torstai 28. huhtikuuta 2022

Metsän pelko / Teatteri Telakka 27.4.2022

Haa, ihan huikean hienoa! Nimittäin se että tämä sama poppoo on taas loihtinut uuden kauhunukkemystikaalin katsojien iloksi. Räähkän luku tuli nähdyksi keväällä 2017 Oh My Puppets -festivaaleilla ja tämä Metsän pelko on hyvin samoissa liemissä keitelty teos. Sopivassa suhteessa sanatonta esiintymistä, musiikkia, nukketeatteria, mystiikkaa, teatterin taikaa ja katsojan mielikuvituksen aktivointia. Toivon lisää paljon tätä samaa!

Muusikko/esiintyjä/jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatterispesialisti Alma Rajala ja valomestari Nadja Räikkä vastaavat visuaalisuudesta ja dramaturgiasta, esiintyvät ja tekevät liki kaiken muunkin (Käppi musiikit ja äänisuunnittelun, Rajala ohjauksen ja Räikkä valosuunnittelun). Heini Maaranen on osallistunut nukkien tekijänä ja tarpeiston hankkijana. Metsän pelko on kuin luotu Teatteri Telakan narisevaan ja intiimiin ullakkotilaan. Se luottaa enemmän kauhuelementtien vaivihkaiseen esilletuontiin ja kutkuttavaan äänimaisemaan kuin varsinaisesti vereen ja suolenpätkiin. Yliluonnollisia otuksia, muinaista shamanistista mystiikkaa, metsän henkiä ja mielikuvitusta. Kalevalaista loitsuperinnettä, rituaaleja, outoja olentoja. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Vain katsojan mielikuvitus on rajana. 

Kaikki alkaa vanhoista ikkunanpokista ja niiden takaa kurkistelevista olennoista. Heti tulee ajatus autiotalosta missä kummittelee. Pokat liukuvat pois ja pääsemme sahoja kanniskelevien ja soittavien tyyppien matkaan. Onko tässä joku retkikunta, metsurit vai tavalliset leireilijät? Mukana on ainakin mittava arsenaali termospulloja, reppujakkaroita ja jopa Mölkky-peli. Niiden kanssa, ja toki myös sahojen ja aurauskeppien, on hyvä lähteä pienelle metsäretkelle - jolta kenties ei ole paluuta. Aurauskepeistä ja vanhoista Airam-termareista tehdään linja, kenties metsän raja mitä ei sovi ylittää. 

Metsän kruunupäät ilmestyvät sorkat kopisten, ja nauhalta kuuluu loitsuja Tapiolle, metsän kuninkaalle. Kun teltta on pystytetty alkaakin hulabaloo. Äänimaisema on mielenkiintoinen, erilaista mölinää ja murinaa, takaperoisilta kuulostavaa puhetta, epävireistä kanteletta (?), jouhikkoa ja sahoja. Kakofonista ja vähän pelottavaakin. Kuulemme nauhalta myös tarinan Ilkka-nimisestä metsästäjästä. Mielikuvitus tekee tepposet, vai tapahtuuko tämä kaikki todella. 

     

Valot, ja erityisesti varjot ja pimeys, on tärkeä tunnelman luojana. Mitä kaikkea pelottavaa pimeys kätkeekään uumeniinsa. Metsän pelko tarjoilee valoilla erityisen koskettavia tunnelmia.

Suomalaisilla on ollut aina läheinen suhde metsään, mutta metsää on myös suruttomasti hyödynnetty, jopa raiskattu. Metsä on ollut turvapaikka, toki myös ruoka-aitta ja raaka-ainevarasto. Mutta metsä kostaa, tavalla tai toisella, nämä ihmisen väärinkäytökset. Mitä jää jäljelle kulkijoista, jotka sinne pahoin aatoksin käyvät? Mitä tapahtuu kun metsä tuleekin liian liki, jopa sisimpään? Metsän pelko on siinäkin mielessä mahtava että se jättää katsojan mielikuvitukselle paljon pelivaraa. Juu, vihjeitä annetaan kosolti, ja näytetään kohtauksia, mutta katsoja saa pohtia mitä tässä tapahtuu. Jostain syystä mä pitkään muistin että tämän esityksen nimi on Metsän peitto. Sekin olisi voinut sopia.

