La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Carmen / Tampereen ooppera, Tampere-talo 16.2.2020

Carmen, oi Carmen - sinä kavala nainen! Tällä kertaa Georges Bizet'n ooppera uusimman tulkinnan Tampere-talolla ohjaa Marco Bjurström ja tuloksena on tasapainoinen ja kaunis teos. Tampereen Ooppera onnistuu kyllä joka vuosi kiinnittämään kiinnostavat tekijät tuotantoihinsa, ja kerämään katsojia sankoin joukoin. Carmen on värikäs ja näyttävä kokonaisuus, ja oopperanoviiseillekin helpohko.

Bizet'n musiikki lienee tuttua niillekin jotka eivät tiedä oopperasta tuon taivaallista. No vaikka siellä ne muutamat hitit mukana onkin, niin reiluun kolmeen tuntiin mahtuu muunkinlaista musiikkia. Alberto Hold-Garridon johtama Tampere Filharmonia pistää parastaan laulajien tueksi.

Bjurström sanoi Kulttuuriykkösen lähetyksessä 20.2.20 että tässä Carmenissa on vähemmän seksiä ja väkivaltaa kuin yleensä lavalla nähdään. En ole montaa Carmenia nähnyt, mutta vinha perä tuossa kyllä on. Eikä se silti tee teoksesta tylsää! Tämä sopii kyllä lapsikatsojillekin, jos vain jaksavat istua reilut kolme tuntia paikallaan. Ja ainakin sunnuntain iltapäivänäytöksessä oli aika paljonkin lapsia, ei kyllä ihan kauhean nuoria.

Ihmisten esineellistäminen on yksi sellainen asia mistä ei taida päästä eroon. Sotilaat kuolaavat tupakkatehtaan naisten perään, mutta Carmenin ilmaantuessa paikalle muut naiset jäävät lehdelle soittelemaan. Toisalta taas härkätaistelusankari Escamillo hurmaa myös kaikki, että siinä taidetaan vuorostaan esineellistää miestä?

Joukkokohtaukset ovat näin isolla porukalla aina hurjan näyttäviä, ja tähän Carmeniin on Bjurström itse laatinut koreografiatkin. Ilo silmälle!

Laulajat tekevät hienoa työtä. Niina Keitel Carmenina viettelee ja käyttää valtaansa. Pohdin että onko hän oikeasti näin häilyväinen rakkaudessaan vaiko vain laskelmoiva? Kaunisääninen Keitel on kyllä oikein passeli roolissaan. Arturo Chacón Cruz on vähän nysväkän oloinen Don José, häilyväinen hänkin. Vasta ihan lopussa sisuksista löytyy tulista temperamenttia. Ensin muka niin rakastunut Micaëlaan ja kunhan Carmen vähän vihjaa (tiputtaa kukan) niin mies on myyty. Ja vaikka kuoleva äiti saa hänet vielä palaamaan kotiin hetkeksi, niin avioliitto Micaëlan kanssa on menneen talven lumia. Hieman surku tulee kyllä kilttia, kunnollista ja viatonta Micaëlaa (Marjukka Tepponen) jonka ainoa virhe tuntuu olevan rakastuminen väärään mieheen. Tepponen on ehdottomia suosikkejani suomalaisten oopperalaulajattarien joukossa, ja eikä hän petä nytkään. Mahtaisiko tämän kaihoisa laulu metsässä kirvoittaa isoimmat aplodit katsomosta? Ihana!

Tommi Hakalan Escamillo on sopivan ylväs ja hieman ylimielinenkin, ja toki Hakalan ääntä on äärimmäisen miellyttävä kuunnella. Tykkäsin kovasti myös salakuljettajakaksikosta Dancairo (Kevin Greenlaw) ja Remendado (Heikki Hattunen), he toivat kivaa kepeyttä tarinan kolmiodraamaan. Heikki Liimolan johtama Tampereen oopperakuoro laulaa uljaasti ja myös Jouni Rissasen johtama lapsikuoro ja Pirkanpojat onnistuvat hienosti.

Tämäkin oopperaesitys taas vahvistaa käsitystäni että tenorit ovat, vaikkakin sankareita, niin vähän tylsiä tyyppejä. Escamillo on monin verran kiinnostavampi hahmo kuin tavis Don José, joka nyt ehkä hieman jäi härkätaistelijan jalkoihin. Baritonit on parhaita!

Kati Lukka on tehnyt hienon lavastuksen isolle lavalle. Terästornit ympäröivät niin ensimmäisen näytöksen tupakkatehdasta kuin neljännen näytöksen härkätaisteluareenakin. Lattian käsin veivattava pyörö on tärkeä osa esitystä, ja siinä oleva kuvio on kuin kirkon lasimaalaus. Pyöreä muoto toistui myös valtavassa kattokruunussa. Lava ulottuu myös orkesterimontun sivuille ja katsomoakin käytetään hyvin mukana esityksessä. Kiitosta ansaitsee myös Ville Syrjän valosuunnittelu, joka korostuu erityisesti kolmannen näytöksen vuoristometsäkohtauksessa. Se tähtitaivas ja kuutamo! Ja tuliroihut ovat makea lisä.

Erika Turusen puvuissa on kyllä espanjalaistyylisiä röyhelöitä ja väriä, mutta myös paljon muuta. Sotilaiden univormut, lapsikuorolaisten hieman resuisemmat asut, ja tupakkatehtaan tyttöjen vaaleasävyiset ja romaninaisten väriloisto. Asuissa on myös pientä hippimäisyyttä, erityisesti Dancairo ja Remendado voisivat vaikka olla Hair-musikaalista! Tykkäsin myös siitä ettei puna-musta ole se naistenvaatteiden ilmeisin väriyhdistelmä - vaikka kyllä Carmen ihan lopussa punaisissa nähdäänkin. Ah, se loppu, hieman yllättävästi toteutettu ja aika ihana.

Tosin istuin niin kaukana yläparven takana että kaikkea lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohtia en huomannut. Uusintakatselua Areenasta odottaen. Nimittäin tämä Carmen on mahdollista kokea itse kunkin, sillä keskiviikon 19.2. esitys näytettiin Yle Areenalta suorana, ja tallenne on katsottavissa puoli vuotta. Lisäksi se tulee televisiosta pääsiäisenä. Mahtavaa! Näin hieno teos ansaitsee enemmän katsojia kuin mitä kouralliseen esityksiä Tampere-talossa mahtuu. Esityksiä siellä on vielä jäljellä kuudesta kolme, ja ehkä peruutuslippuja voi onnistua saamaan.


Kuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljeni vartija / Tampereen ooppera 16.2.2018

Odotukset olivat korkealla - ja kyllähän ne tuli lunastettua; mennen tullen ja palatessa. Kymmenkunta vuotta työhön meni mutta Olli Kortekangas (musiikki) ja Tuomas Parkkinen (libretto ja ohjaus) ovat yhdessä loihtineet todella korketasoisen oopperan Veljeni vartija. Ooppera jota oli ilo katsoa ja kuunnella, tämmöisenkin katsojan joka ei ole mikään ooppera-asiantuntija, ja jolle erityisesti nykyooppera on aika vierasta.

Veljeni vartija on Tampereen oopperan 125. ensi-ilta ja sopii tietenkin tähän vuoteen kuin nenä päähän. Kertomuksen keskiössä on Rossin perhe, ja heidän porvarillinen tamperelaiskotinsa. Isä Johannes (jykevä Juha Kotilainen) kinastelee taloudenhoitajan - osuvasti nimetyn Rauha Valkosen (hersyvä Päivi Nisula) kanssa - ja on vankkumaton pasifisti. Isän murhe onkin melkoinen, kun rakas arkkitehtipoika Eemil (aina niin upea Ville Rusanen) ja tytär Amanda (säteilevän raikas Tuuli Takala) ajautuvat eri puolille sisällissodan syttyessä. Amanda on nainut säätynsä alapuolelta avioituessaan Iisakki Frimanin (Tuomas Katajala) kanssa, ja siten sinetöinyt kohtalonsa punaisten riveissä. Eemil on "tietenkin" valkoisten riveissä. Perhe hajoaa ja isä ei lainkaan hyväksy tyttärensä valintoja ja ratkaisuita.

Perheen (lasken tähän mukaan Rauhan ja Iisakin kanssa) väliset jännitteet ja dynamiikka muodostavat tarinan ytimen. Mutta kevään melskeissä mukaan kuvioihin tulevat myös Serafina Suomi (ihanan raikasääninen Erica Back), Hanna Waltz (Virpi Räisänen) ja Onni Kontio (Suvi Väyrynen hienossa housuroolissaan). Kaikilla on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Onni Kontio pohjaa oikeaan henkilöön (Onni Kokko), joka sai maineen kuolemattomana sotilaspoikana valkoisten riveissä. Häneen kun eivät luodit pystyneet. Muutenkin esityksessä on historialliset faktat kohdillaan ja kaikesta huomaa että tutkimustyötä on tehty runsaasti. Lisäksi tässä on paljon kumarruksia kaikenlaisiin kulttuurihistoriallisiin juttuihin, ja useampi katsomiskerta olisi tarpeen kaiken toteamiseen.

Koko solistikaarti on todella upea, mutta eniten tykkäsin naiskolmikko Tuuli Takalasta, Päivi Nisulasta ja Erica Backista. Sekä tietysti aina tärisyttävän ihanasta Ville Rusasesta, joka taas kerran teki tunteisiin menevän ja korkeatasoisen roolityön.

Monesti tenorit ovat oopperassa sankareita, mutta tässä oopperassa ei taida olla sankareita laisinkaan, ei ainakaan tenori Tuomas Katajalan Iisakki. Ketku ja katala mies, joka on mustasukkainen vaimonsa veljelle sisarusten läheisten välien takia, ja pettää lopulta vaimonsa ja kaiken muunkin. Sankari ei ole myöskään baritoni Ville Rusasen Eemil, joka kohtalokkaan erehdyksensä vuoksi taitaa itse kärsiä vielä enemmän kuin muu perhe. Ehkä Amanda onkin se sankari? Tai oikeastaan kaikki nämä vahvat naiset, Amanda, Serafina ja Rauha. Naissankareita!

