Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampere-talo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampere-talo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. elokuuta 2024

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.


Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.


Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 3. maaliskuuta 2022

Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Carmen / Tampereen ooppera, Tampere-talo 16.2.2020

Carmen, oi Carmen - sinä kavala nainen! Tällä kertaa Georges Bizet'n ooppera uusimman tulkinnan Tampere-talolla ohjaa Marco Bjurström ja tuloksena on tasapainoinen ja kaunis teos. Tampereen Ooppera onnistuu kyllä joka vuosi kiinnittämään kiinnostavat tekijät tuotantoihinsa, ja kerämään katsojia sankoin joukoin. Carmen on värikäs ja näyttävä kokonaisuus, ja oopperanoviiseillekin helpohko.


Bizet'n musiikki lienee tuttua niillekin jotka eivät tiedä oopperasta tuon taivaallista. No vaikka siellä ne muutamat hitit mukana onkin, niin reiluun kolmeen tuntiin mahtuu muunkinlaista musiikkia. Alberto Hold-Garridon johtama Tampere Filharmonia pistää parastaan laulajien tueksi.

Bjurström sanoi Kulttuuriykkösen lähetyksessä 20.2.20 että tässä Carmenissa on vähemmän seksiä ja väkivaltaa kuin yleensä lavalla nähdään. En ole montaa Carmenia nähnyt, mutta vinha perä tuossa kyllä on. Eikä se silti tee teoksesta tylsää! Tämä sopii kyllä lapsikatsojillekin, jos vain jaksavat istua reilut kolme tuntia paikallaan. Ja ainakin sunnuntain iltapäivänäytöksessä oli aika paljonkin lapsia, ei kyllä ihan kauhean nuoria.


Ihmisten esineellistäminen on yksi sellainen asia mistä ei taida päästä eroon. Sotilaat kuolaavat tupakkatehtaan naisten perään, mutta Carmenin ilmaantuessa paikalle muut naiset jäävät lehdelle soittelemaan. Toisalta taas härkätaistelusankari Escamillo hurmaa myös kaikki, että siinä taidetaan vuorostaan esineellistää miestä?

Joukkokohtaukset ovat näin isolla porukalla aina hurjan näyttäviä, ja tähän Carmeniin on Bjurström itse laatinut koreografiatkin. Ilo silmälle!


Laulajat tekevät hienoa työtä. Niina Keitel Carmenina viettelee ja käyttää valtaansa. Pohdin että onko hän oikeasti näin häilyväinen rakkaudessaan vaiko vain laskelmoiva? Kaunisääninen Keitel on kyllä oikein passeli roolissaan. Arturo Chacón Cruz on vähän nysväkän oloinen Don José, häilyväinen hänkin. Vasta ihan lopussa sisuksista löytyy tulista temperamenttia. Ensin muka niin rakastunut Micaëlaan ja kunhan Carmen vähän vihjaa (tiputtaa kukan) niin mies on myyty. Ja vaikka kuoleva äiti saa hänet vielä palaamaan kotiin hetkeksi, niin avioliitto Micaëlan kanssa on menneen talven lumia. Hieman surku tulee kyllä kilttia, kunnollista ja viatonta Micaëlaa (Marjukka Tepponen) jonka ainoa virhe tuntuu olevan rakastuminen väärään mieheen. Tepponen on ehdottomia suosikkejani suomalaisten oopperalaulajattarien joukossa, ja eikä hän petä nytkään. Mahtaisiko tämän kaihoisa laulu metsässä kirvoittaa isoimmat aplodit katsomosta? Ihana!

Tommi Hakalan Escamillo on sopivan ylväs ja hieman ylimielinenkin, ja toki Hakalan ääntä on äärimmäisen miellyttävä kuunnella. Tykkäsin kovasti myös salakuljettajakaksikosta Dancairo (Kevin Greenlaw) ja Remendado (Heikki Hattunen), he toivat kivaa kepeyttä tarinan kolmiodraamaan. Heikki Liimolan johtama Tampereen oopperakuoro laulaa uljaasti ja myös Jouni Rissasen johtama lapsikuoro ja Pirkanpojat onnistuvat hienosti.


Tämäkin oopperaesitys taas vahvistaa käsitystäni että tenorit ovat, vaikkakin sankareita, niin vähän tylsiä tyyppejä. Escamillo on monin verran kiinnostavampi hahmo kuin tavis Don José, joka nyt ehkä hieman jäi härkätaistelijan jalkoihin. Baritonit on parhaita!

