Merkkipäivä / Lahden kaupunginteatteri 31.10.2017

Taija Helmisen kirjoittama uusi kotimainen näytelmä Merkkipäivä on vinha sekoitus yksityisen ihmisen perhe-elämää ja koko Suomen kokemaa murrosaikaa. Näyttelijä Taisto Reimaluodon (joka tässä esittää omaa isäänsä Vilhoa) haastattelujen pohjalta kirjoitettu tarina seuraa suomalaisen miehen matkaa, lämpimästi tarkkaillen. Realismia ja hieman yliluonnollisia elementtejäkin sekoittava näytelmä on nostalginen ja haikeankatkera.

 Ohjaaja Kaisa-Liina Logrén ja näytelmäkirjailija Taija Helminen

Pääsin katsomaan näytelmää ennakkoon Lahden kaupunginteatteriin Uuden näytelmän ohjelma-hankkeen tilaisuuteen. Saara Rautavuoma haastatteli Taija Helmistä sekä ohjaaja Kaisa-Liina Logrénia ja pääsimme kurkistamaan uuden näytelmän syntyprosessiin pintaa syvemmältä. Helminen jututti Reimaluotoa pienissä pätkissä, eri töiden lomassa ja näistä haastatteluista alettiin sitten muokata näytelmää. Merkkipäivä on "suurten ikäluokkien kokemaa aikakauden muutosta" - ja siksikin kuulemma sopi hyvin esitettäväksi Lahden kaupunginteatteriin. Taiston äiti ehti valitettavasti menehtyä ennen kuin häntä kerettiin haastattelemaan. Näytelmän taustalla on siis dokumenttiaineistoa, vaikka se fiktiota onkin.

Isä-Vilhon terveys pettää ja kipuja lääkitään valtavalla arsenaalilla pillereitä ja troppeja - mutta myös viinalla. Siinä on äiti-Helmillä (Petriikka Pohjanheimo) kestämistä, vaikka uskonnosta lohtua saakin. Suomea omin käsin rakentanut isä joutuu työttömäksi ja sekin syö miestä. Pikkuhiljaa myös isän muisti heikkenee ja hiipuu. Poika (Aleksi Lavaste) toimii kertojana, tavallaan kertomuksen ulkopuolisena tarkkailijana. Lempeästi hän käy läpi vanhempiensa tarinan, ja siinä samalla rakennemuutoksen kanssa kamppailevan Suomen tarinan. Isän rakentamassa omakotitalossa eletään arkea. Jos on vanhemmilla ollut vaikeaa, ei se pojallakaan aina helppoa ole ollut. Ulkopuolisuuden tunne hehkuu hänestäkin.

     

Valokuva-albumista sitten saadaan katsella kuvia erilaisista sukujuhlista ja merkkipäivistä. Kukkamaljakoiden ja suomenlippujen edessä juhlavaatteissaan seisovat väkinäisesti hymyilevät ihmiset, hautajaisvaatteissaan synkistelevät sukulaiset. Samat kuvat toistuvat kaikkien suurten ikäluokkien ihmisten albumeissa. Mutta mitä löytyykään kuvin takaa, kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, Vilhon kaltaisten miesten selkänahasta. Sota on edelleen monilla mielessä ja muistissa ja heijastuu väkisinkin ihmisten arkeen edelleen.

Tiina Hauta-ahon ihanasti vanhoja valokuvia hyödyntävä lavastus on räsymattoineen varsin kodikas. Tatu Virtamon musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu muutenkin lisää nostalgisuutta. Silloin kun musiikki soi vaimeasti taustalla se tuo etäisiä kaikuja menneisyydestä.

Oli kiinnostavaa kuulla tekijöiltä miten Taisto Reimaluodon esityksessä mukanaoleminen vaikutti koko työprosessiin. Häneltä saattoi aina kysyä lisäselvitystä johonkin asiaan, taustoittaa ja tarkentaa. Myös se että näytelmäkirjailija on läsnä ja voi muuttaa tekstiä tarvittaessa auttoi. Kantaesityksen bonuspuolia. Ohjaaja ja näytelmäkirjailija toivoivat että katsoja saa esityksestä välittyvää valoa, armoa, lempeyttä ja rakkautta.

Merkkipäivä avaa juhlavasti marraskuun eli Uuden näytelmän kuukauden - nyt jos koskaan kannattaa käydä teatterissa katsomassa uutta suomalaista draamaa. Katso lisätietoja ja esityspaikkoja UNO:n sivuilta.


Kuvien copyright Tiina Hauta-aho.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Murhaloukku / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.10.2017

Ehkä nolointa mitä voisi itselle tapahtua olisi puhelimeni soiminen teatterin katsomossa. Näin ei ole onneksi vielä koskaan käynyt. Toiseksi nolointa saattaisi olla esityksestä myöhästyminen. Sellaista en ole ennen myöskään kokenut, mutta muutamia kertoja olen tullut teatterille vasta illalla, huomatakseni lippujen olleen iltapäiväesitykseen. Ja esityspäivästäkin olen saattanut erehtyä. Tuplabuukkauksista puhumattakaan. Eli tekevälle sattuu, aina roiskuu kun rapataan ja muita valikoituja sananparsia.

Mutta siis esityksestä myöhästyminen. Näin pääsi tällä kertaa käymään mennessäni Seinäjoen kaupunginteatterille. Vietin koko päivän Seinäjoen koiranäyttelyssä ja sen jälkeen vein koirat kaverin hotellihuoneeseen, ettei niiden tarvinnut odottaa kylmässä autossa esityksen aikana. Lorvimme huoneella ja odottelimme että kello tulisi sen verran että teatterille viitsisi lähteä. Tässä vaiheessa kävin vielä teatterin kotisivuilla tarkistamassa näytelmän keston. Alkamisajan tarkistaminen ei käynyt mielessäkään. Seitsemältähän Suomessa teatteriesitykset iltaisin alkavat. Niinpä niin...

Lopulta siirryimme teatterille, ja ihmettelimme Minnan kanssa että miten täällä on näin hiljaista. Aulassa ei ketään muita paitsi naulakkotyöntekijät. Ensimmäisenähän sitä epäili että onko sitä oikea päivämäärä... joo on. Ja talviaikaankin siirryttiin vasta seuraavana yönä. Narikasta kuului totuus: esitys alkoi jo kello 18. Ei ole todellista! Tässä vaiheessa lamaannuin tyystin, mutta onneksi Minna otti narikkalappumme. Liput oli jätetty kirjekuoressa naulakolle, kiitos vaan teatterin tiedottaja Anna Valtari! Ihana vahtimestari Jukka Kontkanen vei meidät istumaan takariviin ja väliajalla sitten pääsimme omille paikoillemme vitosriville. Lämmin kiitos palvelualttiille henkilökunnalle!

No sitten se esitys, Murhaloukku. Alunperin kiinnostuin tästä koska se on Miika Murasen taiteellinen opinnäytetyö TeaK:ille (tällä kertaa näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan; ohjaajaksi Miika on valmistunut jo vuosia sitten). Muutamia vuosia sitten Murhaloukku pyöri myös Tampereen teatterissa, mutta syystä tai toisesta sen siellä missasin. Ja kuin sattumalta vielä ensi-ilta osui samalle päivälle kun Seinäjoen koiranäyttelykin... niin ei tarvinnut erikseen Seinäjoelle ajella.

Ira Levinin kynäilemä ja Mikko Viherjuuren suomentama trilleri on hersyvä ja oikeastikin aika jännittävä tarina sen täydellisen (rikos)näytelmän kirjoittamisesta. Christian Lindroosin ohjauksessa kirjailija Sidney (Esa Ahonen) ja tämän "oppipoika" Clifford (Miika Muranen) kynäilevät ja koeajavat erilaisia murhamenetelmiä. Tarinan keskellä on myös Myra-vaimo (Mia Vuorela), lakimies/perhetuttu Porter (Heikki Vainionpää) ja vieläpä utelias naapurinrouva Helgakin (Maria Pere).

