Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämeenlinnan teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämeenlinnan teatteri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. syyskuuta 2024

Valkoinen perkele / Hämeenlinnan teatteri 20.9.2024

Valkoinen perkele on Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Aino Kiven ohjaama uusi kotimainen näytelmä. Piti mennä katsomaan tämä jo viime keväänä Helsinkiin, mutta se jäi muiden kiireiden jalkoihin. Onneksi nyt Hämeenlinnassa nähtiin muutama esitys, ja sain tämän mahtumaan oman kalenteriini. Teatteri Siperia, Hämeenlinnan Teatteri ja Koko-teatteri ovat tehneet yhteistyötä esityksen kanssa.

En oikein tiedä mitä mieltä tästä olisin. Tarinan keskellä on neljä nuorta opiskelijaa, jotka tekevät yliopistolle kurssin harjoitustyöksi tieteellisen kokeen. Asiat kuitenkin lähtevät laukalle ja pian projekti karkaa selvästi omille teilleen. Valkoinen perkele on sekoitus ihmissuhdedraamaa, dokumenttiteatteria ja ihmismielen analysointia. Puhetta on paljon ja välillä katsoja hautautuu tekstimassan alle. Manipulointi on päivän teema - kuka manipuloi ja ketä?

Esiintyjissä ei ole todellakaan mitään vikaa. Jasmin Ahsanullah, Santeri Helinheimo Mäntylä, Tuukka Huttunen ja Anu Palevaara tekevät tarkkaa työtä. Nämä ovat ihan fiksuja nuoria ihmisiä, mutta silti jokaisella on oma motiivi mikä ajaa mukaan tähän manipulointiprojektiin. Oli se sitten holhoavan äidin ikeestä poispyristely tai tuplamaisterin tutkinto. Symppiksin on kyllä ehdottomasti Helinheimo Mäntylän esittämä Matti-Pekka, jolle äiti lähettää jatkuvasti kodinsisustustavaroita, vaikkei poikaraasu ole saanut kerrottua että luuhaa vaan muiden nurkissa. Pienissä cameorooleissa videolla vilahtavat myös Marika Heiskanen ja Anna Veijalainen.

Anne Laatikaisen puvustus ja lavastus on aika pelkistettyä ja arkista, mutta on mukana kimallustakin. Istuinkuutiot ovat luovassa käytössä. Pietari Salmi vastasi valosuunnittelusta. Von Hertzen Brothersin musiikki sopi mainiosti mukaan tähän esitykseen ja onpa mukana ihan tähän varta vasten sävelletty biisikin! Heidi Bergström on tehnyt videot, ja ne kuuluvat oleellisesti tähän visuaaliseen ilmeeseen. Hämeenlinnan teatterin Verstas-sali on tosi pieni ja intiimi, ja sehän sopii tähän mainiosti.

Digitaalisuus ja virtuaalimaailma ovat esityksessä vahvasti läsnä. Välillä tulee esiintyjien nykimistä ja jumittamista, ja valot räpsyvät. Todellisuuden raja hämärtyy, ovatko nämä sittenkin jonkunlaisia koe-eläimiä ja näytelmäkirjailijan marionetteja?

Minulle jäi silti vähän epäselväksi mitä tällä näytelmällä haluttiin kertoa. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, mutta toisaalta erottua joukosta. Kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoisia, mutta mihin asti sitä on valmis menemään menestyäkseen. Empatia ja sen puute on varmaan ihan todellinen ongelma nykyään. Nuoret pohtivat miten saavat hyvät ihmiset käännytettyä pahoiksi, ja Nobel-haaveitakin väläytellään. Välillä pyöritetään pulloa välillä lauletaan ja sitten taas puhutaan lisää.



Valkoinen perkele on hyvää perusteatteria, mutta ehkä liikaa vatvontaa ja vatulointia. Tekstiä oli vaan jotenkin liikaa muuhun nähden, vaikka se näppärää ja nokkelaa dialogia sisälsikin.


Lopuksi vielä muistutus kaikille että tsekatkaa esityksen alkamisaika, jopa vähän ennen kuin olisitte normaalisti kotoanne lähdössä esitykseen. Ettei käy kai niinkuin minulle että meinasi tulla "hieman" kiire. Superkiitos Hämeenlinnan teatterin vakseille hienosta asiakaspalvelusta, en lopulta myöhästynyt kuin ehkä 2 minuuttia (saumat oli puolisen tuntia).



Esityskuvien copyright Heidi Bergström.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Rottien pyhimys / Hämeenlinnan teatteri 22.9.2023

Anneli Kanto julkaisi mainion historiallisen romaaninsa Rottien pyhimys keväällä 2021. Kertomus 1500-luvun kirkkomaalareista Hattulan Pyhän ristin kirkon työmaalla herätti ihastusta kriitikoissa ja lukijoissa, joten aivan mahtavaa että se on sovitettu näyttämöllekin. Musiikkiteatteri Kapsäkki teki siitä hienon musiikkiteatteriversion keväällä 2023 ja nyt syksyllä se saa kunnian toimia Hämeenlinnan teatterin 120-vuotisjuhlanäytelmänä. Mikä voisikaan olla parempi esityspaikka kuin nimenomaan Hattulan naapurikunta Hämeenlinna!

Milko Lehdon ohjaama Rottien pyhimys on liki kolmetuntinen epookkiesitys, mutta aika ei todellakaan tule pitkäksi. Vauhdikkaita juonenkäänteitä, hersyviä henkilöhahmoja, suuria tunteita ja silmiähivelevän kauniita lavasteita. Tätä todellakin kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Valtasuhteet ja hierarkiat ovat tärkeitä 1500-luvun Hämeessä ja näitä teemoja käsitellään laveasti. 

Anneli Kanto on itse sovittanut kirjansa näytelmäksi ja sama hersyvä ja railakas kieli on tallella mehevine manauksineen. Vaikka välillä tunnelma on hieman harraskin, luodaanhan tässä kuvia jumalan kunniaksi, niin mukana on kosolti lämpöä ja huumoriakin.

Sen lisäksi että ohjaus on mehevää, ovat myös näyttelijät iskussa. Antti Virmavirta on mainio myhäilevänä mestari Pictorina, joka jaksaa kärsivällisesti opastaa Pelliinaa vaikka olikin tämän palkkaamista vastaan. Mikko Nousiainen on myös iskussa kaksinaamaisena Martinuksena. Mutta aivan jhäikäisevän roolisuorituksen tekee Sonja Silvander-Valo Pelliinan haastavassa roolissa! Mikä lavasäkenöinti ja läsnäolo! Ainoa pieni miinus ehkä siitä että Pelliina on kuvattu rumaksi ja isoksi, mutta Silvander on ihastuttava. 

Pelliina on orpo tytönreppana joka valmistaa saviastioita. Syntyperässä taitaa kuitenkin olla jotain, joka myös selittäisi linnanrouvan kiinnostuksen tytön savitöihin. Yksi asia johtaa toiseen ja pian tyttö pääseekin avustamaan kirkkoa maalaamaan tulleita mestareita. Samalla kun Pelliina oppii kirkkomaalauksen saloja, tapahtuu muutakin. Kiihkeitä hetkiä ja tulevaisuudenlupauksia, mutta myös petollisuutta ja katkeruutta. Käänteitä on paljon, mutta maalaukset etenevät. Ja lopulta myös valmistuvat.

Näytelmässä on paljon herkullisia sivuhahmoja, joista latinaa viljelevä ja naisenkipeä kirkkoherra Herckepaeus (Panu Valo) on yksi mainioimpia. Ja kukaan ei voi olla nauramatta kaniikin (Johanna Reilin) tarkastuskäynnille ja tämän jaaha jaaha -hokemiselle. Herkullinen roolityö kertakaikkiaan.

Sen sijaan kirkkoväärti Klemetti (Lasse Sandberg) on aika ärsyttävä tyyppi ja samoin niljakas on apupoika Vilppu (Miika Suonperä). Naiset juonittelevat hieman yksinkertaisten (ja monesti aika ahneiden) miesten takana. Henna-Maija Alitalon linnanrouva Märta, Birgitta Putkosen emäntäpiika sekä Katariina Kuisma-Syrjän naishahmot ovat kaikki taitavia manipuloijia. 

Näyttelijäporukan täydentää Jyri Ojansivu, jonka roolit vaihtelevat huikentelevaisesta linnanherra Tottista kuolemanväkeen.

Juha Mäkipään lavastus on huikeaa, yhdistettynä Toni Haarasen kuvasuunnitteluun. Maalaukset ilmestyvät pinnoille kuin taikuus niitä loihtisi. Ja kun lopuksi kirkkaat ja uudet maalaukset korvaantuvat aidoilla ja alkuperäisillä, niin tippa tulee linssiin. Miten hienosti nämä on toteutettu, siitä kiitos Veikko Pullille. Myös Pelliinan tunteita kuvaavat kiehkuraprojisoinnit ovat upeita. Pelliinan pieni koti savipajoineen nököttää lavan toisessa reunassa, ja lisäksi kiipeillään korkeilla telineillä, kirkossa kun ollaan. 

Jari Harjun valot ja Lauri Malinin äänet täydentävät illuusion korkeasta ja kaikuvasta kirkkotilasta. Ja esimerkiksi ristisaatto tuulessa ja tuiskussa on toteutettu hienosti. 

Anne Laatikaisen puvustus on myös epookkimaisen taidokasta, todella pieteetillä toteutettua. Rahvaan hieman vaatimattomista asuista linnanrouvan upeisiin kuoseihin. Harmoniset värit hivelevät silmiä.

Tämä on Teatteria isolla teellä. Kevään liputkin käyvät rivakasti kaupaksi, joten nyt kannattaa toimia mikäli mielii katsomaan miten ne maalaukset kirkkoon syntyivät. Tai ainakin tämän tulkinnan mukaan. Aivan älyttömän hieno esitys.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 9. marraskuuta 2020

Näytelmä joka menee pieleen / Hämeenlinnan teatteri 7.11.2020

Kyllä hyvää näytelmää jaksaa aina katsoa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Klassikot on klassikoita, ja siihen on syynsä, että ne jaksavat vetää katsomoita täyteen. Ja kyllä mä katsoisin tämän Näytelmän joka menee pieleen olevan sellainen moderni komediaklassikko. Sen vetovoima on havaittu Suomenkin teattereissa, kunhan Tampereen teatteri sai pään auki vuoden 2016 lokakuussa. Teknisesti melko haastava näytelmä on ihana yhdistelmä murhamysteeriä, huonoa näyttelemistä uskottavasti, slapstick-komediaa, nauruhermoja kutkuttavia tilanteita ja ovelia juonenkäänteitä. Kerta kaikkiaan viihdyttävä esitys!

Moni on kysynyt ja ihmetellyt miten jaksan käydä katsomassa tätä vuodesta toiseen ja teatterista toiseen. Ensin Tampereen teatteri, sitten Lontoossa alkuperäisversio, sen jälkeen Kouvola, Oulu, Turku, Seinäjoki, Helsinki (Svenskan), Pori ja nyt Hämeenlinnan teatteri. Ainoastaan Varkauden teatterin esitys 2018 on jäänyt väliin, se kyllä tässä jatkumossa hieman harmittaa. Mutta jokainen versio on ollut hieman erilainen, työryhmästä, ohjaajasta jne johtuen. Ja vaikka se konsepti ja pääjuttu on sama aina, niin pientä variaatiota ja vaihtelua joka teatterilla on. Onneksi! Vielä en ole kyllästynyt (vaikka Tampereella kävin katsomassa tämän useamman kerran).

Tämä on siis näytelmä missä kuvitteellinen näytelmäseurue esittää peribrittiläistä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. On ensi-ilta, ja kaikki mahdollinen (ja mahdoton) lavalla (ja vähän muuallakin) menee pieleen. Mikä enemmän ja mikä vähemmän. Hauskaa on yleisöllä ja näemmä lavallakin (kyllä siellä vähän pokka repeilee välillä). Ohjaaja Jukka Keinonen johdattelee porukkaansa suvereenisti eteenpäin, kohtauksesta toiseen. Näytelmässä ohjaajaa esittävä Janne Raudaskoski joutuu vain kiristelemään hampaitaan ja puristelemaan turhautuneena nyrkkejään, kun koko seurue möhlii kohtauksen toisensa jälkeen. 

Keinonen on tuonut tähän hieman uusiakin juttuja, sellaisia pieniä ja kivoja, kuten vaikkapa valomestari Kepin (Birgitta Putkonen) ja ohjaajan sanailua. Ja toisaalta jotain (kuten kadonnut CD-levy) on jätetty poiskin. Joitain Perkinsin lunttaamia sanojakin on muutettu (esim. filantrooppi on muodossa humanoidi - humaani), taas kerran sellaisia juttuja joita esityksen ekaa kertaa näkevä ei todellakaan huomaa. Myös legendaarinen puhelimenjohdonvenytys-kohtaus on typistetty pois. Näin esitys on saatu puristettua napakkaan kahteen tuntiin, vieläpä 25 minuutin väliajalla. Alkukohtauksen yleisön osallistaminen työkalupakin nostamisella lienee jäänyt pois koronan takia (myös alkusyksyllä Porissa sama juttu).