Tunnissa ehtii kokemaan kaikenlaista, ja yllättäen Metsän pelko ei olekaan niin synkeä mitä voisi kuvitella. Mukana on myös hauskuutta ja ilon pilkahduksia, vaikka enimmäkseen tämä toki on aika mollivoittoinen esitys. Itsekseen liukuvat mölkkypalikat, tappelut teltassa (joka muuttuu suorastaan eläväksi olennoksi), heiluvat sahat - koko metsä herää eloon kaikkine olentoineen. Jäljelle jää vain ihmisrauniot, nippa nappa pelastuneet. Vai ovatko sittenkään? Lopun ikkunanpokat ja niissä näkyvät valaistut purnukat kertovat toista kieltä. 

Esityksen jälkeen on kuin olisi läpikäynyt jonkun riitin itsekin, käynyt syvällä matkalla. Shamanistinen trippi mielen kauhuihin, ja metsän syövereihin. Aivan loistava esitys! 


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.


Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Amiraali / Ahaa Teatteri 20.4.2022

Pienen tauon jälkeen oli kivaa palata Ahaa Teatterille. Tällä kertaa katsottavana Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen kirjaan. Ja kerrankin on alkuperäisteos tuttu, luin sen nimittäin lokakuussa 2020, ja tykkäsin kovasti. Ja mikäs oli esityksestäkin tykätessä! Ahaa tekee ajankohtaisista aiheista hyviä näytelmiä lapsille ja nuorille, ja semmoisia ei voi koskaan olla liikaa.

Antti Viitamäen dramatisoiman ja ohjaaman Amiraalin päähenkilö on nuori Niilo, joka asuu tuppukylässä ja kamppailee monenlaisten asioiden kanssa. Mukaan mahtuu niin kesätyökokemukset sairaalassa, ensi-ihastuminen/rakkaus sairaalan kanttiinissa tutustumaansa Virnaan, ystävyyssuhteiden kanssa taiteilu, ympäristönsuojeluteemat, mutta ennenkaikkea oman identiteetin löytyminen. 

Niilo asuu isovanhempiensa kanssa ja suhteet omiin vanhempiin ovat etäiset. Ukin kanssa liikutaan luonnossa ja käydään pyydystämässä perhosia, mumma taas huolehtii ja hääräilee. Paras kaveri Mara on aikaansaava ja luova, suunnittelee niin vaatteita kuin miekkareita luonnon puolesta. Hermanni taas on itseensäkäpertyvä pelimies ja hänen kanssaan Niilolla on myös läheiset välit. Suhde Virnaan etenee mutta sitten lopahtaa - vaikeita paikkoja nuorille. Onneksi elämässä on niin paljon muutakin.

Vaikea uskoa että lavalla on vain neljä näyttelijää! Niin erinäköisiä rooleja he tekevät ja niin nopeita ovat vaihdot. Ja niin hienoa sekä Pia Kähkösen maskeeraukset että Aino Kosken puvustus! Oskar Hartman on hieno herkkänä Niilona, joka kokee muodonmuutoksen amiraaliperhosen lailla. On vaativaa olla erilainen, varsinkin pienellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asiaa hyväksy, mutta onneksi Niilolla on hyviä kavereita ja itsetuntokin vahvistuu kun se oma juttu löytyy. Teemu Mäkinen on mainio mustanpuhuvana Oskarina ja muissakin rooleissaan, erityisesti Ukkina (jonka menneisyydestä löytyy yllättäen aika yllättävä juttu). 

Reetta Hyreen ja Roosa Lehtinen (joka jäi mieleeni raikkaana Lieslinä Lahden kaupunginteatterin Sound of Musicista!) vaihtavat lennokkaasti roolista toiseen, upeista perhosista eri-ikäisiin aikuisiin. Roosan raikas Virna on ihastuttavan herkkä ja tämän Mumma taas napakka ja topakka. Reetan Mara räväkkä ja värikäs ja sairaalassa työskentelevä Sinikka empaattinen ja Niiloa ymmärtävä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä taitavia! On mainiota miten Ahaa Teatteri palkkaa nuoria, uransa alussa olevia lahjakkaita nuoria hommiin. Bonuksena tästä katsojat saavat kokea "uuden näyttelijän löytämisen ilon". Tai en tiedä kokeeko kovin moni muu tämmöistä...

