilmaantui toiseen päähän kirkkoa ja tuli pikkuhiljaa siihen meidän eteen. Koska tila oli niin pieni, niin sillon kun näyttelijat olivat meidän kohdalla käytavää (=näyttamöä), ne olivat tosi likellä, ehkä 3 metrin päässä.
Mä näin Henry V:n Sydneyssä kun olin 19 ja se teki valtavan (lue: VALTAVAN) vaikutuksen, vaikka en väitäkään kaikkea tekstiä ymmärtaneeni silloin. Tämä tapahtui Hoytsin elokuvateatterissa keskustassa, ja mukana oli jostain syystä isä. Se oli Branaghin eka debyyttiohjaus ja siitä asti se on kuulunut mun ykkössuosikkeihin. Kaikenlaisia muita on tullut siihen rinnalle suosikkinäyttelijöiksi, mutta Branaghin fanitus on säilynyt kaikki nämä vuodet.
Kaikki leffat eivät ole olleet kovin kaksisia (ja ihan jokaista roolia en ole edes nähnyt) ja mikään ei tietenkään ole vetänyt vertoja Henry V:lle. Osittain sen elokuvan takia juurikin Henry V on mun suosikkikuninkaani koko Britannian historiassa ja eittämatta suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannossa. Soundtrack oli ensimmäinen mitä muistan ostaneeni CD:nä itselleni (aiemmin oli kasetille joku nauhoittanut joitain), ja tätä Patrick Doylen musiikkia on tullut kuunneltua ihan hirveästi. Siinä elokuvassa toimi ihan kaikki: huippunäyttelijät, musiikki, taistelukohtaukset – lista on loputon.
Palatakseni takaisin
Macbethin maailmaan (mä naputtelen tätä muuten nyt perjantaiaamuna hyvin
aikaisin, Helenin koneella, koska mulla itsellä ei piisaa akku ja sängyn
vieressä ei ole pistorasiaa. Helen on tosi kipeanä ressu ja koittaa ehkä vielä
torkkua. Mä olen siis nukkunut kai 4 tuntia, mutta ei nukuta enää, on vaan
kuuma).
Branaghin ja Rob Ashfordin kimppaohjauksessa näyttelijaporukasta on saatu hiottua tosi hyvin yhteen pelaava sakki. Taistelukoreografiat (Terry Kingin ohjaamina ja Chris Bailey koreografioimina) oli yhdet huikemmista missään teatterissa ikinä. Siis sananmukaisesti siinä kipinät sinkoutuvat, ja en yhtään ihmettele että viime viikolla joku esiintyjä joutui käymään sairaalassa tsekattavana kun Macbethin miekka oli johonkin hieman nirhaissut. Tämmoiselle perinteisiä miekkataistelukohtauksia rakastavalle tämä oli siis yhtä juhlaa.
Puvustus oli myöskin tosi hienoa, ja harmitti hirveästi niiden puhdistuksesta vastaavien puolesta koska sitä mutaa/multaa oli sitten joka paikassa, erityisesti vaatteissa. Niin, koko “näyttamön” leveydeltä meni katossa myös vesiputki, ja alussa oleva taistelu käytiin kokonaan vesisateessa. Joka sai sen mullan kastumaan ja litisemään ja olemaan hyvin kostean turvesuon oloista. Varsinkin kenkähuoltajia ei käy kateeksi.
Kaikki efektit oli hienoja, leijuvista tikareista alkaen (no, erityinen “illusion consultant” Paul Kieve toimi produktiossa myös, eli ihmekös tuo). Valaistus oli satumaista, koska niitä rakennuksen ulkopuolella olevia valonheittimiä käytettiin hienosti, ja tietenkin kirkon sisällä oli omat valot. Neil Austin vastasi valosuunnittelusta. Alttarin kynttilämeren lisäksi hetkittäin oli myäs elävää tulta. Mutaa käytettiin hyvin tehosteenakin, eli sitä heiteltiin seinille ja sitä puristeltiin käsissä. Kyllä oli tosi kuraista hommaa kaikkiaan, ja kaikki kuolevat soturit maata rötköttivat mudassa, osa pitkiäkin aikoja, ja osaa myös laahattiin naama siinä mullassa. Heh heh.
Ja Patrick Doyle, tuo
mies joka on tehnyt paljon yhteistyötä Branaghin kanssa aina Henry V:n ajoista,
oli tehnyt musiikin tähänkin!
Mitäs sitä sitten sanoisi itse näyttelijöistä. Kaikki olivat erittäin hyviä ja sopivia rooleihinsa. Lady Macbethinä nähtiin Alex Kingston. Mulle tunnetuin roolinsa on River Song Doctor Who-sarjasta, mutta nyt kun käsiohjelmasta katsoin, niin onhan se ollut mm. BBC:n minisarjassa Moll Flanders ja ITV:n huvittavassa Lost In Austen sarjassa (Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon rva Bennettinä), jotka molemmat mulla on DVD:lla. Olen ne vaan nähnyt aikoja sitten enkä millään osannut yhdistää. Melko hyvä Lady Macbeth kyllä, ei valittamista, ainoa kohta missä ehkä sortuu hieman yliampuvaan ilmaisuun oli se unessakävelykohtaus missä Lady pesee käsiään ja kieriskelee synnintuskassa.