Myös muutama roolitus on totutusta poikkeava, jos kohta ei ihan ainutkertaisesta. Hovimestari Perkins on nyt taloudenhoitaja Perkins (Katariina Kuisma-Syrjä) ja onkin mainio muutos tämä. Vanha mummelimainen ja Haversham-loppukiekaisun päästävä taloudenhoitaja on hieno rooli! Kouvolassakin nähtiin naispuolinen näyttelijä hovimestarin roolissa, mutta silloin mieheksi maskeerattuna. Hämeenlinna on saanut oikeuksien haltijalta luvan muuntaa rooli kokonaan naispuoliseksi.

Raudaskoski esitti tarkastaja Carteria Oulussakin, ja hyvin rooli sujuu taaskin. Näyttämömestarina ahkeroi turkulaisittain haastava Liisa Peltonen, herkullisen monipuolinen roolityö tämäkin. Suosikkihahmojani näytelmässä on Cecil Haversham, jonka on tarkoitus olla itseään aktiivisesti yleisölle tyrkyttävä amatöörinäyttelijän perikuva. Mikko Virtanen vetelee oivallisesti tässä, henkseleitään paukutellen. Tämän ja Jukka Peltolan esittämän Thomas Colleymooren legendaarinen miekkailukohtaus on aina hauskaa katsottavaa. Murhattu Charles Haversham (Sauli Suonpää) ja tämän kihlattu Florence Colleymoore (Sinikka Salminen) ovat kumpikin niin runsaita rooleja joissa pääsee irrottelemaan kunnolla. Varsinkin Florence on varsinainen Drama Queen.

Lavastus on teknisesti aika haastava, joten miksi keksiä pyörää joka teatteriin uudelleen. Alunperin Tampereen teatterissa nähty Marjatta Kuivaston lavastus on kiertänyt muuallakin ja nyt sitten Hämeenlinnassa. Peribrittiläinen kartanomiljöön olohuone, puupaneeleineen ja kuviollisine tapetteineen, takkaa ja massiivisia kirjahyllyjä unohtamatta. Ajoitukset ovat tosi tärkeitä teatterissa, mutta erityisesti tässä näytelmässä. Ihan millisekunnilleen aina ei onnistuta, mutta veikkaan etteivät kaikki katsojat moista huomaakaan. 

Mikko Koivusalon tuttu suomennos jaksaa naurattaa kyllä edelleenkin. Harri Kuittinen on tehnyt uutta musiikkiakin, sopivan kliseistä murhamysteeriin, ja vastaa myös äänisuunnittelusta. Satu Suutarin epookkipuvut ovat kauniit, varsinkin Florence Colleymooren 1920-lukuiset asut ja Charles Havershamin turkoosi asu! Ja vihreään pukeutunut puutarhuri Arthur. Nyt ei ole menty ilmeisimmillä tweed-ratkaisuilla. Tarkastaja Carterin liian lyhyt solmio ja virkamiesmäinen puku pistävät myös silmään. Jari Vuoren valot ovat hyvin ratkaisevassa asemassa, muistakaapa tarkkailla valonheittimiä.

Vedet silmissä sai kyllä nauraa monessa kohtauksessa, esimerkiksi tilikirjanetsinnässä. Ja joka kerta kun epätoivoinen ohjaaja koittaa saada näyttelijöitään ruotuun. Arthurin ja koiransa Winstonin keskinäinen kemia on myös sanoinkuvaamatonta. Kyllä Näytelmä joka menee pieleen on sellainen hykerryttävä naurupommi joka tarjoilee kaikenikäisille katsojille hauskoja elämyksiä. Sellainen hyvän mielen esitys mikä irrottaa tehokkaasti arjesta. Lippuostoksille siis!


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. syyskuuta 2020

Maratontanssit / Hämeenlinnan teatteri 19.9.2020

Yhdysvaltalaisen Horace McCoyn romaani (ja siitä tehty elokuva) Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?) on jäänyt lukematta ja katsomatta. Enkä ensin edes oivaltanut että kyseessä on sama teos, koska Hämeenlinnan teatterin Maratontanssit ei kuulosta siltä että olisi tekemistä hevosten kanssa. Vaan eipä toki ole alkuteoksellakaan. Toki Maratontanssit nimenä kuvastaa teosta paremmin kuin tuo kryptinen hevosiin liittyvä... Vaan mistä oikein on kyse?


Maratontanssit sijoittuu Amerikkaan 1930-luvun lamavuosiin. Tapana oli järjestää viikkokausia kestäviä tanssimaratoneja, joista voittajaparille oli luvassa valtava jättipotti. Niinpä köyhät ja syrjäytyneet ottivat osaa "helpon" voiton toivossa. Vaan helppoa ei homma todellakaan ollut. Tanssia yötäpäivää, aina vajaan kahden tunnin jälkeen oli 10 minuutin lepotauko. Tämmöisen tahdin päälle oli tapana pitää vielä juoksukisoja, missä hävinnyt pari tippuu kisasta pois. Raakaa peliä, mutta pääsylippunsa lunastaneille katsojille piti keksiä kaikenlaista hupia. Näytelmässä järjestetään myös (feikki)häät ja rikollisen pidätystä, kunnes kaikki päättyy kapakkatappelusta harhautuneeseen luotiin ja kuolemantapaukseen. Ja koska kilpailu keskeytetään (47 päivän tanssimisen jälkeen), kukaan ei saa rahoja. Seuraukset ovat ikävät.

Vaikka alkuperäisteksti onkin jo vuodelta 1935, niin täysin tätä päivää tässä kuvataan. Nykyään ankea nuhruinen tanssisali on vaihtunut tosi tosi-tv:n studioon ja 1000 dollarin palkinto halpaan julkisuuteen. Siinä missä näytelmän ihmiset ovat laman runtelemia ja todella epätoivoisia ihmisiä, niin nykyään tosi-tv -julkisuuteen pyrkivät huomionkipeitä tyrkkyjä. Surulliseksi vetää, kummassakin tapauksessa. Ja aina taustalla on joku systeemi, koneisto, järjestelmä joka käyttää toisia hyväksi ja vetää rahat välistä. Maratontansseissa hommaa pyörittää lipevän sliipattu MC Rocky Gravo (Jussi Lampi) joka usuttaa kilpailijoita toisiaan vastaan, leyhyttelee seteleitä köyhien edessä houkuttimina lisänöyryytyksiin ja on kaikinpuolin helppoheikkimäinen yleisönkosiskelija. Kilpailijoista yhden parin tarina nousee keskiöön, nimittäin lupsakankiltin Robertin (Jarkko Tiainen) ja pahasuisen ärhäkän Glorian (Birgitta Putkonen). Nämä toivovat että katsomoon osuisi Hollywoodin kykyjenetsijä, joka nostaisi heidät tähdiksi. Vaan eipä näin käy, tietenkään. Kaikilla muillakin on syynsä osallistua kilpailuun, mutta krooninen rahantarve kummittelee kaikilla taustalla.


