Metsän morsian / Nokian kesäteatteri 3.7.2022

Tänä kesänä Nokian kesäteatterilla nähtiin taas ihkaomaa tuotantoa, eikä vanhaa suomileffan sovitusta. Heli Pitkänen on kynäillyt suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan nojaavan Metsän morsian -näytelmän, ja vielä ohjannutkin sen. Ja kerrassaan upeasti suomalainen suoluonto oli tuotu Kennonnokalle! Tarina oli kuin olikin hieman suomifilmimäinen, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Metsän morsiamen päähenkilö on nuori paimentyttö Piritta (Emeliina Virtanen), joka palkataan uuden metsänvahdin (Eero Väätäinen) lampaita kaitsemaan. Suuren ja köyhän perheen tyttärenä Piritta on tottunut vaatimattomaan ja nuhteettomaan elämään ja hänellä on hyvin läheinen luontosuhde. Metsän kuuset kuiskivat hänelle ja hän nukkuu mielellään niiden suojeluksessa. Kun Piritta sitten kohtaa metsään muuttaneen edellisen metsänvahdin Pauluksen, niin se on menoa. Paulus (Lauri Pelander) jätti hyvän virkansa ja asuu nyt robinhoodmaisesti suolla, yhdessä henkipattojen ja irtolaisten joukon kanssa. Tämän epämääräisen joukkion niskoille on hyvä laittaa kaikki "kunnon ihmisille" tapahtuneet vastoinkäymiset, ja epäilläänpä myös Pauluksen muuttuvan isoksi harmaaksi sudeksi. Näytelmässä on siis kunnon kolmiodraaman ainekset, kun metsänvahti huomaa tarvitsevansa vaimoa ja Piritan köyhä isä on enemmän kuin tyytyväinen varakkaaseen vävyyn. 

Täytyy sanoa että Emeliina Virtanen on kyllä nappivalinta päärooliin. Sopivasti luonnonlasta ja vietonta paimentyttöä roolissa ja hieno lauluääni; se on just eikä melkeen Piritta!

    

Oman lusikkansa soppaan tuo vallesmannin topakka rouva (Marja Sorjonen) ja tämän yhtä topakka tytär Johanna (Jannina Heiman). Molemmat ovat päättäneet metsänvartijan olevan oiva sulhoehdokas, kun kerran edellinen eli Paulus ei Johannaa huolinutkaan. Eikä ihme, sellainen niskojennakkelija on kyseessä. Mutta eipä tunnu huolivan uusikaan metsänvahti, ei vaikka Johanna (ja äitinsä) kaikkensa yrittävät. Kyllä on niin äidin kuin tyttären roolitukset kohdallaan, aivan hykerryttävän kamalia riivinrautoja.

Metsän morsian tarjoilee ajankohtaisia teemoja: suhtautuminen susiin näyttää olevan 1800-luvun lopulla aivan yhtä ristiriitaista kuin tänäkin päivänä. Samoin asenteet syrjäytyneisiin, työkyvyttömiin ja muihin yhteiskunnan sivullisiin. Jos riista katoaa metsästä, niin eikö voisi katsoa peiliin eikä syytellä henkipattoja? Ihmisen ja luonnon yhteiselo on tärkeä näkökulma, jota Paulus koittaa opettaa myös muille. Olemme kaikki yhtä, eikä ihminen ole luonnon yläpuolella.

Metsänvahdin talossa elättinä asustaa myös vanha muori (Pirjo Lammi), joka toimii yhdyssiteenä ns sivistyneen maailman ja suolla asuvan joukon välillä. Paulusta kohtaan hänellä on äidillisen lämpimät tunteet. Metsässä asustaa myös Mykkä-Viljami (Leo Pöri / Peetu Hoseus) joka kommunikoi hienosti eläinten kanssa, ja keppostelee hauskasti muutenkin. Kylällä on toki monenlaisia (aika ärsyttäviäkin) asukkaita; uteliaat kylännaiset ja likipitäen yhtä utelias metsästäjäkolmikko. Kun metsänvahti ajaa juoruakat suolle, niin katsomo hörähtää nauruun yhteen ääneen.

Tekstissä on paljon huumoria ja hauskoja juttuja. Välillä mieleen pulpahtaa Aino Kallaksen Sudenmorsian, välillä Kalevala tai Robin Hood (vaikkei tässä rikkaita ryöstetäkään). Ja sitten taas ne vanhat suomifilmit monenlaisine draamoineen. Kansanperinnejuttuja ja vanhaa metsätietoa on mukavasti mukana, hieman ehkä yliluonnollisenkin sorttisia asioita. Kyllä entisaikaan osattiin monenlaisia keinoja, vähän noituuttakin.

Kuten Nokian kesäteatterin perinteisiin kuuluu niin Sami Varvio oli säveltänyt uutta musiikkia tähänkin näytelmään, Pitkäsen Helin sanoituksiin. Musiikit tulivat nauhalta, mutta esiintyjät lauloivat kyllä livenä. Ja hienosti lauloivatkin! Hieman oli ongelmia mikrofonien kanssa, joten muutama repliikki meni välillä ohi korvien. Jaakko Pimperin äänisuunnittelu muutoin oli kivaa kuunneltavaa; lintujen ja luonnon äänet toivat korville iloa. 