Juonesta ei oikein voi sanoa enempää, loppuratkaisusta puhumattakaan, koskapa se paljastaisi liikaa. Sitäpaitsi yleisöltä myös toivottiin vaiteliaisuutta varsinkin lopun suhteen. Lisäksi tietysti kun alusta jäi näkemättä reilut puoli tuntia... (Tosin Anna paikkasi hieman tietojani väliajalla tämän asian suhteen). Käänteitä piisaa, ja osa niistä pääsi yllättämään aika kunnolla. Tapahtumapaikka on Sidneyn hulppea huvila, jossa Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus pääsee oikeuksiinsa. On kiveä, puuta ja seinillä paljon erilaisia aseita ja täytettyjä eläimiä. Pitää kiittää myös äänisuunnittelusta Sami Lustia - niin myrskyt kuin muutkin tehosteet toimivat kyllä.

Ruumiita tulee, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Meediolla tuntuu olevan yllättävän paljon tietoa kuvioista, ainakin enemmän kuin katsojalla. Sidney taitaa olla kiinnostunut Cliffordista muutenkin kuin käsikirjoittajana. Murhaloukku on täynnänsä kieroilevia ihmisiä, jotka huijaavat, epäilevät, pettävät ja tulevat petetyiksi. Katsojaa pidetään jatkuvasti varpaillaan. Jalkajousikohtaus on oikein erityisen hieno!

Näyttelijät tekevät tasaisen varmaa työtä joka ikinen. Mutta haluan hehkuttaa erityisesti Miikan suoritusta, koska nuorena ja innostuneena kirjailijana herra oli ihan elementissään, myös "tortillantäytteenä". Ja Maria Pere oli aivan mainio höpsähtäneenä joo joo:ta hokevana naapurin meediona.

Murhaloukku on kutkuttavan karmaiseva (mutta ei liian paha) ja sellainen missä katsojaa viedään kuin litran mittaa. Juuri kun luulit jonkun asian olevan näin, se ei olekaan. Menkää itse kokemaan!

Osa Murhaloukun tiimistä kukitettuna.

Ja loppuun vielä muistutus kaikille lukijoilleni, sekä ennenkaikkea itselleni. Muista aina tarkistaa esityksen alkamisaika ennen teatteriesitystä! Seinäjoellakin on jo muutamia vuosia vedetty lauantai-illat klo 18 alkaen.


Kuvien copyright Jukka Kontkanen, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ovela Kettu / Kansallisooppera 20.10.2017

Olen niin moukka musiikkiasioissa, ja varsinkin oopperassa, etten tiennyt koko Ovelasta ketusta mitään aiemmin. Silloin kun Ovela Kettu oli ensi-illassa tammikuussa 2015, muistan kyllä Klaus Haapaniemen suunnitteleman visuaalisen ilmeen, mutta siinä se. Muutama kuukausi sitten kävin Helsingin Juhlaviikoilla katsomassa todella vaikuttavan brittiläisen Silent Operan version tästä Janáčekin oopperasta, ja sepä oli hieno. Kirjoitukseni Vixenistä voit lukaista täältä. Onneksi oli mahdollisuus nyt uusintakierroksella katsastaa miltä ne Haapaniemen puvut ja lavasteet ja kaikki näyttää.

Ja olihan ne upeat, herranjestas! Musiikista en edelleenkään osaa sanoa yhtään mitään, eli sen puolesta tämä ei tainnut olla mikään henkeäsalpaava elämys. Tarinakaan ei ollut mikään elämää suurempi (mutta ei kai oopperat useinkaan ole). Ovelassa Ketussa joukko metsän eläimiä samoilee ja sitten oli metsänvartija joka pyydystää ja koittaa kesyttää pienen ketun. Kettupa karkaa takaisin metsään ja perustaa perheen. Vuosikaudet metsänvartija haikailee kettunsa perään ja päätyypä tämä sitten lopulta puuhkaksi. Kettu siis, ei suinkaan metsänvartija. Mutta niin vaan kupsahtaa metsänvartijakin. Ja päätyy itsekin osaksi luontoa.

Mutta herranjestas miten upea tämä Immo Karamanin ohjaama ooppera oli näköaistille! Kaikki ihmisten puvut mutta varsinkin kymmenet ja kymmenet eläinhahmot. Lavastuskin on kaunis ja koristeellinen. Bravo Klaus Haapaniemi! Sitten vielä upean kaunis valosuunnittelu a'la Immo Karaman ja Matti Leinonen kruunaa kaiken.

Satumainen metsä on täynnä monenlaista villieläintä. Katsojaa ilahduttavat mm. viulua soittavat sirkat, mainiohattuiset sammakot, pasteerava tikka, vikkelät hyttyset, verkkainen kahvitteleva mäyrä, pörhistelevä pöllö ja värikäs närhi. Jalot peurat liihottavat lavan halki ja sitten on vielä valtavaa tammenterhoa pyörittävä oravaporukka. Ja etana, jonka selän päällä kasvaa pari sientä! Ja siili!

Pitkään mietin mitä olivat nystyrämyssyiset ja keltahelmaiset ja vihreärunkoiset huojuvat tyypit, mutta auringonkukkiahan ne taisivat olla. Metsänvartijan pihapiirissä tapaamme vielä mainion kanalauman ("me olemme ahkerat"), kukon (Reetta Haavisto), hulvattoman turhamaisen helmikanan (Anna-Kristiina Kaappola) ja laiskanpulskean koiran (Katariina Heikkilä). Tämä maatilan porukka on aivan loistava. Vangittuna kettu koittaa valistaa kanoja, että näiden elämä onnistuisi ilman kukkoakin, johon kukko kommentoi "senkin feministi". Muutenkin teksti on hirveän hauskaa, kiitos vaan suomennoksesta Kirsti Siraste ja Hannu Heikkilä. Kettukin nimittelee mäyrää haisevaksi räkäpääksi :-)

   

Mutta tarinan pääosassa on nuori kettuneiti (Hanna Rantala) ja tämän pyydystänyt metsänvartija (Ville Rusanen). Rusanen on yksi oopperalaulajasuosikkejani ja eikä hänen laulunsa ja lavakarismansa pettänyt nytkään. Kettuneidin elämänkumppanina säihkyy Mari Palo. Kettujen hääseremonioiden pappina toimii itseoikeutetusti palokärki. Syy kiireiseen naimisiinmenoonkin löytyy pian: hirmuinen liuta pieniä kettuvauvoja. Jotka hetkeä myöhemmin kirmailevat ja laulavat suloisesti.

Lauluissa on välillä pitkiä taukoja ja saamme vain seurata värikkäiden eläinten menoa ja meininkiä, ryyditettyinä hienoilla koreografioilla (Fabian Poscan käsialaa). Silmäni lepäävät.

Reilu kaksituntinen kuluu hujauksessa tässä satumaailmassa. Lisää tämmöistä ns. helppoa oopperaa, missä musiikki tuntuukin liukuvan sivuosaan. Dalia Stasevskan johtama oopperan orkesteri ja oopperan kuoro & lapsikuoro tekevät kyllä upeaa työtä, vaikkei musiikki värisekään nyt sisälläni.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koko Suomi vihaa / KOM-teatteri 19.10.2017

No nyt on hyvä konsepti. Kerätään vihatietoa ihmisiltä vihalinjalla (puhelimitse/sähköpostitse) ja koostetaan niistä musiikkipitoinen esitys. Tai musiikkivihoittelu. Koko Suomi vihaa! Työryhmänä loistava sisarustrio Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen. Ja esityspaikkana KOM-teatterin Aulanäyttämö.

Esityksen ajatuksena oli toimia vastavoimana yhteiskunnan lisääntyneelle vihapuheelle. Asiantuntijoina oli haastateltu myös rauhallistajaa, ja hänen ajatuksiaa kuultiin illan aikana myös. Kuitenkin se pohdinta mistä kaikki ihmisten viha kumpuaa jä hieman puolitiehen.

Esitys venyi ilmoitetusta tunti 20 minuutista aikalailla, mutta ei se oikeastaan haitannut. Tämä nelikko vetäisee hihoistaan kerta toisensa jälkeen hersyviä hahmoja, jotka suoltavat viha-asiaansa sellaisella volyymilla että huh. Esitys oli parhaimmillaan nimenomaan musiikkinumeroissa. Niitä olisin kuunnellut kyllä vaikka kuinka pitkään. Sen sijaan jotkut sketsit venyivät hieman liikaa, ja jotain olisi voinut karsiakin. Hetkittäin kaikki toiminta pysähtyi lavalla.

