Jackie - Tyttö ja kuolema IV / Teatteri Avoimet Ovet ja Myllyteatteri 30.9.2024

Itävaltalaisen Elfriede Jelinekin näytelmä Jackie - Tyttö ja kuolema IV ei ole kovin helppoa katsottavaa. Se on toki mielenkiintoinen ja haastava - ja onhan se katsojan hyvä välillä mennä pois omalta mukavuusalueeltaan. Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio ovat ohjanneet esityksen Teatteri Avoimiin Oviin, yhteistuotantona Myllyteatterin kanssa. Ohjaajakaksikko ei päästä katsojaa helpolla.

Jelinek ei ole päässyt suomalaiselle näyttämölle kovinkaan usein. Maria Säkö pohtii asiaa oivaltavassa artikkelissaan Long Playn verkkojulkaisussa. Säkö kertoo näytelmästä mm. näin: Jackie kuuluu Jelinekin Prinsessadraamat (Tyttö ja Kuolema I–V) -näytelmäsarjaan. Se on eräänlainen ironinen vastine Shakespearen kuningasnäytelmille. Sarja koostuu monia kertoja toistetuista, vääjäämättömästä tuhosta kertovista prinsessasaduista aina Lumikista Jackie Kennedyyn ja Sylvia Plathiin. Kerrontatapa on kuitenkin toinen kuin perinteisissä elämäntarinoissa. Jelinekin teksti on assosioivaa – se viittaa koko ajan eri teoksiin, henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Selkeän kertomuksen sijaan prinsessadraamat ovat eräänlaisia labyrinttejä tai mysteeripelejä.

Kävin katsomassa Tampereella Teatterimontussa Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) vuonna 2015, ja sekin oli hieno, jos kohta aika haastava. Jackie kertoo tietenkin Jacqueline Kennedy Onassiksesta, joka oli vaikutusvaltainen nainen aikanaan, vaikkakin nykynuorille ehkä hieman tuntemattomampi hahmo. Enkä itsekään voi sanoa syvemmin hänen elämäänsä monine käänteineen perehtyneeni. En tosin ole juuri sen viisaampi tämän näytelmän nähtyänikään! Tyyli-ikoni, ensimmäinen nainen eli presidentin puoliso, toimittaja - naisesta oli moneksi.

Ja koska hänestä oli moneksi, on Jackien persoona jaettu kahden näyttelijän esitettäväksi. Tämä tekee katsomiskokemuksesta vielä vähän haastavamman. Näyttämöllä nähdään Mirva Kuivalainen ja Yoko Takeda, oikein ilmaisuvoimaisia molemmat.

Naiset keräävät jätesäkkeihin tavaroita lavalta, aamutakit päällään. Välillä he ovat peilikuvina toistensa liikkeelle ja puhuvat peräkkäin. Puhuvat elämästään, miten piti saada kansa pitämään itsestään. On ollut keskenmenoja ja kaikkea muuta raskasta, miehellä on ollut naisseikkailuja. Puhe on välillä outoa tajunnanvirtaa. Jackie nappailee piristäviä jaksaakseen.

Väliajan jälkeen näyttämö on täynnä mustaa kahisevaa kangasta, jonka alta pilkistää esiin kaksi päätä. Valokeilat heijastuvat savuun, päät puhuvat Marilyn Monroesta ja kieltävät puolisoaan seurustelemasta tämän kanssa. Katossa on pieniä pyöreitä valaisimia, kun pieniä kuita. Erityinen kiitos täytyy antaa Tiitus Torniaisen upeasta valosuunnittelusta! Valon ja pimeyden vuorottelu toimii hyvin.

Jackie velloo kuolemassa ja läheisten menettämisessä. Miten itseään voi säästää jos kaikki haluavat osansa, he sanovat Marilyn Monroesta. Koko toinen näytös on hämyinen, vähän aavemainen ja jopa scifimäinen. Aivan kuin eri näytelmä, ja pidin siitä kovasti visuaalisuuden vuoksi. Oscar Dempsey vastaa lavastuksesta ja puvuista, ja nähdään lavalla toki ikoninen jakkupuku ja pillerihattukin.