Kati Lukka on tehnyt hienon lavastuksen isolle lavalle. Terästornit ympäröivät niin ensimmäisen näytöksen tupakkatehdasta kuin neljännen näytöksen härkätaisteluareenakin. Lattian käsin veivattava pyörö on tärkeä osa esitystä, ja siinä oleva kuvio on kuin kirkon lasimaalaus. Pyöreä muoto toistui myös valtavassa kattokruunussa. Lava ulottuu myös orkesterimontun sivuille ja katsomoakin käytetään hyvin mukana esityksessä. Kiitosta ansaitsee myös Ville Syrjän valosuunnittelu, joka korostuu erityisesti kolmannen näytöksen vuoristometsäkohtauksessa. Se tähtitaivas ja kuutamo! Ja tuliroihut ovat makea lisä.


Erika Turusen puvuissa on kyllä espanjalaistyylisiä röyhelöitä ja väriä, mutta myös paljon muuta. Sotilaiden univormut, lapsikuorolaisten hieman resuisemmat asut, ja tupakkatehtaan tyttöjen vaaleasävyiset ja romaninaisten väriloisto. Asuissa on myös pientä hippimäisyyttä, erityisesti Dancairo ja Remendado voisivat vaikka olla Hair-musikaalista! Tykkäsin myös siitä ettei puna-musta ole se naistenvaatteiden ilmeisin väriyhdistelmä - vaikka kyllä Carmen ihan lopussa punaisissa nähdäänkin. Ah, se loppu, hieman yllättävästi toteutettu ja aika ihana.


Tosin istuin niin kaukana yläparven takana että kaikkea lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohtia en huomannut. Uusintakatselua Areenasta odottaen. Nimittäin tämä Carmen on mahdollista kokea itse kunkin, sillä keskiviikon 19.2. esitys näytettiin Yle Areenalta suorana, ja tallenne on katsottavissa puoli vuotta. Lisäksi se tulee televisiosta pääsiäisenä. Mahtavaa! Näin hieno teos ansaitsee enemmän katsojia kuin mitä kouralliseen esityksiä Tampere-talossa mahtuu. Esityksiä siellä on vielä jäljellä kuudesta kolme, ja ehkä peruutuslippuja voi onnistua saamaan.


Kuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 1.9.2019

Taas oli aika käydä Tampere-talossa katsastamassa mitä hienoja esityksiä Lappeenrannan balettigaalassa nähtiin tänä vuonna. Tällä kertaa tanssijavieraat olivat ulkomaisia taiteilijoita ja ryhmiä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä onkin ollut itselleni varsin tanssipainotteinen kesä, ja hienoa päättää se korkeatasoiseen Tampereen balettigaalaan.

Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!


Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.

Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!


Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.

Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!

Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.

Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.

Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.


Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.

Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!


Tuttuun tapaan kuivakkaan humoristisena illan juontajana toimi Timo Sokura. On hienoa huomata että Tampere-talon kookas sali on parvia lukuunottamatta melkoisen täynnä, noin 900 paikkaa käytössä. Vaikka liput ovat tyyriihköt niin korkeatasoinen tanssi kiinnostaa myös Pirkanmaalla. Juttelin minua molemmin puolin istuneiden katsojien kanssa (kumpikin oli alaikäisen katsojan kanssa paikalla) ja hienoa että myös lapsia ja nuoria tuodaan katsomaan kun tämmöistä paikkakunnalle saadaan. Toivotaan että yhteistyö Lappeenrannan balettigaalan kanssa jatkuu tulevaisuudessakin!


Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Briefs Factory: Hot Brown Honey / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli esitys joka selvästi on jakanut mielipiteet. Jopa niinkin paljon etten hetkittäin aina tiedä olimmeko "toisinajattelijoiden" kanssa katsomassa samaa show'ta!