Airolan sisarustrio laulaa hetkittäin kuin Harmony Sisters, hetkittäin kuin Ultra Bra, mutta aina täydellisen kauniisti yhdessä. Eikä tämä pelkästään laulun varaan jää, vaan monilahjakkaina muusikkoina kuulemme monenlaisilla soittimilla vedettyjä biisejä. Koko Aulanäyttämöä hyödynnettään hyvin, siis baaritiskiä, rappusia ja vessoja myöten.

Vihaklinikalla saa purkaa tuntojaan ja sinne herttaiset mummelit suuntaavatkin, nauttimaan kupposen kuumaa ja keksin. Näemmä lavalla myös fresh made-kahvilan robottiasiakaspalvelutyyppeineen. Mukana on myös aivan hellyyttävä koira ja epätoivoiset yritykset tehdä lanttulaatikkoa.

Suomalaiset vihaavat monenlaisia asioita, ikäsyrjinnästä roskaamiseen ja äänestämisestä vedellä läträämiseen. Omaksi suosikikseni nousee kyllä pienimuotoine tarina juomapulloista - että ihmisiä voi janottaa niin paljon ja jatkuvasti, että pitää kantaa juomapulloa mukana. Ja tämä vielä herättää voimakasta vihantunnetta jossakussa kanssaihmisessä. Siitä tehty biisi on aivan hulvaton.

On huisin tärkeää että myös tämänkaltaisia vihapuheita dokumentoidaan ja esitetään. Maailmaan mahtuu isompia vihankohteita, kuten vaikkapa maahanmuuttajat tai hallituksen leikkaustoimet, mutta jokaisen arjessa on varmasti niitä pieniä mikrotason vihakohteita myös, kuten vaikkapa haukkuva naapurin koira, möykkäävä lehtipuhallin tai rikkinäiset sukat. Vihanhallintaa soisi harjoittaa jokaisen meistä joskus enemmänkin.

No mutta toimiko konsepti? Kyllä ja ei. Olisin kaivannut hieman tiivistystä, karsintaa ja lisää musiikkia. Kyllä tämän parissa viihtyi, mutta ehkä terävämpää kannanottoa jäin kaipaamaan. Ja lisää loistavia biisejä!

Esityksen jälkeen juteltiin bloggaajakollega-Pasin (joka sattumalta osui samaan esitykseen) kanssa, miten nämä kansalaisten vihapalautteet muistuttavat Kansanradio-ohjelman soittajia ja heidän murheitaan. Olimme yhtä mieltä siitä että näitä kansalaispalautteita olisi voinut olla esityksessä enemmän.

Loput esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta ehkäpä niitä nähdään jossain vaiheessa lisää. Kannattaa seurata KOM-teatterin sivuja!



Kuvien copyright Mark Sergeev.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Prinsessa Hamlet / Turun kaupunginteatteri & Aura of Puppets, 18.10.2017

Tämä E. L. Karhun Prinsessa Hamlet oli jo aika mainio näytelmä helmikuussa kun näin sen Q-teatterissa. Mutta nyt nukketeatteriryhmittymä Aura of Puppetsin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona tämä toimi vieläkin paremmin!

Prinsessa Hamlet (nukettajana Niina Lindoos) asuu Tanskan hovissa, ja kaverinaan hänellä on hovineitonsa Horatia (Alma Rajala). Horatialla on läheinen suhde haukkoihin ja Hamlet tykkää leikkiä tulella. Kirjaimellisesti. Hamletin mielen järkkyminen on tässä esityksessä jotenkin selkeämmin läsnä kuin Q-teatterin versiossa. Tai sitten se johtuu siitä että tarina on tällä kertaa tutumpi, kun sen on jo kerran nähnyt. Astrologiaan hurahtanut eno (Lotta Virtanen) on nolon huvittava ja tyttäreensä liian kunnianhimoisesti suhtautuva kuningataräiti Gertrud (Timo Väntsi) ylhäisen nyrpeä ja elegantti. Lontoossa kohtaamme Hamletin seuraan lyöttäytyvän lipevän ja kovin koiramaisen Ofelion (Reetta Moilanen) ja pikkuruisen menninkäismäisen vartiomiehen (Riina Tikkanen). Vartiomies on mulkosilmäinen käppänä ja muistuttaa kovasti Aura of Puppetsin Romeo ja Julian nukkeja, sellaisia groteskeja rumiluksia.

Myös Prinsessa Hamletin tarina on tragedia, kuten nimen esikuvansakin. Tämä tragedia kumpuaa samanlaisista asioista. Lapsi jonka erilaisuutta, tarpeita ja haluja vanhemmat eivät ymmärrä. Hamletin äiti haluaa lapsestaan kruununperillisen ja työnsä jatkajan. Viis siitä mitä Hamlet itse haluaa. Pääasia on kasvojen ja julkisuuskuvan säilyttäminen. Vanhempien odotukset lapsistaan saattavat olla kohtuuttomia muuallakin kuin kuninkaallisten parissa. Hamletin kuoltua Horatia on se prinsessa joka Hamlet ei pysty olemaan, ja kaikki ovat ratkaisuun tyytyväisiä. Tai ainakin voi teeskennellä että kaikki on hyvin. Gertrud on tyytyväinen, ja Hamlet unohtuu. Vai unohtuuko? Missä mentiin vikaan kun Hamlet ei voinut olla se tytär mitä Gertrud halusi? Ja mahtaako Horatian pääkään kestää hovin menoa ja Gertrudin odotusten täyttämistä. Vastuu painaa jo pään alas ja mielen maahan.  Onneksi Horatio on lujempaa tekoa kuin Hamlet - ja ei halua jatkaa valheen ylläpitoa.

Aiheen traagisuudesta huolimatta niin tekstissä kuin esityksessäkin on lämpöä, huumoria ja inhimillisyyttä. Lähes koko esityksen saa katsoa suu ammollaan taitavia juttuja mitä nämä esiintyjät loihtivat silmiemme eteen. Nukketeatterissa todellakin on taikaa.

Nukettajat ovat ensiluokkaisen loistavia. Vaikkeivat he ole mitenkään piilossa, niin he likipitäen saavat itsensä katoamaan, koska katsojan huomio kiinnittyy nukkeihin. Nukettajien vaatteet (Pia Kaleniuksen käsialaa) ovat mustia ja jotenkin shakespearelais-henkisiä. Nukettajat myös vaihtuvat lennossa, ja koko esitys muistuttaa hetkittäin nykytanssiesitystä liikkuvien nukkejen ja heidän liikuttajiensa pyörähtäessä ympäri lavaa. Työskentely ryhmänä on saumatonta ja hienoa katsottavaa (vaikka ei nukettajia pitäisikään katsoa). Nuket ihan oikeasti melkein heräävät henkiin. Ja nukeilla voi toteuttaa niin paljon helpommin asioita, kuten vaikkapa Horation lentäminen haukkojen kanssa, ja haukkana. Nukettajat myös loihtivat erilaisia efektejä siinä muun ohessa, esimerkiksi rätisevät tulenlieskat. Tämmöistä ammattitaitoa on iloa katsella, kun jokainen askel ja käden liike on tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, synkronisoitua. Jopa arkinen lakanoiden viikkaus sujuu!

Nukketeatterimestari Heini Maaranen on loihtinut nämä upeat nuket, taas kerran. Hamlet ja Horatia ovat n. 120 senttisiä, glittervaatteissa kulkevia pörröhiuksia (sellaisia mistä minä tykkään). Tykkään kun he eivät ole mitään prinsessamekkoisia diivoja vaan androgyynisiä poikatyttöjä. Vaikka kyllä se prinsessamekkokin nähdään Hamletin yllä. Välillä H & H ovat sellaisia barbien kokoisia, kun tytöt kiipeilevät kalliolla. Gertrud on taas liki ihmisen mittaisia ja puettukin enemmän kuninkaalliseen loistoon.

Maestro Merja Pöyhönen on ohjannut tämän upean 2,5 tuntisen nukketeatteriesityksen. Suuri hatunnosto! Lavastuksessa on paljon tuoleja sekä taulunkehyksiä, joilla luodaan tuokiokuvia tehokkaasti. Kehykset ohjaavat katsomaan rajatusti ja läheltä. Lavastus (sekä tarpeisto) on Pöyhösen sekä Nanna Mäkisen käsialaa.

Valojen ja varjojen käyttö oli esimerkillisen hienoa, kiitos Jarkko Forsmanille valosuunnittelusta. Taskulamppuja käytetään paljon. Kiitän kovasti myös hienoa Valtteri Laurell Pöyhösen vartavasten esitykseen säveltämää musiikkia. Klassista, teknoa ja vaikka mitä - kaikki sopii näytelmän tunnelmaan mainiosti. CD:tä saa ostaa muuten teatterilta mukaansa kymmenellä eurolla.

Prinsessa Hamlet päättää Aura of Puppetsin "Suuruudenhullua Shakespearea Nukeilla" trilogian. Valitettavasti ensimmäisen osan eli Myrskyn missasin, mutta toinen eli Romeo ja Julia oli ihan älyttömän hieno. Kyllä minä katselisin vaikka kaikki Shakespearen näytelmät nukketeatteriversioina, mutta onhan sitä paljon muutakin mitä voi tehdä...

Ehdotonta nukketeatterin aatelistoa tämä esitys. Turun kaupunginteatterin uusittu Sopukka on erinomaisen intiimi, ja siten varsin sopiva, paikka esitykselle. Rientäkää katsomaan, koska esityksiä on vain 16.12. asti. Suosittelen erittäin vahvasti.


Kuvien copyright Maija Kurki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 14.10.2017

Näin Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa ekan kerran jo keväällä, ja se oli kyllä hirveän hieno ja upea. Yksi vuoden parhaita esityksiä. Heti tuli mieleen että haluan nähdä tämän vielä uudelleen, pienen tauon jälkeen. Nyt sitten oli mahdollisuus uusintakatsomiseen, kun teatterilla vietettiin näyttelijä Jukka Puotilan taiteilijajuhlia. Esityksiä on muuten vielä 2.12. asti, mutta lippuja saatavilla enää rajoitetusti.

Taiteilijajuhlan takia esitys oli siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Ei lavastus nyt ihan pikkiriikkiseltä siellä näytä, eli hyvin se on sinne soviteltu. Mutta jotenkin muuten intiimi esitys pikkiriikkisen kärsii isommasta lavasta. Tai itse ainakin koin asian näin. Ehkä siihen vaikutti sekin että viimeksi istuin kohtuu edessä ja nyt kai toiseksi viimeisellä rivillä. Liian kaukana lavasta ja sen luomasta taikapiiristä. Pienempää tilaa luotiin nostamalla paloesirippu vain osan matkastaan ylös, näin näyttämön korkeus ei ollut liian häiritsevä.

Jukka Puotilaa tänne on tultu juhlimaan, ja miehen tultua lavalle ja lausuttuaan avajaisrepliikkinsä, yleisö puhkeaa aplodeihin. Mies kumartaa ja esitys jatkuu. Katsoin tätä nyt ihan toisenlaisin silmin kuin ensimmäisellä kerralla, koska nyt tarina ja näytelmä ja muu oli tuttua. Kun kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) puhuu taiteilijan pelosta, siitä että aika loppuu ennenkuin saa kaiken valmiiksi, niin tulee sellainen fiilis että hän puhuu itsestään. Näin taiteilijajuhlassa sitä on tavallaan käännekohdassa. Ja kun on vielä käynyt läpi vakavan sairauden, ja palannut sen jälkeen esiintymään. Ehkä Puotila on pohtinut kuolevaisuutta ja taiteilijan työn rajoituksia. Minä ainakin pohdin niitä, erityisesti tänä iltana katsoessani tätä. Miten me kaikki haluamme kynsin ja hampain pitää kiinni nuoruudesta tai ainakin sen illuusiosta. Kun Aschenbach himoaa nuorta ja kaunista poikaa, ehkä enemmän esteettisistä syistä. Kun hän on parturissa meikattavana ja laitettavana. Ikäänkuin voisi pysyä nuorena, tai muuttua takaisin nuoreksi. Mutta rappio ja kuolema odottaa.

Jäi mieleeni myös lainaus "kauneus on herkän ja tuntevan ihmisen tie hengen luokse". Mutta sitten. En keksi muuta syytä kuin nämä taiteilijajuhlat mikä aiheuttaisi ylimääräistä jännittämistä. Johtui se jännittämisestä tai muusta, mutta Jukka Puotila on selkeästi epävarmempi repliikeissään kuin huhtikuun esityksessä. Valitettavasti Puotilan mikkikin pettää, mutta onneksi vasta ihan esityksen lopussa.

Kuolema Venetsiassa on erinomaisesti valittu näytelmä vanhenevalle miesnäyttelijälle taiteilijajuhlaesitykseksi. "Siinä hän istuu, mestari". Niin istuu niin, ja yleisö osoittaa seisaallaan suosiotaan.

Kansallisteatterin näyttelijäkollegat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen toimivat taitelijajuhlan juontajina. He muistelevat Jukkaa ja tämän elämän ja uran vaiheita. Sitten näemme pienen virran onnittelijoita alan yhdistyksistä. Ensimmäisenä onnittelijana tietysti Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho (ylempi kuva). Puotilalle kannetaan kukkia ja lahjoja ja kunniamerkkejä. Teatterin henkilökunta laulaa Yö Saaristossa - ja Jani Karvonen lauloi soolon. Lopuksi herra taiteilija itse pitää lyhyen ja hauskan kiitospuheen. Pienen Tarmo Manni-imitaation jälkeen hän muistelee Teatterikorkeassa poikaporukalla päätetyistä lupauksista. Nuoret näyttelijänalut päättivät etteivät koskaan mene mainoksiin, eivätkä viihdelinjalle, eivätkä ainakaan Kansallisteatteriin! no, Puotila rikkoi kaikki nämä, ja loi itselleen menestyksekkään uran jokaisella saralla.

Ilta oli yhtä teatterialan ihmisten juhlaa myös katsomon puolella. Oli meitä tavallisia katsojiakin, lähelläni istui parikin naista jotka olivat ostaneet liput vielä samana päivänä, ihan tietämättä mistää taiteilijajuhlasta. Mutta katsomossa paikalla oli iso joukko Suomen teatterialan terävintä kärkeä. Kivaa bongailua väliajalla. Lisäksi teatterin seinälle heijastettiin valokuvia Puotilan teatterirooleista vuosikymmenien varrelta.

Mukava ilta kaiken kaikkiaan. Mahdollisuus nähdä hieno teatteriesitys uudelleen, ja myös juhlistaa yhtä hienoa näyttelijää. Kiitos Kansallisteatteri kutsusta!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, muut omia.

Living with the lights on / Espoon kaupunginteatteri 14.10.2017

Millä mut saa houkuteltua teatteriin? Siis sillain todella nopeasti. Vilauttamalla sanaparia Shakespeare ja brittinäyttelijä. On toki muitakin avainsanoja, mutta nämä toimivat aina. Eipä tarvinnut siis kahta kertaa miettiä menisinkö katsomaan brittinäyttelijän monologia Living with the lights on Espoon kaupunginteatteriin.

Mark Lockyer on pitkän linjan näyttelijä, RADA:sta valmistunut, esiintynyt kaikissa mahdollisissa isommissa teattereissa Lontoossa, ja erityisesti RSC:n Shakespeare-näytelmissä. Vuonna 1995 hän oli saanut Mercution roolin RSC:n Romeo ja Juliassa. Unelmahomma. Mutta sitten hän kohtaa Avon-joen rantaniityllä demonin, joka nyt sattui näyttämään kalifornialaiselta surffaajalta. Demonin, joka pisti pään sekaisin, sai käyttäytymään oudosti, impulsiivisesti ja aggressiivisesti. Myöhemmin demoni sai nimenkin eli kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta aluksi sen ollessa vielä nimeämätön Mark vaan ryyppäsi, pakeni ja sekoili.

Esitys alkaa kodikkaasti. Näyttelijä ja assistentti ovat ovella, Mark kättelee kaikki katsojat, ojentaa käsiohjelman, ja mukaansa saa kupin teetä ja Hobnob-keksin. Heti on jää rikottu ja tunnelma leppoisan kotoisa. Nämä Espoon kolme esitystä ovat hänen ensimmäiset esityksensä ei-englanninkieliselle yleisölle. Olin katsomassa niistä viimeistä ja kyllä meitä katsojia aika monta sielläkin oli. Mark oli valmistellut meille pienen suomenkielisen tervetuliaispuheen, mitä luki paperista, ääntämiseen panostaen. Viimeistään tässä vaiheessa yleisö oli jo voitettu.