Pidin myös nukketeatterimaisista elementeistä, niistä kiitos Maiju Tainiolle.

Avoimien Ovien pieni näyttämö on sopivan intiimi. Väliajalla aika moni katsoja jäi tulematta takaisin, kai se kertoo siitä että tämä vaatii hieman enemmän ajattelua ja keskittymistä yleisöltäkin. Minusta on hyvä haastaa itseäni katsojana, vaikka en esitystä aina niin ymmärtäisikään.

Ymmärrän hyvin miksi Jelinekiä ei nähdä kovin usein Suomen teatterilavoilla. Ihmiselle joka kaipaa irtiottoa arjesta, niin ei hän jaksa tällaista esitystä, joka vaatii oikeasti ajattelua ja paneutumista. Ja jos esitys ei vedä katsojia, ei sitä ole näissä kulttuurin kurjistamistalkoissa taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Jackie oli kyllä hieno esitys, mutta vaatii tietynlaisen mielentilan katsojalta.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Tiranan sydän / Turun kaupunginteatteri 28.9.2024

Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.

Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.

Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.

Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.

 

Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.

Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.

Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.

Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.

Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).

Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja!  Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.

Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.

Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljelleni / Kansallisteatteri 24.9.2024

Olipa ihanaa päästä vihdoin tutustumaan Kansallisteatterin uuteen näyttämöön Taivassaliin! E.L. Karhu on kotimaisen nykynäytelmäkirjallisuuden yksi kansainvälisimpiä nimiä. Hänen uusin näytelmänsä Veljelleni ilmestyi ensin kirjana 2021, ja sitten sai ensi-iltansa Saksassa 2022. Nyt sitten Helsingissä. Teatterin sivuilla sanotaan näytelmän olevan nuoren naisen kasvutarina, ja on se toki sitäkin. Ohjaaja Otto Sandqvist on neljän näyttelijän kanssa luonut hyvin uniikin teoksen.

Karhun näytelmät eivät ole maailman helpoimpia. Mutta esimerkiksi Prinsessa Hamlet oli ihana kokemus sekä Q-teatterissa 2017 että nukketeatteriversiona Turun kaupunginteatterissa samana vuonna. Sen sijaan Q-teatterissa nähty Eriopis kahden vuoden takaa oli aika haasteellinen, mutta toki hyvin kiinnostava.

Veljelleni kertoo nimettömäksi jäävästä nuoresta naisesta, joka asuu olosuhteiden pakosta (tai itse asiassa se ei selviä miksi hän asuu) veljensä luona. Tyttö raportoi veljen tekemisistä ja kaikesta muusta yksityiskohtaisesti. Mielenkiintoinen ohjausratkaisu on tuoda neljä eri näyttelijää esittämään kaikki samaa hahmoa. Tämä on periaatteessa monologi, mutta esiintyjät vaihtavat roolia nopeasti.

Tyttö ei ole kyllä kovin miellyttävän oloinen henkilö. Hän vakoilee veljensä naisystäviä jopa suorastaan stalkkerimaisesti ja kärsii huonosta itsetunnosta. Mussuttaa irtokarkkeja, mökkeilee saaressa normaalia joo, mutta kaiken alla on sellainen aika vinksahtanut vire.

Teksti on aika tajunnanvirtaa välillä, mutta se sopii tähän kyllä hyvin. Välillä puhutaan mikrofoniin ja välillä ei - ääni on hyvin hypnotisoivaa. Esitys on hyvin fyysinen. Välillä kaadetaan kylmää hernekeittoa päälle, välillä läimitään veljen squashmailalla itseä tai tungetaan irtokarkkeja kaula-aukosta sisään. Kehollisuus on vahvasti läsnä koko esityksen ajan.