Ja kerrassaan hienon suon pitkospuineen ja savuineen on Huillan Tapsa rakentanut. Siinä on useampi neliömetri kunttaa raahattu jostain. Ja pisteenä iin päällä myös suon lähde. Hienosti suo sulautuu maisemaan ja koko ympäröivää metsää hyödynnetään hienosti. Ja vielä nätti savupirttikin. Tuttuun tapaan Heli Roininen vastaa puvustuksesta. Ja niissä on kyllä nähty vaivaa. Erityismaininta neljän kuusen upeista puvuista ja Pirittan jälkimmäisestä hääpuvusta. Kiitos myös taitavasta maskeerauksesta Jannina Heiman, Mari Huvi ja Milja Leppänen.

Suo jää, ihmiset vaihtuu. Niinhän se on että luonto saa yleensä viimeisen sanan. Nyt sen viimeisen sanan sai vallesmannin rouva, mutta ehkä hänkin jo hieman seestyi ja tunnusti luonnon, ja oikean rakkauden, mahdin. Kiitos Metsän morsiamen väki.

Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Me tulemme taas / Nokian kesäteatteri 4.7.2021

Kevyt kesäteatteriesitys kauniina kesäpäivänä - mikä voisi olla sen parempaa?! Ihan parasta, että yhden koronataukokesän jälkeen Nokian kesäteatterissa oli taas säpinää. Joskus olen varmaan tämän Reino Helismaan kynäilemän musiikki-tukkilais-komedialeffan Me tulemme taas nähnytkin. Armand Lohikosken ohjaamassa esikoiselokuvassa oli kyllä huikea näyttelijäkaarti; suomielokuvatähdet Rautavaaran Tapsasta Siiri Angerkoskeen. Sellaista samanlaista suomifilmitunnelmaa, romantiikkaa ja huumoria oli mukana Heli Pitkämäen sovittamassa ja ohjaamassa kesäteatteriversiossakin. Eli kaikkea mitä nyt voi kesäteatterilta toivoa! Ei mitään valittamista siis (no välillä äänentoiston kanssa oli teknisiä ongelmia).

Tukkilaistunnelmissa ollaan Kennonnokassa oltu aiemminkin, ja veden ääreen sellaiset esitykset toki hyvin sopivatkin. Kun lavalla heiluu parhaimmillaan liki 30 näyttelijää niin lääniä pitää olla. Luonnonkaunis paikka on kyllä upea teatterimiljöö kesästä toiseen. Taas kerran oli Huillan Tapsa loihtinut niin tukkikämpät kuin keskeneräiset sillatkin, ja toki esityksessä paljon kiistellyn myllyn. Punainen tupa punaisine pelargonioineen oli kuin suoraan kesä-Suomen mainoskuvaston idyllistä. Joukkokohtaukset olivat vauhdikkaita ja Pitkämäen laatimat tanssiosuudet reipasta katsottavaa. Heli Roinisen puvustus on autenttista uittomiesten ruutupaidoista ja pitkävartisista nahkasaappaista tyttöjen ihaniin kukkamekkoihin. Helismaan käsikirjoitus tarjoilee paljon huumoria, nuorta (ja vähän vanhempaakin) lempeä sekä hieman vakavampiakin sävyjä. Silti kaiken ydintarkoitus on viihdyttää katsojia. Porukka pelaa hyvin yhteen ja lavalla tapahtuu monenlaisia juttuja aina siellä taustallakin. Tosi hyvin ohjaaja tätä joukkoa on vienyt eteenpäin, kunkin esiintyjän vahvuuksia korostaen.

Keskiössä on jossain Pohjois-Suomessa oleva uittokämppä ja vanha mylly, jota Kaisa (Marja Sorjonen) tyttärensä Satun (Jannina Heiman) kanssa emännöi. Kaisan maita havittelee vauras isäntämies Konsta (Mauri Könönen), vätysmäisen poikansa Eugenin (Tuomas Mannila) ja niljakkaisen apumiehensä (Jukka Mäkinen) avustamina. Vaan topakka ja kipakka Kaisa ei lämpene näille tarjouksille, eikä myöhemmille kosioyrityksillekään, kun Konsta vaihtaa taktiikkaansa. Konstan tytär Katri (Liisi Hämäläinen) viihtyy Kaisan hoteissa, ja asiaa auttaa myös uittomiesten mukana saapuva Minä-Poika (Markus Pärssinen) - jonka kanssa on suhdetta viritelty jo edellisenäkin kesänä. Suhdesoppaan oman lusikkansa työntävät myös uittomiesten mukana lorvehtiva leppoisa Alpertti (Teemu Mäkelä) ja salaperäinen muukalainen Olli (Jarno Huuhtanen), joka ilmaantuu uittomiesten jälkeen ja värväytyy mukaan hommiin. 

