Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.
Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.
Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!
Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.
Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.
Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa.
Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.
Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...
Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen.
Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.
Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti