Paavo 1,5 / Ypäjän musiikkiteatteri 14.7.2019

Tänä vuonna Ypäjän musiikkiteatteri on esittänyt peräti kolmea eri näytelmää yhden perinteisen musiikkiteatteriesityksen sijaan. Enempi parempi. Michael Drukerin kirjoittama ja Markus Töhösen ohjaama Paavo 1,5 putoaa johonkin West Side Storyn ja Katto-Kassisen välimaastoon, ainakin ehkä kohdeyleisöä jos ajattelee. Harmillisesti katsomo on puolityhjä; kiva näytelmä ansaitsisi enemmän kiinnostusta.

Näyttämöllä nähdään kolme miestä, sekä pikaisesti muutamissa pikkurooleissa piipahtava nainen (Sari Mäkinen). Tämän oopperasoolo on hieno! Jaakko (Joona Rosenberg) on kotona työskentelevä leppoisa keksijämies ja Martti (Harri Välimaa) hänen äkkipikainen sosiaalityöntekijäpuolisonsa. Pariskunta on toivonut lasta jo pitkään, ja Martin työsuhteiden ansiosta he saavat toimia koekaniiniparina puolitoistavuotiaan Paavon adoptiovanhempina. Kun Paavo (Sampo Lepistö) sitten saapuu, niin kohtalokas pilkkuvirhe paljastuu. Viisitoistavuotias nuorisokriminaalipunkkari ei vastaa ihan sitä mitä miehet odottivat. Lastenvaunuille ei taida ollakaan käyttöä...

Paavo 1,5 on näytelmä ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Ja monimuotoisista perhesuhteista, rakkaudestakin. Paavo on homofoobikko ja Martti puolestaan pelkää että saa yöllä puukosta. Mutta kun pikkuhiljaa avataan elämäntarinoita puolin ja toisin, ja Paavo korjaa jääkaapin oven, aurinkopaneelin ja antennin sekä pistää miesparia kiusanneet naapurin lapset kuriin, alkaa jonkunlainen yhteys muodostua.

Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaankin kiva ja näyttelijät vallan erinomaisia. Varsinkin Sampo Paavona valloittaa! Salla Simukan suomennos on räväkkä ja hauska. Tekstiä on muokattu tähän päivään ja esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki on huomioitu. Näytelmä ei saarnaa eikä tuputa, vaan on sellainen elämänmyönteinen esitys. Suvaitsemattomuutta voi olla monenlaista, mutta siitä voi päästä pois kuten Martti ja Paavo osoittavat. Olen nähnyt tämän Tampereen teatterissa 2007, ja elokuvankin sittemmin, ja tykännyt kyllä.

Erinomainen muusikko Kari Mäkiranta säesti koko esityksen! Eikä ammattimies mitään nuotteja tarvitse, plarin vaan. Hienoa ja monipuolista musisointia!

Esityksiä ei ole kuin kuusi ja enää yksi jäljellä keskiviikkona - kipin kapin lippukaupoille!


Kuvien copyright Lassi Puhtimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

West Side Story / Ypäjän musiikkiteatteri 27.6.2019

Uskokaa tai älkää, mutta en ole koskaan nähnyt klassikkomusikaalia West Side Story! Nyt on sekin aukko musikaalisivistyksessä tullut paikattua, kiitos taas kerran Ypäjän musiikkiteatterin. Joka on näitä mun sivistysaukkoja paikkaillut ennenkin. Siis kyllä mä tarinan pääpiirteet tiesin (hei, Romeo ja Julia on nähty aika monta kertaa kuiteskin!) ja musiikin  myös. Nytkin kuuntelen Tampereen Filharmonian levytystä, missä mm. Bernsteinin West Side Story: Symphonic Dances.

On aivan mahtavaa että Ypäjän lahjakas porukka tarttuu näihin klassikoihin ja tuoreistaa ne tosi hienosti. Jonkun makuun muutaman vuoden takainen My Fair Lady oli ehkä liiankin tuoreistettu (lopussa lohikäärme syö Higginsin!) mutta minusta se oli kutakuinkin paras versio siitä ikinä! Westiksen kanssa ei tehty ihan noin radikaaleja uudistuksia, mutta jotenkin se oli tosi raikas ja kiva. Väkeä lavalla oli kuin helluntaiepistolassa, parhaimmillaan liki 50, ja siihen vielä 17-henkinen bändi kaupan päälle. Ja joukkokohtaukset ovatkin tämän esityksen parhainta antia. On täysin eri asia tehdä joukkokohtaus viidelläkymmenellä kuin kymmenellä hengellä.