Kovasti kaksijakoinen näytelmä Maratontanssit on. Toisaalta kivaa viihdettä kansalle, monipuolista musiikkia mainion livebändin (Antti Paranko orkestereineen vauhdissa) säestyksellä (iskelmää, rokkia, bluesia). Vaan sitten toisaalta ahdistavia ihmiskohtaloita, epätoivoa, synkkyyttä ja kurjuutta. Ihmisten hyväksikäyttö saa mielen matalaksi. Ero tosi-tv:n välillä on selkeä: nämä ihmiset ovat mukana enimmäkseen epätoivosta, eivätkä helpon julkisuuden. Kun tunteja kuluu niin tunteetkin alkavat kuumeta, pinnat kiristyä ja monenlaista säätöä kilpakumppanien kesken esiintyy. Jossain 912 tunnin jälkeen paikalle pelmahtaa Äitien Moraaliyhdistyksen edustajat paheksumaan ja vaatimaan kilpailuiden lopettamista. Perusteina on tanssimaratonin halpamainen ja ihmisarvoa alentava luonne. Eivätkä naiset vallan väärässä ole, vaan sujuvasti jauza jauzaansa hokeva MC rouvat käännyttää pois.


Esko Elstelän suomennos on sujuvaa ja Ilkka Heiskanen ohjaa tätä väkimäärää varmaotteisesti. Poliisikuulustelu ja siihen johtaneet tanssit limittyvät sopivasti ja sujuvasti. Näytelmässä on välillä huumorinpilkahduksiakin, mutta on tämä kyllä surkeaa ja synkkää. Tuovi Rantasen vauhdikkaat koreografiat ovat isossa osassa, koska tässä tanssitaan paljon ja monenlaista. Juha Mäkipään lavastuksen hienot massiiviset mainosjulisteet seinillä luovat hienon kehystyksen tanssihallille.

Ajan henkeen on tehty hienot puvut (Anne Laatikainen) ja kampaukset/maskit (Liisa Sormunen ja Niina Kangas) - esiintyjien asut on hieman ankeaita, köyhän ja halvan näköistä. Jotkut tanssijat saavat sponsoreita ja heidän myötä myös mainoskuosisia vaatteita (miksi tämä aspekti on jätetty tosi-tv -jutuista pois?).


Ensembleen on koottu hyvä ja heterogeeninen joukkio erilaisia tyyppejä. Hyviä roolitöitä kautta linjan. Antti Peltolan aluksi hyvinkin joviaali Mario nousee sieltä esille. Myös Peltolan ällölipevä groovy gospelrokkipastori saa hymyn huulille.

Ei mikään hilpeä ja hauska parituntinen, mutta kiinnostava muistutus siitä missä tosi-tv:n juuret ovat. Hyvä teatteriesitys synkkyydestään huolimatta. Ja selviäähän ihan lopuksi miten hevosten ampuminen liittyy tähän kaikkeen.


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Tahtien sota / Hämeenlinnan teatteri 1.9.2018

On vuosi 1995. Ollaan Suomessa, mutta ei EU:ssa. Humppa ja iskelmä ovat ainoita sallittuja musiikkityylejä ja kaikki muu on kielletty. Tunneohjausministeri Timo Koivusalo hoitaa asioita ja pahamaineinen SeiPo (Seinäjoen Poliisi) valvoo ettei kukaan toisinkuuntelija pääse poikkeamaan humppalinjasta. Mutta muutamat hajanalliset kapinalliset pitävät vielä muitakin musiikkityylejä arvossaan. Hevarit, hipit, punkkarit, gootit - kuuntelevat radio Vapaa Ahvenanmaata ja laulavat salaa karaokea. Rytöpirtti on yksi näitä kapinallisuuden linnakkeita. Mutta tarvittaisiin joku rohkea yhdistämään kapinalliset ja käymään taistoon tangomahtia vastaan! Voisiko se olla Petri, voisiko hän tuntea Voiman?


Tässä on lähtökohta Hämeenlinnan teatterin syksyn uutuusesitykselle Tahtien Sota. Kuulostiko konsepti tutuhkolta? Kyllä vaan, vanha tuttu ja rakas scifiklassikko Tähtien sotahan se siellä taustatarinassa kummittelee. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaavat Heikki Syrjä ja Riku Suokas (nuo miehet megamenestysmusikaali Vuonna 85 takana) ja se takaa vauhdikkaan esityksen josta ei puutu hillitöntä läpänheittoa ja irtovitsejä. Kaikkea ryydittää livebändin vetämät rokki/iskelmä/jne klassikot, joita kyllä sitten kuullaan hirmuinen määrä. Kaikkea mahdollista Diosta ja Eppu Normaalista tangohitteihin ja CCR:ään. Huippubändi johdossaan Antti Paranko on tärkeä osa esitystä; muusikot muuntautuvat moneen. Ja Paranko on musiikin sovittamisen lisäksi säveltänyt tähän myös kaikenlaista kivaa (kansanmusiikkibiisit varsinkin kolahtivat!). Suurimmat aplodit annankin siihen suuntaan - taas kerran Paranko on tehnyt oivallista työtä!


Olihan tämä aika älyvapaa esitys, mutta oikein viihdyttävä. Varsinkin kaikille sellaisille katsojille jotka muistavat 90-luvun hyvin ja varsinkin sen biisitarjontaa. Olihan sitä juonenkiemuraakin, ja siitäkin saa enemmän irti jos muistelee hieman Star Wars-leffan juonikuvioita. Kuka olikaan Petrin isä, ja mikä on Crazy-Topi Oinosen rooli tässä kaikessa? Mikä on salakuljettaja Hansun rooli kaikessa tässä? Entäpä kaikkien kauhu Seinäjoen Keisarinna, joka haluaa tehdä kaikkensa että tämän tytär voittaa Tangomarkkinat. Kutkuttavia kuvioita, hulvattomia heittoja ja ratkiriemukkaita renkutuksia.