On muuten mielenkiintoista että tämän hetken näyttelijäensemblestä peräti kolme on saanut koulutuksensa ulkomailla, vieläpä samassa opinahjossa (University of Essex, East 15 Acting School). Suomi kansainvälistyy, tai jotain. 

Aino Koski on tehnyt puvustuksen lisäksi myös lavastuksen ja siinä pääelementtinä on verhot. Niitä risteilee pitkin poikin ja niiden avaaminen, sulkeminen ja raottaminen siirtää kohtauksia tilasta toiseen ja luo raamit. Lopuksi kaikki verhot aukenevat upean muotinäytöksen tieltä. Kiva idea, ja näppärästi siirreltävä myös (iso osa Ahaan esityksiä on pitkin poikin Suomea minne reissataan pakulla). 

Antti Viitamäki vastaa kaiken muun lisäksi myös äänisuunnittelusta. Valoja hyödynnetään hienosti myös lavastusverhojen kanssa eli varjojen luomiseen. Antti Kauppi vastaa valoista.

Amiraali sanoittaa nuoruuden ja siihen liittyviä moninaisia juttuja tosi hyvin. Itkettää ja naurattaa, tunnen suurta sympatiaa Niiloa ja hänen ristiriitaisia tunteitaan kohtaan. Hän on herkkä poika joka raapustelee muistikirjaansa ajatuksia ja runonpätkiä, avaa sisimpänsä kirjaimin, kun ei voi asioita pukea sanoiksi. On helpottavaa kun hän löytää vahvuuden sisältään, tulla siksi ihmiseksi kun haluaa. Lämmin kiitos Ahaa Teatteri taas yhdestä hienosta esityksestä!


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Wusheng Companyn Macbeth / Kanneltalo 13.4.2022

Vuosikausia olen halunnut käydä katsomassa Wusheng Companyn esityksiä, mutta tarvittiin yksi suosikkiteoksiani että vihdoin ja viimein sain aikaiseksi! Tosin jo muutama vuosi sitten näin välähdyksiä heidän ilmaisustaan, yhdessä ison työryhmän kanssa toteutetussa Aniara-teoksessa. 

Mutta miten ällistyttävää olikin nähdä Shakespearen klassikko Macbeth lavalla toteutettuna Pekingoopperan tyylillä! Tosin, kuten nimestäkin voi päätellä, ei tarkoitus olekaan esittää näytelmää ihan sellaisenaan, vaan ohjaaja Antti Silvennoisen tulkinta alkuperäisestä (tässä tapauksessa vielä suodattuen Verdin oopperan kautta!). Toimii.

Kertomus taustalla on sama, mutta paljon henkilöitä, kohtauksia ja tekstiä on karsittu pois. Esiintyjiä lavalla nähdään viisi, mutta ihan niin vähillä henkilöillä ei sentään mennä, vaan jokainen urakoi eri määrän erilaisia rooleja. Lisäksi tuiki tärkeässä roolissa on muusikko Pekka Saarikorpi, joka lavan reunassa paukuttelee menemään monenlaisia lyömäsoittimiaan. Musiikin rooli on vähintään yhtä tärkeä kuin lavalla esiintyjienkin. Se rytmittää kohtaukset, luo jännitteet ja tarjoaa hienot kehykset lavalla liihottaville ihmisille. Välillä volyymi oli ehkä aavistuksen liian kovalla.

Toinen tärkeä elementti on henkeäsalpaavan hienot puvut! Suurin osa puvuista on vanhoja, saatu lahjoituksina tai hankittu Kiinasta ja ne ovatkin toinen toistaan näyttävämpiä. Mustanpuhuvat noidat pitkine sormineen ja punaisilla kalaverkkomaisilla verhoiltuina ovat saaneet uniikit puvut juuri tähän esitykseen. Ja ovatkin karmaisevan upeat. Iso kiitos Antti Silvennoinen ja Annika Saloranta silmiä hivelevistä visuaalisisista vaatteista. Vastineena koreille puvuille on kaikilla esiintyjillä mustat tossut. Tekopartoja, peruukkeja ja viiksiä on toki paljon käytössä.

Pekingoopperan tradition mukaisesti varsinaista lavastusta ei nähdä, muutamia irtohuonekaluja lukuunottamatta. Vain musiikki, liikekieli ja puhe luo näyttämökuvan. Hyvin esteettinen kokemus on tämä kyllä. Valosuunnittelu (Mirkka Saari) on hienoa ja sopivan väljää. Myös taustaprojisoinnit yksinkertaisuudessaan viehättävät. Teatterisavua käytetään jonkin verran, erityisesti noitakohtauksissa. Birnamin metsä luodaan vihreitä lippuja huiskuttamalla!

