Spamalot / Törnävän kesäteatteri 18.7.2019

Toiveet, haaveet ja odotukset olivat superkorkealla heti siitä asti kun ensimmäiset tiedot tämän kesän Törnävän esityksestä tulivat julki. Monty Python! Legendaarinen Spamalot vihdoin ja viimein myös Suomessa! Huraa! Hyvä Seinäjoen teatteri & Törnävän kesäteatteri - oikea kulttuuriteko! Sinällään ehkä ihme että tätä ei ole aiemmin tehty, ovathan suomalaiset suuria Python-faneja.

Ja kyllä odotukset täyttyivätkin. Hillitöntä ja hulvatonta hulluttelua, ja niin Python-hengessä kuin olla ja osaa. Esitys missä ei oikein ole päätä eikä häntää, mukaillen mainioon Monty Python and the Holy Grail-leffaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa jo 2004. Olikin korkea aika saada tämä Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa muistaakseni 2006 ja Edinburghissa 2010 ja titenkin tykännyt. Eikä kai Python-fani voi oikein muutakaan. Spamalot on parodia musikaaleista, ja samalla kertomut kuningas Arthurista ja tämän pyöreän pöydän ritareista ja näiden Graalin maljan etsinnöistä. Moni kohtaus on tuttu myös elokuvasta, mutta on tässä paljon "omaakin".

Eric Idlen käsikirjoituksen on suomentanut ja sovittanut mestarillisesti Mikko Koivusalo. Toimii hyvin! Vähän skeptisesti mietin miten Pythonin huumori ja ennenkaikkea lyriikat kääntyvät, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia. Hyvin toimii. Riimit ovat kohdallaan. Ja biisi Showbisneksen lait (You won't succeed in Showbiz) vyöryttää lavalle joukon kotimaisia viihdetähtiä Vesku Loirista Jorma Uotisen kautta Aku Hirviniemeen (!). Idlen ja Python-säveltäjän John Du Prezin loihtima musiikki hyödyntää kyllä kaikkia mahdollisia musikaalikliseitä mutta toimii kuin junan vessa. Ei mitään turhan monimutkaista mutta korvaan tarttuvaa ja hyvin... musikaalimaista. 

Mika Eirtovaara osaa (komedia)ohjaajana asiansa, ja kohtaukset limittyvät hienosti toisiinsa. Näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja roolitus on kyllä varsin sopiva. Aku Hirviniemi lienee se suurin julkkis ken auttanee esityksen markkinoinnissa - ja kieltämättä hän on hillittömän hauska, niin ranskalaisena vartijana kuin Sir Lancelotinakin. Vaikkei se pokka ihan kokoajan pidäkään niin tässä esityksessä sekään ei haittaa. Ja jos on Lancelot korea poika, niin Sir Galahad (Olli Rahkonen) liehuletteineen sitä vasta onkin! Siinä missä kaikki muut ritarit pitävät visusti rengaspanssarihuppua, vaan ei Galahad! 

Tenori Juha Hostikka (kuningas Arthur) on se porukan "oikea" laulaja, ja jonkunlainen isähahmokin rönsyävälle ritariretkueelle. Itselleni vieraammat ritarimiehet olivat Henrik Hammarberg (arkajalka Sir Robin) ja Ville Orttenvuori (ilmavaivainen Sir Bedevere) mutta mahtavasti hekin vetivät. Arthurin assistentti ja ennenkaikkea kookospähkinöiden kopsuttelija eli Patsy (Lauri Ketonen) oli mainio! 

Naiskauneutta ja ihanaa lauluääntään esitykseen toi Anna Victoria Eriksson Järven neitona. Tässä on muuten muutenkin häikäisevän hienot puvut (megakiitos Riikka Aurasmaa!) mutta erityisesti Neidon puvut suorastaan mykistävät. Harvoin näkee kesäteatterissa tämmöistä paneutumusta asuihin. Kontrastia toivat ritarien tennarit. Ensemblena monipuolinen nelikko: Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja ennenkaikkea Jyri Numminen. Joka näyttävien ja musikaalimaisten koreografioiden lisäksi on kyllä tanssien ja laulujenkin kantavia voimia muutenkin. Ja mikä prinssi Herbert hänestä kuoriutuukaan!! Huhheijaa, ei ole ihme että pulassa olevaa "neitoa" pelastamaan tullut Lancelot on myytyä miestä.