Vaikka sitä ehkä voisi luulla että juoni olisi jo vanhan kertausta, ja näitä 1918-teemaisia esityksiä on varsinkin Tampereella jo niin nähnyt, niin iloisesti tämä ooppera yllättää. Taas yhdenlainen näkökulma asiaan, ja nyt rikkiärevityn ja kahtiajaetun perheen näkökulmasta. Parkkisen teksti on soljuvaa, riimiteltyä, hauskaakin, vaikka tässä yhteydessä hauskuus ei ehkä kuitenkaan ole se itsestäänselvin asia. Onhan tässä draamaa ja monenlaista käännettä, ahdistavia asioita ja sellaisia tapahtumia mitä katsoessa tekisi mieli sulkea silmät, ja korvatkin. Mutta arjen pienistä jutuista, myös sodan keskellä, voi löytää pieniä ilahduttavia asioita. Rauha Valkonen poliittisesti ei ehkä niin korrekteine mielipiteineen ja kipakoine luonteineen tuo yhden hyvin viihdyttävän elementin mukaan. Rauha on räväkkä ja napakka eikä pelkää sanoa mielipiteitään suoraan, koskivat ne sitten hänen omaa työtään tai punaista roskaväkeä. Parkkinen kuvaileekin Rauhaa valkoisimmaksi punikiksi mitä löytyy. Jos kohta Rauha tuokin kepeyttä mukaan, niin kyllä tämä enimmäkseen on raskas ja synkkä tarina.

Tekstissä on paljon nokkeluutta ja riimittelyä, mikä tuntuu olevan Parkkisen lyriikoille ominaista. Sellaista kielellistä iloittelua mistä omat korvani erityisesti pitävät. Hyvin paikallisiin tapahtumiin kytketään myös kansainväliset konfliktit Venäjän vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Eihän me missään kuplassa täällä Suomessa olla, vaan isompi kokonaisuus välittyy tästäkin kertomuksesta. Vaikka toki Suomeen ja erityisesti Tampereeseen keskitytäänkin. Minusta Kortekankaan ja Parkkisen ajatus ensimmäisestä nimenomaan tamperelaisesta oopperasta oli loistava ja tässä se nyt on!

Musiikista en oikein osaa sanoa paljon mitään. Aika vaikeaakin, eikä mieleen jää mitään mitä tunnistaisin ehkä jälkikäteen. Monipuolista, välillä tutumpiakin juttuja (mm. jazzia, vallankumoushenkistä matruusien laulua) sisältäviä kohtia. Jotenkin ensimmäisen näytöksen Sanasota kuulostaa Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin biisiltä Taidetta vai pornoa?, vaikka musiikintekijät ovat toki ihan eri miehiä. Mutta ehkä se on Parkkisen riimittelyt? Tätä musiikkia pitäisi kuunnella uudelleen.

Tampere Filharmonia soittaa Santtu-Matias Rouvalin johdolla tasaisen hienosti. Heikki Liimolan johtama Tampereen Oopperan kuoro ja lapsikuoro vetävät kyllä kuoro-osiot upeasti ja vatsanpohjaa kouraisten. Muutenkin joukkokohtaukset on vaan huikaisevat. Osku Heiskanen vastaa koreografioista ja isojen ihmismassojen liikuttelu on kyllä oma taiteenlajinsa. Amandan ja Iisakin häissä on aika modernit (ja hienot) tanssikuviot. Ja valkokaartin revyymäinen Valloittavat miehet kaupungin on aivan hulvaton!

Yksi esityksen kohokohtia oli kuoron laulama kohta Mustaa mustaa Johanneksen kirkossa, ilman orkesterin säestystä. Kirkkoon paennut valtava väkijoukko ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Toki se oli visuaalisestikin upea kohtaus, kun Hugo Simbergin fresko Köynnöksenkantajat herää henkiin pienten kuorolaisten käsissä. Huh. Ei ole punaisia tai valkoisia, on vain pelkkää mustaa.

Muutenkin visuaalisuudessaan tämä tuotanto hakee vertaistaan. Tampere-talon lava on suuri ja sitä käytetään hienosti niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Erityisen hienoja ovat vanhoista Tampereen rakennuksista tehdyt projisointi-lavasteet, sekä kankaina että muina. Myös kuormalavat pitkin ja poikin ovat näyttäviä elementtejä. Jotenkin sellaisia keskeneräisyyteen ja jälleenrakentamiseen liittyviä elementtejä, kuten lopun teollisesta noususta muistuttavat katon teräspalkitkin. Kati Lukka on taas kerran onnistut täydellisesti lavastuksessaan. Myös toisen konkarin eli Tarja Simonen pukusuunnittelu on todella kaunista katseltavaa. Paljon työläisten maanläheisiä sävyjä, harmaata ja mustaa ja ruskeaa. Sotilaspukuja. Punaiset ja muunkin väriset myssyt ovat ihana yksityiskohta! Ja Rauhan puunoksakirjailtu mekko on upea, ja Amandan pitsikirjailtu hääpuku. Ja miesten puvuissa olevat "piirretyt" yksityiskohdat.