Mukana oli paljon nuoria miehiä ja muutama vanhempikin, kaikki erinomaisen loistavia. Mieleen jäi erityisesti David Annen (Siward), joka oli Criminal Justice -sarjan pääpoliisi, vaikka rooli olikin tässä pieni. Juttelin miehen kanssa pitkään stage doorilla, ja sillä oli vielä siinäkin päänahka ihan mutainen, koska oli kaatuessaan tiputtanut päätä suojaavan nahkakypärän…
Noidat oli kaikki hyviä. Rosalie Craig (Lady Macduff) oli kaunis punatukkainen nainen. Ray Fearon (Macduff) oli vihainen ja ilmeikäs. Mun suosikki (Branaghin ohella) oli kuiteskin Harry Lister Smith (nuori Siward, kuvassa alla) joka oli niistä jalkapallonpelaajista se ainoa parraton. Just sellainen klassisen kaunis brittimies jolla oli valloittava hymy ja ihana punertavaan vivahtava tukka. Helen totesi että sehän on ihan kuin nuorempi versio Maurice-aikaisesta James Wilbystä, ja ihan oikeassa onkin :-)
Mutta millainen itse herra Macbeth oli Kenneth Branagin tulkitsemana? Loistava tietenkin. Siis se karisma valui katsomoon asti. Miellyttävä ääni, ilmeikkäät kasvot ja uskomaton fysiikka (ne taistelukohtaukset ei olleet kevyitä!). Mä olin ihan myyty. Siis ihan totaalisen vangitseva suoritus. En nyt odottanutkaan mitään vähempää, mutta olin silti hieman yllättynyt miten voimakas kokemus se oli.
Varmaan yksi mieleenpainuvimmista asioista koko näytelmassä oli valtava hiostava kuumuus. Hiki valui koko esityksen ajan, vaikka oli kevyt hame ja t-paita. Vettä kului ja onneksi käsiohjelma oli hyvä viuhka. Voin vaan kuvitella miten kuuma mudassa tarpovilla ja raskaasti puetuilla näyttelijöillä oli.
Esityksen jälkeen ulkoilma oli ihanan viileää ja raikasta. Jäätiin odottelemaan stage doorille (tai siihen portille) ja siinä oli ehkä pari-kolmekymmentä meitä sitten lopuksi. Sain napattua suurimmalta osalta nimmarit, mutta päätahdet pääsivät toista kautta livahtamaan. Sellainen vanhempi pappa tuli siihen kun oltiin aika kauan oltu ja kaikki muut näyttelijät olivat tainneet jo mennäkin. Oli ollut yksin parin tytön kanssa siellä toisella puolella kirkkoa ja olivat saaneet nimmarit joo. Kerpele. No annoin sitten hyvin mukavalle turvamiehelle (-pojalle) mun tuliaiset (mustaherukkalikööria ja suklaata) ja vannotin sitä toimittamaan sen perille.
Hieman harmittaa etten päässyt antamaan sitä henkilökohtaisesti mutta vuodatin korttiin kiitokseni aika ylitsevuotavasti. Ja se ihana blondikin paasi livahtamaan just kun mä puhuin sen David Annenin kanssa. Toinen kerpele. No, ei mahda mitään. Käveltiin sieltä hotellille, hyvin hitaasti koska Helen oli kipeän oloinen. Ja sitten kestikin monta tuntia laskeutua alas, oli niin kauhean hieno fiilis esityksen jälkeen.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Macbeth & Branagh
Tämän illan esitys oli kyllä hyvin vakavasti kilpailemassa maaliskuisen
James McAvoyn tähdittämän Macbethin kanssa parhaasta ikinä näkemästäni
Macbeth-versiosta. Aivan huikean upea - ja onko ihme noilla puitteilla!
Ja se että näkee yhden suosikkinäyttelijöistään livenä, vain muutaman metrin päässä, se oli niin iso juttu että vielä pari tuntia jälkeenpäinkin tulee kyynel silmäkulmaan. Kierrokset eivät ole laskeneet vieläkään vaikka kello tulee jo 2 yöllä, ja esitys loppui jo puoli 10 maissa. Ja vaikka herra pääsikin pujahtamaan kaikilta (no, melkein kaikilta) karkuun toisesta uloskäynnistä.
Mutta itse näytelmä oli niin valtava elämys, kokonaisvaltainen ekstaasi.
Erityisesti rouvansa kuoleman jälkeen nämä lausutut sanat sai mut ihan sanattomaksi.
She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.
Jatkan tätä huomenna...
Valmiina taistoon; minä ja Helen katsomossa
Ja se että näkee yhden suosikkinäyttelijöistään livenä, vain muutaman metrin päässä, se oli niin iso juttu että vielä pari tuntia jälkeenpäinkin tulee kyynel silmäkulmaan. Kierrokset eivät ole laskeneet vieläkään vaikka kello tulee jo 2 yöllä, ja esitys loppui jo puoli 10 maissa. Ja vaikka herra pääsikin pujahtamaan kaikilta (no, melkein kaikilta) karkuun toisesta uloskäynnistä.
Mutta itse näytelmä oli niin valtava elämys, kokonaisvaltainen ekstaasi.
Käytöstä poistettu kirkko toimi näyttämönä
Erityisesti rouvansa kuoleman jälkeen nämä lausutut sanat sai mut ihan sanattomaksi.
She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.
Jatkan tätä huomenna...
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
The Pride Lontooseen!
Himpura, hieno Alexi Kaye Campbellin näytelmä nimeltään The Pride nähdään tänä syksynä Lontoossa!
Viisi vuotta sitten sitä esitettiin Royal Courtissa, ja silloin päärooleissa nähtiin Bertie Carvel, JJ Feild, Lyndsey Marshal ja Tim Steed. Ohjaajana niin silloin kuin nytkin on Jamie Lloyd ja nyt siis paikkana Trafalgar Studios. Hyvä laatu ja kiinnostavat näytelmät siellä siis jatkuvat; olen onneksi nähnyt jo kummatkin tämän vuoden näytelmistä eli Macbethin ja The Hothousen.
Silloin muutama vuosi sitten Lontoosta The Pride siirtyi New Yorkiin, ja silloinkin oli brittimiehitys: Hugh Dancy, Ben Whishaw, Andrea Riseborough ja Adam James. Tässä videolla on tämän porukan mietteitä näytelmästä.
No kuiteskin, nyt nähdään ihastuttava Hayley Atwell, Harry Hadden-Paton, Al Weaver ja Mathew Horne. Odotan suurella kiinnostuksella!