Ennen kuin kutakuinkin onnellinen loppu koittaa ja neljä paria saavat toisensa, niin keretään kokemaan niin iloja, suruja kuin draaman hetkiä. Tietenkin. Eihän tämä muutoin toimivaa kesäteatteria olisikaan! Rempseitä ja hersyviä hahmoja mahtuu niin uittomiesten kuin kyläläistenkin joukkoon eikä pieneltä nokkapokaltakaan voida välttyä. Tilannekomiikkaakin on mukana sopivasti. 

Kaiken lomassa pistetään aina välillä lauluksi ja tanssiksi. Hyvin sujuvat vanhat iskelmät, polkat ja valssit. Sami Varvion musiikit olivat rentoja sovituksia lähinnä Toivo Kärjen tuotannosta, mutta oli mukana myös omiakin sävellyksiä ja vähän muutakin. 

Hyviä laulajia on joukossa monta, mutta päävastuu laulusta annetaan Katrin, Sadun ja Kaisan erinomaiselle kolmikolle. Niin valovoimaisia kuin nuoret parit olivatkin, niin tällä kertaa vanhat konkarit varastivat koko show'n. Marja Sorjonen oli aivan erinomaisen loistava räväkkänä Kaisana, jolla oli sana todellakin hallussaan. Sitä hänen ja Teemu Mäkelän yhteispeliä ja hahmojensa juupas-eipäs -suhdetta oli kutkuttavan kiva seurata. Aivan mainioita tyyppejä molemmat, Kaisa ja Alpertti. Ja ne Alpertin "sano Siirakki" -kommentit, ai että! Vaan kyllä oli sopivaa kemiaa Ollin ja Sadunkin välillä; Jarno Huuhtanen oli oikein pätevä jämeränä valeuittomiehenä.

Nokialla annetaan tilaa kyllä hienosti niin nuorille kuin vanhemmillekin esiintyjille. Upea nuorten naisten joukko heläyttelee taustalaulujaan milloin missäkin päin, sulautuen osaksi esitystä saumattomasti. Pirjo Lammi teki hienon roolityön diivailevana vuorineuvoksettarena, kuten myös Mari Lehtonen tämän tyttärenä. Pidin myös rempseästi pyöräilleen Posti-Sannin (Katri Viertola) vauhdikkaasta persoonasta! Jos nyt eivät kaikki uittomiehet niin salskeita sankareita olleetkaan, niin jokaisella oli oma tärkeä rooli porukassa. Ilahduttavaa oli nähdä esityksessä myös 70-vuotistaiteilijajuhliaan viettävä Kaarina Lehtonen, todellinen Nokian teatterimaailman grand old lady!

Erinomaisen viihdyttävä reilu kaksituntinen, eli jos Pirkanmaalla haluat kesäteatteriin, niin kannattaa ilman muuta suunnata Nokialle. Esitykset ovat loppuunvarattuja, mutta lisälippuja joka esitykseen on tarjolla nyt. Katsomossa oli turvallisen väljää, ja jonoja ei ollut edes vessaan väliajalla. Ryhmien kahvitukset oli hoidettu hienosti eri puolilla kesäteatterin laajaa pihapiiriä; yksittäisille asiakkaille ei väliaikatarjoiluita ollutkaan koronaturvallisuuden takia. Ja siinä missä esiintyjät hikoilevat auringossa niin katsojat saavat huilia katoksen alla varjossa.

Iso kiitos taas kerran hieno Nokian porukka!

Esityskuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla - lämmin kiitos taas!

Vuoksen laulu / Nokian kesäteatteri 4.7.2019

Tuttua, taattua ja turvallista kesäteatteria, ja niin nokialaisten näköistä, tarjoili tänäkin vuonna Nokian kesäteatteri. Hyvässä ja pahassa. Tarjolla oli teatterin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan Heli Pitkäsen dramatisoima ja ohjaama Vuoksen laulu. Pohjalla oli Juhani Ahon Juha, joka toimii jonkunlaisena henkisenä takapiruna ja innoittajana, eli samoissa maisemissa ja aiheissa liikutaan. Vaikka en Juhaa olekaan lukenut, niin sen juonitiivistelmä kuulostaa aika tutulta...

Vuoksen laulu tapahtuu Imatran rajaseudulla, Vuoksen varrella. Päähenkilö Marja (kaunisääninen Roosa Lehtinen) asustelee syrjätilalla vanhemman ja karhun raateleman Juhan (Jarno Huuhtanen) kanssa. Liitto ei vaikuta kovin onnelliselta ja erikseenkin pariskunta nukkuu. Ilmankos lapsia ei ole siunaantunut. Talouteen kuuluu myös Kaisa-piika (Reetta Ylitalo). Sitten paikalle pelmahtaa Shemeikka (Rami Mäkelä), kauppamies rajan takaa, ja pyyhkäisee kirjaimellisesti jalat Marjan alta. Samaan syssyyn taloon ilmestyvä karsea anoppi (oivallinen Marja Sorjonen) viimeistelee sitten Marjan lähtöpäätöksen kälätyksineen. Vaan eipä ole elämä yhtä onnea ja auvoa Shemeikan kotonakaan. Talossa kuria ylläpitää korskea äiti (Heli Pitkänen) ja liuta edellisiä "kesätyttöjä", jotka huolehtivat Shemeikan muista tarpeista. Selkeästi Shemeikka jatkaa isänsä perinteitä mm. naisasioissa.