Tarinan kertominen on varmaan aika turhaa, koska veikkaan että se on varsin tuttu kaikille. Mutta pieni kertaus: 50-luku, kaksi kilpailevaa jengiä eli amerikkalaisten Jets ja puertoricolaisten Sharks. Jatkuvaa kähinää ja tappeluita, mutta sitten Jetseihin jo hieman pesäeroa tehnyt Tony ja Sharksien juuri maahan saapunut Maria ottavat ja rakastuvat. Vaikka Marian piti menneä naimisiin Chinon kanssa. Ja niinkuin musikaalin esikuvassa eli Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tapahtuu väkivallantekoja ja kuolemaa, ja siitä ei hyvää seuraa. Eihän tämmöisessä voi olla onnellista loppua.

No, joku voisi väittää ettei My Fair Ladyssäkään lohikäärme voi tulla ja syödä Higginsiä, mutta niin vaan kävi. Silti veikkaan että jos West Side Story loppuisi onnellisesti voisi moni katsoja pettyä.

Jostain kiven alta on taas kaivettu loistavia esiintyjiä lavalle. Erityisesti Maria Eklund Marian roolissa häikäisi. Nyt äkkiä kaikki musikaalien castingihmiset huomio! Lavasäteily, upea ääni (jolla on kyllä laulettu muuallakin kuin suihkussa) ja näyttelijäntaidot nostivat hänet kyllä ihan eri sfääreihin. Vaikkeivat muutkaan huonoja olleet, päinvaston. Myös Samuli Timonen Tonynä oli hyvä, ja varsinki rakastuneena toi niitä tunteita hyvin esiin. Petja Eklund Riffinä sai esiintymiseensä sopivaa rouheutta, mitä jengipomolta sopii odottaakin. Jetsien kuumakalle eli Action (Jari Torkkeli) oli myös nimensä mukainen, ja sitten oli pojaksi - ja sitä kautta jengiin - tahtova mainio Anybodys (Aida Mäkelä). Sharksien pomo Bernardo (Matias Pynnönen) vei charmillaan varmaan monen naiskatsojan sydämen, ja tämän tyttöystävä Anita (Heidi Järvi) oli kerrassaan säkenöivä. Koko upea näyttelijäkaarti on amatöörinäyttelijöiden huippua kyllä.

Erityismaininta hienoimmasta raivokohtauksesta baarin pitäjä Docin näyttelijälle Pekka Virtaselle ja tylyimmän hahmon hienosta hanskaamisesta Virpi Seppäselle. Tämän komisario Schrank on kyllä varsinainen bitch. Poliisien asenne ylipäätään on niin avoimen rasistinen että huh. "Mulla on virkamerkki ja teillä tietty ihonväri, joten ulos". 

     

Niin, tästäpä pääsenkin esityksen teemoihin, sen tuhoon tuomitun rakkaustarinan lisäksi. Nimittäin rasismi ja maahanmuutto-ongelmat. Aika ajankohtaisia asioita tänäkin päivänä, meillä ja varsinkin Amerikassa, missä Trump suunnittelee muurejaan jne. Mihinkään eivät nämä ongelmat jengitappeluineen ole siis kadonneet. Taide ei voi yksinään muuttaa maailmaa, mutta ehkä aina jonkun ihmisen asenteita. Tämäkin Westis loppui niin järisyttävän dramaattisesti, että yleisö oli kuin puulla päähän lyöty ja huomasi alkaa taputtamaankin vasta kun lavan takaa alkoi vyöryä esiintyjiä loppukiitoksiin. Hienosti toteutettu nekin. Maria seisoi jähmettyneenä loppuun asti, kunnes viimeisenä Tony tuli hänet ottamaan mukaansa, sitten vasta tippui rooli. Jospa katsomossa istui joku näitä Suomi ensin -öyhöttäjiä ja koki piston sydämessään, että mihin se voi pahimmillaan johtaa. Aina voi toivoa.

Leonard Bernsteinin säveltämä ja Arthur Laurentsin käsikirjoittama - paitsi laulujen sanat ovat Stephen Sondheimin käsialaa! - musikaali sai ensi-iltansa jo 1957, ja on siitä asti ollut tosi suosittu. Suomessakin veivattu ties vaikka ja missä. Tämän uudehkon suomennoksen takaa löytyy Sami Parkkinen. Ja ihan kelvollisen kuuloista tekstiä tämä onkin. Laulujen sanatkin kuulostavat ihan suunmyötäisiltä, ei ihan aina itsestäänselvyys musikaalikäännöksissä. Ypäjän jengiä ohjaa Tuomo Salmela, ja kyllä tarttee hattua nostaa miten harmoninen kokonaisuus on, kun sitä sakkia nyt kuitenkin on. Jokaisella, ihan kaikilla lapsillakin, on paikkansa ja hommansa. Iiris Salmela vastaa koreografioista, ja nekin ovat hyvin suunnitellut ja toteutetut. Lisäksi on vielä erikseen kahdeksanhenkinen tanssiryhmä jonka koreografioista vastaa Elsi Mattila. Että kyllä tanssimuuvit on mietitty.