Tarina kertoo kolmiodraaman, mikä sijoittuu ensin 50-luvun lopun Sohoon. Sylvia ja Philip ovat naimisissa, mutta Philip rakastuukin Oliveriin. Ja sitten taas nykyajan Lontooseen, missä Philip ja Oliver ovat yhdessä, mutta Oliverilla on muita suhteita. Sylvia on pariskunnan paras ystävä. Eli kullakin näyttelijällä on tuplarooli.
Daily Mailin jutussa enemmän näytelmästä ja Hayley Atwellin haastattelu.
Campbell’s study of repression and restriction was seen through two lenses: a late Fifties, Terence Rattigan-esque prism of never daring to utter the word gay and a present-day view, where there’s freedom to debate same-sex issues.
Viisi vuotta sitten sitä esitettiin Royal Courtissa, ja silloin päärooleissa nähtiin Bertie Carvel, JJ Feild, Lyndsey Marshal ja Tim Steed. Ohjaajana niin silloin kuin nytkin on Jamie Lloyd ja nyt siis paikkana Trafalgar Studios. Hyvä laatu ja kiinnostavat näytelmät siellä siis jatkuvat; olen onneksi nähnyt jo kummatkin tämän vuoden näytelmistä eli Macbethin ja The Hothousen.
Silloin muutama vuosi sitten Lontoosta The Pride siirtyi New Yorkiin, ja silloinkin oli brittimiehitys: Hugh Dancy, Ben Whishaw, Andrea Riseborough ja Adam James. Tässä videolla on tämän porukan mietteitä näytelmästä.
No kuiteskin, nyt nähdään ihastuttava Hayley Atwell, Harry Hadden-Paton, Al Weaver ja Mathew Horne. Odotan suurella kiinnostuksella!
Tarina kertoo kolmiodraaman, mikä sijoittuu ensin 50-luvun lopun Sohoon. Sylvia ja Philip ovat naimisissa, mutta Philip rakastuukin Oliveriin. Ja sitten taas nykyajan Lontooseen, missä Philip ja Oliver ovat yhdessä, mutta Oliverilla on muita suhteita. Sylvia on pariskunnan paras ystävä. Eli kullakin näyttelijällä on tuplarooli.
Daily Mailin jutussa enemmän näytelmästä ja Hayley Atwellin haastattelu.
Campbell’s study of repression and restriction was seen through two lenses: a late Fifties, Terence Rattigan-esque prism of never daring to utter the word gay and a present-day view, where there’s freedom to debate same-sex issues.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
torstai 11. heinäkuuta 2013
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Lisää johtajavaihdoksia Lontoossa
Pari kertaa jo tänä kesänä tästä aiheesta (eli Lontoon teattereiden johtajavaihdokset) kirjoitellutkin, eli 6.6. NT:n johtajavaihdoksesta ja 15.6. Headlong ja Almeida vaihdokset.
No, nyt sitten tänään The Globe ilmoitti ensinnäkin mahtavasta Hamlet-projektistaan, eli kahden vuoden aikana Hamlet esitetään maailman JOKA maassa! Siis sama kiertävä teatteriversio. Huh! Siitä tulee varmaan mieletön spektaakkeli! Sivutkin on hienot, kai sinne aikanaan tulee sitten kiertuaikataulu jne.
The tour, which will feature a company of eight actors, kicks off on 23 April 2014, the 450th anniversary of Shakespeare's birth, and finishes on 23 April 2016, the 400th anniversary of Shakespeare's death.
Mutta samaan syssyyn ilmoitettiin Globen taiteellisen johtajan Dominic Dromgoolen eroaikeista, eli hänen työnsä loppuu samaan aikaan kuin Hamletin maailmankiertuekin siis 23.4.2016. Määh...
Ja sitten vielä Kevin Spacey on jättämässä Old Vicin luotsaamisen myöskin 2015, siihen on sitten uudeksi johtajaksi kaavailtu ketäs muutakaan kuin Sir Kenneth Branaghia.
Katsotaan nyt kuka minnekin asettuu...
No, nyt sitten tänään The Globe ilmoitti ensinnäkin mahtavasta Hamlet-projektistaan, eli kahden vuoden aikana Hamlet esitetään maailman JOKA maassa! Siis sama kiertävä teatteriversio. Huh! Siitä tulee varmaan mieletön spektaakkeli! Sivutkin on hienot, kai sinne aikanaan tulee sitten kiertuaikataulu jne.
The tour, which will feature a company of eight actors, kicks off on 23 April 2014, the 450th anniversary of Shakespeare's birth, and finishes on 23 April 2016, the 400th anniversary of Shakespeare's death.
Mutta samaan syssyyn ilmoitettiin Globen taiteellisen johtajan Dominic Dromgoolen eroaikeista, eli hänen työnsä loppuu samaan aikaan kuin Hamletin maailmankiertuekin siis 23.4.2016. Määh...
Ja sitten vielä Kevin Spacey on jättämässä Old Vicin luotsaamisen myöskin 2015, siihen on sitten uudeksi johtajaksi kaavailtu ketäs muutakaan kuin Sir Kenneth Branaghia.
Katsotaan nyt kuka minnekin asettuu...
tiistai 9. heinäkuuta 2013
Whishaw & Grint samaan näytelmään!
Viime perjantain parhaita uutisia oli lukea huhuista, jonka mukaan ensi
vuonna johonkin teatteriin Lontooseen olisi tulossa Jez Butterworthin
näytelmä Mojo uusintaensi-iltaan. Päärooleissa *pitäisi* näiden huhujen
mukaan olla niin Ben Whishaw kuin teatteridebyyttinsä tekevä Rupert Grint. Voi elämän kevät jos näin todellakin on, sillä... HUH!
Grint ei ole näytellyt Harry Potter-elokuvien lisäksi/jälkeen teatterissa, päinvastoin kuin Daniel Radcliffe, joka parhaillaan hurmaa Lontoossa loppuunmyytyjä katsomoita The Cripple of Inishmaanissa.
Pari uutista aiheesta eli täällä ja täällä.