Australialaismimmiryhmä Briefs Factory toi kohutun ja etukäteen rankasti hypetetyn energiapakkauksensa Tampereen Teatterikesään, ollen yksi sen pääesiintyjistä. Tampere-talo on hieno paikka, mutta minusta aivan vääränlainen miljöö tälle, liian iso ja kliininen. Tunnelma ei noussut kattoon eikä yleisö bailannut hurmoksessa. Hot Brown Honey on yhtä kuin seitsemän naisesiintyjää, erilaisista etnisistä taustoista. Olen asunut neljä vuotta Australiassa ja koskaan en nähnyt aboriginaalia (vai pitääkö nykyään sanoa Australian alkuperäisasukas?) esiintymässä. Nyt näin. Ja näiden etnisten stereotypioiden varaan sketsimäinen show paljolti rakentuikin. Lauman kuningattarena ja seremoniamestarina korkean valomehiläispesän (se oli huikean makea!) päältä Kim "Busty Beatz" Bowers huudatti yleisöä ja ohjasi show'ta. Hän oli myös toinen käsikirjoittajista Lisa Fa'alafin kanssa (joka ohjasi) ja vastasi musiikista ja äänisuunnittelusta. Tämä ryhmä on useasti palkittu ja ympäri maailmaa kiertänyt, ja nyt siis ensimmäistä kertaa Suomessa. Tampereen jälkeen ryhmä suuntasi vielä Turun Logomoon ja Espoon kaupunginteatteriinkin.


Miksi ihmeessä minä en nyt lämmennyt tälle miehisiä linnakkeita murtavalle ja naisenergiaa pursuavalle esitykselle? Oli siellä muutamia juttuja jotka kolahti, mutta yleisesti ottaen tissien vilauttelu ja fuck-sanan huutelu ei vaan iskenyt. Musiikki oli hiphopahtavaa elektrokakofoniaa, johon kaipasin jo korvatulppia. Esitys oli sillisalaatti eli yritti olla samaan aikaan räyhäkkään kantaaottava ja iso burleskiparty. Fuck the patriarchy ja shut the fuck up -huudot alkoivat tuntua kuluneilta ja kliseisiltä. Toki rasismi, stereotypiat ja misogynismi saivat kyytiä, välillä aika oivaltavastikin. Oma suosikkini oli Australian lipusta pikkuhiljaa esiin kuoriutuva nainen, joka oman kansansa taiteella koristelluissa trikoissaan ja omaa lippuaan heiluttaen tanssi alkukantaisia/peräisiä rytmejä. Ehkä hieman liian osoittelevaa ja alleviivaavaa, riistäjien ikeestä vapautuvan narratiiviä. Vastaavia kuvauksia nähtiin muitakin, tahitityttöjä ja muita stereotypioita.


Tämä oli kuin loputon sketsishow, vähän kieli poskella ja huumorilla tehty, mutta hiukan ehkä liikaa pipo kireällä. Siis sellaista sormi pystyssä saarnaamista. Periaatteessa tosi lahjakkaita esiintyjiä; beatbox-numero oli hieno ja köysiakrobatia toi iloisen piristyksen esitykseen. Mutta joutavaan kohkaamiseen ja hillumiseen tuhlataan liikaa paukkuja. Joku toinen paikka, tiiviimpi dramaturgia, vähemmän sitä kiroilua ja tissejä niin voisi toimiakin. Aiheethan ovat tosi tärkeitä, ja raskaudestaan huolimatta niistä saa näemmä viihdyttäviä elementtejäkin. Sitten on näitä lapsellisuuksia kuin yleisölle tisseistä kookosveden juottaminen tai megalomaanisen kokoisten tekotissien tunkeminen katsojien naamaan. Aargh!


Siis tottakai olen kaikesta tästä julistuksesta samaa mieltä, mutta liikaa sormea heristellen ja aggressiivisella otteella ei ehkä päästä samaan lopputulokseen. Länsimainen ihminen ja varsinkin miespuolinen sellainen tarvitseekin ravistelua, mutta veikkaan että kaikki eivät katsoneet esitystä riemusta hihkuen ja penkeillään hyppien, vaan ehkä hieman vaivautuneina. Ei suomalaiset (ainakaan sunnuntai-iltapäivänä selvin päin) jaksa innostua bilettämään ja huutamaan niin antaumuksella kun seremoniamestari meidän halusi. Kyllä sieltä katsomosta käveli muutama poiskin kesken show'n. Muuten kyllä tunti ja vartti oli ihan sopiva mitta, vaikka välillä se tuntuikin ikuisuudelta.

Kaiku Australian ei-aina-niin-puhtaasta historiasta kuultaa monestakin kohtaa, aina alkuperäisasukkaiden maiden ryöstämisestä ja lasten kaappauksista alkaen. Nämä äänet on vaiennettu satoja vuosia ja nyt heillä on puheenvuoro! Valkoinen mies on tehnyt maailmalla paljon väärää, mutta en tiedä miten tämä esitys erheitä onnistuu oikomaan. Ehkä se herättää katsojia hieman miettimään miten käyttäytyä seuravaalla kerralla turistina?