Rooleja on kaikilla paljon (jaa no Hostikka taitaa olla ainakin enimmäkseen vain Arthur) ja vaihdot ovat välillä pökerryttävän nopeita. Ihan käsittämätöntä mihin tämä porukka lavalla venyy. Juho Lindströmin linnalavastus taipuu kääntyvien tornien ja liikuteltavien fondien avulla moneksi. No välillä fondit hieman jumittavat, mutta ei se menoa haittaa. Kompaktin kiva linna.

Seinäjoen Spamalot on kyllä tämän kesän paras kesäteatteriesitys, heittämällä. No okei, onhan sekin kevyttä höttöä, mutta niin lystiä että keveys ei ole tässä tapauksessa mikään rasite. Kaikki oheissysteemit nimikkojuomineen ja merkattuine Spamalot-polkuineen Sorsanpesältä on mietitty hyvin. Esitys ei ole kovin pitkä, koska väliaikakin kestää puoli tuntia, yhteensä 2 tuntia ja vartti. Olisi tätä kauemmankin katsonut.

Spamalot on kyllä ajassa yllättävänkin paljon kiinni, en oikein edes muistanut. Vai onko se tämä Suomi-versio vaan mikä on näin oivaltavasti tehty. Mulla on muistikirjassa paljon huutomerkkejä, kuten vaikkapa: Ranskalaisten solvaukset! Belvederen jänis! Ranskan kansa! Puvustus! Pensaikko! Svengaava Patsy! Pelkkä lihasnaarmu! Camp-Herbert! Kani!

Jos meinaat tänä kesänä mennä katsomaan yhden esityksen, suuntaa Seinäjoelle. Et kadu. Minä onnenpekka pääsen katsomaan vielä uudelleenkin, koska voitin kilpailussa VIP-lipun!

Kiitos huippujengi; mikä huippuesitys!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen, muut omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kiljuset / Pesäkallion kesäteatteri 17.7.2019

En tiedä olisiko Kiljusen herrasväki pelkästään saanut minua kesäteatteriin, mutta viime vuotinen kokemus Pesäkallion kesäteatterista sai. Meitä olikin tällä kertaa iso porukka, kahdeksan henkeä (siskon perhe). Ja tarttee sanoa että me vanhemmat tyypit taidettiin tykätä enemmän kun nuoriso-osasto.

Hauskaa siis oli ja saderintamatkin päättivät enimmäkseen kiusata vain ennen ja jälkeen esityksen, ja vähän väliajallakin. Pesiksellä kun ei ole katosta - taitaa muuten olla eka kesäteatteri tänä vuonna missä ei ole. Mutta kun on ajoissa paikalla voi varata paikat takarivistä, missä a) voi nojata seinään ja b) voi hädän tullen pitää sateenvarjoakin.

Jalmari Finne loi Kiljuset jo yli sata vuotta sitten, mutta kyllä he edelleen aika anarkistinen poppoo ovat. Outi Keskevaari on ollut laatimassa näytelmää Finnen tekstien ja hahmojen pohjalta ja musiikiksi Eppu Gustafssonin ohjaamaan esitykseen oli valittu Sleepy Sleepersiä ja Tehosekoitinta. Porukkamme yhteinen mielipide taisi olla että olisi voinut olla pelkästään Tehistä. Mutta nelihenkinen bändi (Lari Lius, Aapo Ravantti, Einari Toiviainen ja Eveliina Jokinen) veteli hyvin Mattilan korjaamossa, ja musiikkivalinnat sopivat kontekstiin passelisti. Ja siitä aina bonusta että bändiläiset osallistuvat näytelmään muutenkin, eivätkä vain musisoi taustalla.

Jalmari Finne (Petri Knuuttila) lomailee kesäpaikkakunnallaan, ja hän on vuokrannut huvilansa Kiljusille. Autokorjaamon kesäapuna oleva Fiina (Sini Koivuniemi) pelkää Kiljusia hysteerisesti, mutta pääsee ennakkoluuloistaan (ja peloistaan) pian ohi kuin tämä eksentrinen perhe saapuu lopulta. Ja on heissä kyllä meteliä ja meininkiä! Huh! Varsinkin kaksikko Luru (Stefan Andersén) ja Mökö (Mikko Laine) juoksee ja huutaa. Pikkusisko Plättä (Annukka Waara) komppaa ja vanhemmat Kalle Sulalampi ja Anna Pukkila koittavat olla jonkunlainen järjen ääni. Turhaan. Ei ihme että maine on kiirinyt edellä ja Fiina vapisee kauhusta.

Pulla-koira on muuten käsinukke - hyvä oivallus!