Marja ei halua alistua yhdeksi jalkavaimoksi muiden joukkoon, ja kiltti ja kunnollinen Juha muistuu monesti mieleeen. Sillä välin Juha kotosalla ei suostu uskomaan että Marja olisi vapaaehtoisesti lähtenyt kauppamiehen matkaan, ja jatkaa tämän etsintöjä. Lopulta Marja onnistuu karkamaan kotiin, mutta lapsi jää Shemeikan talolle. Naapurien, äitinsä ja paikallisen papin painostuksesta Juha on vihdoin nainut Kaisa-piian, mutta silti lähtee Marjan mukana hakemaan lasta. Shemeikan pihalla tapellaan ja totuudet paljastuvat. Marja ja Juha palaavat kotiin, lapsen kanssa, mutta ei tässä silti onnellista loppua ole. Tietenkään.

Aika melodramaattinen, ja asetelmiltaan hieman vanhanaikainen kolmiodraama. Näytelmä on hyvin suomifilmimäinen, ja ehkäpä juuri siksi Rami Mäkelä on vallan oivallinen valinta pääosaan. Mies on suomifilmimäisen renttu/sankarin ruuumiillistuma, taas tässäkin roolissa. Vähän herätti murmutusta ja pohdintaa tämä mies vie ja nainen vaan vikisee -tyylinen juttu, vuonna 2019. Mutta näinhän se tuohon maailman aikaan meni. Tarkkaa aikaa tapahtumille ei ole, mutta 1700-luku voisi olla aika passeli, koska Marjasta puhutaan ruotsalaisena. Teksti ja kieli on aika runollista, riimillistä, sellaista kalevala-henkistä ja kesäisen lempeää.

Kennonnokan kesäteatterin miljöö on aina vaan yhtä upea, ja taas sitä hyödynnettään upeasti. Huillan Tapsan lavastuksissa silmä lepää, ja aitat, pirtit ja kalamajat istuvat maisemaan niin kuin olisivat olleet siellä aina. Perinteisestä riukuaidasta puhumattakaan. Alue on tosi leveä ja syvä, ja sisääntulot tapahtuvat milloin mistäkin puskista. Tilan kokonaiskäytöstä siis myös pisteet! Myös Heli Roinisen puvustus ansaitsee kunniamaininnan. Varsinkin Shemeikan ja hänen miestensä (ja naisväen myös) asut ovat todella näyttäviä. Ja sittenhän on vielä viiden tuomenkukan vihreät hulmuavahelmaiset mekot!

Jos tällä kertaa oivallinen anoppi meinasi varastaa koko show'n, niin myös Shemeikan mieskolmikosta Jesse Palosaari ja Markus Pärssinen upeine akrobaatti/trikkausloikkineen teki vaikutuksen. Huh!

Koska kyseessä on musiikkinäytelmä niin lauluja saadaan. Aleksi Laukkonen on säveltänyt suurimman osan esityksen musiikista; sanat ovat Heli Pitkäsen käsialaa. Kunnianhimoista on tehdä kesäteatteriesitykseen oma musiikki, mutta kyllä se kannattaa. Surumielisiä, kaihoisia lauluja, joita laulutaitoiset esiintyjät tulkitsevat hyvin. Musiikin lisäksi hienosti naamioiduista lavakaiuttimista kuului myös monipuolisia ääniefektejä; mm. lintuja, vettä ja lehmiä (Janne Perttulan tekosia nämä).

Hieman yllätyksetön ja monessakin mielessä aika vanhanaikainen esitys, mutta varmaankin juuri sitä mitä iso osa tämänkin kesäteatterin vakikatsojista odottaa ja toivoo. Nytkin kolme bussilastillista hieman iäkkäämpiä ihmisiä (ja me kaikki muut siihen päälle) poistui katsomosta tyytyväisinä. Tuttua ja turvallista, hyvin tehtyä peruskesäteatteria.

Silti en voi olla miettimättä, että onko se aina hyvä jos yksi ihminen tekee niin monta asiaa tuotannossa. Käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa, tekee sanoitukset ja koreografiat... Sujuuhan se, mutta ehkä NTT voisi joskus taas kokeilla takavuosien ammattiohjaajia? Tämä sakki on nimittäin kuitenkin niin likellä ammattiteatterimeinikiä kuin mihin harrastajateatteri pystyy, joten ammattiohjaaja voisi nostaa tasoa vielä hitusen ylöspäin?


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kulkurin valssi / Nokian kesäteatteri 26.7.2017

Turhaan ei Aamulehden Matti Kuusela tätä Nokian kesäteatterin Kulkurin valssia kehunut viiden tähden arvoisesti. Nokialaiset osaavat kesäteatterinsa, varsinkin tämmöiset mihin saa isoja ja näyttäviä joukkokohtauksia. Teatterin nokkanainen Heli Pitkänen on kehittynyt ohjaajana huikeasti eli kyllä tätä ilokseen katselee ja kuuntelee.