Esityksessä pohditaan myös moninaisten kulttuurien representaatioita ja mitä fiksuille ihmisille tapahtuu kun he matkustavat ulkomaille. Tanssia, laulua ja kantaaottavuutta, siinä ehkä Hot Brown Honey pähkinänkuoressa. Tärkeät asiat meinaavat vaan jäädä meuhkaamisen alle.


Kuvien copyright Dylan Evans.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kansallisbaletin tähtihetkiä / Tampere-talo 25.5.2019

Kansallisbaletin Muumipeikko ja Taikurin hattu jäi välistä kun sitä esitettiin Helsingissä kaksi vuotta sitten keväällä. Joten aivan mainiota että se oli nyt mukana, kun baletti vieraili Tampere-talolla kahden esityksen verran kautensa päätökseksi. Ja aivan mahtavaa ylipäätään kun Kansallisbaletti nähtiin taas Tampereellakin!

50 minuuttin mittainen baletti aloitti illan. Etukäteen mietin miten ihmeessä pulleat muumihahmot taipuvat balettiin. Yllättävän hyvin sanoisin. Tanssillisesti tämä ei ollut mikään ihmeellinen tai vaativa teos, mutta varsinkin katsomossa olleille lapsille oivallinen tutustumismatka baletin saloihin. Pikku Myy (Emilia Števik) oli juurikin sopivan napakka, Nuuskamuikkunen (Giuseppe Martino) eteerisen itämainen ja Nipsu (Ruan Cruíghton) aina ikuinen väliinputoaja.

Muumiperhe oli kokonaisuudessaan kömpelöä sakkia, mutta kummasti Muumimamma (Charlotte Schauman-Mäki) joraa ja jalka nousee. Hahmoilla on muumimaiset kypärät päässä, joten siellä puvun sisällä voisi tanssia kuka hyvänsä. Ja kun ei tässä oikein virtuoottisella tanssillakaan pääse briljeeraamaan. Muumipeikko (Jani Talo) ja Niiskuneiti (Mai Komori) ovat liikuttavia nuoren lempensä pauloissa ja Muumipappa (Linas Kavaliauskas) huitoilee keppinsä kanssa.


Kun Mörkö (Ville Mäki) lipuu estradille sydämessäni läikähtää. Se on aina ollut yksi suosikkihahmoistani Muumilaakson porukasta (ja edes joku jääkiekkohömpötys ei muuta Mörköä mielessäni). Mörkö ei sitten kyllä tanssi, se vain lipuu. Uhkaavasti. Tuomas Kantelisen elokuvamainen musiikki muuttuu iloisen kukikkaasta synkäksi ja mahtipontiseksi. Voi väärinymmärrettyä Mörkö-ressukkaa! Mutta Muumimamma tanssiipa Mörkön kanssa ja antaa tälle sydämen! Mörkö lipuu pois lavalta selvästi onnellisemman näköisempänä. Ihanaa!

Hyvin sensuelli Pantteri (Valeria Quintana) tanssahtelee jazzahtavan musiikin tahdissa. Ja sitten on itse Taikuri (Maksim Tšukarjov), upeassa punaisessa viitassaan ja raitahousuissaan! Hyvin John Williams-mainen musiikki saattelee Taikuria. Onpas maaginen ilmestys. Duetto Pantterin kanssa on varsin viettelevä, nostoja ja heittoja sisältävä. Niin ja se Rubiini (Hanako Matsune) mikä Taikurilta on kateissa, kyllä sekin löytyy. Tästä teoksesta on muuten jätetty Tiuhti ja Viuhti kokonaan pois, siis Rubiinin löytäjät. En tiedä miksi. Niin mutta tässä on sitten joukko kukkasia.


Anna Kontekin lavastus ja projisoinnit loihtivat Muumilaakson lavalle ihan melkein konkreettisesti. Näyttävää. Ja Erika Turusen puvustus on hyvin uskollisen näköistä Tove Janssonin maailmalle.

Ihan hauska ja kiva esitys, mutta vähän tylsä. Koreografi Kenneth Greve taituroi Kansallisbaletin urallaan joukon hienoja juttuja, mutta taiteellisesti Muumipeikko ja Taikurin hattu ei kyllä kuulu niihin. Tanssijoiden taidot jäävät sinne muumipukujen sisään.