Näyttelijät esiintyvät Auli Turtiaisen suunnittelemissa baby doll -henkisissä nuhruisissa mekoissa ja he ovat hyvin fyysisesti läsnä. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby eivät istu siihen "norminäyttelijän" muottiin mitä yleensä lavalla näemme. Katsojalle tekee hyvää, ja ehkä vähän shokeeraavaakin, nähdä hieman rehevämpiä kehoja lavalla, varsinkin vähäpukeisena. Sara Melleri ja näyttelijäopiskelija Emma Pälsynaho ovat myös erinomaisia. Hyvinkin erilaisia tulkintoja samasta hahmosta tällä nelikolla.

Näytelmän tyttö on myös innostunut Kauniit ja rohkeat -sarjan Sally Spectrasta ja kuvailee tämän vierailua tavaratalossa seikkaperäisesti. Erilaisia pakkomielteitä tai hetkellisiä innostuksen kohteita on paljon. Lopulta veli kyllästyy siskonsa ja heittää tämän ulos pakkaseen. Näytelmän loppu on erilainen ja yllättävä, unenomainenkin. Liekö totta ensinkään?

Virpi Niemisen lavastus on oivaltava, unenomainen, vähän haaveileva. Pieni kalteva neliskulmainen lava on kuorrutettu irtokarkeilla, posliiniesineillä ja ihmeellisillä muilla tavaroilla. Toinen näytös alkaa niin katto on laskeutunut vinoksi lavan päälle. Heti tulee intiimi olo. Taivassali on muutenkin entisenä verstastilana aivan ihana! Joakim Udd on suunnitellut sekä valot että videot; näyttämökehikon reunoissa olevat valot ovat todella hieno ratkaisu. Vili Pääkkö vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista, ja erilaiset luontoäänet ja elokuvamainen musiikki sopivat esitykseen erinomaisesti.

Kun yksi tyttöä näyttelevä ihminen on lavalla, muut loikoilevat tai oleskelevat lähimaastossa. Tyttö puhuu veljensä naisystävistä mahkuilijoina ja niistä pahin on metkuilija. Hänen suhteensa tähän metkuilijaan on eriskummallinen, samaan aikaan halveksiva ja ihaileva.

Veljelleni on haastava esitys eikä varmasti kaikkien mielestä edes sopivaa teatterissa katsottavaa. Tyttö on ulkopuolinen omassa elämässäänkin, mutta onneksi lopussa hän tuntuu saavuttavan jonkunlaisen onnen ja tasapainon. Melkein kolme tuntia on kyllä aika pitkä aika intiimille näytelmälle, ja ehkä tästä olisi voinut vähän supistaa.

Kiinnitin huomiota siihen että aika moni jätti tulematta väliajalta takaisin. Tämä ei kyllä olekaan mitään kovin helppoa teatteria. Ja siksi juuri niin kiinnostavaa.

Ennen esitystä osallistuin keskustelutilaisuuteen kahvila Willensaunassa. Kirjailija Karhu, ohjaaja Sandqvist, kustannustoimittaja Elsi Hyttinen ja teatterikirjoittaja Leena Kärkkäinen keskustelivat näytelmästä ja sen teemoista. Karhu sanoi että hänen mielestään tämä ohjaus on omaperäinen tulkinta ja sisältää performanssin elementtejä. Esityksen nähtyäni olen kyllä samaa mieltä. Olisi ollut kyllä kiinnostavaa nähdä se Saksan versiokin. Veljelleni on osa Karhun "epäsuositut tytöt" -sarjaa, missä pääosan saavat sellaiset naiset ketkä eivät niitä ehkä normaalisti saa. Tyttö on viaton, lapsellinen ja myös aika vinksahtanut. 