Tuttuun tapaan Sami Varvio on säveltänyt musiikkia sekä sovittanut tuttuja lauluja uuteen kuosiin. Osa tulee nauhalta (toki tällä porukalla nauhoitettuna) mutta estradilla nähdään Varvio haitarissa ja Eeva Oksala viulussa mustalaistamineissaan musisoimassa oikeastaan koko esityksen ajan. Ja himpuran hienosti yhteen soittavatkin. Varsinkin Samin säveltämä ja Eevan sovittama Kuninkaan czardas riipaisee syvältä! Mutta sitten on todettava että onneksi perinteinen Kulkurin valssi on niin mukiinmenevä kappale, koska toisessa näytöksessä sitä kuullaan aika monta kertaa!

Alun perin Mika Waltarin kynäilemä Kulkurin valssin tarina lienee kaikille suomalaisille tuttu, ainakin siitä ihanasta mustavalkoelokuvasta, jos ei muuten. Joel Elstelän käsikirjoittamassa näytelmässä suomalainen liikemies on viettänyt aikaa Pietarissa, mutta joutuu vasten tahtoaan kiivaan ruhtinaan kanssa sanaharkkaan ja kaksintaisteluun. Ammuttuaan niljakkaan ruhtinaan hän pakenee sirkusseurueen avulla. Matka jatkuu mustalaisten pariin ja lopulta hän päätyy kulkurin tamineissa kartanolle. Jossa palkollisen pesti saa hänet tutustumaan lähemmin kartanon kauniiseen tyttäreen. Joka paikassa tyypillä on tapana sotkeutua kauniisiin naisiin, mutta valitettavasti siitä seuraa ongelmiakin ja siksi matkan pitää jatkua. Onneksi tarinalla on onnellinen loppu, ainakin suurimmalle osalle porukasta.

Rami Mäkelä on hurmannut aiempinakin kesinä päärooleissa ja täytyy sanoa että mies on kuin luotu tähän rooliin. Raamikas ja hienoääninen mies omaa sellaista lavakarismaa mistä moni ammattilainenkin olisi kateellinen. Ei ihme että kulkurin käsivarsille lankeavat kaikki neitoset matkan varrella. En osaa edes kuvitella kuka osaisi roolin paremmin tulkita kun Tauno Paloakaan ei ole maisemissa enää. Itselleni uusi tuttavuus oli mustalaisten kuningas Mirko, jota rouheaääninen Sakri Leinonen tulkitsi sataprosenttisella antaumuksella. Huh, meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin kun tämä karpaasi avasi suunsa!

Isommissa naisrooleissa sädehtivät Liisi Hämäläinen (rakastajattaren sekä kartanon piika Stiinan rooleissa), Liisa-Maria Pukkila sirkuksen Cleona ja Katri Aaltonen veitsenheittäjänä (oli aika massiiviset veitset muuten!), Miia Räikkönen hehkeänä mustalais-Rosinkana ja Hannele Lepistö ihanana kotiopettajattarena kartanolla. Lisäksi pakko kehua suomifilmidiivamaista kartanon kreivitärtä Johanna Pekolaa, mustalaismuori Mirandaa esittänyttä Marja Sorjosta (kerrankin estradilla lippukassan takaa!) sekä Helenan sulhasta Ericiä (esityksen koominen hölmö) esittänyttä Pete Hiltusta. Ihana hersyviä suorituksia kaikki! Jannina Heiman kartanon Helenana oli sopivan tuittu jalanpolkija ja suomalaisen suviaamun raikas!

Kennonnokan esityksiin sopii hevoset kuin nenä päähän, ja tänäkin vuonna yksi suomenpolle Villivili oli saatu esitykseen mukaan. Kyllä sillä vientiä olikin!

Huillan Tapsan lavastus (apulaisinaan Joel Honka ja Mea Misukka) on taas kerran kaunista ja luontoon sopivaa ja Heli Roinisen puvuille ihan extrakiitos. Siinä on värikkäitä mustalaisvaatteita, kauniita venäläisasuja Pietarissa, upeita sirkusasuja (varsinkin tirehtöörin ihana ruudullinen puku!) ja vielä erikseen mainittava kartanon Helenan kauniit puvut. Ja ne kulkurin ja Helenan kummitusasut, voi jehna!

Ainoa miinus mustista mikrofoninjohdoista. Ja kyllä hieman hämäsi esitykseen kuulumaton konekivääripapatus, mitä kuultiin molemmissa näytöksissä kaukaisuudesta. Liekö olleet jotkut leikkisotaharkat menossa jossain. Varsinkin kun lavalla samaan aikaan todetaan: ”Kuuletko! Aivan kuin joku soittaisi lehvistössä”. Hieman tahaton kevennys (mutta hauskuutti kyllä).

Kun vielä sattui kaunis ja aurinkoinen kesäilta niin Kennonnokan katetussa katsomossa (selkänojineen!) kelpasi istuskella. Kaksi ja puoli tuntia kului kuin siivillä. Esitykset jatkuvat vielä 6.8. saakka ja suosittelen tulemaan vaikka hieman kauempaakin! Mutta liput kannattaa varata etukäteen; tämäkin esitys oli loppuunmyyty.