Onneksi valosuunnittelija Ville Syrjä ei sorru pelkkiin valkoisiin ja punaisiin valoihin, vaan käyttää monipuolisesti kaikenlaisia valoja. Välillä pistemäisiä kohdevaloja, välillä pehmeämpiä sävyjä. Ja koska sota ja taistelut ovat isossa osassa niin valoilla sekä räjähdyksillä ja muilla kovilla äänillä on iso roolinsa tässä. Kyllä meinaan kuuluu ja näkyy!

Alku oli aika vaikuttava. Tyhjiä tuoleja, osassa valkoinen, osassa punainen nauha. Pikkuhiljaa esiintyjät tulevat lavalle yksitellen ja porukoissa ja laittavat nauhat käteensä. Valkoisia nauhoja käyttävät ovat selkeästi hienompaa väkeä, monella näyttävät hatutkin, ja turkiksia. Luonnollisesti punaiset nauhat menevät hieman vaatimattomammin pukeutuneille. Viimeksi vastaava ratkaisu oli Lahden kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla -näytelmässä, tosin siinä oli tuoleilla vaatekasat mitä esiintyjät pukivat päälleen.

Ihanaa ajankuvaa 1910-luvun Tampereelta, käydään elokuvissakin katsomassa Quo Vadis-elokuvaa (ja Iisakin elokuvamainen kosinta!), leipäjonoja ja venäläisiä matruuseja. On Tampereen teatteria, nykyistä Tuomiokirkkoa, Kalevankankaan taistelua, ja muita hienoja maanmerkkejä. Amandan ja Iisakin lapsettomuus koskettaa, ja palaa vielä takaisin kummittelemaan Amandan elämään monet kerrat. Hykerryttävä kohtaus on kun punakaarti tulee Rossien kotiin etsimään aseita - Rauha pelastaa tilanteen oivallista tilannetajua käyttämällä! Ja Rauhan ja Iisakin kohtaus kun Rauha saa potkut! Ei ole vaikea ymmärtää mikä saa Amandan lopulta liittymään punakaartiin. Niillä keillä ei ollut enää mitään menetettävää se oli varsin varteenotettava vaihtoehto.

Tampere-talon ensi-illassa sattui vielä niin ikävästi, että yksi solisteista eli Tuomas Purhio oli sairastunut ja häntä paikkaamaan oli hälytetty Kristjan Mojsnik. Tämä lauloi roolin orkesterimontusta ja lavalle joutui tuuraajaksi ohjaaja Parkkinen. Ainakin omalle paikalleni permannon 6. riville meni täydestä, eli ellen olisi tiennyt paikkauksesta, ei sitä varmaan olisi edes huomannut. Tämä Tuntematon Sotilas on monessa kohtauksessa mukana ja hyvin Parkkinen/Mojsnik roolista selviytyy. Ylen sivuilla on muuten lisää tästä aiheesta.

Vajaan kolmen tunnin esitys on henkeäsalpaava ja jännittävä, vaikka tapahtumien kulku on toki pääpiirteittäin tiedossa. Silti luvassa on paljon yllätyksiä ja vaarallisia tilanteita. Ensimmäisen näytöksen loppu päätty kamalaan cliffhangeriin - ampuuko veli siskon? Lopussa vankileirit ja teloitukset ahdistavat, ja lasten leikkiminen ruumiiden joukossa. Vaikka kaupunki on tuhottu, niin ilo ja toivo ehkä nostavat päätään, kaikkien karmaisevienkin tapahtumien jälkeen. Henkiinjääneet koittavat selvitä, kukin tavallaan. Eemil on luhistunut syyllisyydessään ja Lady Macbethin tavoin pesee lakkaamatta käsiään. Amandan ja Serafinan kohtalot kietoutuivat monella tapaa yhteen, ja sen seurauksena Amandalle lankeaa lopulta tärkeä (ja mieluisakin) tehtävä.

On hyvä että ooppera on tekstitetty, koska ihan kaikesta ei saa sataprosenttisesti selvää. Toki ihan kaikkea ei tekstityskenttään mahdukaan, koska siinä on myös suomen lisäksi englanninkielinen käännös.

Olen tosi vähän nähnyt kotimaista oopperaa, mutta niistä vähistä tämä menee heittämällä kärkeen! Mahtipontista, suuria tunteita ja raskas tarina, johon on saatu kyllä onneksi hieman keveyttäkin mukaan. Vaikuttavaa katsottavaa.

Lippuja loppuihin esityksiin on vielä saatavilla ja tämä kannattaisi kyllä kokea ihan livenä Tampere-talolla. Mikäli ei onnistu niin Yle Areena pelastaa! Sieltä Veljeni vartija löytyy jo, aina 20.8.2018 asti ja tulee se pääsiäisenä Yle Teemalta telkkaristakin. Vahva suositus.


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen, loppukumarruskuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pohjalaisia / Tampereen ooppera 22.2.2017

Harmikseni tänä vuonna pääsin katsomaan Tampereen Oopperaa vasta tokavikaan esitykseen. Ensi vuoden Veljeni vartijan ensi-ilta on merkattu jo kalenteriin ettei sama erheeni toistu. Se on muuten 16.2.2018!

En ole mikään ooppera-asiantuntija, kaukana siitä (en ole toki mikään teatteriasiantuntijakaan, ei sillä) mutta on kiva käydä muutamia kertoja vuodessa katsomassa ja kuuntelemassa oopperaakin. Madetojan Pohjalaisia ei ole mitenkään tuttu entuudestaan, joten helmikuun alun Oopperailtamat antoi hienon yleiskuvan teoksesta ja tekijöistä. Moni tuttu ja kaveri oli jo Pohjalaiset nähnyt, ja erehdyin lukemaan Aamulehdestä kritiikin (en yleensä koskaan lue minkään esityksen kriitikkiä/bloggausta ennenkuin olen itse käynyt esityksen katsomassa) joten monenlaisia odotuksia oli jo niidenkin perusteella. Ja kyllä mä näkemästäni tykkäsin!

Tällä kertaa tarinan keskiöön on nostettu kolme vahvaa naista. Ison talon tytär Maija (Tiina-Maija Koskela), talon nuori piika Liisa (Marjukka Tepponen) ja vanhempi Kaisa (Päivi Nisula) asuvat kaikki samassa pihapiirissä ja heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Maijan sulhanen Antti (Jyrki Anttila) on puukottanut erään miehen kuoliaaksi ja joutuu nyt kohtaamaan käräjät. Mutta Maijapa on ollut kihlauksestaan huolimatta rakastunut tähän kuolleeseen mieheen (asiaan viitataan muutaman kerran esityksen aikana) ja etsii ehkä körttiuskonnosta lohtua tilanteeseensa. Talon nuori isäntä korskea Jussi (Ville Rusanen) on kiivasluontoinen mies, ja yhtäkkiä hän huomaakin ihastuneensa Liisa-piikaan. Aivan epäsopivaa!

Kaisan kohtalona on juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen). Pitäähän nyt joka esityksessä Perinteinen Suomalainen Juopottelukohtaus olla :-)  Kaisa on topakka työihminen ja ihanan rehevä vastakohta pienelle kuivakalle miehelleen. Kaisa tuo myös sellaista rempseää kansanhuumoria oopperaan, ettei mene liian vakavahenkiseksi meno.

Maijan ja Antin kihlajaisiin pölähtää joukko häjyjä häiriköimään, Karjunmaan Köystin (Waltteri Torikka) johdolla. Kaikki naiset ovat ihan hulluna tähän pahaan poikaan. Torikka ottaa pienestä roolistaan kyllä kaiken irti! Mikä entree lavalle! Köysti ja Jussi mittelevät voimiaan, ja Köysti joutuu tunnustamaan Jussin vahvemmaksi. Juhlahumun tuoksinassa Antti päättää karata Maijan avustuksella Ruotsiin - sieltä ei virkavalta häntä etsi. Vallesmanni (Kristjan Mõisnik) ja muut virkamiehet kuulustelevat ihmisiä Antin karkaamisen johdosta. Kaappo-renki (Jere Martikainen) kostaa Jussille (koska tietenkin myös Kaappo oli ihastunut Liisaan, ja Jussi vei tämän naisen) ja harhaanjohtaa miehet Jussin jäljille. Kiivas Jussi hurjistuu, vallesmanni ampuu tämän ja Jussi puukottaa vallesmannin. Vähän tuntuu että vallesmanni sai mitä ansaitsikin; kukaan ei tykännyt tästä alunpitäenkään. Mun sympatiat oli ainakin Jussin puolella.

Juonihan on silkkaa Shakespeareä! Juonittelua, kolmiodraamoja, verevää rakkautta, kostoja, tappoja ja hurmeinen loppu! Kuulostaa varmaan kovin kliseiseltä, mutta toimi oikein hyvin näyttämöllä. Eikä vähiten hienovaraisen ja taitavan ohjauksen ansiosta. Tuomas Parkkinen on tehnyt eri teattereissa paljon hienoja töitä viime vuosina, niin ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, mutta Pohjalaisia on ensimmäinen hänen ohjaamansa ooppera minkä näen. Eikä kyllä viimeinen (vaikkei ensi kevään Veljeni vartijaa laskettaisikaan mukaan). Ehkä monelle "oopperaihmisille" tämä oli liian räväkkää tai radikaalia tai jotain, mutta minusta tämä oli raikas ja elämänmakuinen tulkinta.

Vaikka kyseessä ovat toki dramaattiset tapahtumat, on mukaan saatu myös paljon huumoria. Koko Köystin rokkistarameininki, vallesmanni kuulustelemassa Kaisaa joka höpöttää tältä suut ja silmät täyteen, ja paljon muita pieniä hauskoja juttuja. En ollut ainoa joka röhähti nauruun Liisan ja Jussin lemmenleikkien keskellä Liisan huudahtaessa "Jussi, vihdoinkin sinä tulit!".

Minun maallikkokorviini myös esiintyjät oli hyvin miehitetty. Tai tässä tapauksessa: naisitettu (?). Naislaulajat loistivat; yhdessä ja erikseen. Köystin rooli oli kuin Torikalle tarkoitettu; karismaattinen joukkojenjohtaja ja naisten mieleen. Rokkikukko! Mutta silti taas kerran mun sydämeni vei Ville Rusanen! Tällä miehellä on lauluääntä ja karismaa vaikka viiden pohjalaiskylän tarpeisiin. Tämän Jussi on leikkisä, mutta määrätietoinen. Äkkipikainen, mutta lämminsydäminen. Ja ääni vie jalat alta, niin Liisalta kuin katsojaltakin. Se Liisan ja Jussi duetto väliajan jälkeen kirvoitti väliaploditkin. Ihan syystä.

Tampereen Filharmonia soittaa hyvin, kuten aina, tällä kertaa Anna-Maria Helsingin johdolla. Musiikista bongailin paljon tuttuja (pohjanmaalaisia) kansanlaulusävelmiä. Isoa kuoroa ei ihan kamalasti käytetä lauluosuuksissa, mutta monissa joukkokohtauksissa ovat mukana. Myös näyttävässä saunakohtauksessa. Enimmäkseen laulusta (tai sanoista) sai hyvin selvää, mutta toki toiset laulajat artikuloivat paremmin, ja akustiikka ei salin joka kohtaan ole samanlainen.

Sampo Pyhälän aika pelkistetty lavastus hämäsi ensin yksinkertaisuudellaan. Valkoista pintaa, pohjalaisen talon pihapiiri, keskellä joki. Välillä miniatyyritalot nousevat kokonaan ilmaan, ja sitten taas häjyt paiskovat niitä! Niiden päällä myös istutaan. Mutta kun kerran lavan halkoo joki, niin miksi ihmiset eivät loiki sen yli, vaan kävelevät vaan läpi. Se hieman hämäsi. Jos kerran katsojien halutaan uskovan että siinä on joki, niin esiintyjienkin pitäisi käyttäytyä niin! Mutta kyllä tämä lavastus toimi, ja nosti esiintyjät pääosaan. Jussi Kamusen valosuunnittelulla on näyttävä osa tässä produktiossa. Joki kuohuu milloin sinisenä, ja milloin verisen punaisena. Valoja käytetään lavastuksen osana, rajaten henkilöitä ja tapahtumia tehokkaasti. Niillä saadaan myös saunakohtauksen tunnelmaa. Ja kuorolaisten taskulampuilla valaisut toimivat myös. Useampaan kohtaan muistikirjassa olen kirjoittanut hienot valot tai jotain muuta vastaavaa. Pirjo Liiri-Majavan kauniissa puvuissa on pohjalaisuus hyvin näkyvänä osana. Mutta esim. Köystin rokkiasu mukailee käärmeennahkatakkia ja sopii loistavasti tälle.

Esityksessä oli tekstitys englanniksi ja aina välillä silmät hakeutuivat sinnekin. Aika vähän käytettiin murretta lauluissa, mutta muutama sana piti tarkistaa mitä se on englanniksi, koska suomeksi en ymmärtänyt. Esimerkiksi varnaakeli oli dunce (eli pölvästi).

Loppu oli dramaattinen - ja tykkäsin siitä pienestä nyökkäyksestä ensi kevään Veljeni vartijan suuntaan. Punaiset ja valkoiset käsivarsinauhat sopivat myös pohjalaisuhoon.

Kaikenkaikkiaan vallan toimiva ja hyvinkin monella tavalla moderni ooppera edelleenkin, vaikka on kantaesitetty jo 1924. Oikeanlaisella modernisoinnilla ja taitavalla ohjauksella saadaan vanhoista klassikoistakin raikkaasti uudistettuja tulkintoja jotka puhuttelevat myös nykypäivän ihmistä. Ja hyvin tämä sopi erinomaisesti Suomi 100-juhlavuoteen!


Kuvien copyright Petri Nuutinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Oopperailtamat / Tampere-talo 7.2.2017

Tampereella on oopperaa kuultu säännöllisesti jo vuosikausia, tänä vuonna vietetään Oopperan seitsemänkymppisiä. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilussa oli esittelytilaisuus tulevaan oopperaan. Ja sen verran mainio kokemus Oopperailtamat olikin, että toivon mukaan tästä tulee perinne tuleviin esityksiin. Varsinkin kaltaiselleni oopperanoviisille ilta ja esiintyjät tarjoilivat paljon kiinnostavaa tietoa.