Romaani/näytelmä päättyy eräänlaiseen queer-fantasiaan, ja jää lukijan/katsojan nähtäväksi tapahtuuko tämä henkilön päässä vai ihan oikeasti. Itse haluaisin uskoa ja toivoa, että tämä tapahtuu oikeasti. Karhu haluaa käsitellä töissään paljon myös ruumiillisia hierarkioita ja ottaa vahvasti kantaa lihavuus- ja läskifobiaan sekä sisäistettyyn naisvihaan. Lopulta esityksessäkin rajat kauniiden ja rumien ihmisten välillä hajoavat. Päähenkilön elämä tuntuu pyörivän vain veljen ja tämän naisystävien ympärillä. 

On kyllä hienoa (ja tarpeellista) miten Karhu pyrkii uudistamaan suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Se tapa millaisia kehoja nähdään näyttämöllä on jo hieman parantunut, mutta vielä tässä on paljon työtä. Pitäisi nähdä että elämää on myös normien ulkopuolella! 

Mikäli kaipaat hieman haastetta teatterikokemukseesi suosittelen Veljelleni -näytelmää. Jos haluat helppoa ja aivot narikkaan -tyylistä elämystä, valitse jotain muuta. Esityksiä on vain 19.10 asti. Joskus on palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

 

Esityskuvien copyright Saara Autere.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valkoinen perkele / Hämeenlinnan teatteri 20.9.2024

Valkoinen perkele on Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Aino Kiven ohjaama uusi kotimainen näytelmä. Piti mennä katsomaan tämä jo viime keväänä Helsinkiin, mutta se jäi muiden kiireiden jalkoihin. Onneksi nyt Hämeenlinnassa nähtiin muutama esitys, ja sain tämän mahtumaan oman kalenteriini. Teatteri Siperia, Hämeenlinnan Teatteri ja Koko-teatteri ovat tehneet yhteistyötä esityksen kanssa.

En oikein tiedä mitä mieltä tästä olisin. Tarinan keskellä on neljä nuorta opiskelijaa, jotka tekevät yliopistolle kurssin harjoitustyöksi tieteellisen kokeen. Asiat kuitenkin lähtevät laukalle ja pian projekti karkaa selvästi omille teilleen. Valkoinen perkele on sekoitus ihmissuhdedraamaa, dokumenttiteatteria ja ihmismielen analysointia. Puhetta on paljon ja välillä katsoja hautautuu tekstimassan alle. Manipulointi on päivän teema - kuka manipuloi ja ketä?

Esiintyjissä ei ole todellakaan mitään vikaa. Jasmin Ahsanullah, Santeri Helinheimo Mäntylä, Tuukka Huttunen ja Anu Palevaara tekevät tarkkaa työtä. Nämä ovat ihan fiksuja nuoria ihmisiä, mutta silti jokaisella on oma motiivi mikä ajaa mukaan tähän manipulointiprojektiin. Oli se sitten holhoavan äidin ikeestä poispyristely tai tuplamaisterin tutkinto. Symppiksin on kyllä ehdottomasti Helinheimo Mäntylän esittämä Matti-Pekka, jolle äiti lähettää jatkuvasti kodinsisustustavaroita, vaikkei poikaraasu ole saanut kerrottua että luuhaa vaan muiden nurkissa. Pienissä cameorooleissa videolla vilahtavat myös Marika Heiskanen ja Anna Veijalainen.

Anne Laatikaisen puvustus ja lavastus on aika pelkistettyä ja arkista, mutta on mukana kimallustakin. Istuinkuutiot ovat luovassa käytössä. Pietari Salmi vastasi valosuunnittelusta. Von Hertzen Brothersin musiikki sopi mainiosti mukaan tähän esitykseen ja onpa mukana ihan tähän varta vasten sävelletty biisikin! Heidi Bergström on tehnyt videot, ja ne kuuluvat oleellisesti tähän visuaaliseen ilmeeseen. Hämeenlinnan teatterin Verstas-sali on tosi pieni ja intiimi, ja sehän sopii tähän mainiosti.

Digitaalisuus ja virtuaalimaailma ovat esityksessä vahvasti läsnä. Välillä tulee esiintyjien nykimistä ja jumittamista, ja valot räpsyvät. Todellisuuden raja hämärtyy, ovatko nämä sittenkin jonkunlaisia koe-eläimiä ja näytelmäkirjailijan marionetteja?