Kiljuset pistävät koko kyläyhteisön helisemään ja aiheuttavat monta vauhdikasta ja vaarallista tilannetta. Eiväthän he ilkeitä tai pahantahtoisia ole, vaan hieman hömelöitä säätäjiä. Varsinkin kaivoonputoamiskohtaus on nerokas! Toinen hauska kohtaus on heti perään eli tyynyjen teippaaminen kylmettyneeseen Fiinaan, ja vähän kaikkiin muihinkin. Mutta ehkä riemukkain juttu on Pomppa ja sen ihmeelliset temput!!! Vai oliko se sittenkin herra Mukkula ja neiti Liipola?

Mutta osaavat nämä muutakin kun vaan aiheuttaa epäjärjestystä kylillä. Hienoihin Kiljanderien puutarhajuhliin kutsutaan kaikki katsomaan miten he kerrankin osaavat olla sivistyneitä! Vaan tavalliset ja tyynet Kiljanderit ovatkin ihan tylsiä. Ei tätä seesteyttä kauaa kestä ja pian vietetäänkin jo hääjuhlia... ja vihkimään tulee Hillitön Pappi :-D

Kaikki Kiljusten toilailut Jalmari merkitsee katonharjallaan keikkuen muistiin, eittämättä tulevien Kiljus-kirjojensa materiaaliksi.

Harmittaa kun pätkivät ja rätisevät mikit oikuttelivat. Mikkien lisäksi viereisellä golfkentällä pölöttäneet pelaajat häiritsivät herkkää katsojaa. Niin ja itseeni ei kolahtanut hetkittäinen rap/hiphopmeno, mutta sepä taas iski nuorempiin katsojiin (olen kalkkis).

Koko perheen näytelmähän se tämä on, ja paljon lapsia katsomossa onkin. Mutta olihan tämä niin sekoboltsimenoa että aikuinenkin viihtyi, ainakin lapsenmielinen sellainen. Bonusta hauskasta tintamareskistä mitä meidän seurue hyödynsi :-)

Esityksiä on vielä joten kerkeätte nauramaan tämän sakin pölhöilyille Pesiksessä!


Esityskuvien copyright Marko Strandvall, tintamareskikuvan otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pokka pitää / Heinolan kesäteatteri 16.7.2019

Jo toista kertaa tänä kesänä löysin itseni katsomasta Roy Clarken komediaa Pokka pitää. Tällä kertaa paikkana Heinolan kesäteatteri. Ensimmäinen vierailuni tänne, ja mikäpä tässä - laivasatamasta satakunta metriä matkaa, ammattimaisesti hoidetut oheispalvelut ja ihan kelpo esitys. Kelikin suosi.

Kesäkuussa näin esityksen Porin Kirjurinluodossa, Murasen Miikan ohjaamana. Nyt ohjauksesta vastasi komediamestari Jaakko Saariluoma. Hyvät ammattilaisnäyttelijät osaavat asiansa ja kevyt juoni on enemmän kallellaan farssin suuntaan kuin Porissa. Hyacinth Bucketina säkenöi erinomaisesti roolin sisäistänyt Jaana Saarinen, jota en ole muistaakseni ennen teatterissa nähnytkään. Äänen kiekumisineen ja vaihtuvine kukkamekkoineen hän oli oikein oivallinen wannabe-hienostorouva. Hyacinthin rahvaanomainen sisko Daisy (Ulla Tapaninen) ja tämän vieläkin juntimpi mies Onslow (Mikko Jurkka) on kyllä varsinainen pariskunta! Tapaninen olisi voinut irrotella lemmenkipeänä vaimona vieläkin enemmän, mutta tämän herttuatar on kyllä aikamoinen ilmestys. Ja Jurkka oli aivan oivallinen Onslow; koskaan ei ole verkkopaita pukenut ketään yhtä istuvasti.

Toinen sisko Rose (Heidi Herala) on hieman hössöttävä ja ehdottoman kiinnostunut kaksilahkeisista. Varsinkin uudesta tulokkaasta herra Milsonista (Seppo Maijala), joka paranee ujoudestaan kertalaakista Rosen käsittelyssä. Maijala esittää myös kukkaissisarusten sotamuisteluissaan elävää Isukkia.

Ensemblen täydentää Hyacinthin kanssa pysyvästi tukkanuottasilla oleva naapuri Emmet (oivallinen Taisto Oksanen), joka koittaa ohjata tätä muuta sakkia harrastajanäytelmän saloihin. Emmetiä tuntuu vaivaavan omituinen viha-rakkaussuhde Hyacinthiin. ja näitä tämän tuskailuja on hauska seurata. Miten ilmeikkäät kulmakarvat! Emmetin kilttinä siskona ja teatterin jokapaikanhöylänä (sekä napakkana hienostorouva Debdeninä) nähdään Emilia Sinisalo.

