Tänä kesänä Nokian kesäteatterilla nähtiin taas ihkaomaa tuotantoa, eikä vanhaa suomileffan sovitusta. Heli Pitkänen on kynäillyt suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan nojaavan Metsän morsian -näytelmän, ja vielä ohjannutkin sen. Ja kerrassaan upeasti suomalainen suoluonto oli tuotu Kennonnokalle! Tarina oli kuin olikin hieman suomifilmimäinen, niin hyvässä kuin pahassakin.
Metsän morsiamen päähenkilö on nuori paimentyttö Piritta (Emeliina Virtanen), joka palkataan uuden metsänvahdin (Eero Väätäinen) lampaita kaitsemaan. Suuren ja köyhän perheen tyttärenä Piritta on tottunut vaatimattomaan ja nuhteettomaan elämään ja hänellä on hyvin läheinen luontosuhde. Metsän kuuset kuiskivat hänelle ja hän nukkuu mielellään niiden suojeluksessa. Kun Piritta sitten kohtaa metsään muuttaneen edellisen metsänvahdin Pauluksen, niin se on menoa. Paulus (Lauri Pelander) jätti hyvän virkansa ja asuu nyt robinhoodmaisesti suolla, yhdessä henkipattojen ja irtolaisten joukon kanssa. Tämän epämääräisen joukkion niskoille on hyvä laittaa kaikki "kunnon ihmisille" tapahtuneet vastoinkäymiset, ja epäilläänpä myös Pauluksen muuttuvan isoksi harmaaksi sudeksi. Näytelmässä on siis kunnon kolmiodraaman ainekset, kun metsänvahti huomaa tarvitsevansa vaimoa ja Piritan köyhä isä on enemmän kuin tyytyväinen varakkaaseen vävyyn.
Täytyy sanoa että Emeliina Virtanen on kyllä nappivalinta päärooliin. Sopivasti luonnonlasta ja vietonta paimentyttöä roolissa ja hieno lauluääni; se on just eikä melkeen Piritta!
Oman lusikkansa soppaan tuo vallesmannin topakka rouva (Marja Sorjonen) ja tämän yhtä topakka tytär Johanna (Jannina Heiman). Molemmat ovat päättäneet metsänvartijan olevan oiva sulhoehdokas, kun kerran edellinen eli Paulus ei Johannaa huolinutkaan. Eikä ihme, sellainen niskojennakkelija on kyseessä. Mutta eipä tunnu huolivan uusikaan metsänvahti, ei vaikka Johanna (ja äitinsä) kaikkensa yrittävät. Kyllä on niin äidin kuin tyttären roolitukset kohdallaan, aivan hykerryttävän kamalia riivinrautoja.
Metsän morsian tarjoilee ajankohtaisia teemoja: suhtautuminen susiin näyttää olevan 1800-luvun lopulla aivan yhtä ristiriitaista kuin tänäkin päivänä. Samoin asenteet syrjäytyneisiin, työkyvyttömiin ja muihin yhteiskunnan sivullisiin. Jos riista katoaa metsästä, niin eikö voisi katsoa peiliin eikä syytellä henkipattoja? Ihmisen ja luonnon yhteiselo on tärkeä näkökulma, jota Paulus koittaa opettaa myös muille. Olemme kaikki yhtä, eikä ihminen ole luonnon yläpuolella.
Metsänvahdin talossa elättinä asustaa myös vanha muori (Pirjo Lammi), joka toimii yhdyssiteenä ns sivistyneen maailman ja suolla asuvan joukon välillä. Paulusta kohtaan hänellä on äidillisen lämpimät tunteet. Metsässä asustaa myös Mykkä-Viljami (Leo Pöri / Peetu Hoseus) joka kommunikoi hienosti eläinten kanssa, ja keppostelee hauskasti muutenkin. Kylällä on toki monenlaisia (aika ärsyttäviäkin) asukkaita; uteliaat kylännaiset ja likipitäen yhtä utelias metsästäjäkolmikko. Kun metsänvahti ajaa juoruakat suolle, niin katsomo hörähtää nauruun yhteen ääneen.
Tekstissä on paljon huumoria ja hauskoja juttuja. Välillä mieleen pulpahtaa Aino Kallaksen Sudenmorsian, välillä Kalevala tai Robin Hood (vaikkei tässä rikkaita ryöstetäkään). Ja sitten taas ne vanhat suomifilmit monenlaisine draamoineen. Kansanperinnejuttuja ja vanhaa metsätietoa on mukavasti mukana, hieman ehkä yliluonnollisenkin sorttisia asioita. Kyllä entisaikaan osattiin monenlaisia keinoja, vähän noituuttakin.
Kuten Nokian kesäteatterin perinteisiin kuuluu niin Sami Varvio oli säveltänyt uutta musiikkia tähänkin näytelmään, Pitkäsen Helin sanoituksiin. Musiikit tulivat nauhalta, mutta esiintyjät lauloivat kyllä livenä. Ja hienosti lauloivatkin! Hieman oli ongelmia mikrofonien kanssa, joten muutama repliikki meni välillä ohi korvien. Jaakko Pimperin äänisuunnittelu muutoin oli kivaa kuunneltavaa; lintujen ja luonnon äänet toivat korville iloa.
Ja kerrassaan hienon suon pitkospuineen ja savuineen on Huillan Tapsa rakentanut. Siinä on useampi neliömetri kunttaa raahattu jostain. Ja pisteenä iin päällä myös suon lähde. Hienosti suo sulautuu maisemaan ja koko ympäröivää metsää hyödynnetään hienosti. Ja vielä nätti savupirttikin. Tuttuun tapaan Heli Roininen vastaa puvustuksesta. Ja niissä on kyllä nähty vaivaa. Erityismaininta neljän kuusen upeista puvuista ja Pirittan jälkimmäisestä hääpuvusta. Kiitos myös taitavasta maskeerauksesta Jannina Heiman, Mari Huvi ja Milja Leppänen.
Suo jää, ihmiset vaihtuu. Niinhän se on että luonto saa yleensä viimeisen sanan. Nyt sen viimeisen sanan sai vallesmannin rouva, mutta ehkä hänkin jo hieman seestyi ja tunnusti luonnon, ja oikean rakkauden, mahdin. Kiitos Metsän morsiamen väki.
Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti