La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni.
La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.
Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.
Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta.
Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.
Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.
Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).
Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.
Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).
Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.
Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.
Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!
Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...
Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.
Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin.
Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Viestisi on loiston majakka! Oivaltava, hyvin muotoiltu ja perusteellisesti mukaansatempaava. Kiitos, että jaoit näkökulmasi kanssamme.
VastaaPoista