Grint ei ole näytellyt Harry Potter-elokuvien lisäksi/jälkeen teatterissa, päinvastoin kuin Daniel Radcliffe, joka parhaillaan hurmaa Lontoossa loppuunmyytyjä katsomoita The Cripple of Inishmaanissa.
Pari uutista aiheesta eli täällä ja täällä.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Ekat Macbeth promokuvat
Eilen julkaistiin ekat varsinaiset promokuvat Branaghin tähdittämästä Macbethistä, josta eilen siis nähtiin eka esityskin. Muuta ei ole näkynytkään kuin kehuja. Ja näyttää hienolta. huh!! Millään malttaisi odottaa paria viikkoa vielä.
Kuvat on Johan Perssonin käsialaa, mies joka ottaa todella hienoja teatteri(promo)kuvia.
Lisäksi BBC on ystävällisesti koostanut ekoista kriitikeistä pienen yhteenvedon. Ei muuta kun ylistystä, joka rintamalta! Esitykset pidetään vanhassa kirkossa ja luvassa on paljon mutaa!
Guardianin arvostelussa Michael Billington kehuu Branaghin näyttelijäntaitoja:
The production has many fine qualities as well as one or two dubious ones. With the audience seated on two sides of a tunnel-like, traverse stage, it has the great virtue of immediacy: we seem to be in the thick of the rain-soaked, mud-spattered opening battles. Cutting short all intermission also gives the action a hurtling momentum.
But what I admire about Branagh is that he is not afraid to do a spot of old-fashioned acting. The highest compliment I can pay him is that at times he evoked golden memories of Olivier in the role.
But this is an exciting production that shows why Branagh is such a fine Shakespearean actor. He can do the soaring vocal cries but he is also sensitive to the minutiae of language.
When he asks the doctor "Cans't thou not minister to a mind diseased?" he inserts a pause after the first syllable of the last word as if to prove that Macbeth's own problem is one of "dis-ease" and that he has never known the joys of peace and security. That's real acting.
Kuvat on Johan Perssonin käsialaa, mies joka ottaa todella hienoja teatteri(promo)kuvia.
Lisäksi BBC on ystävällisesti koostanut ekoista kriitikeistä pienen yhteenvedon. Ei muuta kun ylistystä, joka rintamalta! Esitykset pidetään vanhassa kirkossa ja luvassa on paljon mutaa!
Guardianin arvostelussa Michael Billington kehuu Branaghin näyttelijäntaitoja:
The production has many fine qualities as well as one or two dubious ones. With the audience seated on two sides of a tunnel-like, traverse stage, it has the great virtue of immediacy: we seem to be in the thick of the rain-soaked, mud-spattered opening battles. Cutting short all intermission also gives the action a hurtling momentum.
But what I admire about Branagh is that he is not afraid to do a spot of old-fashioned acting. The highest compliment I can pay him is that at times he evoked golden memories of Olivier in the role.
But this is an exciting production that shows why Branagh is such a fine Shakespearean actor. He can do the soaring vocal cries but he is also sensitive to the minutiae of language.
When he asks the doctor "Cans't thou not minister to a mind diseased?" he inserts a pause after the first syllable of the last word as if to prove that Macbeth's own problem is one of "dis-ease" and that he has never known the joys of peace and security. That's real acting.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Ystävät Hämärän Jälkeen Lontooseen
Ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin loistava (vampyyri)kirja Låt den rätte komma in
(joka on suomennettu nimellä Ystävät Hämärän Jälkeen) on nyt
kirjaversion sekä kahden leffaversion jälkeen kääntymässä teatterin
lavallekin! Tosi hienoa. Luin sen ennen suomentamista, en ruotsiksi vaan
englanniksi Let The Right One In.
Joku Twitterissä jo ehätti kertomaan että sitä on esitetty jo aiemmin Dundee Rep Theatressa Skotlannissa.
Mutta tämä oli superhieno uutinen. Ja parasta on se että mä olen jo Lontoossa silloin kun sitä n. kuukauden ajan näytetään ensi talvella, joten mahdollisuus mennä katsomaan ilman eri järjestelyitä. Lipunmyynti alkaa 11.7. joten koitan saada liput siihen joulukuun teatterirupeamaan...
Mutta Royal Courtin teatterin sivuilla lisätietoja... Näyttelijöistä tms ei mitään tietoa vielä, eikä sillä ole väliäkään.
Joku Twitterissä jo ehätti kertomaan että sitä on esitetty jo aiemmin Dundee Rep Theatressa Skotlannissa.
Mutta tämä oli superhieno uutinen. Ja parasta on se että mä olen jo Lontoossa silloin kun sitä n. kuukauden ajan näytetään ensi talvella, joten mahdollisuus mennä katsomaan ilman eri järjestelyitä. Lipunmyynti alkaa 11.7. joten koitan saada liput siihen joulukuun teatterirupeamaan...
Mutta Royal Courtin teatterin sivuilla lisätietoja... Näyttelijöistä tms ei mitään tietoa vielä, eikä sillä ole väliäkään.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Nummisuutarit / Krapin kesäteatteri 5.7.2013
Yksi kesän kiinnostavimmista kesäteatteriesityksistä oli eittämättä Krapissa koettu Keski-Uudenmaan Teatteri KUTin
versio Aleksis Kiven Nummisuutareista. Juha Hurmeen ohjauksessa on
vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hyviä näyttelijöitä (taannoin
Tampereen Teatterin lavalla Hamletin pääroolissa nähty Tomi Alatalo
etunenässä) lavan täydeltä, mainio elävä musiikki, ja yllättävänkin
hauska teksti.
Edellisen kerran olen nähnyt Nummisuutarit Suomenlinnan kesäteatterissa missä Martti Suosalo kunnostautui (tämä oli jo vuonna 1994!!). Sekin oli hyvä esitys, josta tietenkin Suosalo on jäänyt mieleen. Mutta en muistanut lainkaan miten hauskaa tekstiä tämä on!