Väliajan jälkeen olikin sitten vuorossa joukko lyhyempiä herkkupaloja Kansallisbaletin ohjelmistosta. Omat kohokohtani olivat ilman muuta ne kaksi missä tanssi Atte Kilpinen. Ensin Abigail Sheppardin kanssa huikean upeassa pas de deuxissa Sylviasta. Sylvia oli monellakin tapaa yksi tämän kevään parhaista esityksistä, ja se teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Ja tämä tanssi, siitä aika lopusta, on niin kaunis. Sylvia ja Aminta kohtaavat vuosien jälkeen, ja päätyvät taas haikeaan eroon. Riipaisevan kaunista tanssia ja musiikkia. Vaan on tämä hauskakin, suorastaan hilpeä. Jälleennäkemisen riemu ja ilo, ja sitten kaiho ja sydämen pakahtuminen. Kumpikin tanssija antaa kaikkensa. Pyyhin roskia silmistäni. Upeaa upeaa!


Emrecan Tanışin koreografioima Isra on myös kappale kauneinta tanssia mitä voi olla. Hyvin eri tavalla kuin Sylvia-pätkä. Atte Kilpinen on zombiemainen vahanaama, jota Linda Haakana ja Johan Pakkanen viskovat ja riepottavat miten sattuu. On tämä taas huikeaa nähdä! Kulmikasta ja kaunista tanssia, ja samalla niin sulavaa. Alun videopätkät ovat oudon eroottisia ja muutenkin tässä on sellainen kolmen keskeinen intiimi tunnelma. Ehkä jopa S/M-teemoja? Ja se Aten soolo-osuus lopussa, huimaa! Pari lasta tuntui tykkäävän katsomossa tosi paljon kumisen oloisesta Kilpisestä, ainakin nauruntyrskähdyksistä päätellen.

Toisen näytöksen kuitenkin aloitti hieno joukkokohtaus Greven Lumikuningatar-baletista. Joukko puolialastomia hevimiehiä rummuttavan musiikin säestyksellä. Saunakohtaus. Lapin velhona häärää Nicholas Ziegler ja hänellä on joukko maahisia siinä maanalaisessa saunassa. Tykkäsin! Alkukantaista ja vahvaa. Joukossa oli yksi niin valtava karpaasi, että siinä jäisi moni jätti kakkoseksi. Tartteekin ottaa selvää kuka se oli!


Pas de deux baletista Anna Karenina (tanssijoina Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář) oli ehkä hieman vaisu esitys, vaikkakin esitti kreivi Vronskin ja Anna Kareninan intohimoa. Teknisesti hienoa tanssia, mutta ei nyt lähtenyt lentoon upean Sylvian jälkeen mitenkään päin. Isran jälkeen lavalla piipahti uudelleen Michal Krčmář, vetämässä hyvin pienen pätkän Gopak, Ostrapin variaatio baletista Taras Bulba. Ukrainalaiseen kansantanssiin pohjautuvaa. Huh mitä hyppyjä - komeaa katsottavaa! Tätä oli kyllä katsonut enemmänkin kuin tämän lyhyen väläyksen.

Illan päätti katkelma Prinsessa Ruususesta, päätähtenään Aurora (Eun-Ji Ha) ja tämän ulkomaalaisten prinssien kosiolaumansa. Ihan kivaa katsottavaa, mutta ei nyt saanut sydäntäni sykkimään lainkaan kiivaammin. Kaunista ja klassista, mutta ei sykähdyttävää. Upeat puvut!

Kokonaisuutena hieman vaihtelevantasoinen parituntinen. Tällä kertaa nämä modernimmat jutut veivät pisimmän korren, ja "klassikot" eivät olleet niin inspiroivia. Mutta ihana oli nähdä monia suosikkitanssijoitaan lavalla, ja saada hyvä tanssikausi päätökseen näin! Kiitos Kansallisbaletti vierailusta - ja hyvää kesää tanssijoille ja henkilökunnalle!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Suuri kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 27.8.2018

Viime vuotiseen tapaan nytkin näimme Tampere-talolla joukon kansainvälisiä vieraita, ketkä jatkoivat Lappeenrannan balettigaalasta huilipäivän jälkeen Pirkanmaalle esiintymään. Monenlaista numeroa oli taaskin ohjelmistoon saatu sopimaan, nykytanssista todella perinteiseen balettiin. Tunnelmat vaihtuivat hilpeästä ja hauskasta melkein haukotuttavaan. Ja Timo Sokura juonsi ihanan lakoniseen ja hauskaan tyyliinsä illan. Suuri kansainvälinen balettigaala vuosimallia 2018!

Omat suosikit on kyllä helppo nimetä. Ensinnäkin koko tilaisuuden aloittanut nuori ja todella lupaava kotimainen tähti Kira Hilli, joka punaisissaan tanssi meille pätkän Carmenista. Perinteisen Bizet'n musiikin oli sovittanut hieman modernimpaan muotoon Štšedrin, ja kyllä se svengasikin! Alonson koreografia alkoi tanssijan mustalla silhuetilla dramaattisen punaista taustaa vasten. Liikkeet rytmittyvät musiikkin taidokkaasti ja olkapää kohoaa kuin flirttaillen. Tämä oli lyhyt ja raikas. Ja sopivasti flirttaileva, ei lainkaan tyrkky.

Tyrkky sen sijaan oli kyllä sitten mielestäni illan heikoin lenkki eli Veronan balettikilpailun voittaja Matilde Ferrari. Enimmäkseen mieleeni tuli yökerhoympäristö tai sen stripteasebaari. Osittain koska esiintyjän alusasu ja vapaana liehuvat hiukset. Kai se on yksi tehokeino tanssiesityksessä, ja varsinkin baletissa, missä hiukset normaalisti ovat kurinalaisesti kiinni. Musiikki oli sensuellia ja tarkoitus oli ehkä olla kiusoittelevan viettelevä, mutta nyt ei toiminut yhtään. Tuli tunkkainen tuulahdus jostain menneestä. Ei ollut nyt minun juttuni yhtään tämä.


Sen sijaan toinen suosikkini oli hollantilainen Introdans-porukka. Näimme heiltä peräti kolme koreografiaa, ja tykkäsin kaikista kovasti. Ensimmäinen oli pieni Black Cake-duetto, Stravinskyn musiikkiin ja Hans van Manenin koreografioima. Tämä oli pieni pätkä isommasta kokonaisuudesta jonka näkemiseen jäi nyt kauhea hinku! Teemana cocktailkutsut ja nähtiin hieman erilaisia paritanssikuvioita hyppelyineen ja taputuksineen. Huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, ja sellaista tanssin iloa mitä oli ihana katsoa. Nelinkontinkin voi näemmä tanssia, ja vielä juupelin ketterästi. Pariskunnan pituuseroa korostettiin oikein monessa kohtaa (miestanssija ei ollut pituudella pilattu). Teknisesti taitavaakin vielä. Introdansilta nähtiin myös ensimmäisen näytöksen päättävä Malasangre (koreografia Cayetano Soto), joka oli kunnianosoitus kuubalaiselle laulajattarelle La Lupelle, Sielun kuningattarelle. Valkoiset kiltit (alla oli kyllä mustat kalsarit) vaan hulmusivat, kun tanssijat suorittivat yksin ja yhdessä lattarimusiikin tahdissa monenmoisia muuvejaan. Hauska oli tämäkin, ja hyvin vauhdikas. Jotain todella erilaista ja hienoa.

Perinteistä balettia edusti kaksi paria. Alena Shkatula (Viron kansallisbaletti) ja Ivan Popov (Brnon baletti) tanssi ensin pätkän Joutsenlammesta ja tauon jälkeen pätkän Pähkinänsärkijästä. Ei mitään ylimaallista mutta ihan kivaa katsottavaa. Ja kummankin musiikki on kyllä kaunista. Shkatula loi hienon mielikuvan joutsenesta värisevine käsineen. Pähkinänsärkijä oli jotenkin kliinisen tylsähkö suoritus. Teknisesti varmaan osaavaa ja silleen, mutta ei nyt kauheasti säväyttänyt. Välillä tuli mieleen koulun kevätjuhlaesitykset, mutta ehkä astetta taitavampana.


Toinen "perinteinen" pari oli eli Hyang-Gee Hong ja Konstantin Novoselov, kumpikin edusti Universal Ballet -ryhmää Koreasta. Ensin yltiöromanttinen Kuutamo-duetto baletista Shim Chung (Sokean miehen tytär). Sekä puvuissa että musiikissa oli itämaista henkeä ja tanssi oli ilmavaa ja nostot kevyen näköisiä. Ja niitä oli paljon! Ilokseen tätä katsoi, kuten myös parin huipputeknistä ja todella näyttävää Don Quijote Grand Pas de Deuxia illan loppupuolella. Novoselovilla oli leveät ja korkeat hypyt. Eikä pelkästään teknistä osaamista vaan myös tunteet välittyivät innostuneeseen katsomoon. Saivat väliaplodejakin, ja täysin ansaitusti. Ihan hengästytti vaikka istui vaan penkillään.

Portugalin kansallisbaletista saapuivat Filipa de Castro ja Carlos Pinillos. Ensin hopeisissa avaruustrikoissaan Clap! Clap! dueton merkeissä (outo, primitiivinen, rytmikäs teos, joka jätti varsin hämmentyneen olon - perinteiset balettiliikkeet ja eleet sekoittuivat nykytanssiin aika saumattomasti) ja sitten Nada fica de Nada (kuten Sokura sen ilmaisi Mikkään ei oo niinkun mittään mutta aiheena oli elämän rajallisuus ja kaiken katoavaisuus. Dramaattista ja suuria tunteita, ja ihan jees).


Illan päätteksi Introdans tuli esittämään Hollannin kuningattaren Beatrixin 25 -vuotispäivillä (siis 25 vuotta kuningattarena!) esittämänsä Chapeau-tanssisikermän. Koreografi Jiří Kylián loihti tanssin isolle väkijoukolle (13 tanssijalle) ja ryhmälle hienoja ja värikkäitä hattuja (kuulemma kopioita kuningattaren hattukokoelmasta). Yllätys yllätys tässäkin Introdansin teoksessa on kosolti huumoria ja kaikkea pientä hauskaa. Esiintymisasuina kultaiset erikoiset hameet. Ja toinen toistaan hienomman värisiä hattuja! Prince ei ole mikään suosikkiartistini, mutta kulmikkaat funkrytmit sopivat hyvin kyllä tanssittaviksi. Teos on absurdi, yllättävä, kujeileva ja hillitön. Lopuksi vielä isot pinkit viuhkat kehiin ja havaijinkielinen laulu. Huima lopetus upealle tanssi-illalle.

Illan mittaan näimme oikein kiva kattauksen erilaisia tanssiesityksiä. Kaikki eivät ihan iskeneet minuun, mutta sekä perinteisemmän baletin että rohkeamman nykytanssin ystäviä kyllä hemmoteltiin. Tätä saadaan lisää taas sitten ensi vuonna!


Kuvien copyright Hans Gerritsen ja Kim Eunju
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Paris de Nuit / Recirquel Company Budapest, Teatterikesä 12.8.2018

Syntinen Pariisi 1930-luvulla tuotiin silmiemme eteen Tampere-talolla. Mainio elävä orkesteri, punaista samettia, lavalla istuva yleisö ja taitavat esiintyjät. Täydellinen esitys siis? No, ei ihan. Sinällään tässä ei ollut mitään vikaa. Hienoja sirkusnumeroita ja viihdyttävä kabaree. Teknisesti taitavat sirkustelijat pistivät parastaan. Temput eivät vain tarjonneet oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä, vaikka sinällään niitä oli ilo katsoa. Jäin kaipaamaan intiimimpää tilaa, koska kyllä tämmöinen olisi jollain hämärällä ja hikisellä klubilla ehkä paremmin toiminut. Pöytiintarjoilulla. Mutta harvemmin sellaisilla on tarpeeksi korkeita esiintymistiloja ilma-akrobatialle.

Unkarilaisryhmä Recirquel Company Budapestin Paris de Nuit (Pariisi yöllä, tai unkariksi Párizs Éjjel) oli hienosti edustamassa sirkustaidetta Teatterikesän pääohjelmistossa.

Yleisön vielä valuessa sisään Tampere-talon suureen saliin lavalla haitaristi lurittelee peri-ranskalaisia sävelmiä. Pikkuhiljaa muu porukka kuusihenkisestä bändistä liittyy mukaan, ja jazzahtavat rytmit siivittävät lavalle saapuvaa kabareeryhmää. Mustaa pitsiä, korsettia, sensuellia tyyliä. Bordellista hieman hienostuneempaa ilmettä kauniissa puvuissa. Kaunisääninen laulajatar Judit Szilvia Czigány laulaa muutamia kappaleita esityksen aikana. Ranskaksi, unkariksi, englanniksi.

       

Esiintyjien koreografiat ja yhteistyö on hiottu viimeisen päälle. Esitys on ehkä pikkutuhma ja vihjaileva, mutta ei mitään likaista vaan hyvällä maulla tehtyä. Silmäniloa on tarjolla ihan kaikille katsojille paljaan pinnan ja tyylikkäiden asusteiden merkeissä. Grammaakaan ylipainoa ei näy missään, vaan kaikki esiintyjät ovat hieman ehkä liiankin täydellisiä vartaloiltaan. No, akrobaateilta ja muilta sirkustaitelijoilta ei mitään tavatonta, mutta joku pieni roso tai särö kaikessa tyylikkyydessä voisi olla piste iin päälle.