Esitys on kiehtova, koska Markin tarina on kiehtova. Muutama rekvisiitta auttaa tarinankerronnassa, mutta pääsääntöisesti yleisö uppoaa pelkkään tarinaan ja elää sairaskertomuksen mukana. Mark on loistava esiintyjä; hauska, ja monipuolinen. Hän ei pelkästään kerro tarinaansa helvettiin ja takaisin, vaan esittää myös kaikki roolit matkalta. Erityisesti mieleen jäi RSC:n majoitusvastaava, joka ei katso silmiin. Mark sekoilee naisten kanssa, ja vähän miestenkin, ja matkustaa Kreikan saaristoon sekoilemaan lisää. Koemme isemurhayrityksen ja vatsahuuhtelun, työidentiteetin murenemisen, mielisairaalakäynnit. Katsomo on hipihiljaa ja todella keskittyy tarinaan.

Tällä tarinalla on tavallaan onnellinen loppu, koska Mark pitkän prosessin jälkeen kuntoutui työkykyiseksi. Matka ei ollut helppo, mutta on lohdullista kuulla että ihminen saa apua tarvitessaan. Loppu olisi voinut olla hyvinkin erilainen. En ole ainoa joka vaivihkaa pyyhkii silmiään lopussa, ja ehkä vähän esityksen aikanakin. 75 minuutissa saa nauraa ja liikuttua ja kokea jotain kollektiivista ja hienoa.

Mark kiertää edelleen Briteissä tämän esityksen kanssa, osana Actors Touring Companyn ohjelmistoa. Tarina on hänen omansa, mutta ohjaaja Ramin Gray auttoi pistämään kaiken kasaan.

Hauskana anekdoottina vielä se kun jollakulla yleisössä soi puhelin, juuri kun Mark kertoi miten valitettavasti ei saanut enää kerrottua paranemisestaan äidilleen, tämän kuoltua aiemmin. Nopeahoksottiminen Mark on heti tilanteen tasalla - ehkä äiti nyt juuri soittaakin rajan takaa!

Jos Living with the lights on osuu jossain joskus matkasi varrelle, tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan se. Koskettava ja upea esitys, joka henkilökohtaisuudellaan menee suoraan ihon alle. Mark Lockyer on hurjan karismaattinen esiintyjä. Vaikka tämä on tavallaan traaginenkin tarina, niin se on kerrottu niin hauskalla ja viihdyttävällä tavalla että sen traagisuuden unohtaa. Aivan loistava.

Tuli muuten mieleen että Espoon kaupunginteatterissa vierailee paljon kiinnostavia ulkomaalaisia esityksiä vuosittain. Jotenkin tuntuu että ne jäävät kauhean vähälle huomiolle mediassa, ja muutenkin? Käykää katsomassa mitä siellä on tulossa, ja menkää katsomaan. Ei siellä mitään huonoja ole koskaan.


Kuvien copyright Simon Annand.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fantasiamusikaali Fauni / Sampolan koulu 13.10.2017

Joskus viime keväänä silmiini osui jossain että tämmöinen fantasiamusikaali Fauni on tulossa Tampereelle. Sitten ei oikein mistään meinannut löytää lisätietoja, ja ehdin kesän mittaan jo unohtaakin koko asian. Kunnes taas syksymmällä bongasin esityksen Facebook-sivut. Muutaman mutkan ja kalenterijärkkäyksen jälkeen löysin lopulta itseni monitoimitalo Sampolan juhlasalista ensi-illasta.

Fauni on selkeästi yhden ihmisen pitkäaikainen unelma ja sen täyttymys. Teemu Alanen on tehnyt kaikenlaista muutakin elämässään (mm. kouluttautunut liikennelentäjäksi ja toiminut pokeriammattilaisena), mutta unelma omasta musikaalista toteutui nyt vihdoin lokakuussa. Hattua nostan koko tekijäporukalle, ja ennenkaikkea Teemulle, että tämmöinen suurtuotanto on saatu aikaan.

Sitä luulisi että fantasiajuttujen ystävänä Fauni olisi just mun juttu. Tavallaan se olikin. Tarinassa seikkailee rauhaa ja luontoa rakastavia keijuja, uhoavia ja sotaisia fauneja, ihmissusia ja kaikenlaisia muita värikkäitä fantasiahahmoja. Klassiseen satujen tapaan lopulta hyvä voittaa pahan ja rakkaus voittaa kaikki. Kunhan ensin on selvitty kaikenlaisista koukeroista ja koettelemuksista. Jonna Heikkisen ja Mari Karttusen puvustus on värikästä ja hienoa katsottavaa. Erityisesti Hämähäkkikuningatar oli huikean näyttävän näköinen.

Teemu Alasen, Joni Pitkosen ja Tony Sikströmin säveltämä ja Alasen sanoittama musiikki oli aika kevyttä ja ei-niin-vahvasti mieleenjäävää. Jotenkin sitä toivoisi että musikaaleissa olisi elävä orkesteri musisoimassa, mutta tällä kertaa mentiin nauhoitetulla ratkaisulla. Musiikki kuului kovin hiljaisesti, ainakin omalle paikalleni siihen johonkin viidennen rivin keskelle. Mutta ymmärrän kustannussyyt; ei ne ranskalaisten nettipokeripelaajien luottokortitkaan loputtomiin riitä (käsiohjelmassa kiitetään siis pääosin ranskalaisia pelaajia esityksen "epäsuorasta rahoituksesta". Minua ajatus hykerryttää ihan kamalasti... että Alasen Teemu investoi pokerivoittojaan musikaaliin on aivan mahtavaa). Laulujen sanoitukset ovat välillä hauskoja, välillä koulutyttömäisen naiiveja, ja välillä riimit toimivat paremmin ja välillä eivät. Lainailtukin on vähän sieltä ja täältä, vai ehkä riimi "peikkokulta, pimeys vie hengen - kasveilta" on kunnianosoitus Reino Helismaalle. Vähän sellaisella kieli poskessa -meiningillä mennään enimmäkseen. Kyllä mä tässä ehkä jotain Sondheim-kaikuja olin huomaavinani. Musiikissa siis, ei lyriikoissa.

Esiintyjäkaarti on harrastelijaporukkaa, semiammattilaista ja alaa jonkin verran opiskelleita tai opiskelevia. Useimmilla on takana kursseja ja koulutusta mm. Suomen Teatteriopistossa. Lisäksi on iso joukko nuoria tanssijoita ja avustajia. Laulajina parhaimmistoa olivat heittämällä loistava Teea Yrjälä (Hämähäkkikuningatar) ja Antti Kerosuo (Keijukylän vanhin/Ihmisusi Dalkar sekä sympaattinen Peikko - joka tosin ei puhua pukahtanut). Myös Sanni Lehto (Perhotar) vakuutti äänellään ja karismallaankin. Pääpari fauni Tulensielu (Teemu Alanen) ja keiju Kultasydän (Maria Halinen) on kyllä söpö pariskunta, joilla on vähän keskinäistä kemiaakin. Fauniveljekset Sisukas (Arvo Jean-Michael Saarinen) ja Ohrakas (mainio Teemu Sytelä) ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin on aika sympaattinen tyyppi.

Faunissa oli suuria tunteita ja suuria tapahtumia; niinhän sitä fantasiatarinoissa tuppaa olemaankin. Peikko on tosi symppis ja kohtalonsa surettaa minua suuresti. Jotenkin mun sympatiat oli enemmän muutenkin näiden pahisten ja muiden puolella, en tiedä mikseivät keijut niin koskettaneet. Ei ne kai koskaan... Hämiskuningatar kaksine tanssivine pikkuhämähäkkeineen oli kyllä aivan huikea. Mutta miksi ei keiju ja fauni voisi olla yhdessä. Kylläpäs voi!