Esiintyjiä on paljon, ja monella on tavaton määrä rooleja. Mikko Töyssy on oivallinen teinipoika-Petrinä, mutta tämän laulua olisi voinut olla enemmänkin. Nyt Sami Hintsanen Crazy-Topina oli eniten äänessä, ja kunnon hevikiekumisia kuultiin ehkä jo hieman liikaakin. Leoparditrikoisiin sulloutunut ja Bio Luvil/perunajauhoseosta nenäänsä vetävä täriseväkätinen ex-rokkari tietää monenlaisia salaisuuksia, myös Petrin menneisyydestä. Birgitta Putkonen oli oivallinen tiukkana SeiPo-pomona, Johanna Reilin ketkumainen Keisarinna ja Maiju-Riina Huttunen tämän talutusnuorassa temppuileva tytär. Aleksi Aromaa taituroi sekä bändihommissa että Petrin aisaparina Teppona. Sinikka Salminen salakuljettaja-Hansuna (joka myöhemmin kuurankukataan vihanneksen oloiseksi) ja Katariina Kuisma-Syrjä Rytöpirtin emäntänä koittavat taistella parhaansa mukaan kulisseissa.

Markku Nenosen vauhdikkaissa koreografioissa helmat hulmuavat. Ja Anne Laatikaisen pukusuunnittelu todellakin palauttaa mielet iloiseen (!) ysäriaikaan, kaikkine kliseineen.


Kuten sanottua, hahmoja tähän esitykseen mahtuu. Ehkä eniten hykerrystä aiheuttivat hesalaiset jazzdiggarit stooryvillet ja sitten on aivan hurmaavat Kaustisten tytöt tanssikuvioineen ja värttinämäisine kiekumisineen! Mutta sitten on tukuttain Tarja-nimisiä tangokuningattaria, porilaisia, tanssijoita ja ties vaikka ketä. Menkää itse katsomaan!

Kyllä tämä hyvästä viihteestä käy, ja on onneksi tarpeeksi omaperäinen että toimii tämmöiselläänkin (vaikka vertailuilta Vuonna 85 -tuoteperheeseen ei voinekaan välttyä). Parhaiten toimii jos jätät aivot narikkaan takin kanssa ja menet ihan vaan nauttimaan hömppäviihteestä. Hyvin tehtyä ja kevyttä, ja 2,5 tuntia menee kyllä nopeasti! Hymy korvissa pitää teatterista lähteä. Ei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa.


Kuvien copyright Tapio Aulu ja Jouni Koponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2017

No nyt on väriä, vauhtia, räväkkyyttä ja tarttuvia rytmejä tarjolla Hämeenlinnan kaupunginteatterissa! Almodovarin leffana tunnettu Naisia hermoromahduksen partaalla sai Suomen kantaesityksensä 14.9. ja esitykset jatkuvat vielä ensi maaliskuulle asti. Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Hämeenlinnaan, olit nähnyt leffan tai et. Sen verran mukaansatempaava tämä Maiju Sallaksen ohjaama musikaali oli.


Tapahtumapaikkana on Madrid ja tarinassa käydään läpi tragikoomisia naiskohtaloita, jotka kiertyvät toisiinsa. On miehiäkin tottakai, hehän ovat monesti kaiken pahan alku ja juuri. On näyttelijätärtä, mallia, siivoojaa, lakimiehiä, äitejä, terroristejä ja vaikka ketä. Värikäs hahmogalleria saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, ja miten nämä muka kaikki liittyvät samaan tarinaan, mutta kyllä käsikirjoittaja Jeffrey Lane saa langat solmittua yhteen. Naisten kohtaloiden keskipisteessä tuntuu olevan ketkumainen Iván (Lasse Sandberg) joka on lipevä joka suuntaan, mutta ah niin hurmaava. Jälkeensä jää rikkinäisiä sydämiä - mutta kosto elää!


Sinikka Salminen (Pepa), Katariina Kuisma-Syrjä (Lucia), Lotta Huitti (Marisa), Liisa Peltonen (Candela) ja Birgitta Putkonen (Paulina) säihkyvät ja säkenöivät elämänmakuisina naisina. Jens Walentinssonin vauhdikkaissa koreografioissa pääsevät sääret säihkymään ja korot kopsaamaan. Lauluäänet soivat suloisesti ihan joka iikalla, römeä-äänistä taksikuskia (Mikko Töyssy) myöten. Hämeenlinnan teatterilla on kova joukko laulu- ja tanssitaitoisia näyttelijöitä ja tässä heitä kanssa hyödynnetään mainiosti. Mm. Johanna Reilin ja Maiju-Riina Huittinen vetävät monta pienempää roolia täysin suvereenisti. Ja sitten on Petja Lähde kaksoisroolissaan muusikkona ja monessa roolissa esityksessäkin.


Tässä Madridissa nappaillaan valiumia ja sotketaan sitä soppaankin, paljasta pintaa vilautellaan, ja on tässä aika näyttäviä ja hulvattomia takaa-ajokohtauksiakin. On mammanpoikaa ja tyhmiä poliiseja ja paljon puhelinsoittoja (huom. aikana ennen kännyköitä!). Pikkutuhmuuksia ja tulipaloja. Putoavia kenkiä ja korkokenkiä ja tanssikenkiä ja ylipäätään kenkiä! Jätettyjä naisia, hulluja naisia, viisaita naisia, bimboja naisia ja kaikenlaisia naisia. Niitäkin jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Lattaritemperamentti nostelee päätään!


Kaikkea tätä ihmissuhdesoppaa hämmentää Antti Parangon johtama erinomaisesti svengaava 6-henkinen bändi, jonka soittajat on sijoitettu lavan molemmille laidoille yläilmoihin. Bändin pukeutuminen noudattaa samaa värien kyllästämää linjaa kuin Eira Lähteisen upean nerokas lavastus ja Satu Suutarin huikean iloitteleva puvustus. Hauskoja yksityiskohtia on paljon (mm. yhdessä kohdassa Almodovarin leffajulisteet). Silmäkarkkia kyllä vaativampaankin makuun. Mustavalkoruudullinen lattia toimii myös katseenvangitsijana. Lisäksi lavalle tuo lisäeloa monipuolisen hieno Veikko Pullin videosuunnittelu.


Musiikkihan on iloinen cocktail lattarisävelmiä. En oikeastaan pidä tämänkaltaisesta musiikista, enkä kuuntelisi sitä kotona. Mutta en voisi kuvitella muunlaista musaa tämmöiseen elämäniloiseen ja värikkääseen musikaaliin. Vaikka tässä on oikeasti aika dramaattisiakin tapahtumia, niin iloiset tanssirytmit vievät meitä eteenpäin emmekä jää vellomaan murheisiin.

Meno on hulvatonta koko 2,5 tunnin ajan, eikä kyllä jätä kylmäksi ketään. Eihän tästä voi kun tykätä!