Kuvien copyright Pasi Aittokumpu, paitsi teatterin kyltti sekä loppukumarruskuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Simpauttaja / Nokian kesäteatteri 6.7.2016

Siitä on aikaa kun olen Simpauttajan lukenut, ja leffankin olen varmaan nähnyt jossain hamassa nuoruudessani. Mutta teatterissa en ole tätä ennen nähnytkään, joten sikäli olin hyvin tyytyväinen Nokian kesäteatterin tämänvuotiseen näytelmävalintaan. Heikki Turusen teksti on hyvin maanläheistä ja väkevääkin. Se on tuotu hyvin mukaan tässä Seppo Heinolan dramatisoimassa ja ohjaamassa versiossa. Ehkä sitä kiroilua ja muuta alatyylistä on hieman vähemmän teatteriversiossa kuin kirjassa, mikäli muistini oikein palvelee.

Marketta ja Imppa

Ja mikä Imppa Ryynänen tähän on saatu mukaan! Eemil Tähtinen on ihan mahtava löytö (kuulemma ohjaaja Heinonen löysi tämän nakkikioskijonosta!). Nuori, energinen, säkenöivä. Just passeli tähän, ja toivon näkeväni häntä jollain estradeilla vielä jatkossakin. Ihan superhyvä Imppa. Eikä muukaan sakki huonoa ole. Simpauttajana Eero Väätäinen, joka on juuri sopivan rempseä ja velmu tässä roolissa. Hän puhkeaa laulamaan joka välissä ja on sanavalmis ja salaperäinen. Ja miten mä en ole aiemmin huomannut miten paljon Väätäisessä on kahta muuta näyttelijää eli Russell Crowea ja Tomi Salmelaista! Tyyppinä Simpauttaja tuo mieleen jotenkin Yksi lensi yli käenpesän McMurphyn. Johanna Pekola on sopivan rehevä ja iloinen Simpauttajan mielitietyksi Juuliaksi. Pirtamon isäntä (Juha Oksanen) on hieman pihi ja jämpti mies.

Otto äitinsä kanssa

Maarit Ruohosen puvustus ansaitsee kunniamaininnan, niin upeita teryleeniverkkareita, kukkamekkoja, leveälahkeisia housuja ja kittanoita paitoja tässä porukalla on. Kennonnokan luonnonkaunis miljöö on paikkana niin upea ja sinne saa aina rakennettua hienon lavastuksen. Huillan Tapsa (minne muuten miehen nimi on jäänyt käsiohjelmasta?) onnistuu lavastuksessa taas. On J. Nurmen osuuskauppa, on Pirtamon herraskainen talo, Taivaisen ja Ryynästen huushollit, ja sitten tietenkin Ryynäsen Oton veistämät naispatsaat. Tai niiden valmistuksesta vastaa kyllä moottorisahataiteilija Lasse Kangasjärvi.

Niin Otto. Otto on Impan hieman hitaammalla kulkeva veli. Tuomas Peltonen on roolissa hyvin uskottava. Otto vaeltelee luonnossa, vakoilee naisia ja veistelee naispatsaita joita halailee. Ja heinänkorjuujuhlien kylätansseissa hakee naisia tanssimaan, turhaan. Ei sitä erilaisuutta ole koskaan suvaittu. Kyläyhteisö on Ottoa suvainnut, mutta tarvitaan vain pieni viittaus että tämä on häirinnyt sen "täyspäisiä" jäseniä... Vaan kukapa sitä tuossa porukassa nyt ihan täysjärkinen on. Ryynäsen Hilppa (Antero Mäkinen) menetti hermonsa sodassa, niinkuin moni muukin mies. Pirtamon vanhaisäntä (Mauri Könönen) on juoppolalli, kuten muutama muukin kyläläinen. Sitä viinanjuontia ja känniörvellystä tässä kyllä piisaa, mutta ei katsojan myötähäpeään asti.

Tämä on niin Impan kasvukertomus, myös kuvaus yhteiskuntamurroksen repimästä Suomesta. Maalta halutaan kaupunkiin, mutta ei sielläkään kaikilla hyvin mene. Virkaheitto toimittajanretale Kaunismäen Jomppa (Samu Salmenkangas) palaa kotikyläänsä, vetää viinaa ja pitää kommunistishenkisiä palopuheitaan ja maaseutupolitiikan kritiikkiä. Lopulta käy ilmi hänen saatuaan potkut toimittajantyöstään. "Mä oon itseriittoinen ja intelligentti. Ainakin kännissä". Juopporemmi vastaa kyllä monesta hauskasta kohtauksesta, kuten vaikkapa kun he koittavat kusta tulipaloa sammuksiin. Tai kun Jomppa on kuvannut koko kesän tapahtumat filmittömällä kameralla.