Flirttaileva tarjoilijar syöttää eturivin katsojille herkkuja, ja niitä voi joutua syömään käden lisäksi myös muualta. Yksi ihana herrasmies laittaa hattunsa näkösuojaksi kun hän hamuaa suuhunsa herkkupalaa (en kyllä tiedä mitä oli tarjolla, mutta näytti kaikille maistuvan). Herkkukattauksen jälkeen samainen nainen singahtaa punaisissa korkokengissään tanssimaan nuoralle. Aikamoinen saavutus se, vaikka yleensä ottaen minusta nuorallatanssi on aika tylsää katsottavaa. Korkkarit toivat pientä jännitystä edes asiaan, pysyykö niillä pystyssä? Pysyi kyllä.

Itselleni illan ja esityksen kohokohta oli ilman muuta kahden miehen upea ja sensuelli trapetsi/ilma-akrobatiaesitys. Samaan aikaan nainen laulaa What makes a man - ja nämä kaksi kertovat tarinaa ilmassa tanssien. Olen aina ollut heikkona miehiin jotka pitävät korkokenkiä, ja ne yhdistettyinä pienenpieniin nahkasortseihin ja nahkaremmiyläosaan - jo tämä visuaalinen puoli lähenteli täydellisyyttä. Ilma-akrobatia on muutenkin ihan parasta, ja kun tämä kaksikko oli niin teknisesti kuin ilmaisullisesti niin hieno. Huh huh, menee ihan kylmät väreet selässä kun näin liki viikkoa myöhemmin muistelen tätä. Lopuksi vielä hurja niskalenkkikiepunta niin avot! Tämä pitkänhuiskea korkkarimies oli Renátó Illés - nimi muistiin!


Tämä esitys ei ollut sillä tavalla hauskaa sirkusta. No joo, rintalihaksia värisyttävä mies ja sellaista, ja sitten oli pariskunta jotka kattolampussa kiikkuen selvittelivät myrskyisiä välejään. Mutta enemmän esitys keskittyi esittelemään visuaalisesti kaunista nykysirkusta kuin varsinaisesti hauskuuttamaan. Käsilläseisonnat pöydillä ja muutenkin katsojien pöydillä tapahtunut temppuilu oli varmaan hämmentävää jos istui siinä pöydässä. Vähän oli strippaustakin. Ryhmätanssitangossa flirttailtiin SM-teemoilla ja parinvaihdoilla. Naispuolisia esiintyjiä viskottiin ja nosteltiin kun tempo kiihtyi. Hienosti tanssia ja akrobatiaa yhdessä! Jonglööri hieman bimboine ja vauhdikkaine assistentteineen (millonkas näkisimme naisjonglöörin miesassareineen??) ei oikeastaan edes hauskuuttanut, tai ainakin minulle tuli hieman surumielinen olo sitä katsellessa.

Puvustukset ja meikkaukset olivat kyllä viimeisen päälle, taas kerran hieman liian sliipattua. Pientä rosoisuutta kaipailin, mutta ei se ehkä tähän sovi saatikka kuulu.

Miesten tankotanssi, tai vertikaaliköysi/tanko, on kyllä hienoa katsottavaa aina, koska jaksan aina ihmetellä niitä käsivoimia millä saa kropan pysymään vaakatasossa. Ja äkilliset liukumiset maata kohti, hui! Esiintjät ovat kyllä ammattilaisia, sillä hymy ei hyydy missään vaiheessa, meni temppu sitten hyvin tai ei. Ja on jotenkin virkistävää nähdä ettei kaikki aina onnistu ihan nappiin tälläkään tasolla.

Bence Vágin ohjaama, käsikirjoittama ja koreografioima Paris de Nuit tarjosi pienen väläyksen siihen miltä pariisilaisessa kabareessa 1930-luvulla olisi saattanut olla. Tarjoilu vain puuttui. Livebändi oli aivan mainio! Kyllä tätä kelpasi katsoa, vaikka tempullisesti ei mikään hirveän omaperäinen ollutkaan. Tunti meni nopeasti. Menen kyllä mielelläni katsomaan Recirquel Company Budapestin ohjelmanumeroita jos vaan vastaan tulee.


Kuvien copyright Attila Nagy.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.