Minulle jäi silti vähän epäselväksi mitä tällä näytelmällä haluttiin kertoa. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, mutta toisaalta erottua joukosta. Kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoisia, mutta mihin asti sitä on valmis menemään menestyäkseen. Empatia ja sen puute on varmaan ihan todellinen ongelma nykyään. Nuoret pohtivat miten saavat hyvät ihmiset käännytettyä pahoiksi, ja Nobel-haaveitakin väläytellään. Välillä pyöritetään pulloa välillä lauletaan ja sitten taas puhutaan lisää.

Valkoinen perkele on hyvää perusteatteria, mutta ehkä liikaa vatvontaa ja vatulointia. Tekstiä oli vaan jotenkin liikaa muuhun nähden, vaikka se näppärää ja nokkelaa dialogia sisälsikin.

Lopuksi vielä muistutus kaikille että tsekatkaa esityksen alkamisaika, jopa vähän ennen kuin olisitte normaalisti kotoanne lähdössä esitykseen. Ettei käy kai niinkuin minulle että meinasi tulla "hieman" kiire. Superkiitos Hämeenlinnan teatterin vakseille hienosta asiakaspalvelusta, en lopulta myöhästynyt kuin ehkä 2 minuuttia (saumat oli puolisen tuntia).

Esityskuvien copyright Heidi Bergström.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minna Craucher / & (Espoon teatteri) 18.9.2024

Tämä Espoon teatterin (tai kavereiden kesken &) uutukainen Minna Craucher on ihan must-see tälle syksylle! Ensinnäkin koska kyseessä on uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys. Ja koska säveltäjänä on Eeva Kontu! Kyllä, kyseessä on yksi teatterisyksyn helmistä, johon suosittelen lämpimästi kaikkia ihmisiä hakeutumaan. Aino Pennanen on käsikirjoittanut ja Riikka Oksanen ohjannut, ja todella taitavaa työtä molemmilta. Ei niin tavanomainen musikaali, koska tässä esiintyjät ovat samalla muusikoita ja lisäksi jokainen ehtii esittämään nimihenkilöä. Poikkeava ratkaisu, mutta todella toimiva.

Mutta kuka oli Minna Craucher? Törmäsin häneen ensimmäisen kerran mainiossa Hiljaiset perivät maan -oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlissa vuonna 2022, missä roolia oivallisesti tulkitsi Mari Palo. Craucher oli syntyjään Maria Lindell, köyhä irtolainen Pirkanmaalta, joka ajautui pikkurikosten ja vankilatuomioiden jälkeen Saksaan kotiapulaiseksi. Siellä ollessaan hän keksi itselleen Minna Craucherin roolin. Sen turvin hän ui Helsingin seurapiireihin ja sittemmin myös Lapuan liikkeeseen. Musikaalissa seurataan hänen vaihtelevaa elämäänsä mistä ei draamaa, säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Kuten musikaalin huippuhienossa biisissä todetaan "Olen kuka haluan" - ja niinpä hän onkin.

Teatterin kotisivuilla sanotaan tämän olevan musikaali vallasta ja vallattomuudesta, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Valta, se on jännä juttu.

Loistava ensemble vetää moninaisia rooleja, ja kukin tulkitsee vuorollaan Minnaa. Stoolaa vaihtamalla saamme aina uuden Minnan. Jokainen näyttelijä työ rooliin oman persoonansa ja taitonsa ja tämä ratkaisu kuvastaa hyvin Craucherin kameleonttimaista olemusta. Hän muuntautui moneen: mesenaatista lehtikustantajaksi ja aktivistiksi, ja miehiin aika överin intohimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. Suhde Olavi Paavolaiseen ja Vihtori Kosolaan näyttää Minnan lumovoimaisena naisena joka pyörittää miehiä mennen tullen.