Alatalo oli vallan erinomainen Eskona. Sellainen pitkä ja laiha rimppakinttu, ja yllättävänkin ketterä. Sopi hyvin Eskoksi, jos kohta ei Hamletinakaan ollut pöllömpi. Hesarikin kehui miehen suoritusta:
Näyttelijä Tomi Alatalon jäntevä suoritus Nummisuutarien Eskona on sellaisenaan jo riittävä syy suunnata Krapin kesäteatteriin Tuusulan rantatielle.
Roolihahmon totinen lapsekkuus ja näyttelijän notkea voima luovat yhdessä herkeämättömän jännitteen, joka täyttää koko lehtevän esityspaikan. Alatalo ottaa lisäksi taitavasti kontaktia sekä yleisöön että vastanäyttelijöihin.
Monella näyttelijällä oli useampikin rooli, ja Eskon veli Iivari (Anna-Leena Sipilä) on myös hahmona tosi oivallinen. Metsälintu Pahkin esittää sekä isäntä Karria että lautamies Eerikkiä. Mikko Pörhölä on hauska Mikko Vilkastuksena. Muusikko Iida Savolainen soittelee viulua ja jouhikkoa, kuljeskellen siellä pitkin poikin.
Meillä on myös varsin erinomaiset paikat eturivissä keskellä. Ja vaikka esitys hetkittäin lähenteli tyypillistä suomalaista kesäteatteria (jossa juostaan paljon ja huudetaan paljon), niin kokonaisuus jäi reilusti plussan puolelle. Ainoa iso miinus oli oma kauhea räkätauti joka oli vienyt voimat kokonaan. Esityksen jälkeen vietiin Eevan kaveri junalle Keravan asemalle ja mentiin Eevan kanssa mun vanhemmille yöksi, koska viikonloppu meni Finnconissa.
Edellisen kerran olen nähnyt Nummisuutarit Suomenlinnan kesäteatterissa missä Martti Suosalo kunnostautui (tämä oli jo vuonna 1994!!). Sekin oli hyvä esitys, josta tietenkin Suosalo on jäänyt mieleen. Mutta en muistanut lainkaan miten hauskaa tekstiä tämä on!
Alatalo oli vallan erinomainen Eskona. Sellainen pitkä ja laiha rimppakinttu, ja yllättävänkin ketterä. Sopi hyvin Eskoksi, jos kohta ei Hamletinakaan ollut pöllömpi. Hesarikin kehui miehen suoritusta:
Näyttelijä Tomi Alatalon jäntevä suoritus Nummisuutarien Eskona on sellaisenaan jo riittävä syy suunnata Krapin kesäteatteriin Tuusulan rantatielle.
Roolihahmon totinen lapsekkuus ja näyttelijän notkea voima luovat yhdessä herkeämättömän jännitteen, joka täyttää koko lehtevän esityspaikan. Alatalo ottaa lisäksi taitavasti kontaktia sekä yleisöön että vastanäyttelijöihin.
Monella näyttelijällä oli useampikin rooli, ja Eskon veli Iivari (Anna-Leena Sipilä) on myös hahmona tosi oivallinen. Metsälintu Pahkin esittää sekä isäntä Karria että lautamies Eerikkiä. Mikko Pörhölä on hauska Mikko Vilkastuksena. Muusikko Iida Savolainen soittelee viulua ja jouhikkoa, kuljeskellen siellä pitkin poikin.
Meillä on myös varsin erinomaiset paikat eturivissä keskellä. Ja vaikka esitys hetkittäin lähenteli tyypillistä suomalaista kesäteatteria (jossa juostaan paljon ja huudetaan paljon), niin kokonaisuus jäi reilusti plussan puolelle. Ainoa iso miinus oli oma kauhea räkätauti joka oli vienyt voimat kokonaan. Esityksen jälkeen vietiin Eevan kaveri junalle Keravan asemalle ja mentiin Eevan kanssa mun vanhemmille yöksi, koska viikonloppu meni Finnconissa.
torstai 4. heinäkuuta 2013
Treadawayn hyväntekeväisyysilta
Tästä jo muutaman kerran kirjoitinkin, tai ainakin kerran. 1.7. nimittäin yksi mun suosikkinäytelijöistä eli herra Luke Treadaway
järjesti Apollo teatterissa Lontoossa hyväntekeväisyystilaisuuden,
jossa kerättiin rahaa kahdelle autistijärjestölle. Mulla oli parikin
tuttua siellä, ja kehuja sateli joka suunnalta muutenkin. Etukäteen oli
kuvattu filmimateriaalia ja sitten osa näyttelijöistä oli livenä
paikalla. Lisäksi oli musiikkia, komediaa jne.
Tämä oli juuri niitä esityksiä/spesiaalijuttuja mitä olisin halunnut nähdä, koska oli ihan ainutkertainen juttu. Mutta kaikkea ei voi saada, ei siis tätäkään :-(
Pari päivää ennen tilaisuutta, tuli julkisuuteen kuvia siitä etukäteen kuvatusta filmimateriaalista. Ja tarinan runkokin! Huh! Moriarty (Andrew Scott) on keksinyt katalan suunnitelman (jolla saadaan ihmiset unohtamaan metaforien merkitys) ja nyt sitten Christopher Boone (Luke Treadaway) pitäisi se pysäyttää. Siihen tulee avuksi Doctor Who (Matt Smith) ja lisäksi Christopher saa apua kuningatar Elizabeth II:lta (Helen Mirren) ja tämän avustuksella myös Q:lta (Ben Whishaw). Uskomaton juoni! Livenä paikalla oli vielä Jude Law, joka esitti Christopherin sijaisopettajaa.
Independent paljasti tätä kuviota ennakkoon, kuten myös Radio Times.
In the new story, Boone is playing Tetris on his Game Boy when a message on his screen from Doctor Who pops up. The Time Lord tells him that the dreaded Moriarty has created a computer virus which, if it goes viral, will destroy the human capacity to understand metaphor, and therefore culture such as poetry and art will be weakened.