En ole tv-sarjaa katsonut, mutta ilmeisesti Hyacinthin aviomies Richard on siinä erittäin isossa osassa, hiljaa puolisostaan kärsien. Jostain syystä näytelmäversiosta hänet on jätetty kokonaan pois. Kirjurinluodon versiossa hänen osaansa sai "näytellä" katsomosta valittu mies, ja rooli piti sisällään lähinnä peukun näyttämisen Hyacinthille. Tässä ei ollut edes sitä vähää Richardia. Miksiköhän niin keskeinen tyyppi ei ole mukana lainkaan?

Ihan hauska sovitus tämä oli, ja muutamia kohtia korostettiin enemmän; Isukin rooli oli isompi ja Milli Milsonin pienempi. Kesäteatteriksi passeli pituus, eli kaksi tuntia ja vartti. Välillä sitä edes takaisin juoksemista oli hieman liikaa, mutta kokonaisuutena varsin katsottava ja viihdyttävä esitys.

Tv-sarjan kääntyminen (kesä)teatteriksi on aina vähän kinkkistä, varsinkin jos sarja on ollut tosi suosittu. Kaikilla on ne omat vahvat mielikuvansa näyttelijöistä. Mulla on ehkä se onni että katson aika vähän telkkaria, joten monestikaan mielikuvia ei ole. Tämäkin sarja on näkemättä, siispä minulle nämä teatterin hahmot ovat ihan uskottavia ja "tosia".

Tänäänkin molemmat Heinolan esitykset olivat loppuunmyytyjä ja kesän täyttöaste on muutenkin ollut tosi korkea. Jos siis mielit nähdä miten Hyacinth "Bukee", hänen sukulaisensa ja naapurinsa valmistelevat murhamysteeriä, niin suuntaa Heinolan kesäteatterin lippukaupoille pikaisesti. Esitykset loppuvat 28.7.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paavo 1,5 / Ypäjän musiikkiteatteri 14.7.2019

Tänä vuonna Ypäjän musiikkiteatteri on esittänyt peräti kolmea eri näytelmää yhden perinteisen musiikkiteatteriesityksen sijaan. Enempi parempi. Michael Drukerin kirjoittama ja Markus Töhösen ohjaama Paavo 1,5 putoaa johonkin West Side Storyn ja Katto-Kassisen välimaastoon, ainakin ehkä kohdeyleisöä jos ajattelee. Harmillisesti katsomo on puolityhjä; kiva näytelmä ansaitsisi enemmän kiinnostusta.

Näyttämöllä nähdään kolme miestä, sekä pikaisesti muutamissa pikkurooleissa piipahtava nainen (Sari Mäkinen). Tämän oopperasoolo on hieno! Jaakko (Joona Rosenberg) on kotona työskentelevä leppoisa keksijämies ja Martti (Harri Välimaa) hänen äkkipikainen sosiaalityöntekijäpuolisonsa. Pariskunta on toivonut lasta jo pitkään, ja Martin työsuhteiden ansiosta he saavat toimia koekaniiniparina puolitoistavuotiaan Paavon adoptiovanhempina. Kun Paavo (Sampo Lepistö) sitten saapuu, niin kohtalokas pilkkuvirhe paljastuu. Viisitoistavuotias nuorisokriminaalipunkkari ei vastaa ihan sitä mitä miehet odottivat. Lastenvaunuille ei taida ollakaan käyttöä...

Paavo 1,5 on näytelmä ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Ja monimuotoisista perhesuhteista, rakkaudestakin. Paavo on homofoobikko ja Martti puolestaan pelkää että saa yöllä puukosta. Mutta kun pikkuhiljaa avataan elämäntarinoita puolin ja toisin, ja Paavo korjaa jääkaapin oven, aurinkopaneelin ja antennin sekä pistää miesparia kiusanneet naapurin lapset kuriin, alkaa jonkunlainen yhteys muodostua.

Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaankin kiva ja näyttelijät vallan erinomaisia. Varsinkin Sampo Paavona valloittaa! Salla Simukan suomennos on räväkkä ja hauska. Tekstiä on muokattu tähän päivään ja esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki on huomioitu. Näytelmä ei saarnaa eikä tuputa, vaan on sellainen elämänmyönteinen esitys. Suvaitsemattomuutta voi olla monenlaista, mutta siitä voi päästä pois kuten Martti ja Paavo osoittavat. Olen nähnyt tämän Tampereen teatterissa 2007, ja elokuvankin sittemmin, ja tykännyt kyllä.