Kuvien copyright Tapio Aulu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan teatteri 17.3.2017

Kotimaisia uusia musikaaleja, tai ainakin musiikkipitoisia teatteriesityksiä, tuntuu nyt putkahtelevan esiin kuin sieniä sateella. Hienoa! Hämeenlinnan teatterin panostus Suomi100-vuoteen on Henna-Maija Alitalon ja Kirsi-Kaisa Sinisalon käsikirjoittama kantaesitys Suomi sataa ja tuulee. Materiaalia on haalittu haastatteluista ja työpajoista ja yhdessä tekstiä on työstetty koko tuotantoporukan kanssa.


Olisin varmaan muutenkin mennyt tätä katsomaan, mutta koska musiikista vastaavat vanhat YUP-miehet eli Petri Tiainen sävellyksistä ja Jarkko Martikainen sanoituksista, niin se toimi minulle tosi isona porkkanana. Eikä tarvinnut pettyä miesten musiikkiin. Se oli monipuolista ja monipolvista, vaihdellen afrikkalaisista sävyistä (Jokainen Korhonen on Afrikasta) aina kantrihenkiseen rallatukseen monenlaisista pätkätöistä (Camelia en osta -katso ja kuuntele video siitä). Ja esimerkiksi Mikko Töyssyn vetämä Monet kovat kännit (sen videonkin voit katsoa) riipaisee tehtaiden ja tuotantojen lakkauttamista käsittelevällä tekstillään. Ja saa muuten hillittömän väliaplodit!

Räsymattoja pesevät naiset kertovat samalla millainen on suomalainen nainen, ohhoh (Suomalainen nainen)! Ja siitä heti jatketaan kuulemaan millainen on sitten se mies eli Suomalainen mies on sorretuin (upeasti Matti Leinon tulkitsemana). Kyllä mä kuulen niitä YUP-vaikutteita, kaikenlaisia koukkuja ja jippoja. Sekä todella osuvia, iskeviä ja hauskasti riimitettyjä sanoituksia. Moni biisi voisi olla YUP:n nostalgialevyltä tai Martikaisen soolotuotantoa :-)

Ari Nummisen ja Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama näytelmä tarjoaa hieman erilaista näkökulmaa Suomi100 juhlintaan. Nyt ei käydä kronologisesti Suomen historiaa, merkkihenkilöitä ja tapahtumia läpi. Periaatteessa ehkä joo, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikkien sotiemme veteraani (Pekka Heikkinen) toimii oppaanamme ja kertojanamme koko esityksen ajan. Eri sodat, niin Suomen käymät kuin muuallakin maailmassa soditut, väijyvät koko ajan taustalla. Sotaveteraanit, sotaa pakoon lähteneet, sotalapset. Mutta ei tämä esitys mihinkään sota-asioihin vellomaan jää, mutta se toimii hiljaisena muistutuksena siitä miten paljon sodat maailmaa ja yhteiskuntaa muovaavat.


On niitä suomikliseitäkin, mutta pienehköinä ripauksina. Maitokärryillä paikalle rahdattu ja tuohella vuorattu puhujapönttö on mainio! Muuten esityksessä pohditaan suomalaisuutta, millaisia olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Samaani ja tiedemies selostavat näitä käsi kädessä. Esityksessä pohditaan enemmän nyky-Suomea ja millaista täällä on elää vuonna 2017. Mutta juuria ja perinteitä unohtamatta. Ja kurkistetaan myös tulevaisuuteen kun mummot ja papat valtaavat koko maan... Muistisairaudet on meidän tulevaisuus. Vai onko? Tämä esitys ei ole jatkuvaa hilpeää hilipatihippaa, vaan aika pessimistisen oloinenkin välillä. Onneksi mies tulevaisuudesta eli Otto Rantanen tuo pienen optimistisen tuulahduksen tullessaan! Koko tunneskaala on kyllä käytössä.

Eira Lähteisen Sibelius-monumentistä muistuttava lavastus vanerisine kaarielementteineen ja Jari Vuoren upeasti hehkuvat valot luovat hyvät raamit. Taidokas ja monimuotoinen näyttelijäjoukko muuntautuu nopeasti poliitikoista maahanmuuttajiin ja vanhainkodin asukkaasta toimittajaksi. Ei voi kun hattua nostaa. Ja koska henkilöhahmoja on kauhean iso määrä niin pukuja myös. Anne Laatikainen on pieteetillä suunnitellut nämä monenlaiset asut. Sitten tässä on hirveän hilpeitä ja näyttäviä tanssikoreografioita (kiitos Ari Numminen!).

Lavan vasemmassa laidassa frakeissaan soittava kolmihenkinen bändi (Antti Paranko, joka vastasi myös laulujen sovituksesta, Lauri Malin sekä William Suvanne) taitaa kaikki mahdolliset (ja mahdottomatkin) instrumentit. Erityisesti tykkäsin kun mukana oli paljon huilua!


Teksti on hyvin ajankohtainen ja sisältää sopivassa suhteessa yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Möllöströmmi kansanedustaja Mikko Matikka (Mikko Töyssy) haluaisi mieluummin jakaa kondomeja kuin karkkia tummahipiäisille virpojille. Jo mainittujen Alitalon, Leinon, Heikkisen, Rantasen ja Töyssyn lisäksi estradilla nähdään myös Lotta HuittiMaiju-Riina Huittinen ja Anneli Ranta. Koko 8-henkinen poppoo on niin laulu- kuin tanssitaitoistakin!

Esityksessä kuultiin hieman myös Sibeliusta ja suomalaista runouttakin. Kalevalaa, Jylhää ja loistava Jorma Etton Suomalainen vuodelta 1964! Joka alkaa osuvasti näin:

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla,
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.


Olin katsomassa esitystä arkipäivän matineassa ja yleisössä oli paljon vanhempia ihmisiä sekä myös iso joukko maahanmuuttajataustaisia nuoria. En tiedä mikä heidän suomenkielentasonsa on, ja kuinka paljon dialogista ja muusta he saivat irti. Mutta selkeästi reaktioista päätellen Matti Leinon näkeminen näyttämöllä herätti tunteita. Samoin jos naiset olivat vähemmissä vaatteissa. Ja kaikki maahanmuuttaja- ja pakolaisroolit.

Esitys on hyvä päättää osuvaan biisiin Nuorenkalpea Suomi ja sen osuvat sanoitukset:

Se on selvinnyt aiemmin
ja pärjää vastakin
vaikka nuori on ja sijainti 
niin kovin syrjäinen


Kiitos kovasti koko Hämeenlinnan porukka. Oli myös hurjan kivaa kun väliajalla odottikin yllättävästi leivoskahvit! Hämeenlinnan teatteriin on aina tosi kotoista tulla.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Onnellisten maa / Hämeenlinnan teatteri 17.12.2016

Jotenkin tästä Sirkus Aikamoisen esityksestä jäi tosi iloinen fiilis. Pienimuotoista sirkusta, hilpeää musiikkia ja lämmintä tunnelmaa. Mitä sitä muuta ihminen esitykseltä kaipaa?