In his mission to stop Moriarty spreading this Metaphor Virus, Boone goes to ask the Queen if he can enlist Q's expertise. He also gets help from Jude Law, who plays a special supply teacher who steps in when his usual teacher, Siobhan, played by Niamh Cusack in both the West End production and tomorrow's show, goes away for teacher training.
Ja mitä sanoivat sitten kommentit? Naomi (Cumberbatchweb) oli paikalla:
Christopher’s next stop is MI6. Or more precisely Ben Whishaw as Q filmed at what looked suspiciously like the outside balconies of the National Theatre. Whishaw is incredibly charming as Q and he and Christopher were quite the pair. Together they solved the code but how was Christopher to use it to defeat Moriarty? The only way was for him to meet Moriarty himself. And as Q explained anyone who had seen Cock (in which Whishaw and Andrew Scott starred) would know that a meeting with Moriarty was something he could definitely arrange.
Revstan, jonka Twitteriä seuraan myös, kirjoitti seuraavasti blogissaan:
The writers created a series of connected sketches (most filmed on location and projected onto the wall at the back of the stage) which beautifully melded the fiction of Christopher's world while simultaneously smashing it with the reality hammer. There were frequent references to Luke Treadaway having a body unusually honed for a 15-year old boy, mentions of the Curious Incident 'shitting Oliviers' and of course other work the actors have done. It was all beautifully blended so that at one moment Q was explaining some maths to Christopher and then next telling him he could arrange a meeting with Moriarty because he'd been on stage with him in a Mike Bartlett play called Cock.
Ja lisää näitä viittauksia :-)
There were so many lovely moments throughout the evening - Simon Amstell talking about his crush on Ben Whishaw, Chris Martin's trousers coming undone while he sang acoustic versions of his songs, banter between Martin and Jude Law about Robert Downey Jnr taking the lion share of any film fees (Chris Martin is married to Gwyneth Paltrow) - it would be impossible to mention them all.
Oli illasta virallisiakin arvosteluja, kuten vaikkapa Evening Standard-lehdellä.
Mirren reprised her role as Elizabeth II, and included a reference to her now famous telling off of a group of drummers, as well as the great line: “Of course I understand what a metaphor is Mr Boone. I am the crown, I am a metaphor.”
Sitten jonkun random-blogistin arvio illasta... tai tämä on siis kaksiosainen, eli osa 1 täällä ja osa 2 täällä. Siellä on siis juonta selostettu aika tarkkaankin :-)
Christopher met Q at a secret location in the South Bank (if you don’t go to the theatre, it looked like a secret location. Otherwise, it looked like the National). They talked about viruses, and integrating the lines of radiant and whether you can dig someone if they are not a garden. Q rememebered Moriarty from the time they were together in Mike Bartlett’s Cock and sent Christopher on his way with a flirty “any time, cowboy”.
In between installments of the story, there was live music, an auction (Edward Rising did a great job getting lots of money out of people), stand up comedy (Simon Anstell lamenting his crush on Ben Whishaw – who was particularly fetching, all glasses and dark hair – on the clips we saw) and a game combining maths and cake.
Ja lopuksi vielä pieni blogikirjoitus, missä ei kyllä ole muuta uutta asiaan kuin pari valokuvaa illasta, eli Stage and Screen Insider.
Tämä oli juuri niitä esityksiä/spesiaalijuttuja mitä olisin halunnut nähdä, koska oli ihan ainutkertainen juttu. Mutta kaikkea ei voi saada, ei siis tätäkään :-(
Pari päivää ennen tilaisuutta, tuli julkisuuteen kuvia siitä etukäteen kuvatusta filmimateriaalista. Ja tarinan runkokin! Huh! Moriarty (Andrew Scott) on keksinyt katalan suunnitelman (jolla saadaan ihmiset unohtamaan metaforien merkitys) ja nyt sitten Christopher Boone (Luke Treadaway) pitäisi se pysäyttää. Siihen tulee avuksi Doctor Who (Matt Smith) ja lisäksi Christopher saa apua kuningatar Elizabeth II:lta (Helen Mirren) ja tämän avustuksella myös Q:lta (Ben Whishaw). Uskomaton juoni! Livenä paikalla oli vielä Jude Law, joka esitti Christopherin sijaisopettajaa.
Treadaway ja Whishaw rooleissaan
Independent paljasti tätä kuviota ennakkoon, kuten myös Radio Times.
In the new story, Boone is playing Tetris on his Game Boy when a message on his screen from Doctor Who pops up. The Time Lord tells him that the dreaded Moriarty has created a computer virus which, if it goes viral, will destroy the human capacity to understand metaphor, and therefore culture such as poetry and art will be weakened.
In his mission to stop Moriarty spreading this Metaphor Virus, Boone goes to ask the Queen if he can enlist Q's expertise. He also gets help from Jude Law, who plays a special supply teacher who steps in when his usual teacher, Siobhan, played by Niamh Cusack in both the West End production and tomorrow's show, goes away for teacher training.
Ja mitä sanoivat sitten kommentit? Naomi (Cumberbatchweb) oli paikalla:
Christopher’s next stop is MI6. Or more precisely Ben Whishaw as Q filmed at what looked suspiciously like the outside balconies of the National Theatre. Whishaw is incredibly charming as Q and he and Christopher were quite the pair. Together they solved the code but how was Christopher to use it to defeat Moriarty? The only way was for him to meet Moriarty himself. And as Q explained anyone who had seen Cock (in which Whishaw and Andrew Scott starred) would know that a meeting with Moriarty was something he could definitely arrange.
Revstan, jonka Twitteriä seuraan myös, kirjoitti seuraavasti blogissaan:
The writers created a series of connected sketches (most filmed on location and projected onto the wall at the back of the stage) which beautifully melded the fiction of Christopher's world while simultaneously smashing it with the reality hammer. There were frequent references to Luke Treadaway having a body unusually honed for a 15-year old boy, mentions of the Curious Incident 'shitting Oliviers' and of course other work the actors have done. It was all beautifully blended so that at one moment Q was explaining some maths to Christopher and then next telling him he could arrange a meeting with Moriarty because he'd been on stage with him in a Mike Bartlett play called Cock.