Mutta Imppahan se päähenkilö on. Nuori mies saa isänsä komentelusta tarpeekseen, joutuu lähtemään lapsuudenkodistaan, mutta onneksi Pirtamon isännällä on salaojahommaa. Romanssinpoikanen Marketan (aina vaan tosi ihana ja raikas Jannina Heiman) kanssa tosin loppuu tämän lähdettyä Lieksaan.

Salaperäinen Simpauttaja sotkee kylän kuvioita olan takaa, ja vaikuttaa myös Impan elämään heidän yhteisen työkesän/syksyn aikana. Talven tullen salasuhde tulee myös aviomies Kuunon korviin ja välienselvittelyhän siitä selviää. Surullisine loppuineen.

Simpauttajasta kotoisin on monta hokemaa ja lentävää lausetta Suomen kieleen. Hojohojo tervehdyksenä, ja "ärreet kinkerit". Tai "hei hulinaa sano piika kun kirnuun pieras". Hyvin muuten puhuvat murretta nämä tyypit. Musiikkia tässä kuullaan kanssa, yksi jos toinenkin laulaa Tango Humikoa ja tulevatpa geishat Oton uniinkin.

Juulia ja Simpauttaja

Pidin kovasti myös ratkaisusta ottaa kertojaääni mukaan. Jonkun verran liikaa tässä on sellaista kesäteatterien helmasyntiä eli juoksemista ja kohkaamista, mutta ei ihan liikaa kuiteskaan. Mua nauratti edessä istuneen (vanhemman mies)katsojan kommentti, kun Simpauttaja ja Juulia menevät sermin taakse ja sieltä lentää punaiset rintsikat: "eihän me nyt nähdä mitään".

Kyllä tämä osui ja upposi. Ja sai aikaan kaivella Simpauttaja hyllystä ja palata siihen maailmaan. Ja jos jostain saisi leffaversionkin käsiinsä... Kiitos Seppo ja koko Nokian tiimi! Esityksiä 6.8. asti.


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Arotuulen Laulu / Nokian kesäteatteri 1.7.2015

Tämänvuotinen Nokian kesäteatterin musiikkinäytelmä oli vanhasta Kuisma ja Helinä -runoelmasta, (sekä näytelmästä ja elokuvasta) mukailtu Arotuulen Laulu. Ohjaaja ja sovittaja Heli Pitkänen oli lisäillyt mukaan hieman suomenneitoja ja maatuskoita. Lisäksi mukana oli George de Godzinskyn musiikkia, sekä varta vasten esitykselle sävellettyjä Sami Varvion kappaleita. Ihan onnistunut cocktail, vaikka elokuvaversio vuodelta 1951 - päärooleissaan Kalervo Nissilä, Elina Pohjanpää ja Uljas Kandolin, saatikka vuoden '32 versio, missä muuan Tauno Brännäs, myöh. Palo oli Kuismana, onkin näkemättä. Eikä tarinakaan siten ollut lainkaan tuttu.

Kuisma karauttaa pihamaalle

Lyhyesti (ja hei muuten, tässä jutussa on sitten juonipaljastuksia!): Eletään Venäjän vallan aikaa (tarkemmin 1880-lukua) hämäläisessä kylässä, ja kasakkajoukko saapuu Sankolan taloon pitämään paikkakunnalla järjestystä. Kasakoita johtaa korskea ja itsevarma Kuisma (roolissaan erinomainen Tuomas Peltonen, vaikkei ehkä komeista komein kasakka). Sankolan talossa asuu myös orpotyttö Helinä (ihanan raikas ja kaunis Inna Tähkänen), jota isäntä (leppoisa Lauri Ahola) olisi itsekin kosimassa, mutta isäntärenki Isma (hämmentävästi Mads Mikkelsenin näköinen eli hyvinkin karismaattinen Juha Oksanen) on myös päättänyt napata tytön itselleen. Mutta koska kosintayritykset ovat hitaita ja kömpelöitä ja kasakat karauttavat ratsuillaan parahultaisiksi pihaan, niin Ismahan jää lehdelle soittelemaan. Kasakoiden jengissä on myös sympaattinen Mishka (ihanaääninen Rami Mäkelä), joka on melankolinen ja viinaanmenevä, ja muutenkin aika traaginen hahmo. Mishkalla on omat syynsä kantaa kaunaa Kuismalle... (tämä vei tietenkin morsmaikun Mishkalta muinoin).

Isma ja Helinä, ennen kasakoiden tuloa

Isman, Kuisman ja Helinän kolmiodraamasta ja kasakoiden nais/viina/yms. seikkailuista sitten vedetään loppunäytelmä tarinaa. Tarinaa, joka ei pääty hyvin kenenkään osalta. Isma on tietenkin mustasukkainen ja rauhallisesta rengistä kuoriutuukin ärhäkkä kilpakosija. Tämän kommentti: "saatanan kasakat" kuvastaa hyvin herran tuntemuksia, kun käy ilmi että Helinä lankesi sittenkin Kuisman pauloihin.