Ruokailuvälineitä kilisevä nainen, pyöräilevä miekkonen, silmiään pahasti muljautteleva partasuu... alku ainakin lupaa mielenkiintoista iltapäivää. Esitys tapahtuu osittain teltassa, tai sen ympärillä, päällä ja alla. Aina siihen asti kun teltta ympäriltä purettiin. Mutta toki Hämeenlinnan teatterin estradilla ollaan. Samaanien teltalta tämä vaikuttaa, ja muutenkin tulee mieleen intiaanit tai tosiaan Lapin alkuperäiset asukkaat. Jotenkin sitten vielä varjokuvat vievät ajatukset tähän suuntaan. On muuten ihan mahtavaa katsoa sekä käsivarjokuvia että koko kropalla tehtyjä. Tämmöisiä juttuja kaipaisin Suomeen lisää! Varjoteatteria!

Pyörätemppujakaan ei niin usein näe, ja aikamoista tasapainoilua ja akrobatiaa sitä polkupyörän päällä voi tehdäkin. Kaatumatta. Kyllä se on aika hienoa katsottavaa kun yhden pyörän kyytiin mahtuu neljä henkeä, ketkä vielä soittavatkin!

  

Hetkittäin jotkut jutut ovat aika lapsellisia (mikä ei suinkaan tarkoita että ne olisivat helppoja!) mutta silti (tai juuri siksi) oudon kiehtovia ja viihdyttäviä. On jongleerausta, on tikapuut, on akrobatiaa - mikä on aina mun suosikki - on trapetsia. Sellaisia perinteisempiä sirkusnumeroita, mutta näissä ei kyllä ole mitään perinteistä. Jongleerauksessakin mukaan otetaan vaatteet (mitkä siis toki riisutaan yltä). Toki jongleerausta yksin, mutta myös pareittain, kolmistaan, nelistään... Ja renkaalla temppuilua.

Tämä on kyllä nykysirkustelua parhaimmillaan. Esityksessä hyödynnettiin lisäksi kaikenlaisia ihmejuttuja kuten poijuja, mitä ei sirkuksessa yleensä edes näe. Bonusta luovuudesta siis! Tästä saisi muuten helposti muokattua esityksen pelkille aikuisillekin, jos Suomessa haluttaisiin semmoista esittää tai nähdä. Ja miksei haluttaisi.


Onnellisten maa tarjosi hetkittäin ihan rauhallisia suvantokohtia ja sitten taas vauhtia piisasi. Hienosti vuoroteltiin, eikä katsojan tarvinnut ihan koko aikaa henkeänsä pidättää. Aina välillä vaan.

Esiintyjänelikko Sade Kamppila, Oskar Rask, Jouni Ruuth, Tuomas Vuorinen on huisin taitavaa, tottakai. Kaikki musisoivatkin, sen "normaalin" sirkusesiintymisen lisäksi. Siitä tulee kyllä iso bonus! Käsissä pysyy niin ukulelet kuin haitari ja tuubakin. Tapani Rinteen säveltämä musiikki ei ole pelkkää hilipatihippaata, vaan ihanan monipuolista ja vaihtelevaa. Ja saamme rumpusoolonkin! Esityksen ohjauksesta vastaa suomisirkuksen moniottelija Maksim Komaro, joten se on ehkä yksi selitys miksi tämä on niin korkealaatuinen ja eheä kokonaisuus. Lisää tämmöistä!

Ja iso kiitos Hämeenlinnan teatterille, jossa vierailee tosi monta sirkusesitystä vuodessa. Toivon mukaan hämeenlinnalaiset osaavat arvostaa että heidän kotikaupungissaan on mahdollista nähdä tämän tasoisia huippuesityksiä jatkuvasti.



Kuvien copyright Ben Hopper ja Jouni Ihalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 11. helmikuuta 2016

Kultalampi / Hämeenlinnan teatteri 10.2.2016

En ole koskaan tätä elokuvaa nähnyt, joten juonesta tai mistään muustakaan ei ollut mitään aavistusta. Mutta Ernest Thompsonin kynäilemä lämminhenkinen ja pienimuotoinen Kultalampi nappasi hyvin mukaansa, ja piti otteessaan loppuun asti. Vanha pariskunta on tullut taas kerran kesän viettoon Kultalampeen. Niinkuin kymmenet vuodet aiemminkin. Tällä kertaa ilmassa on vaan jotain haikeuden ja luopumisen tuntua.

Norman Thayer (ihanaakin ihanampi Ilmari Saarelainen) ja tämän hieman nuorempi vaimo Ethel (Johanna Reilin) ovat yhteen hioutuneet, lämpimästi toisiaan rakastava pari. Näyttelijöiden välinen kemia on huomattavaa ja aina välillä molemmilla pettää pokkakin. Tässä on elämäniloa ja -lämpöä vaikka muille jakaa! Sellaista leppoisaa sanailua ja huulenheittoa "nyt varovasti nainen, otan sinusta huomenna eron". Paikalle pölähtää myös hekotteleva postinkantaja Charlie (Lasse Sandberg), jota Norman kuvailee mieheksi jonka pään läpi näkyy tapetti.


Pariskunnalla on myös 42-vuotias Chelsea-tytär, jonka kirjeen Charlie tuo. Chelsea olisi tulossa isän 80-vuotispäiville ja toisi tullessaan uuden hammaslääkäripoikaystävän! Samalla käy myös ilmi että Charlie on ollut (ainakin nuorempana) ihastunut Chelseaan.

Mansikanpoimintaepisodin jälkeen katsojallekin alkaa selvitä, että Normanin muisti ei ole ihan entisensä, tämä nimittäin eksyy lähitienoolle.

Syntymäpäivät koittavat ja Chelsea (Maija Siljander) saapuu paikalle. Isän ja tyttären välit ovat huomattavan viileät. Tytär kutsuu isää etunimellä eivätkä he halaa lainkaan. Mukana on Bill Sr (Mika Piispa) ja Bill Jr (Otto Rantanen). Joista jälkimmäinen onkin pieni yllätys Kultalammen isäntäväelle. Naisväki ja Bill Jr lähtevät rannalle, ja isä ja vävykokelaan kanssa sanailemaan. Seuraa hauska keskustelu nukkumisjärjestelyistä ja moraalista ja seksistä. Ensimmäisen näytöksen päätteeksi Chelsea pyytää voisiko Bill Jr jäädä maalle kuukaudeksi hoitoon ...