Westiksen musiikki lienee tuttua monille jotka eivät ole musikaalia nähneetkään. Ainakin biisit Maria, Somewhere ja Tonight ovat kyllä soineet sen verran vuosien varrella. Tämä on aika sellaista lattarimusahenkistä, mikä toki kuvioon sopiikin. Ei varmaan ihan helpointa soittaa kyllä. Mutta kyllä se tältä porukalta sujuu, nimittäin varsin tuttu mies kapellimestarina. Mitäköhän Ypäjän musiikkiteatteri tekee sinä päivänä kun Kari Mäkiranta ei enää johda musiikkia? Iso bändi svengaa upeasti ja jos ei katsojien tanssijalat vipata niin ihme. Myös puvustuksesta vastaa vanha tuttu eli Piritta Kämi-Conway. Ihanasti se 50-luvun ajankuva on tavoitettu. Jetseillä vaaleampaa väriä, ruutukuosiakin, rusehtavan sävyjä, sinistä. Ja sitten taas Sharksit on puettu liilaan ja punaiseen, leveähelmaisiin hameisiin ja juhlakuoseissa punaista ja mustaa dramaattisesti. Tykkäsin!

Nerokas lavastus on Sampsa Jaakkolan käsialaa. Punaisia tiilirakennuksia, hyvin amerikkalainen Doc's baari, ompelimo. Mutta ennen kaikkea kadut ja kujat metalliaitoineen, graffiteilla päällystettyine kontteineen ja kuormalavoineen. Taustalla suurkaupungin aaltopeltisilhuetti. Niin sopivaa ja näyttävää. Erityismaininta vielä hyvinkin autenttisen oloiselle jenkkipoliisiautolle, joka renkaat hiekkaa lennättäen kaahasi paikalle jengitappeluita selvittämään!

Taas kerran Ypäjän musiikkiteatteri loihti uskomattoman esityksen, ja nostan hattua tälle työpanokselle mitä porukka vuodesta toiseen tekee. Tinkimätöntä työtä. Ei tuntunut 2 h 40 min liian pitkältä. Tänä vuonna oli nyt myös upea uusi kiinteä katos katsomon yllä. Ei enää vanhan pressun veivaamista sateen sattuessa! Ja katsomon sivuillekin oli nyt tehty portaat. Lisäksi bonusta väliaikatarjoiluista, tämän kesäteatterikauden toistaiseksi paras (silti edullisin) makkara!

Onneksi tänä kesänä Ypäjälle pääsee toistekin, koska nyt vietetään musiikkiteatterikesää, peräti kolmen eri esityksen voimin. Koko perheen Katto-Kassinen sai ensi-iltansa 17.6. ja hulvaton Paavo 1,5 sitten 10.7. kunhan Westis saadaan alta pois.


Kuvien copyright Pirre Bono ja Sara Mäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Seitsemän veljestä / Ypäjän musiikkiteatteri 21.6.2017

Ypäjän musiikkiteatteriin on aina ilo palata. Joka vuosi tämä porukka saa puhallettua vanhoihin pölyisiinkin klassikoihin uutta henkeä ja tekemisen riemua. Kiven Seitsemän veljestä ei tee poikkeusta tähän jatkumoon. Vaikka vähän meinasin alun perin epäröidä; TAAS Seitsemän veljestä. Mutta onneksi menin, koska ypäjäläisten laatuun voi aina luottaa.

Viimevuotinen My Fair Lady tarjosi hieman erilaisen (ja riemastuttavan) lopun, mutta tämä Tuomo Salmelan ohjaama suomiklassikko oli kyllä sitten perinteistäkin perinteinen. Eikä haitannut lainkaan. Kari Mäkirannan säveltämä musiikki (alunperin Pieksämäelle 1996 sävelletty) kajahteli komeasti Ypäjän aurinkoisessa illassa. Lyriikoita oli lainattu reteästi Kiveltä, ja hyvä niin. Tuttujakin lauluja (mitä muistan ala-asteella laulaneeni musiikkitunneilla) mutta uusilla sävelillä. Kuten vaikkapa Metsämiehen laulu, Oravan laulu ja esityksen komeasti päättävä Sydämeni laulu. 22-henkinen orkesteri kapellimestari Mäkirannan (näytelmän henkeen upeasti sopivaan asuun puettuna!) johdolla soitti mallikkaasti  omassa luolamaisessa katoksessaan. Välillä musiikista tuli mieleen Piirpauke tai Anssi Tikanmäen musiikki; ehkä se on se huilu?

Orkesteri soitti sateelta suojassa "luolassa".