Lindgren, Koskela, Torikka ja Helsing

Tilaisuuden tunnelma oli rento ja hauska, vaikka Madetojan Pohjalaisia ei mikään huumoriteos olekaan. Juontajana ja teosesittelijänä toiminut Minna Lindgren oli juurikin sopiva tämmöiseen hommaan. Tampere-talon uusi Maestro-tila oli sopivan intiimi, mutta tarpeeksi tilava. 

Itselleni Pohjalaisia on ihan uusi oopperatuttavuus, mutta kaiken nyt kuulemani ja lukemani perusteella se vaikuttaa todella kiinnostavalta. Niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Ja varsinkin tämä Tuomas Parkkisen ohjaama versio, missä korostetaan naisen roolia ja asemaa. Päärooleihin on nostettu kolme eri asemassa olevaa naista. Juoni tuntuu olevan kuin parhaimmasta (vai pahimmasta?) saippuaoopperasta. Kolmiodraamoja, körttiuskontoa, puukotuksia, vankilareissuja, juopottelua... 

Pääteemana on vapaus, jota kukaan ei tässä oopperassa tunnu saavan koskaan. Musiikki taas on hyvin kansanlaulupohjaista. Kyllä oli moni tuttu melodia mitä illan aikana kuultiin! Tässä Madetoja on kuulemma hyödyntänyt kansanmusiikkia kuin Puccini konsanaan omissa oopperoissaan.

  

Minna Lindgren ja Tuomas Parkkinen

Suurin osa näistä kansanlauluista (suomalaisista, ei siis Puccinin löydökset!) ovat Toivo Kuulan keräämiä, ja osa ilmeisesti Järviluomankin. Artturi Järviluoma oli kirjoittanut Pohjalaisia näytelmän, ja sen 1914 Kansallisteatterin esityksen jälkeen siitä tuli hyvin suosittu, joten tahdottiin oopperakin samasta aiheesta. Toivo Kuula kieltäytyi säveltämästä, mutta onneksi Madetoja tarttui asiaan ja pohjalaisia ymmärtävänä sävelsi musiikin. Ooppera valmistui sitten 1924. Moni henkilöhahmo kuulemma perustuu ihan oikeisiin ihmisiin, mm. Alavudella vaikutti joku hankala nimismies, mikä sitten on päätynyt mukaan tähänkin,

Lindgren puhui myös verismistä, mitä Pohjalaisiakin edustaa. Siinä missä Wagner teki uniin ja fantasioihin pohjautuvia oopperoita, harrasti Puccini verismiä eli kuvasi tavallisia ihmisiä, tavallisissa kylissä - ja sitten tapetaan joku! Kuten Pohjalaisissakin. Pohjalaisissa on kolme näytöstä, ja jokainen alkaa yhden "päänaisen" laululla. Liisa-piikakin tyhjentää paskahuussia laulaessaan, eli hyvin arkisia askareita tässä puuhaillaan laulun lomassa.

       

Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela

Oopperailtamissa oli paikalla kolme solistia eli Marjukka Tepponen, joka laulaa Liisa-piian osan, Tiina-Maija Koskela, joka on talon tytär Maija sekä Waltteri Torikka, joka taas on Karjanmaan Köysti, kauhea häjy! Kaikki lauloivat paljon näytteitä ja pianisti Tatu Erkkilä säesti heitä. Välillä Lindgren kuljetti oopperan juonta eteenpäin, ja taas kuulimme lisää lauluja. Toki esiintyjiä haastateltiinkin, sekä teoksesta ja omasta suhteestaan Pohjanmaahan. Paikalla oli myös kapellimestari Anna-Maria Helsing, sekä ohjaaja Tuomas Parkkinen (jolle lopuksi koko konkkaronkka lauloi syntymäpäiväonnittelut!).

Minä tykkään kovasti Marjukka Tepposen äänestä, ja myös Tiina-Maija Koskela lauloi todella kauniisti. Torikka sopi oikein mallikkaasti häjyn rooliin, ja tämän rokkikukkomaisuus (anteeksi, iskelmäkukkomaisuus) tuntui istuvan hyvin häjyn pirtaan. Ja käärmeennahkatakkikin!

Illan aikana puhuttiin ja ruodittiin siis paljon pohjalaisuutta, eri kylien ja alueiden välisiä eroja, mitä se pohjalaisuus on niinkuin oikeasti. Musiikki ja uskonto sekä paini tuntuivat olevan monella pohjanmaalaisuuden kulmakiviä. Anna-Maria Helsing on itse kotoisin ruotsinkieliseltä alueelta Munsalasta ja isänsä oli pelimanni. Näin ollen musiikki on aina ollut iso osa hänen elämäänsä. Duurinkin hän on joskus kuullut, ehkä ruotsalaisen äidin myötävaikutuksella. Seinäjoelta kotoisin olevalla Tiina-Maija Koskelalla oli hyvä jakoperuste etelä- ja pohjoispohjanmaalaisiin. Etelässä ollaan iloisia, käydään paljon juhlissa, ja sitten joku saattaa hieman puukolla kutitella, ja ihmetellä miksi se nyt kuoli. Pohjoisemmassa on hartaampaa ja pyhempää, sitten illalla on kärhämä ja joku hakee kirveen! Hyvässä ja huonossa pohjanmaalaiset ovat suoraselkäisiä ja jääräpäisiä. Minna Lindgren heitti että Pohjanmaalla "kunnon miehet on painijoita ja niiden siskot on missejä".