Hevosilla on iso rooli, ja Tuomas Peltonen on selkeästi ollut ennenkin ratsun selässä. Aika vauhdikasta menoa on, huh! Kasakoiden puheenparressa on ihana itäsuomalainen nuotti, missä oma korva lepää. Kasakoista Fedja (Eero Väätäinen, joka taas muistuttaa parrassaan hieman Russell Crowea) riiustaa piika Miinaa (Hannele Lepistö) ja varsinainen koijari onkin, tämäkin kasakka. Vanha tuttu Eila Henriksson vetää uteliaan naapurinemännän roolin aivan mainiosti, juuri sopivan suulas ja nenäänsä toisten asioihin työntävä.

Mishka pistää ripaskaksi ja kasakat antavat tahtia

Tottakai Fedja juonii sopivasti, että Kuisma saa Helinän pyykkireissulla pelastettua koskesta, näin sinetöiden Helinän ihastuksen enemmäksi. Välillä replikointi on ehtaa Suomi-filmikamaa, kuinkas muuten. Talon järkevä emäntäpiika Eeva (jämpti Nina Jauhiainen) on myös ihastunut Ismaan ja havittelee tätä, mutta on kyllä äiti/siskohahmo Helinällekin. Yksi kasakoista koittaa vokotella Eevaakin, mutta saa vain korvilleen. Eeva kyllä näkee heti miesporukasta mitä nämä oikein ovat. Jaa niin ja yksi suosikkini eli Pirjo Lammi on huutolaismummona oiva!

Lopulta kasakat syksyn tullen häipyvät teilleen, jättäen jälkeensä vain rikottuja sydämiä ja pahempaakin. Isma karkaa vankilasta (minne joutui motattuaan Fedjaa turpaan) ja tulee kostamaan Kuismalle, mutta joutuu vain tämän ampumaksi... Mishka tappaa Kuisman. Kuismalle lasta odottava Helinä hukuttautuu. Voi voi ja itkuvirsi. Lopuksi koivuasuihin pukeutuneet neidot kantavat märän ja kuolleen Helinän estradille... Ei auta enää Kuisman halailut ei. Huom. jo naimisissa olevan Kuisman.

Yksi iso plussa kauniista puvuista Maarit Ruohoselle. Varsinkin koivuasuiset nuoret naiset olivat ihana näky raikkaissa ja kauniissa puvuissaan, ilmaantuessaan milloin minnekin, tanssimaan ja laulamaan. Ja kasakoiden asut karvahattuineen ovat aivan nappivalinta! Mutta mahtoi ne hatut ja parrat olla kesähelteellä kuumat, huh. Erityisesti tykkäsin Helinän syyskesän keltaisesta hameesta ja keltaruudullisesta huivista, nam nam!

Alussa ja lopussa Eeva Oksala tunnelmoi viulun kanssa, mutta myös haitarimusiikin olisin mielelläni kuullut livenä enkä nauhalta. Äänitteenä tuli myös linnunlaulua ja kaikkia muitakin ääniefektejä, ja kasakoiden kuoro-osuudet olivatkin Pinsiön mieskuoron, höh! Tuli vähän huijattu olo, kun olihan siinä kasakkasakissa hyviä laulajia monta. Pääsääntöisesti kaikki esiintyjät osasivat laulaa erinomaisen hyvin.

Kovasti esityksessä (suomalaisen kesäteatteriperinteen mukaan) juostaan ympäri estradin. Se on hieman väsyttävää. Ja ne mikit, ne pätkii täälläkin, byääh.

Mutta kokonaisuutena oikein mutkaton kesäteatteriesitys - ja näytöksiä on vielä 8.8. asti. Sitäpaitsi oman kotikaupungin esitystä mennään katsomaan joka kerta, oli aiheena mikä hyvänsä. Kiitos taas tuttu porukka!



Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Virallisten kuvien copyright Jaana Viinikka
Alimman näyttämökuvan otin itse

Niskavuoren Naiset / Nokian kesäteatteri 11.7.2013

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen / Nokian kesäteatteri 11.7.2012

Nokian kesäteatterin tämänvuotinen tuotanto oli mustalaismusikaali Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Kaikista NTT:n esityksistä tämä oli varmaan heikoin. En tiedä oikein edes miksi. Näyttelijät olivat tuttuun tapaan kyllä hyviä ja puitteet tietysti hienot. Mutta en tiedä, ei vaan oikein lähtenyt käyntiin lainkaan. Musiikki oli vaisua. Esityksen paras anti oli huippuviulisti Eeva Oksala, joka kulki näyttelijöiden seassa soittaen, sekä hänen hanuristimiehensä Sami Varvio, joka toimi myös kapellimestarina ja musiikin sovittajana.

Joukkokohtaukset olivat ihan näyttäviä, puvustukset hienot (varsinkin huivit!), mutta tällä kertaa lavastus oli aika vaisua. Kaksi hevosta oli mukana melkein koko näytelmän ajan ja päätähti Jari Välimäki välillä ratsasteli pitkin estradia. Hänkin oli jotenkin vaisumpi kuin muutaman vuoden takaisessa Sinisessä Unessa Tapsa Rautavaarana.

NTT ei nyt oikein onnistunut, katsotaan sitten ensi talvena taas kun käyvät Notre Damen kellonsoittajan kimppuun.

Illan tyylikkäimmästä asusta vastasi tämä herra.