Iso näyttelijäporukka täyttää lavan kyllä hyvin. Kuten aina, joukkokohtaukset ovat esityksen parasta antia. Niitä riittää ja Sami O. Vartiaisen koreografiat toimivat hyvin. Veljekset nähdään sekä lapsina että aikuisina. Varsinkin aikuisporukka on kyllä mainiota; vähän sellainen mylvivä sonnilauma, ainakin esityksen alussa. Kyllä ne siitä onneksi kasvatavat ja kypsyvät. Nestori Kyyrän Juhani on fyysisesti niin perinteisen arkkityyppi-Juhani kuin kukaan voi olla. Vaalea harjastukka, äkkipikainen luonne ja vähän hitaalla käyvä. Kyyrä tekee ison ja hienon roolin. Ihan kamalasti pidin myös Eerosta, jota viime kesän herra Higginsin roolissa vakuuttanut Kalle Tulander esittää antaumuksella. Kepposteleva ja ja vauhdikas Eero on hauska ja sympaattinen tyyppi. Ainoa veljeksistä mikä piti polvihousuja muuten.

Muutkin veljekset ovat kyllä oikein mainioita. Lihaksiaan pullisteleva Tuomas (Mikael Norri), erilainen nuori Simeoni (Markus Töhönen), kännikohtauksessaan riehuva Lauri (Konstantin Into), metsämies Timo (Matias Pynnönen) ja veljeksistä ehkä eniten henkisesti kasvava Aapo (Sampo Lepistö). Oli tosi mukavaa että vaikka ehkä Eerolla ja Juhanilla oli eniten repliikkejä, niin kukin veljeksistä sai oman hetkensä parrasvaloissa. Esityksessä on muuten paljon kohtauksia missä joku joutuu pitelemään kiivaista veljeksistä kiinni etteivät nämä kävisi toistensa, tai ulkopuolisten, kraiveleihin. Veljekset olivat pääsääntöisesti myös oikein hyviä laulajia. 

Yli 2,5-tuntinen esitys marssittaa lavalle paljon muitakin Kiven hahmoja, mitä joskus jätetään pois lyhyemmistä versioista. Rajamäen rykmentti, Taula-Matti, Nahkapeitturi. Erityisen viihdyttäviä olivat Simeonin viinahuuruissaan näkemät Lusiferus tyttärineen. Se oli kyllä jännää että vaikka komea suomenhevonen estradilla pyörähtikin, niin veljesten Valkoa, saatikka koiria Killiä ja Kiiskiä ei lavalla nähty.

Piritta Kämi-Conwayn monipuoliset puvut olivat suomifilmikuvastoa, mutta sopivat erinomaisesti näytelmään. Mielikuvitusta kehiin ja sillä syntyy niin sudet, härät kuin perkeleetkin! Ja upeat palavat liekit! Sampsa Jaakkolan lavasteet sointuivat hyvin taustan kuusimetsään ja peltomaisemaan.

En voinut olla miettimättä (taas kerran) Shakespearen tyyliä ja kieltä Kiven yhteydessä. Niin paljon sanontoja ja sanoja Suomen kieleen jo pelkästään Seitsemästä veljeksestä on napattu ja jäänyt. Ei sitä Kiveä turhaan tituleerata Suomen Shakespeareksi. Mutta on niitä tuntemattomia sanoja silti kauheasti. Joten käsiohjelman sanasto on enemmän kuin tarpeen.

Kaikenkaikkiaan reipas ja kiva perusversio klassikkonäytelmästä. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta oivallista perusmusiikkiteatteria. Juuri sellaista missä ypäjäläiset ovat niin hyviä.

Esitystä odottaessa oli kiva tutustua Ypäjän kotiseutumuseossa hienoon Novitan ja teatterin yhteiseen 7 Veljestä sukkakilpailun satoon. Toinen toistaan upeampia villasukkapareja (jotka lahjoitetaan SPR:lle myöhemmin). Jokainen veljeksistä on saanut omansa, ja useitakin. Mukana oli myös hauskoja tarinoita.

Ainiin. Vihdoin ja viimein Ypäjän musiikkiteatteri saa katsomoon kiinteän katoksen! Tosin vasta syksyllä, mutta silti. Tämä vanha on kyllä jo legendaarinen. Sateen sattuessa sitä on äkkiä veivattu yleisön ylle. Ja moneen kertaan paikattu katos ei ole ollut enää kovin vedenpitävä. Onneksi tässä esityksessä ei katosta tarvittu, koska iltapäivän sadekuuro ei palannut.


Esityskuvien copyright Tanja Altti, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

My Fair Lady / Ypäjän musiikkiteatteri 28.6.2016

TÄMÄ SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

No tottakai sisältää, ihmettelee siellä lukija. Jos siis voisi sanoa että kaikkien tunteman musikaalin juonikuviot on jollekulle entuudestaan tuntemattomia. Siitä ei olekaan kysymys. Koska tämä Ypäjän Musiikkiteatterin versio ei noudattele IHAN niitä tuttuja My Fair Lady -latuja. Tiedättehän, se missä piintynyt poikamies, kielitieteilijä Henry Higgins pelastaa kadulta kukkaistyttö Eliza Doolittlen ja vedonlyönnin seurauksena koulii tästä puolessa vuodessa leidin, ja lopulta rakastuukin tähän. No, tuttuja polkuja mennäänkin aika pitkälle. Mutta.