Erinomainen muusikko Kari Mäkiranta säesti koko esityksen! Eikä ammattimies mitään nuotteja tarvitse, plarin vaan. Hienoa ja monipuolista musisointia!

Esityksiä ei ole kuin kuusi ja enää yksi jäljellä keskiviikkona - kipin kapin lippukaupoille!


Kuvien copyright Lassi Puhtimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.

Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.

Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.

Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.

En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.

Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!

Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.

Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.

Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.

Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vuoksen laulu / Nokian kesäteatteri 4.7.2019

Tuttua, taattua ja turvallista kesäteatteria, ja niin nokialaisten näköistä, tarjoili tänäkin vuonna Nokian kesäteatteri. Hyvässä ja pahassa. Tarjolla oli teatterin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan Heli Pitkäsen dramatisoima ja ohjaama Vuoksen laulu. Pohjalla oli Juhani Ahon Juha, joka toimii jonkunlaisena henkisenä takapiruna ja innoittajana, eli samoissa maisemissa ja aiheissa liikutaan. Vaikka en Juhaa olekaan lukenut, niin sen juonitiivistelmä kuulostaa aika tutulta...

Vuoksen laulu tapahtuu Imatran rajaseudulla, Vuoksen varrella. Päähenkilö Marja (kaunisääninen Roosa Lehtinen) asustelee syrjätilalla vanhemman ja karhun raateleman Juhan (Jarno Huuhtanen) kanssa. Liitto ei vaikuta kovin onnelliselta ja erikseenkin pariskunta nukkuu. Ilmankos lapsia ei ole siunaantunut. Talouteen kuuluu myös Kaisa-piika (Reetta Ylitalo). Sitten paikalle pelmahtaa Shemeikka (Rami Mäkelä), kauppamies rajan takaa, ja pyyhkäisee kirjaimellisesti jalat Marjan alta. Samaan syssyyn taloon ilmestyvä karsea anoppi (oivallinen Marja Sorjonen) viimeistelee sitten Marjan lähtöpäätöksen kälätyksineen. Vaan eipä ole elämä yhtä onnea ja auvoa Shemeikan kotonakaan. Talossa kuria ylläpitää korskea äiti (Heli Pitkänen) ja liuta edellisiä "kesätyttöjä", jotka huolehtivat Shemeikan muista tarpeista. Selkeästi Shemeikka jatkaa isänsä perinteitä mm. naisasioissa.

Marja ei halua alistua yhdeksi jalkavaimoksi muiden joukkoon, ja kiltti ja kunnollinen Juha muistuu monesti mieleeen. Sillä välin Juha kotosalla ei suostu uskomaan että Marja olisi vapaaehtoisesti lähtenyt kauppamiehen matkaan, ja jatkaa tämän etsintöjä. Lopulta Marja onnistuu karkamaan kotiin, mutta lapsi jää Shemeikan talolle. Naapurien, äitinsä ja paikallisen papin painostuksesta Juha on vihdoin nainut Kaisa-piian, mutta silti lähtee Marjan mukana hakemaan lasta. Shemeikan pihalla tapellaan ja totuudet paljastuvat. Marja ja Juha palaavat kotiin, lapsen kanssa, mutta ei tässä silti onnellista loppua ole. Tietenkään.

Aika melodramaattinen, ja asetelmiltaan hieman vanhanaikainen kolmiodraama. Näytelmä on hyvin suomifilmimäinen, ja ehkäpä juuri siksi Rami Mäkelä on vallan oivallinen valinta pääosaan. Mies on suomifilmimäisen renttu/sankarin ruuumiillistuma, taas tässäkin roolissa. Vähän herätti murmutusta ja pohdintaa tämä mies vie ja nainen vaan vikisee -tyylinen juttu, vuonna 2019. Mutta näinhän se tuohon maailman aikaan meni. Tarkkaa aikaa tapahtumille ei ole, mutta 1700-luku voisi olla aika passeli, koska Marjasta puhutaan ruotsalaisena. Teksti ja kieli on aika runollista, riimillistä, sellaista kalevala-henkistä ja kesäisen lempeää.

Kennonnokan kesäteatterin miljöö on aina vaan yhtä upea, ja taas sitä hyödynnettään upeasti. Huillan Tapsan lavastuksissa silmä lepää, ja aitat, pirtit ja kalamajat istuvat maisemaan niin kuin olisivat olleet siellä aina. Perinteisestä riukuaidasta puhumattakaan. Alue on tosi leveä ja syvä, ja sisääntulot tapahtuvat milloin mistäkin puskista. Tilan kokonaiskäytöstä siis myös pisteet! Myös Heli Roinisen puvustus ansaitsee kunniamaininnan. Varsinkin Shemeikan ja hänen miestensä (ja naisväen myös) asut ovat todella näyttäviä. Ja sittenhän on vielä viiden tuomenkukan vihreät hulmuavahelmaiset mekot!

Jos tällä kertaa oivallinen anoppi meinasi varastaa koko show'n, niin myös Shemeikan mieskolmikosta Jesse Palosaari ja Markus Pärssinen upeine akrobaatti/trikkausloikkineen teki vaikutuksen. Huh!

Koska kyseessä on musiikkinäytelmä niin lauluja saadaan. Aleksi Laukkonen on säveltänyt suurimman osan esityksen musiikista; sanat ovat Heli Pitkäsen käsialaa. Kunnianhimoista on tehdä kesäteatteriesitykseen oma musiikki, mutta kyllä se kannattaa. Surumielisiä, kaihoisia lauluja, joita laulutaitoiset esiintyjät tulkitsevat hyvin. Musiikin lisäksi hienosti naamioiduista lavakaiuttimista kuului myös monipuolisia ääniefektejä; mm. lintuja, vettä ja lehmiä (Janne Perttulan tekosia nämä).

Hieman yllätyksetön ja monessakin mielessä aika vanhanaikainen esitys, mutta varmaankin juuri sitä mitä iso osa tämänkin kesäteatterin vakikatsojista odottaa ja toivoo. Nytkin kolme bussilastillista hieman iäkkäämpiä ihmisiä (ja me kaikki muut siihen päälle) poistui katsomosta tyytyväisinä. Tuttua ja turvallista, hyvin tehtyä peruskesäteatteria.

Silti en voi olla miettimättä, että onko se aina hyvä jos yksi ihminen tekee niin monta asiaa tuotannossa. Käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa, tekee sanoitukset ja koreografiat... Sujuuhan se, mutta ehkä NTT voisi joskus taas kokeilla takavuosien ammattiohjaajia? Tämä sakki on nimittäin kuitenkin niin likellä ammattiteatterimeinikiä kuin mihin harrastajateatteri pystyy, joten ammattiohjaaja voisi nostaa tasoa vielä hitusen ylöspäin?


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sata syytä istua puussa ja Isäs oli / Kauppilanmäen museo, Valkeakoski 3.7.2019

Joskus välillä tulee sähköpostiin kutsuja joille ei voi sanoa ei. Isosta osasta valitettavasti täytyy (lähinnä ajanpuutteen takia) kieltäytyä, kaikkeen kun en minäkään pääse vaikka parhaani yritän. Mutta siis. Kerrankin kalenterissa oli sopiva kolo, ja esitys vaikutti kiinnostavalta. Ja on aina kiinnostavaa käydä uusissa paikoissa ja tsekkaamassa uusia esiintyjiä! Iso kiitos siis Marko Itkoselle kutsusta!

Kauppilan museo Valkeakoskella on kerrassaa viehättävä paikka. Ennen esitystä oli aikaa kiertää pikaisesti paikkoja, rapsutella lampaita ja nauttia aurinkoisesta kesäillasta. Tänne täytyy palata vielä päiväsaikanakin että pääsee rakennuksiin sisällekin.

Illan ohjelmassa oli kaksi lyhyempää näytelmää, vajaita tuntisia kumpikin. Ensin Sata syytä istua puussa. Somen kautta kerättyjä tarinoita, pidempiä ja lyhyempiä ja niistä sitten tehtiin sketsityylinen esitys. Tosi hauskojakin juttuja, ja oivaltavia, mutta kokonaisuus oli aika sirpaleinen ja hajanainen. Monenlaista näkökulmaa puussa istumiseen on löytynyt. Yksi nainen koittaa houkutella puolisoaan Penttiä alas puusta, kuin kissaa konsanaan. Vaan ei auta olut, makkara eikä tv:n jalkapallohoukutukset...

Puuhun voi tehdä treffejä, sinne voi piiloutua lapsiltaan, puussa istumisesta on kirjoitettu ja tehty lauluja (miettikääpäs miten Kesäpäivä Kangasalla alkaa). Ja sekin selviää millainen olisi asuntoesittely puussa sijaitsevaan asuntoon. Ehkä yksi parhaita kohtia esityksessä oli Hoivakotipuu - pieni kannanotto tämän päivän vanhustenhoitoon. Hupaa! Näyttelijäkolmikko Lauri Heinonen, Mira Flinkman ja Janne Kulosaari pistää itsensä hyvin likoon, taipuen monenlaiselle mutkalle.