Disa Kamula vastaa ohjauksesta. Vähän napakkuutta olisin esitykseen kaivannut, mutta se saattoi olla vielä ensi-illan tilanne. Välillä jäätiin junnaamaan pitkiksi ajoiksi niin ettei lavalla tapahtunut oikeastaan mitään. Näitä kohtia voisi reilusti lyhentää. Niina Rajaniemi on tehnyt monipuoliset koreografiat ja sen lisäksi Arvo J-M Saarinen näyttävät taistelukoreografiat. Kyllä niitä kelpaa katsella. Eeppinen taistelukohtauskin muuten nähtiin. Välillä kyllä tunsin palanneeni ala-asteaikoihin ja katsovani koulun kevätjuhlan näytelmää...

Oskari Löytösen lavastuksessa mentiin projisointien maailmaan. Eli itse lavalla ei ollut oikeastaan mitään, muutamaa kiveä lukuunottamatta. Lavalla oli iso peilimäinen levy johon sitten heijastettiin liikkuvaa kuvaa ja muita visualisointeja (joista vastasivat Marko Vierimaa ja Diego Lopez). Ei ehkä toiminut niin hyvin kuin odotin (ennakkomainonta käytti aika ylistäviä sanoja) mutta näillä mennään.

Faunin esityksiä on vielä 26.11 asti. Yritystä, intoa ja energiaa on, mutta ihan mikään huikean visuaalinen tai syvällinen elämys tämä ei kyllä (valitettavasti) ole. Olisin halunnut hihkua innosta ja uppoutua syvälle tähän maailmaan, mutta ei nyt ihan onnistunut. Potentiaalia ja lupausta kyllä on, vaan toteutus jää vielä hieman keskeneräiseksi. Sampola on esiintymispaikkana aika kolkko, ja vaikka auditorio onkin ihan ok tilana, niin ei siitä saatu mitenkään taiottua taikamaailmaa.


Esityskuvien copyright Riikka Ala-Hulkko/Roihu Inc ja loppukiitoskuva on oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eva W / Kapsäkki 12.10.2017

Tällä kertaa menin aika puhtaalta pöydältä katsomaan esitystä. Toki tiesin nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä jotain, mutta en sillain kauheasti seuraa urheilua ja en ole esimerkiksi lukenut kahta hänestä tehtyä kirjaa Homma Hanskassa ja Rajoilla. Mielikuva oli paljon hymyilevästä ja nauravasta naisesta, jolla on tatuointeja ja rastat. Menestyksiä uralla, mutta myös vaikeuksia. Ja sitten tietysti tiesin että Eriikka Väliahde esittää Evaa!

Kuulostaa niin kliseeltä - mutta esitys oli todella tyrmäävä! Se oli täynnä energiaa ja naurua, menoa ja meininkiä. Surulliset ja raskaat asiat käsiteltiin sitä mukaa kun niitä tuli eteen, mutta niihin ei jääty vellomaan tai märehtimään. Eteenpäin vaikka sydän märkänisi. Huumorilla ja positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle. Meitä istui neljä bloggaria samassa sumassa ja väliajalla tunnelma oli riehakkaan uhmakas. Jes! Tämä on kova juttu! Talle ja Linnea ennättivät jo kirjoittamaan omat fiiliksensä, mutta Simon juttua vielä myös odotellaan. Kaikki kuitenkin tykkäsivät tästä, ja kovasti.

Vasemmalta Talle, Linnea, Simo ja minä väliaikatunnelmissa!

Jari Järvelän käsikirjoittama ja Lotta Kuusiston ohjaama Eva W. kertoilee siis Eva Wahlströmin elämästä. Ei koko elämäntarinaa syntymästä alkaen, vaan keskittyen yksityiselämän käännekohtiin, uran nousuihin ja laskuihin sekä Evan persoonaan. Minusta tämä oli napakka ja hyvä tarina, ja kaksi tuntia juurikin sopiva mitta esitykselle.

Eva Wahlströmillä on ollut värikäs ja vaihteleva elämä, joten aineksia näytelmään oli kyllä runsain mitoin. Ja mikä jottei musiikkiteatteriinkin. Tommi Lindellin säveltämät ja yhdessä Jari Järvelän kanssa sanoittamat biisit ovat mainioita. On iskelmää, ramopunkkia, rokettirollia, humppaa, bluesia ja vaikka mitä! Osa lyriikoista on hauskoja ja oivaltavia, osa vähän nolojakin, mutta kaikki elämänmakuisia ja esiintyjien suuhun sopivia. Nelihenkinen bändi Lindellin johdolla taipuu monelle mutkalle. Kaksitoista biisiä kerettiin kuulemaan, ja kyllä jalka katsomossa vipatti.

  

Esiintyjätrio on todella mainio. Eriikka Väliahde on tehnyt älyttömän hienoja rooleja aiemminkin, mm. Työviksen lavalla olen nähnyt hänet kymmeniä kertoja. Tiesin hänet siis karismaattiseksi näyttelijäksi ja hyvän lauluäänen omaavaksi. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä! Jotenkin Eriikka puhaltaa Evan henkiin lavalla; koskettavasti ja räväkästi. Nyrkkeilykohtauksetkin on näin maallikon silmiin ihan riittävän autenttisia, ja Eriikalla on sellainen lavakarisma että harvalla suomalaisella näyttelijällä on. Sellainen lapsenomainen into ja rohkeus mitä kuvittelisin Evalla olevan välittyi katsomoon vaivatta. Rooli on kyllä rankka, koska Eriikka heiluu lavalla liki koko esityksen ajan. Jos on Eriikka roolissaan passeli niin sitä on kyllä Netta Laurennekin! Minulle uusi tuttavuus, mutta jestas mikä lauluääni! Herkullisia pienempiä rooleja liuta, ja niistä erityisesti jäi mieleen hysteerisen kamala, potilasta kolmannessa persoonassa puhutteleva lääkäri ja napakka Evan järkiminä. Ilkka Merivaara on myös tärkeä kolmas jäsen näyttämöllä. Mm. vähättelevänä kuntosalityyppinä, helvetin hirveänä kotityrannina (mikä mulkvisti tyyppi, oikeesti!), hellänä poikaystävänä ja ennenkaikkea todella sympaattisena valmentaja-Ripana. Tämä Ripa on niin lämminhenkinen ja fiksu, että melkein alkaa katsomossa itkettämään. Ripan ja Evan kemia lavalla on hienoa katseltavaa. Loistavaa näyttelijätyötä ja heittäytymistä kaikilta!

Ville Virtanen on loihtinut isosta määrästä metallisia pukuhuoneen lokerokaapeista simppelin ja toimivan lavastuksen. Välillä kaappeihin heijastetaan kuvia, ja hyvin niistä tullaan ja mennään ja muokkautuvatpa myös kotinäkymät kätevästi. Virtasen käsialaa on myös valo- ja videosuunnittelu sekä hyvinkin sporttiset vaatteet.

Esityksen nähtyäni jäin miettimään että jos on urheilijoilla kovat menestymis- ja suorituspaineet noin yleisesti ottaenkin, niin veikkaan että naisurheilijalla ne ovat vielä suuremmat. Ja sekin vielä että jos haluaisi säilyttää naisellisuutensa kaiken sen treenaamisen ja kropan pettämisen ohella. Jos haluaa yhdistää esimerkiksi äitiyden huippu-urheiluun. Se kysyy enemmän munaa kuin monella miesurheilijalla on. Ja sitten ylipäätään se huippu-urheilun mielekkyys, miksei joku mestaruus tai ison tittelin saaminen tunnukaan sen paremmalta? Ja kun vielä kunnianhimo ja tahto, kipinä, himo huipulle on niin valtava, että se meinaa mennä kaikesta ohi. Ja vaikka urheilijan oma tahtotila on aivan järkyttävän suuri, mutta jos paikat eivät kestä, niin silloin auttaa luotetun ihmisen tsemppi, apu ja neuvot. Eva W. on esitys mikä ruotii myös näitä asioita.

Tämä oli jotenkin niin hyväntuulinen juttu että hymy huulille ja euforia pääkoppaan jäi pitkäksi ajaksi. Suosittelen ihan sydämellisen paljon, kaikille. Eikä tarvitse olla mikään urheiluhullu tai nyrkkeilyn ystävä. Loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja tämmöinen nyrkkeilynoviisi joutui heti googlettamaan että mitä sitten tapahtui! Ja luulenpa myös että lähiaikoina löydän itseni kirjastosta elämäkertojen osastolta etsimässä Wahlströmin kirjoja...