Ja lisää näitä viittauksia :-)
There were so many lovely moments throughout the evening - Simon Amstell talking about his crush on Ben Whishaw, Chris Martin's trousers coming undone while he sang acoustic versions of his songs, banter between Martin and Jude Law about Robert Downey Jnr taking the lion share of any film fees (Chris Martin is married to Gwyneth Paltrow) - it would be impossible to mention them all.
Oli illasta virallisiakin arvosteluja, kuten vaikkapa Evening Standard-lehdellä.
Mirren reprised her role as Elizabeth II, and included a reference to her now famous telling off of a group of drummers, as well as the great line: “Of course I understand what a metaphor is Mr Boone. I am the crown, I am a metaphor.”
Sitten jonkun random-blogistin arvio illasta... tai tämä on siis kaksiosainen, eli osa 1 täällä ja osa 2 täällä. Siellä on siis juonta selostettu aika tarkkaankin :-)
Christopher met Q at a secret location in the South Bank (if you don’t go to the theatre, it looked like a secret location. Otherwise, it looked like the National). They talked about viruses, and integrating the lines of radiant and whether you can dig someone if they are not a garden. Q rememebered Moriarty from the time they were together in Mike Bartlett’s Cock and sent Christopher on his way with a flirty “any time, cowboy”.
In between installments of the story, there was live music, an auction (Edward Rising did a great job getting lots of money out of people), stand up comedy (Simon Anstell lamenting his crush on Ben Whishaw – who was particularly fetching, all glasses and dark hair – on the clips we saw) and a game combining maths and cake.
Ja lopuksi vielä pieni blogikirjoitus, missä ei kyllä ole muuta uutta asiaan kuin pari valokuvaa illasta, eli Stage and Screen Insider.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Andrew Scott ja Sea Wall
Joskus minäkin olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai ainakin siis
koneen äärellä. Olin tiistaina alkuillasta Hämeen Luontokeskuksella
Tammelassa, kun olin tuomaroimassa Mustialassa ensin päivän.
Kesäteatterille menoa odotellessa istuskelin luokkarilla pari tuntia
juomassa Riikan kanssa teetä (ja syömässä juuri uunista tullutta
feta-tomaatti-metwurstipiirakkaa)...
...ja huomasin Twitteristä että National Theatren tilapäisteatterirakennus The Shed toimii kotipaikkana muutaman illan ajan Andrew Scottin tähdittämälle Sea Wall -näytelmälle. Tämä yhden miehen pikkunäytelmä (kesto puolisen tuntia) palaa lavoille seitsemän esityksen ajaksi heinä-elokuun vaihteeseen. Alunperin 2008 menestyksellä esitetty monologi on Simon Stephensin käsialaa (tuo mainio mies mainion The Curious Incident of the dog in the Night-time -näytelmän takana, siis vastasi Mark Haddonin kirjan adaptoinnista lavalle).
No, samantien allakka esiin, kirjautuminen NT:n sivuille ja lippujen ostoon! Koska The Shedissä on vain vähän reilu 200 paikkaa, ja Andrew Scott on aika kovassa nosteessa, niin nopea sai olla. Kaikki esitykset möivätkin loppuun saman illan aikana. Huraa! Mulla on nyt sitten heinäkuun lopulle 2 lippua, katsotaan kenet saan seuraksi :-) Tosi kiva päästä vihdoin tsekkaamaan millainen se The Shed on sisältä! Ja nähdä vihdoin Andrew Scott lavalla! Mies taitaa olla itsekin innoissaan jättäessään Moriartyn roolin taakseen?
...ja huomasin Twitteristä että National Theatren tilapäisteatterirakennus The Shed toimii kotipaikkana muutaman illan ajan Andrew Scottin tähdittämälle Sea Wall -näytelmälle. Tämä yhden miehen pikkunäytelmä (kesto puolisen tuntia) palaa lavoille seitsemän esityksen ajaksi heinä-elokuun vaihteeseen. Alunperin 2008 menestyksellä esitetty monologi on Simon Stephensin käsialaa (tuo mainio mies mainion The Curious Incident of the dog in the Night-time -näytelmän takana, siis vastasi Mark Haddonin kirjan adaptoinnista lavalle).
No, samantien allakka esiin, kirjautuminen NT:n sivuille ja lippujen ostoon! Koska The Shedissä on vain vähän reilu 200 paikkaa, ja Andrew Scott on aika kovassa nosteessa, niin nopea sai olla. Kaikki esitykset möivätkin loppuun saman illan aikana. Huraa! Mulla on nyt sitten heinäkuun lopulle 2 lippua, katsotaan kenet saan seuraksi :-) Tosi kiva päästä vihdoin tsekkaamaan millainen se The Shed on sisältä! Ja nähdä vihdoin Andrew Scott lavalla! Mies taitaa olla itsekin innoissaan jättäessään Moriartyn roolin taakseen?
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Vaikutusvaltaiset lontoolaiset
Tää on aika kiinnostava listaus,
jonka löysin vanhoista sähköposteista. Olen postittanut itselleni
blogiin laitettavaksi, mutta vasta nyt se sinne siis ilmestyy...
Luovista ihmisistä (elokuvat, teatteri, kirjallisuus, taide, tanssi, komedia jne.) tehty listaus, ketkä mahtoivat olla viime vuonna Lontoossa vaikutusvaltaisimpia. Joukkoon mahtuu monia kiinnostavia nimiä... Mutta missä oli Ben Whishaw??
Daniel Craig Skyfallin sekä olympialaisten avajaisten yllätysroolin myötä. Ja puolisonsa Rachel Weisz. Danny Boyle, juu, olympialaiset. Helena Bonham Carter ja puolisonsa Tim Burton :-)
Benedict Cumberbatch
Actor
The star with the unlikely face and name has an even higher profile than this time last year: 2012 has seen the second series of Sherlock and Parade’s End. Coming up are two roles in The Hobbit (one motion-capture, one voice) and the baddie in Star Trek 2.