Väliajalla oli maistuvat tarjoilut ja kahvit tarjoiltiin oikeista posliinikupeista! Siitä iso bonus. Santsikupinkin sai samaan hintaan, ja se tultiin tarjoilemaan ihan istumapaikoille pihalle. Itse join mansikkamehua. Itse esityspaikka oli vanha työväentalo, ja istuimme räsymatoilla vuoratuilla pitkillä penkeillä. Tarjolla oli myös huopia ja nurkissa puhalsivat tuulettimet/lämmittimet. Tässä paikassa pidetään kesäteatterivieraasta kyllä todellakin hyvää huolta.

Toinen näytelmä Isäs oli olikin sitten tunnin mittainen sukellus kahden nuoren tytön elämäntarinaan. Äiti (Katja Sillanpää) on kuollut ja tyttäret Johanna (Pauliina Syrjälä) ja Elina (Mira Flinkman) ovat tyhjentämässä vanhaa kotitaloaan. Pikkuhiljaa meille selviää millainen lapsuus heillä on ollut alkoholisoituneen yh-äidin ja talossa vaihtuvien miesten kanssa, joita kaikkia esittää Janne Kulosaari. Isoäidin (Ulla Huoviala-Kääpä) hoteissa kuluu pitkiä aikoja kun äiti on "töissä". Nyt aikuiset tytöt ovat kulkeneet eri suuntiin, ottaneet pesäeroa onnettomaan lapsuuteensa. Historia silti toistaa itseään ja mietin sitä sukupolvien ketjua, miten samanlaisena kaikki toistuu. Johanna on onnistunut luomaan itselleen toisenlaisen elämän (suvun ensimmäisenä ylioppilaana) vaikka hän on koko ikänsä kärsinyt isättömyydestä. Kun ei se Ihmemies MacGyverkään ollut sitten isä. Sen sijaan Elina tuntuu jumiutuneen samalle uralle kuin äitinsä ja mumminsa: kurkusta alas kaikki mikä voisi päihdyttää ja lapsia vaihteleville miehille. Sekä äiti että isoäiti on oikeasti kamalia noita-akkoja, ja kumpikin näyttelijä on loistava! Myös Kulosaari on vakuuttava, ja varsinkin tämän Matikainen kamaline kasarihokemineen on järisyttävä tyyppi. Tämä pureutui hyvin kasvuolojen ja geenien yhteisvaikutukseen - on mahdollista päästä pois onnettomasta köyhyyden ja ankeuden kierteestä. Esityksen äiti-tytär -suhteet saivat myös pohtimaan omaakin suhdettani äitiini. On niin totta että myös minun pahimpia pelkojani on alkaa muistuttaa omaa äitiäni.

Kumpikin näytelmä on Marko Itkosen kirjoittama ja ohjaama. Sattuvaa dialogia, hyvin tyypiteltyjä henkilöitä ja toimivat esitykset. Hienoa työtä siis. Käykääpä tutustumassa työryhmän kotisivuihin.

Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta toivon mukaan tämä ryhmä palaa ensi vuonna asiaan. Ainakin minä toivon niin kovasti, sen verran kiva kokemus tämä oli. Hienot puitteet ja esiintyjät ja kivat näytelmät, mitä sitä nyt muuta voisi kesäillalta toivoakaan!


Esityskuvien copyright Jokke Kääpä, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalenteritytöt / Siuron Koski-Teatteri 1.7.2019

Valitettavasti missasin piskuisen ja pippurisen Siuron Koski-Teatterin ensimmäisen vuoden esityksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, mutta viime vuonna sentään löysin itseni kosken partaalta katsomasta Ulvovaa mylläriä. Ja miten hyvä esitys se olikaan! Joten itsestään selvää oli että tänäkin vuonna Siuroon suunnistan. Alunperin piti tulla jo ensi-iltaan, mutta sitten barokkikonsertti Janakkalassa vei voiton.

Tänä vuonna Kalenteritytöt valtasivat Koski-Teatterin näyttämön - ja varmaan aika monen katsojan sydämenkin. Rempseä joukko eri-ikäisiä naisia, kaikenlaisia naisia, kaikenkokoisia naisia. Tämä naisjoukko päättää toteuttaa hyvällä maulla alastonkalenterin, kerätäkseen varoja sairaalan omaishuoneen uuteen sohvaan. Yhden puoliso sairastuu syöpään ja kalenteriprojekti alkaa Johnin kuoleman jälkeen.