Mutta tämä ei sijoitu alkuperäiseen aikakauteen; Lontooseen kylläkin. Puvustus, joka on btw ihan mahtavaa, sijoittaa ajan johonkin ihan toisaalle. Itämaisia vaikutteita, mutta myös kreikkalaishenkeä, steampunk-vivahteita, mytologiaa. Kultaa ja kimalletta. Piritta Kämi-Conway puvustussuunnittelijana on tehnyt valtavan työn näitä ideoidessaan ja miettiessään, ja me katsojat saamme nauttia. Varsinkin Elizan puvut olivat ihania, ja herrojen Higgins & Pickering myös. Ja kaikki muutkin.

Ohjaaja Sami O.Vartiainen on kuulemma melkoinen Game of Thrones -fani, ja sen huomaa. Mutta jotenkin tämä yhdistelmä toimii, vaikka mietinkin kuinka ihmeessä gladiaattorihenkinen miekkailukamppailu sopii Ascotin laukkakisoihin. Sopiihan se. Tämmöisen ison väkijoukon ohjaus vaatii hyvää otetta, ja homma toimii. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä (ja värikkäitä). Taistelukoreografin hommista vastaa Arttu Malin, ja niitä on aika lailla. Niin maan kamaralla kuin hevosen selässäkin. Jopa Eliza pääsee heiluttamaan miekkaa!

Tuttuun tapaan ison orkesterin (16 henkeä) johdossa ja pianon takana nähdään Kari Mäkiranta, jolla on ihana asustus myös, röyhelöpaitaa myöten. Bändi soittaa katoksen alla ja letkeä on meno tällä poppoolla. En muistanutkaan miten paljon tuttuja biisejä tässä on! Mokomat ovat vielä tarttuviakin.

Mikko Koivusalon suomennos toimii hyvin, ja lauluissakin on varsin nerokkaita oivalluksia. Tekstissä on kovin hauskoja ja nasevia ilmauksia, kuten vaikkapa Higginsin toteamus: "älkääkä seiskö siinä kuin sappivaivainen pulu"

Tässä versiossa seikkailevat sulassa sovussa niin gladiaattorit, ninjat (!), kukkaistytöt, kadunlakaisijat, hevoset, miekkamiehet ja yläluokkaiset hienohelmat. Eikä saa unohtaa lohikäärmettäkään, jolla on tärkeä rooli loppuratkaisussa! Siinä missä alkuperäinen musikaali (ja filmi) jättävät lopun aika avoimeksi, niin tässä loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä, ja lohikäärmeen ansiosta aika lopullinenkin...

Noora Tyni on aivan älyttömän taitava Eliza Doolittlen vaativassa roolissa. Aluksi hän kuulostaa tismalleen serkultani Annulta, intonaatio on just sama, kunnon tamperelainen! Hän haluaa olla "hiano loristi". On aina konstikasta toteuttaa suomeksi näitä juttuja, joissa englannin eri puhetyylit ja murteet merkkaavat isoa osaa. Monesti se ratkaisu on laittaa ihmiset puhumaan Suomen eri murteita, että saadaan eroja siihen puhetyyliin. Joo-o, sinällään se toimii, mutta meillä ei murteet kerro koulutuksesta, varallisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta sillä tavalla kuin Englannissa, erityisesti ennen vanhaan. Tokihan Suomessakin korkeammin koulutetut, tai "sivistyneistö" puhuu eri tyylisesti kuin raksamies, noin karkeasti ottaen. Mutta joka tapauksessa, Elizan puhetyyli ja sen muutokset ovat mainiot, Lisäksi Noora on raikas ja rempseä, ja hänellä on todella ilmeikkäät kasvot ja kaunis lauluääni. Nappivalinta rooliin siis!

Huono ei myöskään ole Kalle Tulander Higginsinä. Kulmakarvojaan nosteleva ja käsiään heilutteleva proffa liihottaa upeassa aamutakkia muistuttavassa vaatteessaan läpi koko esityksen. Higgins on oikeasti tosi ärsyttävä tyyppi; omahyväinen, pöyhkeä, misogynistinen, ja itseään täynnä oleva. Mutta myös sympaattisen oloinen, ainakin hetkittäin. Higginsin mikki pätki välillä, vai oliko se huonossa asennossa tms, mutta laulu kuului hetkittäin hieman vaimeasti. Higgins muuten tietää kaikkien aksentista missä tämä asuu, 6 mailin tarkkuudella, paitsi lontoolaisista 2 mailin! Herra artikuloi ERITTÄIN selkeästi ja selvästi, hyvin liioitellen.