Ensi-illassa oli aivan mainiota kun Eva Wahlström istui itse eturivissä ja se hänen raikuva naurunsa kuului hyvin paljon taaemmaskin. Jo siitä tuli hyvälle tuulelle.

Esityksiä on 2.11. asti, eli vielä ehdit katsomaan. Ei todellakaan kannata missata tätä!


Esityskuvien copyright Toivo Heinimäki, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rajavirhe/Russophobia / Teatteri Telakka 10.10.2017

Teatteri Telakka tekee aina ajankohtaista ja kantaaottavaa teatteria. Kiinnostavia kantaesityksiä, kiinnostavia vierailuita. Omaäänistä ja omaehtoista. Ei tarvinnut kauaa siis pohtia haluanko nähdä syksyn uutuudeen Rajavirhe/Russophobian. Dokumenttiteatteria ja yhteistyötä venäläisen Teatr.doc -ryhmän kanssa. Talvisota ja Ukrainan tilanne, perustuen ihmisten haastatteluihin. Kuulostaa siis erittäin kiinnostavalta.

Aihe onkin. Kiinnostava siis. Mutta jotenkin en nyt missään vaiheessa päässyt kärryille itse esityksestä. Välillä kuvittelin että löysin jonkun punaisen langan, mutta sitten se taas katosi. Ohjaaja Varvara Faer on koittanut koota sekavaa vyyhteä katsottavaan muotoon, ja ymmärrettäväänkin muotoon. Minä en ihan päässyt sisälle tähän. Mutta se lienee omaa rajoittuneisuuttani.

Sohitaan sinne tänne, on sotamuisteloa, Putinin kritiikkiä. Irtonaisia fragmenttejä, ihmisiä tulee ja menee. Koskettaako Krimin tilanne meitä täällä Suomessa, kun "se on kaikki siellä niin kaukana, pitää ihan kartasta katsoa" että missä? Ryssän vertaaminen karhuun - sitä ei saanut sanoa tai ryssä/karhu tuli ja vei mukanaan. Mihin tässä uskoa, onko maapallokaan enää pyöreä? Kun pelkäämme niin paljon Venäjää ja venäläisiä ja heidän loukkaamistaan, ettei kukaan enää voi avata suutaan. Tilanne oli siis samankaltainen Suomessa ennen (ja vielä nykyäänkin!) kun nyt esimerkiksi Krimillä tai Ukrainassa. Tarjoaako Talvisodan käsittely avaimia Ukrainan tilanteen avaamiseen? Ehkä näytelmäkirjailija Maksim Kurochkinille, mutta ei minulle. Hän kertoo tässä omakohtaista tarinaansa (näyttelijä Antti Mankosen tulkitessa näytelmäkirjailijaa) ja näkökulmiaan. Isoja ja tärkeitä kysymyksiä, mihin ei tarjoilla vastauksia.

Okei, pahat ryssät sortavat pientä kansakuntaa, taas. Historia toistaa itseään, välittääkö kukaan?

Talvisota ja siitä syntyvät mielikuvat vaikuttavat hyvin eritavalla eri-ikäisiin ihmisiin. Sotaveteraanit ja vanhemmat ihmiset muistavat asioita itse, he olivat paikalla ja kokivat ne omakohtaisesti. Muille sota näyttäytyy toisten kertomana, kirjoista luettuna, elokuvista nähtynä. Väkisinkin näkökulma on eri.

Perttu Sinervon lavastus on pelkistetty ja valaistus samaten. Karua ja realistista, kaikki tulee sanoista ja näyttelijöistä. Videoita käytetään kiinnostavasti, välillä näytelläänkin videolla olevan hahmon kanssa. Telakan pikkiriikkisellä vinttilavalla vierailee kaikenlaisia hahmoja; sotaveteraanista kannelta soittavaan heppuun, käännäävän suomalasöykkäriin, bimbohtavaan naiseen jne. Näyttämöporukka Antti Haikkala, Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Antt Mankonen, Jukka Toivonen ja Tomi Salmela tekevät kyllä hartiavoimin työtä, mutta jotenkin nämä irtonaiset henkilöhahmot eivät kohtaa, eivätkä luo minuun katsojaan sidettä.

Yritystä on, ja asiaakin, mutta taidan itse olla niin sivistymätön että minua ei tämä kokonaisuutena nyt tavoittanut. Jäi vain hieman hämmentynyt olo, hieman kuin informaatiotulvan alle jäänyt.

Toivoin ehkä jotain... historiallista katsausta näihin kriisitilanteisiin? Siis sellaista rautalangasta väännettyä mitä siellä tapahtuu ja miksi ja mikä on Venäjän rooli asiaan. En saanut sellaista, ja nyt jälkikäteen mietin että miksi sellaista odotinkaan. Sananvapaus on tärkeä asia ja tärkeämmäksi se muuttuu kun sananvapautta rajoitetaan. Pienten äänen pitää kuulua, ja tämä esitys on yksi esimerkki siitä että se kuuluu. Siksi esitys on tärkeä, vaikka yksittäinen katsoja eli minä ei ymmärräkään.


Kuvien copyright Lasse Poser
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kangastus 38 / Kansallisteatteri 7.10.2017

Montaa Kjell Westön kirjaa en harmikseni ole lukenut, ja vuonna 2013 ilmestynyt Kangastus 38 kuuluu niihin. Mutta Westö vieraili Bloggariklubissa syyskuussa ja siitä heräsi kipinä, että kyllä, tämä pitää nähdä. Historiallisia asioita käsittelevät näytelmät kiinnostavat aina. Eli Mikaela Hasánin ohjaama ja yhdessä Michael Baranin kanssa dramatisoima Kangastus 38 Kansiksen Pienellä näyttämöllä kutsui lokakuussa!

Koska en ollut lukenut kirjaa, en kauheasti tiennyt mitä odottaa. Joku Rouva Wiik tässä oli pääosassa ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938. Siinä se suunnilleen oli. Westön omin sanoin tämä olisi intiimi, kamarimusiikin tyyppinen kertomus ajassa, isojen kysymysten täyttämässä ajassa. Toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Suomessakin keskustellaan juutalaiskysymyksestä, Hitleristä, kansallissosialismin noususta Saksassa. On asianajaja, jonka yläluokkainen Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti; lähinnä juoruamaan ja juomaan viinaa. On rouva Wiikin menneisyys, joka pulpahtaa pintaan kun hän joutuu kohtaamaan työantajansa ystävät. Yksi ystävistä kokee antisemitismin omakohtaisesti, ja se saattaa olla yksi syy hänen mielenterveytensä järkkymiseen.

Tarinasta paljastuu kokoajan kerroksittain lisää, ja jännite näyttämöllä on paikoitellen käsinkosketeltavaa. Rouva Wiikin aiemmat kokemukset paljastuvat vähitellen ja kaikkien henkilöiden naamiot liukuvat sivuun. Kaiken taustalla leijuu sodan odotus, ja Helsinki. Helsinki on hyvin vahvasti läsnä, Katri Renton lavastuksen ja ennenkaikkea upeiden projisointien kautta. Paula Lehtosen videoissa on lehtileikkeitä, valokuvia ja videomateriaalia, millä saadaan loihdittua 30-luvun lopun Helsinki katsojan silmien eteen. Lavastuksen funkisportaikko muuntuu lakitoimiston rapuista laivan rakenteiksi, mutta vie ajatukset vastavalmistuneelle Olympiastadionillekin.

On nerokas ratkaisu jakaa Rouva Wiikin hahmo kolmelle näyttelijälle. Samanlaisissa kampauksissa, meikeissä ja asuissa tämä kolmikko tuo ilmi Wiikin eri puolet. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin ovat kaikki hieman erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rouva Wiik on muuttunut nainen, mutta hänellä on napakan asianajajan sihteerin/assistentin lisäksi muitakin puolia. Intohimoinen, kärsivä, ja kaunaa kantava. Mitä edellisessä työpaikassa on tapahtunut? Mitä 20 vuotta aiemmin tapahtui? Kaikki selviää, kunhan kärsivällisesti jaksaa seurata tarinaa.