Jude Law
Actor
With acclaimed performances on stage in Anna Christie and on screen in Anna Karenina, Law is finally breaking free of the pretty-boy image. But he’s still one of our most bankable stars, thanks largely to the Sherlock Holmes movies. A Steven Soderbergh-directed drama called Side Effects is due next.
Dame Helen Mirren
Actress
2012 was a comparatively quiet year for Mirren but 2013 looks like keeping the 67–year-old in the spotlight thanks to a stage version of The Queen directed by Stephen Daldry and a Hitchcock biopic in which she plays wife Alma Revill to Anthony Hopkins’s Hitch.
Sir Ian McKellen
Actor
Moving between theatre stage and soundstage with an agility that belies his 73 years, McKellen will be trading Prospero’s Book for Middle Earth this Christmas when Part 1 of The Hobbit opens next month — with Part 2 following in December 2013 and Part 3 ... well, you get the picture.
Luke Treadaway
Harry Treadaway
Actors
After playing conjoined punk twins in Brothers of the Head, the real-life Treadaway twins have taken separate career paths: Luke in Attack the Block, Killing Bono and gangster tale St George’s Day; Harry in Control, Fish Tank and spoof horror Cockneys Vs. Zombies. Luke also won rave stage reviews for Curious Incident at the National Theatre.
Rupert Everett
Actor and author
Mischievous and versatile actor, known for movies such as Shakespeare In Love and St Trinians, has proved an entertaining author, with his latest memoir, Vanished Years — two decades after he produced his debut book, Hello Darling, Are You Working?
Luovista ihmisistä (elokuvat, teatteri, kirjallisuus, taide, tanssi, komedia jne.) tehty listaus, ketkä mahtoivat olla viime vuonna Lontoossa vaikutusvaltaisimpia. Joukkoon mahtuu monia kiinnostavia nimiä... Mutta missä oli Ben Whishaw??
Daniel Craig Skyfallin sekä olympialaisten avajaisten yllätysroolin myötä. Ja puolisonsa Rachel Weisz. Danny Boyle, juu, olympialaiset. Helena Bonham Carter ja puolisonsa Tim Burton :-)
Benedict Cumberbatch
Actor
The star with the unlikely face and name has an even higher profile than this time last year: 2012 has seen the second series of Sherlock and Parade’s End. Coming up are two roles in The Hobbit (one motion-capture, one voice) and the baddie in Star Trek 2.
Jude Law
Actor
With acclaimed performances on stage in Anna Christie and on screen in Anna Karenina, Law is finally breaking free of the pretty-boy image. But he’s still one of our most bankable stars, thanks largely to the Sherlock Holmes movies. A Steven Soderbergh-directed drama called Side Effects is due next.
Dame Helen Mirren
Actress
2012 was a comparatively quiet year for Mirren but 2013 looks like keeping the 67–year-old in the spotlight thanks to a stage version of The Queen directed by Stephen Daldry and a Hitchcock biopic in which she plays wife Alma Revill to Anthony Hopkins’s Hitch.
Sir Ian McKellen
Actor
Moving between theatre stage and soundstage with an agility that belies his 73 years, McKellen will be trading Prospero’s Book for Middle Earth this Christmas when Part 1 of The Hobbit opens next month — with Part 2 following in December 2013 and Part 3 ... well, you get the picture.
Luke Treadaway
Harry Treadaway
Actors
After playing conjoined punk twins in Brothers of the Head, the real-life Treadaway twins have taken separate career paths: Luke in Attack the Block, Killing Bono and gangster tale St George’s Day; Harry in Control, Fish Tank and spoof horror Cockneys Vs. Zombies. Luke also won rave stage reviews for Curious Incident at the National Theatre.
Rupert Everett
Actor and author
Mischievous and versatile actor, known for movies such as Shakespeare In Love and St Trinians, has proved an entertaining author, with his latest memoir, Vanished Years — two decades after he produced his debut book, Hello Darling, Are You Working?
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Branagh, Thor ja Shakespeare
Kenneth Branagh, yksi suosikkiohjaajistani - jonka näen livenä lavalla Macbethin saappaissa Manchesterissa ihan muutaman viikon kuluttua - jutustaa mm. ohjaamastaan Thor-leffasta
ja sen yhteydestä Shakespeareen. Tää on jo pari vuotta vanha juttu
(siltä ajalta kun Thor oli tulossa ensi-iltaan), mutta aina
ajankohtainen. Herran mielestä Thorilla ja Henry V:llä on paljon
yhtymäkohtia. Hmmm...
I think Henry V was an interesting example because, as a young man he was reckless and he kept bad company. People thought he'd make a terrible leader. His father was angry at him but he turned out to be a terrific leader. But he had to earn that privilege, earn that place by losing a lot of friends, losing power, losing family and making sacrifices. They're both stories of how you find yourself. A rite of passage. Both are a good identity story and very relatable.
Ja tulikin mieleeni, että Tom Hiddleston, tuo Thor-elokuvan mainio Loki, esitti Henry V:ttä eilen vuoden täyttäneessä The Hollow Crown-sarjassa. Ympäri käydään ja yhteen tullaan.
I think Henry V was an interesting example because, as a young man he was reckless and he kept bad company. People thought he'd make a terrible leader. His father was angry at him but he turned out to be a terrific leader. But he had to earn that privilege, earn that place by losing a lot of friends, losing power, losing family and making sacrifices. They're both stories of how you find yourself. A rite of passage. Both are a good identity story and very relatable.
Ja tulikin mieleeni, että Tom Hiddleston, tuo Thor-elokuvan mainio Loki, esitti Henry V:ttä eilen vuoden täyttäneessä The Hollow Crown-sarjassa. Ympäri käydään ja yhteen tullaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)