Toisessa näytöksessä eletään sitten mökillä pojan kanssa. Norman-pappa ja Bill tekevät anivarhain lähtöä kalaan, Ethel keskustelee kuikkien kanssa ja metsästää hämähäkkejä pölyhuiskalla. Leppoisaa, rentoa ja vaivatonta. Chelsea palaakin "yhtäkkiä" hakemaan poikaa kotiin, mutta yllättäen kuukausi onkin jo kulunut. Poika on solahtanut kuin huomaamatta osaksi Normanin ja Ethelin arkea. Pojasta on selkeästi tullut tosi tärkeä Normanille, kalakaverina ja muutenkin.

Ongelmallista isä-tytärsuhdetta ruoditaan taas, ja Chelsea tunnustaa että Kultalammessa hän taantuu aina takaisin pullukkatyttäreksi - talo inspiroi siihen. Chelsea kokee ettei hän ole ollut "hyvä poika" isälleen; ei ollut kalakaverina sopiva, tai muutenkaan. Isä ja tytär eivät osaa puhua toisilleen, ja jopa pelkäävät toisiaan. Isä epäilee Chelsean juuri Brysselissä solmittua avioliittoakin: "päteekö se tässä maassa". Postinkantaja-Charlie pölähtää paikalle; muistelevat Chelsean kanssa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, Charlien ihastumista Chelseaan. Ja laulavat!


Sitten kesä on jo ohitse, Norman ja Ethel pakkaavat tavaroita ja hyvästelevät Kultarantaa. Kunnes maailma pysähtyy Normanin saadessa sydänoireita. Huh! Katsojankin oma sydän pomppaa kurkkuun, ei nyt!

Monenlaisia ihmissuhteita tässä pohditaan: ikääntyneen pariskunnan välinen, lämmin suhde, isän ja tyttären viileät välit, tyttären ja nuoruudenkaverin nostalginen suhde, ja myös vanhan miehen ja nuoren pojan orastava ystävyys.

Kaikki näyttelijät ovat just passeleita rooleissaan, mutta kyllä Immu Saarelainen vie taas kerran sydämeni ihan kokonaan. Kyllä toisilla on sitä lavakarismaa! Kirsi-Kaisa Sinisalo vastaa taitavasta ohjauksesta.

Kaikenkaikkiaan Kultalampi on tosi lämminhenkinen ja rakastatteva komedia. Ei ihme että kaikki näytökset, niin Hämeenlinnan kaupunginteatterilla kuin yhteistyökumppanin Riihimäen teatterillakin, olivat loppuunmyytyjä jo ennen ensi-iltaa. Mutta tämä jatkuu syksyllä, ja siirtyy Hämeenlinnassakin pieneltä Verstas-näyttämöltä suurempiin tiloihin. Suosittelen lämpimästi!

Iso kiitos Hämeenlinnan teatterille mainioista ensi-iltajärjestelyistä - ja tarjoiluista!


Kuvien copyright Ako Loponen ja Kari Paukola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Abracadabra / Circo Aereo (Hämeenlinnan teatteri) 14.1.2016

Kolme eri alan esiintyjämestaria yhdistää voimansa tässä Circo Aereon uudessa nykysirkusesityksessä Abracadabra, mikä sai ensi-iltansa Hämeenlinnan teatterissa kahdella esityksellä 13.-14.1. Näiden jälkeen se nähdään helmikuussa (alkaen 3.2.) Helsingissä Aleksanterin teatterissa, ja sen jälkeen toivon mukaan ympäri maailmaa.


Abracadabra on pieni ja intiimi esitys. Multitalentti muusikko Tommi Lindell loihtii ihmeellisiä ääniään posetiivi/syntikkahärpäkkeestään. On hän muutenkin mukana esityksessä kuin vain ääntentekijänä. Varsin oleellinen osa itse asiassa. Väliajallakin saamme nauttia herran soitosta. Ja laulusta ja tanssista, jee!

Supernotkea (hetkittäin tekee ihan pahaa katsojan omassa selkäruodossa) akrobaatti Jatta Borg vääntää itsensä semmoisille mutkille että huh! Alussa lavalle möngertävä mystinen eläinhahmo on upea ja hauskuuttava kävellessään pitkin ja poikin.


Miimikko Marc Gassotin leijonanumero tuo kovasti mieleen miehen legendaarisen miimiteoksen Dark side of the mime, mutta tämä oli toki paremmin koko perheelle sopiva. Hyvä niin, sillä katsomossa oli aika paljon lapsikatsojia, jotka suorastaan hihkuivat riemusta illan aikana. Marc otti myös muutamia lapsia mukaan esitykseen, ja varsinkin pieni poika jolle puettiin haarniska päälle veti roolinsa antaumuksella läpi! Loistava miimikon alku! Muutenkin Marc melkein varasti show'n hupsuna klovnityyppinä, joka räpeltää ja assisteeraa akrobaattia.

Ihan kauhean montaa eri juttua ei puoleentoista tuntiin mahdu, varsinkin kun väliaika lohkaisee siitä vielä parikymmentä minuuttia. On hypnotisoiva näky kun huojuvien keppien päällä pyörivät lautaset vinhaan, ja Lindellin urkujen ujellus vaivuttaa miltei transsiin. Tämä yhdistettynä akrobatiaan. Sahausnumero oli ratkiriemukas, siis sellainen tosi perinteinen naisen sahaus kahtia. Tämäkin nainen löytyy yleisön joukosta, kunhan tarpeeksi monta ehdokasta käy mittaamassa :-) Yleisön edustajat saavat myös kokeilla sahan terävyyttä. Miimikko esittää todella havainnollisesti, miten suolet tulevat kohta tursuamaan naisesta - ja varsinkin lapsikatsojat olivat innoissaan.


Mutta se leijonanumero mainioine musiikkisäestyksineen on kyllä ehkä mun henkilökohtainen kohokohta. Ja siihen liittyvä kana! Suihkedeodorantti! Irti puretut sormet! Jeeeee!

Yleensäkin esityksessä oli paljon sellaisia pieniä 'blink and you miss it' -hetkiä, esimerkiksi se kun klovni lävistää akrobaatin pään tikulla. Silmien tarttee siis kokoajan olla lavalla.

Kiitos Sanna Silvennoiselle taitavasta ohjauksesta ja koko työryhmälle suunnittelusta ja koreografiasta. Mainiota viihdettä, jota olisi kyllä katsonut pidempäänkin.

Siitä on tasan vuosi kun näin Lontoon miimifestareilla Circo Aereon esityksen The Pianist. Se teki valtavan vaikutuksen. Abracadabra on hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki oikein nautittava.



Valokuvien copyright Terho Aalto
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.