Mukana on Suomen musiikkiteatterinäyttelijöiden parhaimmistoa eli Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen ja Miiko Toiviainen sekä lisäksi Robert Kock, Roosa Söderholm ja Laura Hänninen. Tämä kuusikko muuntautuu moneen ja soittaa laajasti eri instrumentteja. Roolitöistä erityisesti mieleen jäi Kockin häiriintynyt fasisti Runolinna ja Kähkösen oivallinen tulkinta Vihtori Kosolasta. Myös Olavi Paavolaista esittänyt Toiviainen oli aivan huikeassa vedossa. Kaikki laulavat ja soittavat virtuoosimaisesti. Ja äänet soivat niin upeasti yhteen että menee ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tätä on harmonia, tätä on balanssi.

Eeva Kontu on tunnetusti mestarillinen säveltäjä ja musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, yllättäviä, rytmikkäitä ja svengaavia. On discobiittiä, eurohumppaa, progejazzia, punkhenkeä ja perusmusikaalimaisia kappaleitakin. Tämä on uutta suomalaista musiikkiteatteria parhaimmillaan! Enpä minä kyllä Eevalta vähempää odottanutkaan. Hänen jokainen uusi musikaalinsa on aina tapaus.

Välillä meno on kuin parhaammassakin rokkikonsertissa ja sitten on seesteisempää ja palaamme takaisin teatteriin.

Huumoria on paljon, laululyriikoissa ja muutenkin. Vai mitä sanotte tästä Olavi Paavolaisen riimittelystä: "olen runoilija ja dandy, kuinka Tuusulasta voi löytyä tuommoinen eye-candy". Fiksua ja hauskaa. Ja kyllä minäkin saattaisin vastata jos joku haluaa tavata "lihallisten ilojen ja biletyksen merkeissä".

Tiina Kaukanen on suunnitellut ilahduttavan puvustuksen, jossa näkyvät aikakauden tuulet. Silkkiset kukka-aamutakit ovat ihania, Kosolan ja kumppaneiden nahkatakit pelottavia ja sitten on hulppeita iltapukuja! Glitteriä ja puuhkia! Lavastuksesta vastaa Tinja Salmi, joka käyttää rullattavia elementtejä luovasti. Pianot ovat pyörien päällä ja lavasteet eivät muutenkaan ole mitään kiinteitä hökötyksiä.

Kiitän kovasti myös valosuunnittelija Ville Mäkelää; varsinkin pystyt led-valot ovat näyttäviä. Myös oopiumibileiden sinivihreät valot ovat häikäiseviä. Ja hienot aukeavat valaistushässäkät ovat jo iso osa lavastustakin. Äänisuunnittelija Tony Sixtröm on tehnyt myös ison urakan.

     

Oli Minna Craucherista henkilönä mitä mieltä hyvänsä, niin aika monipuolisesti hän Suomen kulttuurielämässä ja vähän muuallakin vaikutti vuosisata sitten. Huijari kyllä, mutta varsin luova sellainen. En voi olla tuntematta pientä kunnioitusta, koska hän vaikeista olosuhteista huolimatta luovi itsensä jonkunlaiseen menestykseen, aikana jolloin naisen asema ei ollut kovin helppo. Ja kuten hän itse musikaalissa lauloi, hän voi olla kuka haluaa. Hän loi oman polkunsa vaikka se olikin valheelle perustettu.

Ei hän toki mikään enkeli ollut, esimerkiksi sikiön lähettäminen Paavolaisen kirjanjulkistustilaisuuteen oli aika ikävä temppu. Puhumattakaan raskaussyytöksistä eri miehille. Valitettavasti lapuanliike koitui hänen kohtalokseen. Lapuanliikkeen käsittely on esityksessä oikein kiinnostava historiallinen osuus. 