Johannes Keskinen eversti Pickeringin roolissa on kovin nuori, mutta hyvin hänkin klaaraa. Jäykkä eversti rentoutuu viinan avulla. Toisessa näytöksessä se alkoholin kulutus alkoi näkyä oikeastaan vähän enemmän. Rouva Pearce (Ilona Rauhala) eli Higginsin taloudenhoitaja on selkeästi isäntäänsä ihastunut (ja käyvät nämä puskia heiluttamassa jossain vaiheessa keskenään, ettei se Higginskään ihan immuuni ole rouvan suloille) ja jotenkin kovin teatraalinen tyyppi. Koska hermo ukkoon menee, niin rouva hyppää ikkunasta (tämä kohtaus on muuten mainiosti toteutettu).

Alfiena eli Elizan juoppolalli-roskakuski-isänä loistava Pekka Virtanen. Ihan kuin tämä rooli olisi kirjoitettu tälle miehelle - hienoa! Ja mitkä kasvotatuoinnit. Muutenkin tässä annetaan näyttelijöiden tatskojen näkyä hyvin, sopii hyvin henkeen. Virpi Seppänen on ihana Higginsin äitinä, varsinkin miten hän korostaa Ascot-sanaa päivänvarjollaan! Markus Töhönen on hauska onnettomasti Elizaan rakastuvana Freddy Eynsford-Hillinä.

Tuike Oja tekee monta varsin vähäpuheista roolia viinapirusta pappiin. Arttu Malin on myös useassa roolissa: Alfien ryyppykaveri Harry, sekä Zoltan Karpathy, huijarinoloinen kielitieteilijä ("Budapestin mörkö", kuten Higgins sanoo). Joka oli ihan loistava! Lisäksi hän miekkailee ja ratsastaa myös, sekä lopussa heiluu tulikeppeineen. Onpas monipuolinen tyyppi.

   

Pakko antaa erityismaininta ja kiitos upouusista selkänojista! Niin paljon miellyttävämpi kolmituntinen kun saa nojata taakse. Kivaa on myös kreikkalaishenkinen kuoro, mikä putkahtelee ajoittain esille milloin mistäkin, ja laulaa asioita. Pidin kovasti myös Elizan ja Higginsin miekkailukohtauksesta. Ja Alfien häitä edeltävä Ei myöhästyä häistään saa kohtaus oli loistava.

Ja jos tarttee yksi juttu vielä mainita niin Higgins (ja Pickering) laulamassa Mies miehelle (A hymn to him). Siitä (ja muutamasta muustakin jutusta matkan varrella) tuli mieleen, että miksei Higgins olisi voinut ottaa itselleen puolisoa everstistä? Tämä ratkaisu olisi sopinut ihan hyvin tähän muutenkin omia vapauksia ottaneeseen versioon, ja molemmat herrat nyt olivat muutenkin sen oloisia että olisivat olleet varsin sopiva pariskunta. Meinasin melkein huutaa lavalle, kun Higgins lauloi Miksei nainen voi olla kuin mies, miksei nainen voi olla kuin sä (Pickeringiä rinnuksista kiinni pitäen) että "Ota nyt se Pickering itsellesi!". Mutta ei, kai se lohikäärmeloppu oli soveliaampi mummokatsojille kuin homohäät?

Jos jotain moitittavaa pitää keksimällä keksiä niin Ascot-kohtauksessa olisi voinut olla hattuja, enemmän hattuja, hienoja hattuja, upeita hattuluomuksia suorastaan. Mäkin olen kerran ollut laukkakilpailuissa siellä ja piti ostaa kukkahattu tilaisuutta varten :-)

Esiintyjistä ja musikaalin tekemisestä voi lukea lisää Plarin Takaa -blogista. Ja Elizan näyttelijä Noora Tyni on n. 4 minuutin radiohaastattelussa.

 

Katsomo ylhäältäpäin, ja kahvion herkulliset teemaherkut

Ypäjällä toimii hyvin myös kaikki kesäteatterikävijän perushuolto. Vessoja on paljon ja ne ovat siistejä. Väliaikatarjoilupisteitä on monta, ja jonoja ei kauheasti ole. Nytkin oli useita ryhmiä joille oli katettu valmiit tarjoilut. Kaikki sujuu sutjakkaasti ja porukkaa on paljon huolehtimassa asiakkaista. Ja puitteet ovat hulppeat.