Keskiviikkokerholaiset ovat vanhoja kavereita, ja kaikki ovat menestyneitä, ainakin ammatillisesti. Ylilääkäri Lindemark (Antti Pääkkönen), liikemies Grönroos (Petri Liski), taiteilija Jary (Kristo Salminen), lääkäri Arelius (Esa-Matti Long) ja asianajaja Thune (Timo Tuominen) jakavat menneisyytensä lisäksi muutakin. Välit kiristyvät ja toiset joutuvat taipumaan. Periaatteessahan miehet ovat pienten puolella - mutta äänestävät silti porvareita, kuten yksi heistä toteaa. Hienot roolisuoritukset kaikilta, ja varsinkin Timo Tuominen oli valtavan isossa osassa. Tämä se jaksaa olla kannustava ja reipas, vaikka oma yksityiselämä sortuu. Kristo Salmisen esittämänä Jaryn epätoivo on riipaisevaa; kun kukaan ei tunnu kuuntelevan ja ottavan todesta hänen ja juutalaisten asiaa. Mutta kuka miehistä kantaa isompaa salaisuutta? Kulissit, todellisuus, menneisyys.

Jotenkin oli karmaisevaa että 30-luvulla myös Suomessakin uskottiin toisten rotujen ylemmyyteen. Näytelmässä juutalaiskysymystä pohditaan moneen kertaan ja monelta kantilta, vaikkei se olekaan se pääteema suinkaan. Näytelmässä oli paljon muitakin asioita mitä olin tiennyt, mutta unohtanut. Historiallisia faktoja sekoitetaan oivallisesti Westön kertomukseen. Kuten esimerkiksi 100 metrin juoksijan Abraham Tokazierin voitto, ja sitten neljänneksi siirtäminen Olympiastadionin avajaiskisoissa kesällä 1938. Käsittämättömiä asioita, näin vuoden 2017 vinkkelistä - vai ovatko sittenkään? Monissa maissa edelleenkin mahdollisia tapahtumia, ja kyllä rasismi eri muotoineen on ajankohtaista meilläkin. Valitettavasti.

Loppu on ehkä hieman sekava näin kirjaa lukemattomalle, mutta yhtä kaikki hirveän dramaattinen. Vaikka pieniä vihjauksia siihen tuli pitkin näytelmää, niin yllätti se silti. Huh!

Kangastus 38 on liki kolmetuntinen, mutta pitää hyvin otteessaan alusta loppuun asti. Käsiohjelman historiallisista tietoiskuista extrakiitos. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja hyvin koskettava näytelmä. Sitäpaitsi esitys missä kuullaan thereminin soittoa saa erityismaininnan!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kesäyön unelma / Kansallisbaletti 6.10.2017

Nyt oli taianomaista tanssia Kansallisbaletissa koko ilta! No hei, Shakespearea balettina, kyllä kiitos. Jorma Elo on laatinut tuttuun ja kauniiseen Felix Mendelssohn Bartholdyn musiikkiin toimivat ja hienot koreografiat. Kesäyön Unelmassa on kosolti huumoria, loistavat tanssijat ja kaikinpuolin tunnelma kohdallaan. Tämmöistä baletti on parhaimmillaan. Tämän version ensi-ilta oli alunperin jo 2 vuotta sitten, mutta kiva että näitä uusintoja tulee niin hitaammatkin ehtivät mukaan. Ja on Elo tätä kai hieman tuoreistanutkin.

Tarinahan on sekava kertomus keijuja ja metsässä sekoilevia tyyppejä ja ylhäisöä ja lemmenjuonia. Vaikka kuinka monta kertaa olenkin tämän nähnyt näytelmänä niin edelleenkään en muista ulkoa kuka on keheenkin ihastunut ja kuka Puckin taikojen jälkeen ihastuu johonkin toiseen. Onneksi käsiohjelman juonitiivistelmä pelastaa! Luin sen vasta koko esityksen jälkeen, ja kyllä mä aika hyvin muistin ilmankin, mutta voisin kuvitella miten kärryiltä tipahtaa ellei Shakespearen alkuperäisteksti ole yhtään tuttu. En tiedä onko sillä niin kauheasti väliäkään, ymmärtääkö juonta, koska kaunista tanssiahan tänne on tultu katsomaan. Ja sitä saadaan kyllä.

Jorma Elon edellinen baletti viime vuonna ei ihan täysillä iskenyt, mutta tämä kyllä iski. Tätä oli ihana katsoa koska huumoria oli mukana niin paljon. Koko show'n varasti mennen tullen Samuli Poutasen kujeilevan ilkikurinen Puck. Tämän ilmeet, eleet ja tottakai myös tanssi olivat ihan huikeita ja pienet sarvet päässään Puck liiteli lavalla ihan käsittämättömiä kuvioita. Oli pieniä ja herkkiä kohtauksia valopäisten keijukaisten kanssa, oli näyttäviä sooloja ja duettojakin, mm. Oberonin (Sergei Popov) kanssa. Robottimaisia liikkeitä, nukkuvien lemmenparien raajojen kääntelyä ja vääntelyä. Vaikka Oberon ei aina ihan arvostanutkaan kaikkea Puckin tempauksia - niin mä olin kyllä ihan myyty! Mä voisin katsella Poutasen kevyttä tanssia loputtomiin.

Mitäs muuta hienoa tässä oli kun mainio Puck? No kaikki muutkin tanssijat tottakai! Ihastuttava Tiina Myllymäki keijujen kuningatar Titaniana ja sitten se lemmenleikkeihinsä sotkeutunut/sotkettava nelikko: Hermia (Elena Ilyina), Helena (Linda Haakana), Lysander (Florian Modan) ja erityisesti karpaasimainen Demetrius (Tuukka Piitulainen). Nämä neljä tanssivat yhdessä ja erikseen ja ristiin rastiin keskenään. Lysander ja Demetrius käyvät hienoja tappeluitakin. Sitten on taas se pölhökustaiden näytelmäseurue jotka koittavat räpeltää jotain kasaan, saamatta aikaan muuta kuin hauskoja tanssikuvioita meille katsojille. Jouka Valkaman Puutiainen, Teemu Tainion Huilu ja Atte Kilpisen Hotka jäivät erityisesti mieleen. Varsinkin Kilpisen breakdance-mäiset permantoliikkeet! Ja tottakai vaikuttavia olivat kaikki joukkokohtaukset. Ja toki Wilfried Jacobs aasiksi muutettavana Pulmana - tämä sai tanssiinsakin hyvin aasimaisia piirteitä. Ja sitten oli niitä pikkukeijuja, balettioppilaitoksen pieniä neitoja, jotka olivat vinkeästi valaistuja ja kujeilivat Puckin kustannuksella monta monituista kertaa.

Kuka muuten tekisi tanssiteoksen missä tanssisi Atte Kilpinen ja Tuukka Piitulainen?

Ylistystä pitää antaa myös Sandra Woodallin lavastuksesta ja puvustuksesta. Hienosti se näytelmän alkuperäishenki eli Antiikin Kreikka oli löydetty vaatteisiin ja samaa tyyliä noudatettiin lavastuksessakin. Ja sitten oli ne ihanat satumetsämäiset katosta laskeutuvat valoelementit! Ja se taustan juurakkomainen kuvioseinä. Niissä oltiin taas tiukasti satumaailmassa kiinni. Hienoa. Toisaalta en olisi oivaltanut ilman mainiota käsiohjelmaa että nämä taikavat elementit ovat myös ihmisen verisuonistoa ja Titania uinuu sydämen sisällä!

Lopussa sitten oli perinteiset häät ja kaikille tuttu häämarssi pärähti soimaan. Kyllä taisi vähän silmät kostua monellakin katsojalla. Muutamassa kohdassa balettielämystä täydensi vielä kauniisti laulava oopperakuoro.

Koreogafi Jorma Elo sinisessä puvussaan mukana loppukiitoksissa.

Kyllä katsojan kelpaa viihtyä perjantai-iltana baletissa. Jos en vaan olisi istunut likellä musiikin kovaäänisyydestä valittanutta miestä, jota vaimonsa koitti hyssytellä... (aina mulle sattuu näitä yskijöitä/puhujia/rapistelijoita)... Niin elämys olisi ollut täydellinen. Mutta oli se sitä melkein nytkin, koska PUCK!


Kuvien copyright Sakari Viika
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.