Espoon teatteri on tehnyt kulttuuriuroteon tuodessaan tämän esityksen näyttämölle. Minna Craucher on aika intiimi musikaali, ei siis lainkaan pompöösi, suurten näyttämöiden isolla rahalla ja isolla koneistolla toteutettu spektaakkeli. Mutta spektaakkeli se on silti. Pieni spektaakkeli? Suosittelen kaikkia kiiruhtamaan lippukaupoille ja tukemaan näin ollen suomalaista omaleimaista kulttuuria. Tätä ei kukaan muu tee meille kuin me suomalaiset itse, ja toivon mukaan myös poliitikot siellä leikkausinnoissaan tämän muistaisivat.

Esityskuvien copyright Darina Rodionova. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lutkovno Gledališče Ljubljana: Session Bulgakov / Teatteri Mukamas, Mukamas-festivaali 13.9.2024

No niin, mainion Macbethin jälkeen heti perään toisen klassikon kimppuun. Slovenialainen Lutkovno Gledališče Ljubljana tulkitsee Bulgakovin Mestari ja Margarita/Saatana saapuu Moskovaan -kirjaa antaumuksella. Kolme eläinkuoseihin ja epämääräisiin rytkyihin pukeutunutta äijänkörilästä, karvaisia ja rumia, saapuu täpötäyden katsomon eteen Mukamaksen näyttämötilaan. Lavalle on sullottu tavaraa rumpusetistä tavaroita pursuilevaan kirjoituspöytään. Tunnissa keretään kaikkea mahdollista - Session Bulgakov on varsinainen runsaudensarvi esitykseksi.

Runsaus on myös pieni haitta, koska kaikkea on niin paljon, niin katsoja on hieman hukassa mihin tarttua. Esitys oli paljon kaikkea ja nukketeatteri oli vain pieni osanen kokonaisuutta. Ehkä musiikillinen performanssi olisi lähin kuvaus. Nämä äijänkörilää Gašper Malnar, Miha Arh ja Filip Šebšajevič nimittäin musisoivat, samalla kun "tutkivat" tapausta, siis mitä Bulgakov oikein kirjoitti. Mukana vilisevät Ješua ja Pontius Pilatus, runoilija Bezdomnyi, Wolandin seurue ja muitakin kirjan hahmoja. 

Tämä omituinen esiintyjäkolmikko tutkii lähinnä kai Berliozin kuolemaa, mutta samalla tulee sivuttua kirjan tapahtumia muutenkin. Puhetta piisaa, sloveniaksi, mutta tekstitys juoksee taustakankaan yläosassa. Siis silloin kun se näkyy, koska valot heijastavat ikävästi tekstin päälle välillä.

Välillä musisoidaan ja sitten taas vedetään jotain ihan sekopäistä meininkiä "tutkimuksen" nimissä. Ješuan ristinkanto toteutetaan urheiluselostuksena, ja kaikenlaista ihan himmeää touhua. Vaikka tämä on tosi sekavaa niin silti äärimmäisen hauskaa ja viihdyttävää. Trio on kuin sähköiskun saanut, sen verran säpäkkää menoa. 

Matija Solce on ohjannut mutta lopputulema on sellainen sillisalaatti että paha sanoa miten hyvää työtä hän on tehnyt. On tämä tosi kekseliäs, miten kaikkea tavaraa on saatu hyödynnettyä kertomuksen luomisessa. Puhuvia tupakka-askeja ja stetoskooppeja, varjoteatteria ja kippuraviiksiä. Ja perinteisiä kirjoituskoneita hyödynnetään paljon, kotoisaa naputusta.

Tarttee todeta että ihan kaikkea en ymmärtänyt, kielestä tai meiningistä, mutta se ei haitannut menoa lainkaan. Sen verran rosoista ja rouheaa oli että kyllä tästä nautti täysin siemauksin. Saimme iloksemme vielä upeita rumpu- ja bassosoolojakin. Yleisö oli kyllä ihan pähkinöinä miesten menosta. Hauskaa! Tämmöstäkin poikkitaiteellista voi nukketeatteri olla.

Esityskuvien copyright: Miha Fras & Jaka Varmuž.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.