Matti Rossin suomennos on napakkaa, enimmäkseen aika suoraviivaista, mutta tarpeeksi runollista että alkuteoksen tunnistaa. Rossin käännös sopii hyvin tähän esitykseen. Kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanoo, hän halusi tehdä tiiviin ja vauhdikkaan esityksen, missä on mukana kaikki olennaiset. Huumoria unohtamatta. Tässä on kyllä onnistuttu oikein hyvin. Olen nähnyt Macbethistä kymmeniä eri versioita, mutta silti aina sykähdyttää jokainen uusi tulkinta. Varsinkin näin omintakeinen ja omalla äänellään puhuva. 

Tosin se Macbethin monologi vaimonsa kuoleman jälkeen (Sammu, sammu lepattava liekki!) ei saanut minua tällä kertaa kyynelehtimään, että sikäli ei nyt onnistuttu tavoittamaan sitä tunnemyrskyä minkä tämä näytelmä minussa saa yleensä aikaan. Miehenä olemista ja miehisyyttä korostetaan monessa kohtaa, ohjaajan valintoja tämäkin.

Pieni ja tärkeä yksityiskohta on se miten verta esitetään, toki punaisilla silkkiliinoilla. 

Jo mainitut kolme noitaa (Soile Mäkelä, Talvikki Eerola ja Valter Sui) ovat todella hyytävän hyviä ja karmivia. Lady Macbeth (Soile Mäkelä) on alusta asti jotenkin uhkaava ja juonitteleva, yhdestä asustaan tulee mieleen pappi (stoolamainen huivi). Ville Seivo on varsin oivallinen Macbeth, aluksi ehkä hieman jäykkä esiintyjä, mutta hienosti Macbethin kasvavan vallanjanon esilletuova. Hyvin kuninkaallinen ryhti! Salamurhaajat tuovat etäisesti mieleeni joulutontut; hieman pöhköjä hahmoja. Muutenkin tässä on huumoria ehkä enemmän kuin normi-Macbethissä. Niinkin traaginen kohtaus kun salamurha vedetään niin överiksi että väkisinkin naurattaa. Laura Humppila tekee mm. erinomaisen Banquon roolin. Valter Suin Malcolm on mainio testatessaan Macduffia (sillä soveltuuko hän kuninkaaksi). Eniten minua kuitenkin sykähdyttää miten voimakas Macduffin rooli on Talvikki Eerolan tulkitsemana, bravo!

Kaikkien esiintyjien liikekieli on hieman jopa liioitellun ryhdikästä ja tyyliteltyä. Kuuluu kuvaan. Pienet töpöttävät ja jopa liukuvat askeleet tuovat oman rytminsä. Varsinkin taistelukoreografiat ovat pitkiä ja näyttäviä. Välillä nähdään noitien ennustuksista upea varjokuvakohtaus, joka on kyllä tyrmistyttävän hieno. 

Jäin miettimään Lady Macbethin roolia, hän kokee voimakkainta syyllisyyttä, kulkee pesten näkymätöntä verta käsistään, vaikka hänen suurin syntinsä on miehensä yllyttäminen veritekoihin. Hän ikäänkuin kylvää vallanhalun siemenet ja vaatii puolisoaan olemaan mies, edes tämän kerran. Ilmeisesti parin lapsettomuus vaivaa, Macbeth ei ole silloinkaan ollut oikea mies. Tässä versiossa Macbeth ei näyttäydy hulluna tai sekopäisenä, vaan loppuun asti laskelmoivana. Toki hän huomaa miten kaikki murenee ympäriltä, läheisinä pidetyt jättävät.

Lopun taistelukohtaus on se mihin kaikki huipentuu, siihen on rakennettu jännitettä koko liki kahden tunnin esityksen ajan. Rummutus kiihtyy ja lopulta tyranni tulee tiensä päälle. Onhan tämä kyllä varsin ajankohtainen kuvaus vallasta ja sen himosta. Todella näyttävä ja niin näkö- kuin kuuloaistiakin stimuloiva. Näinkin voi Macbethin esittää!


Valokuvien copyright Teemu Ullgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.