Kaikenkaikkiaan ihana kolmituntinen, ja kelikin suosi! Seurassa ei ollut myös mitään valittamista, kiitos Minna ja Pilvi! Ensi vuonna sitten Ypäjälle katsomaan Seitsemää veljestä! Mutta sitä ennen kannattaa suunnata katsomaan My Fair Lady, takaan että ette näe vastaavaa enää koskaan missään. Esityksiä 9.7. asti.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Arttu Malin ja Iiina Wahlström
muut omia (nuo kaikki alimmat 6 kpl, paitsi Higgins miekan kanssa)

Täällä Pohjantähden Alla / Ypäjän musiikkiteatteri 24.6.2015

Ypäjän musiikkiteatteri ei tosiaankaan epäröi tarttua haasteisiin. 30-vuotisjuhlavuonna vedetään klassikko eli Täällä Pohjantähden Alla, ja hyvin vedetäänkin. No, mitään vähempää en odotakaan, nähtyäni porukan neljä aiempaa esitystä.

Väkeä on mukana kamalan iso määrä, ja siihen päälle vielä loistava iso livebändi maestronsa Kari Mäkirannan johdolla. Orkka on vielä pukeutunut asiaankuuluvasti eli ruutupaitoihin  ja vastaaviin. Ilta potkaistaan käyntiin massiivisella kuorolaulukohtauksella. Mäkiranta vastasi myös musiikin sävellyksestä. Niin, tämä oli siis kantaesitys.

Tarina on kaikille tuttuakin tutumpi (ja jos ei ole niin hyi hyi, kirja käteen ja lukemaan), joten ei siitä sen enempää. Tässä versiossa Akseli Koskelan kehitys/kasvutarina jotenkin ehkä korostui, verrattuna tietenkin koko maan historiaan.

Kyllä katsojan kelpaa. Tosin en tiedä olisiko ihan niin läpilaulettu esitys ollut oleellinen. Mutta tämä on toki musiikkiteatterin esitys, niin sikäli. Kaikki laulajat eivät ihan häikäisseet, mutta osa oli sitäkin parempia. Mutta joukossa on voimaa ja isot ja näyttävät joukkolaulukohtaukset ovatkin yksi esityksen suola. Kolmetuntinen hujahtaa aika nopeasti.

Akseli Koskelan isossa saappaissa nähtiin Samuli Timonen, varsin raamikas ja hyvä-ääninen heppu. Sen nuoruuden kuumapäisyyden tavoittaa hyvin, mutta myös iän ja kokemusten mukanaantuoman seesteisyyden ja katkeruudenkin. Tykkäsin myös kovasti Juha Lindgrenin esittämästä räätäli Halmeesta, vaikka tämä hetkittäin kuulostaakin aivan Suomi-filmistä repäistyltä iskelmälaulajalta (ei siis kuitenkaan mikään negatiivinen asia). Huono laulaja ei ole hänkään. Paroni (Pekka Virtanen) lauloi myös hienosti.

Anttoon ja muun Laurilan perheen häätö on aina ollut yksi vaikuttavimpa kohtauksia, niin nytkin. Riipaisevaa. Hevonen ja kaikki mukana. Toinen aivan hirveän kivasti tehty kohtaus on se kun Koskelan Akseli käy Kivivuoressa pyytämässä Elinan kättä. Se miten musiikki tukee tätä miehen epävarmaa liikehdintää on oivallista.

Katsojaa tuppaa palelemaan kun Akseli ja Elina riisuutuvat melkein kelteisilleen, koska ei sitä nyt niin lämmintä ole. Hrrr... Sitä kuuluisaa häävalssia ei tanssita, mutta kaikuja kyllä musiikissa.

Ilmari Salpakari (Markus Töhönen) vetää yhdessä vaiheessa aika räppihenkisen biisin... Nuorempien katsojien kosiskelua? Niin ja Leppäsen Aune (aivan mainio Henna Virtanen) on kaikessa bimboudessaan ja kikattavuudessaan loistava. Sotavankileiri on bändikopin päällä, ja ankeus on saatu kyllä hyvin esille siinäkin. Teloituskohtaus on riipaiseva.

Pentti Rautajärvi (Arttu Malin) on aika pelottava tyyppi, kun tämä laskeutuu katsomon takaa lavalle laulaen. Muutenkin... ei ihme että kylän lapset eivät hihku innosta. Hrr... kammottava, suuruudenhullu tyyppi. Marko Simi on ihan kauhean mainio ensin vastenmielisenä jääkärinä ja sitten Vilho Koskelana. Tykkäsin! Leppäsen Aunen ja Vilhon kohtaaminen on ihan klassikko myös.

Suurimmat naisroolit eli Kivivuoren Elina (Ilona Rauhala) ja Koskelan Alma (Sari Mäkinen) jäävät hieman ehkä hieman vaisuiksi. Sen sijaan Salpakarin Ellen (Pirkko Herd) vetää vahvan naisroolin, ja Kivivuoren Anna (Tarja Virtanen) myös.