Kalenteritytöt oli alunperin vuonna 2003 ilmestynyt elokuva, jonka pohjalta sen toinen käsikirjoittaja Tim Firth kirjoitti sitten myös näytelmän (joka sai ensi-iltansa Englannissa 2008). Inspiraatio tuli toki tosielämästä. Suomessa sitä on esitetty ennen tätä ainakin Lahden, Kuopion, Porin ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, ammattilaisvoimin ja aika monessa harrastajateatterissakin. Hämeenlinnassa 2016 kävin sen katsomassakin. Mutta nyt ensimmäistä kertaa lupa heltisi sovittaa, muokata ja tuoreistaa esitys - ja sen sovittaja ja ohjaaja Kyösti Kallio onkin tehnyt taiten.

Näyttelijät ovat amatöörejä, joten vähän epätasaista meno on. Nokialla toimii kolme aktiivista harrastajateatteriporukkaa joten kaikki kynnellekykenevät miehet viedään käsistä. Ehkäpä juuri siksi tällä kertaa nähdään naisvetoinen esitys. Naisporukan veturi on rempseä Chris (uhkea Pilvi Vilen) jolta lähtee koko markkinointihomma vähän lapasesta. Sitten on hieman viinaan menevä, hienostorouvien kanssa golfaava Celia (aina lavalla loistava Saija Viljanen - koskaan en unohda hänen Mercutiotaan Nokian työväenteatterin Romeossa ja Juliassa!) ja nysväkän oloinen mutta lopussa repäisevä Ruth (Noora Koski). Annie (Sanna Törmäkangas) suree puolisoaan Johnia (Mika Eerola) ja lähtee projektiin mukaan, hieman ehkä pitkin hampain.

      

Naiskatrasta täydentää räväkkä kanttorin tytär ja yh-äiti Cora (Niina Sirén-Haapasaari) joka kamppailee teini-ikäisen tyttären kanssa. Mutta mun ehdoton suosikki kalenteritytöistä on transnainen May (oivallinen Paavo Poikonen), joka sopii tähän porukkaan oikein hyvin. Porukka on paikallisen Naisinstituutin joukkoa ja usein napit vastakkain puheenjohtajansa Marien (Ulla Lehtinen) kanssa. Eikä ihme, koska nainen on varsinainen riivinrauta. Naisporukan lisäksi menossa mukana on puolisoita ja myös ujohko valokuvaaja (Arttu Kivinen), jonka asiantuntemusta käytetään sitten kalenterin toteutuksessa. Ja ensimmäisen näytöksen päättävä kuvaussessio on hulvaton! Siinä saa lankakerät, säilykeet, muffinssit ja piparit kyytiä kun tätä sakkia kuvataan! Yleisö ulvoo naurusta, ja monen mielessä varmaan vilahtaa myös ihmetys - kyllä nämä naiset uskaltavat.

Yksi näytelmän kantavista teemoista onkin itsensä hyväksyminen ja uskaltaminen. Uskalla olla oma itsesi, uskalla joskus repäistä, uskalla tehdä jotain hieman rohkeampaa. Ja myös naiseus eri muotoineen on tapetilla. May kommentoi: Ei kai se naiseus ole se miltä se näyttää vaan miltä se tuntuu! Siinä missä ensimmäisessä näytöksessä tutustutaan ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa, niin toinen puoli hieman lässähtää. Kalenteri on tehty, ja sen julkaisua puolustetaan Naisinstituutille. Siitä tulee menestys, ja sitä seuranneet konfliktit hajoittavat naisten välejä.

Katri Innanmaan puvustus on luonnollinen ja jokainen tyyppi on puettu omalla tyylillään. Kuka arkisemmin, kuka räväkämmin. Pyörivä lava ei nyt ihan Pyynikin kesäteatterin pyörivää lavaa päihitä, mutta sillä saadaan hyvin aikaan lavastuksen vaihdot. Toimii se näinkin.

Sain varatut paikat, nimikyltteinä sivut plarista!

Siuron Koski-Teatterin miljöö on ihana, ja katsomoakin valmistuu kokoajan lisää, sitä mukaan kun rahaa ja talkoolaisia löytyy. Ennen tai jälkeen näytöksen kannattaa käydä kosken toisella puolella Koski-Baarin suositulla terassilla nauttimassa vaikka pizzaa. Kesäidylliä parhaimmillaan.

Kyllä tämä Kalenteritytöt kannattaa käydä katsomassa. Raikasta ja reipasta menoa ja upeat maisemat! Esityksiä on 19.7. asti, joten äkkiä varaamaan lippuja. Menkää Siuroon! Bonuksena mahdollisuus ostaa ensi vuoden seinäkalenteri, jonka tuotot menevät Syöpäyhdistykselle!


Esityskuvien copyright Katri Innanmaa, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.