Waltteri Torikkakin tunnusti, että isänsä vei hänet kerran painiseuran treeneihin. Mutta hän ei päässyt kunnolla etuperin kuperkeikkaa, niin se jäi sitten siihen yhteen kertaan. Hänen roolihahmonsa Köysti saa tässä esityksessä kunnolla turpaansa, vaikka kuinka onkin häjy. Köysti on sellainen paha poika, jolla on karismaa, vaarallisuutta, itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Kaikki naiset palvovat häntä, vaikka hieman pelkäävätkin. Rokki/iskelmäkukko siis! Waltteri naurahtikin sanoneensa kollegoilleen "ihanaa tulla harjoituksiin, kun ei tarvii ollenkaan näytellä".

  

Mutta miksi tässä on sitten nostettu naiset esille, vaikkei monilla näistä ole niin isoa laulurooliakaan? Ohjaaja Parkkisella oli erittäin aukoton peruste asialle. Alunperin hänkin kuvitteli, että tämä on ooppera sorrosta (monesti on ajateltu että tässä kuvataan Venäjän sortovuosia). Mutta sitten viime aikoina kaikki miesten tekemät väkivallanteot, olivat ne sitten kuorma-auton ajamista väkijoukkoon tai tuntemattomien ihmisten puukotusta tai jotain muuta, tekivät vaikutuksen. Miehet kokevat tarpeen tarttua aseeseen, jos he katsovat kokeneensa vääryyttä, tai melkein mistä syystä hyvänsä. Pohjanmaalla kaivetaan puukko esiin, jos joku vain katsookin pahasti, noin kärjistetysti. Parkkinen kertoi, että taiteilijana hän ei voi ohittaa näitä miesten tekemiä väkivallantekoja.

Jokaisella "minä tapan"-miehellä on äiti. Usealla sisko, monella vaimo tai tyttöystävä, joillain tyttäriä. Ja ne ovat aina nämä naiset ketkä joutuvat katsomaan, ketkä kärsivät, ketkä joutuvat sitten hoivaamaan "kärsinyttä" miestä. Naisten on jatkettava elämää ja arkea, vaikka puoliso, veli tai poika olisikin tappanut jonkun. Miehet edelleen luulevat että heitä sorretaan tässä maailmassa. Ylpeydentunto ja kostonhalu on monella muullakin kuin pohjanmaalaisella miehellä sisimmässään.

Tässä Pohjalaiset-tulkinnassa on kolme näkökulmanaista. Kohtaukset nähdään heidän silmin, vaikka roolit ovat edelleen pienehköjä. Jo mainittujen Liisan ja Maijan lisäksi on myös vanhempi Kaisa (Päivi Nisula), joka on hauska ja maanläheinen hahmo, elämää pystyssä pitävä voima.

Liisan ja Köystin asujen keskellä ohjaaja Parkkinen

Näissä iltamissa muuten korostui hyvin ettei miehiä juuri tarvita, koska naiset lauloivat duettonsakin yksin! No, ehkä se on kuitenkin kiva, että siellä muutama kaksilahkeinenkin nähdään. Jo mainittujen laulajien lisäksi lavalla laulavat myös Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen sekä Olli Lammi ja Pertti Kallio vuorottelevat. Lisäksi Tomi Rauhala on mukana mykkänä. Ja toki lavalla laulaa Tampereen Oopperan valtava kuorokin.

Tässä oopperassa nähdään myös perisuomalainen juopottelukohtaus, tottahan toki! Muutenkin Pohjalaisissa on kuulemma hyvin mutkaton suhde alkoholiin. Jääpäs nähtäväksi mitä tällä tarkoitettiin.

Kauhean paljon kiitoksia koko porukalle ja toki Tampereen Oopperalle tämmöisistä iltamista. Kaikilla oli hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Selvästi tilausta oli, ja ihmiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä illan antiin. Itsellä ainakin on paljon helpompaa lähteä katsomaan ja kuulemaan uutta oopperaa, kun nyt kuuli taustoja ja musiikkinäytteitäkin. Ensi vuonna toivon mukaan uudelleen Veljeni vartija-oopperan tiimoilta, eikös?

Jututin muuten Parkkista myös maanantaina Tampere-talolla Pohjalaisten harjoitusten lomassa, joten osa näistä jutuista on peräisin sieltä, eikä Oopperailtamista, jos joku paikalla ollut ihmettelee.


Kuvat otin itse.
Näin iltamat ilmaisella pressilipulla.