Lavastus nojasi taas ympäröiviin rakennuksiin, ja keskellä estradia oli pyöreä puulava, joka myös pyöri (kun sitä pyöritettiin). Punainen sektori myös, mitä symboliikkaa! Kiitos siis Oskari Löytöselle lavastuksesta. Myös puvut (Piritta Kämi-Conway) ovat aivan hirmuisen hienot. Kaikenkaikkiaan joukkokohtaukset ja niiden koreografiat hivelevät silmää, repliikit ja liikkeet hienossa synkassa. Niistä vastasi Sami O. Vartiainen. Ensimmäistä kertaa Ypäjällä ohjasi Anu Hälvä-Sallinen, ja mielestäni selviytyi mallikkaasti. Näytelmän oli dramatisoinut Seppo Parkkinen, eikä todellakaan ole kyse mistään vähäisestä teosta!

Kun iso miesporukka kajauttaa "Työn orjat sorron yöstä nouskaa...", niin siinä ei ole tällä katsojalla kyynel kaukana. Komealta kuulostaa Kansainvälinen tämmöisissä puitteissa.

Sattui vielä kelikin paranemaan, mutta toisaalta katetussa tilassa ei olisi kurjaa ollutkaan. Mutta koko päivän sateen jälkeen oli mukava nauttia aurinkoisesta esityksestä. Käsiohjelmasta bonusta, kun ummikoille oli lyhyt historiakatsaus teoksen tapahtumiin. Väliaikaruljanssit sujuvat hirveän mallikkaasti, kun ruoka yms pisteitä on paljon ja homma pelaa.

Mikrofonit ovat aika isoja mollukoita, hetkittäin kantajansa naaman edessä hieman häiritsevästikin. Jatkan tuttua valitusvirttäni pienten ja huomaamattomien mikkien puuttumisesta. Kun niiden pitäisi vielä toimiakin pätkimättä ja rätisemättä.

Hieman ihmettelin kun katsomossa oli aika nuoriakin lapsia. Että onko tämä nyt ihan pienten lasten esitys kuitenkaan, vaikka tärkeä historiallinen spektaakkeli onkin. Ehkäpä ne olivat katsomassa sukulaista lavalla tms.

Lisäbonuksena heräsi halu lukea taas kerran alkuperäistrilogia. Ja muutenkin jäin pohtimaan taas vuoden 1918 tapahtumia, ja koko Suomen historiaa viime vuosisadalla. Se lienee aina hyvä merkki kun tarina (vaikka kuinka tuttu) jää kutkuttelemaan takaraivoon, herättää keskustelua ja ajatuksia ja tulee jopa uniin.

Kiitos siis ypäjäläiset taas yhdestä upeasta esityksestä!


Kuvien copyright: Iina Wahlström (muut), Arttu Malin (joukkokuva). 

Viulunsoittaja Katolla / Ypäjän musiikkiteatteri 2.7.2013

The Boy Friend / Ypäjän musiikkiteatteri 25.7.2012

Viime keskiviikkona ajelin Ypäjälle katsastamaan Ypäjän Musiikkiteatterin tämän vuoden tuotannon Sandy Wilsonin hilpeä musikaali The Boy Friend. Viime vuonna heillä ei esitystä ollutkaan, mutta 2010 oli todella hieno Titanic-musikaali. Ypäjän musiikkiteatterin kotisivut

Oltiin ex-työkaverien kanssa eli samalla porukalla kun 2 vuotta sittenkin katsomassa Titanicia.

Upea lavastus, valmiina karnevaaleihin

Tämä harrastajateatteri on kyllä vertaansa vailla. Hyviä laulajia ja näyttelijöitä, mahtavat lavasteet, ja todella hieno iso bändi soittamassa. Ainoa miinus sadekatoksen hitaasta käyttöönotosta, koska just ennen esitystä tuli rankka ukkoskuuro, ja katosta alettiin laittaa paikalleen vasta siinä vaiheessa kun taivas repesi. Mua ei kyllä haitannut, oltiin vielä jättämässä kukkia esiintyjille vietäväksi Annen kanssa, ja mulla oli iso sateenvarjo mukana. Esityksen aikana tuli kerran pieni sadekuuro, mutta ei sellaista massiivista onneksi enää.

Sini kuvassa keskellä valkoisessa puvussa.

Mukana esiintymässä oli kaksikin entistä työkaveria, tai koululaisia jotka oli kunnan palkkaamia pestiläisiä. Tiina soitti viulua bändissä ja Sini oli näyttelemässä. Nyt paljon isommassa roolissa kun Titanicissa.

Orkesteri kiitäää, Tiina oikealla.

Tarina sijoittuu 1920-luvun Nizzaan ja ranskalaisen madamen pitämään tyttökouluun. Lemmenhuolia, kaikenlaista säätämistä. Hyvin kepeää ja hauskaa. Paljon lauluja. Lavastukset oli todella taidokkaasti tehdyt ja puvut ja meikit ja kampaukset kaikki tosi ammattilaisen näköiset. Ja Sini oli tosi ihana ja hyvä!!

Kiva ilta, kaikkiaan! Puitteet on kaikkineen Ypäjällä tosi erinomaiset.