Tarjoilija, keitossani on homo! / Teatteri Kantanäky, ravintola Viides näyttämö 11.12.2021

Edellisestä Teatteri Kantanäyn esityksestä on jo aivan liian kauan aikaa. Vuonna 2018 nähtiin Paluu heteroiden planeetalle, joka viihdytti ainakin meikäläistä upeasti. Nyt porukka on siirtynyt ruokaravintolaan, ja uusin esitys tarjoillaan kolmen ruokalajin illallisen ohessa. Ei lainkaan pöllömpi ratkaisu, jos kohta aika kallis, koska lipun hinta kipuaa siten aika korkealle. Toki sitten saa samalla nauttia erittäin hyvästä ruuasta.

Tarjoilija, keitossani on homo! tapahtuu tietenkin ravintolamaailmassa. Kerrassaan hienosti henkilöiden tarinat nivoutuvat ruokailun lomaan ja meidän asiakkaiden palvelemiseen. Ohjaaja Heini Vahtera on koostanut sketsimäisistä jutuista kerrassaan maistuvan keitoksen. Kuten parhaissakin ravintolakabareissakin ajoitus ja rytmitys, ja tilannetaju, osuu nappiinsa. Yleisö on hienosti mukana juonessa ja minusta kaikki toimii hyvin. Vähän muutama meistä pääsee osallistumaankin, mutta onneksi kivalla ja rennolla tavalla. Esityksen taukojen aikana ruuat vaan ilmestyvät pöytiimme ja nautimme ne herkutellen ja kiireettä. Ja sitten onkin taas aika sujahtaa katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu fiktiivisessä ravintolassamme. Viidennen Näyttämän tiloja hyödynnetään taitavasti. 

Kaikkea säestää mestarillisen muusikon Kari Mäkirannan musisointi. Kuin paraskin ravintolamuusikko hän vaikuttaa aluksi huomaamattomalta baarin nurkassa, mutta koskettimillaan pitää huolen että kaikki viihtyvät. Ah mikä talentti!

Tuttuun tapaan Kantanäyn esitys on sateenkaarevia hahmoja täynnä, hulvattoman hauska ja välillä  aika räävitönkin. Osuvia ja ajankohtaisia vitsejä, musiikkia, naurua ja viihtymistä. Ei tämä ole tiukkapipoisten show, mutta eipä semmoisia tänne kai eksyisikään.

      
Käsiohjelma ja muu info oli kätevästi pöydissä pulloon liimattuna.

Teatteriporukan itsensä kirjoittama show liikkuu sujuvasti ensitreffit alttarilla -tyylisestä formaatista muunkinlaisiin deittihakuohjelmiin. Toinen toistaan kamalampia tyyppejä on tyrkyllä. Timo Väntsi, Kiisu Tuomi, Johanna Jernberg, Nuppu Ervasti ja Oskari Ellilä ovat kaikki laulutaitoisia ja moni heistä on kunnostautunut myös aiemmissa Kantanäyn esityksissä. Tyypit ovat pistämättömän hauskoja ja heittäytyvät mukaan menoon sataprosenttisesti. Osaavat ryökäleet nauraa myös itselleen. Välillä hypätään nykyajan ravintolamiljööstä Lesboksen saarelle ja paleoliittiselle kaudelle, mutta meno ei hyydy koskaan. Jeesuskin piipahtaa näyttämöllä, Mikki Hiirestä puhumattakaan. Tutut biisit taipuvat moneen. Vaihdot ovat salamannopeita ja pukuhuoneeksi muuntunut ravintolan narikka lienee täynnä lentäviä kenkiä ja peruukkeja.

Alkuruuaksi saimme punajuurigazpachoa ja tryffeliöljyä, pääruuaksi ihanaa metsäsienirisottoa ja grillattua broileria (jota ilmankin olisi pärjätty) ja jälkiruuaksi mehevän herkkukipon (omenapiirakkaa, omena-calvadoshilloa ja pähkinää). Herkulliset sapuskat ja "oikeakin" henkilökunta oli viimeisen päälle ammattitaitoista. Ja paras baarimikko!

Suosittelen sekä ravintolan herkkuja (myös ilman Kantanäkyä) että esitystä. Oivallista pikkujouluviihdettä, mutta toimii myös muutenkin. Näitä tulee lisää maaliskuussa ja peruutuspaikkoja voi tiedustella Turun kaupunginteatterin lipunmyynnistä. Saattahan se juuri sinunkin sopassas se homo uida...

Ryhmäkuvan copyright Maria Peltoniemi, muut omia.

Illallisvieraita / Aurinkobaletti 11.12.2021

Ah, mainiota. Monestakin eri syystä (joista korona ei liene vähäisin) kuvittelin etten saa tätä tanssiesitystä mitenkään sopimaan kalenteriini. Mutta sitten asiat loksahtivatkin kohdalleen ja pääsin kuin pääsinkin vihonviimeiseen esitykseen. Huippujuttu. Tosin paras uutinen on se, että helmikuulle 2022 on muutamia lisänäytöksiä, joten hoputan kaikkia lippukaupoille hetimmiten. Niin mainio juttu Aurinkobaletin Illallisvieraita nimittäin oli.

Jyrki Karttunen on yksi suosikkikoreografioistani. Ja nytkään ei tarvinnut pettyä. Illallisvieraita oli siinä mielessä tyypillinen Karttusen teos, että siinä oli paljon huumoria, yhdistettynä virtuoottiseen tanssimiseen. About tunnin mittaiseen esitykseen mahtui paljon dramaattisia käänteitä, yliluonnollisia elementtejä, silmiähivelevän kauniita iltapukuja (kiitos puvuista Karoliina Koiso-Kanttila), ja sitä hienoa tanssia. 

Koiso-Kanttilan loihtima näyttämökuva on yksinkertainen mutta vaikuttava: upeasti katettu illallispöytä kynttelikköineen ja ruokavateineen, ja punainen silkkikangasverho taustalla. Juhlallisesti pukeutunut hovimestari teputtelee ympäriinsä katsojien valuessa sisään. Viheltelee ja puuhastelee, sytyttää kynttilät, riisuu kengät ja höpöttelee hieman italialta kuulostavaa kieltään. Kävelytyyli tuo mieleen John Cleesen ministeriön virkamiehen hupsun kävelyn... Yleisölle mies on aika tyly (no suorastaan pelottava), komentaa englanniksi laittamaan puhelimet pois. Me katsojat olemme tulevan illallisen (ja sen tapahtumien) todistajia. Ja meilla ei todellakaan ole mitään pelättävää...

Musiikki pätkii, valot räpsähtelevät - jotain outoa on tekeillä. Puhuri leyhyttää taustakangasta. Naisella on veriset kumihanskat. Henget ovat vahvasti läsnä tilassa, mutta ovatko ne pahoja vai hyviä? Meedio toimii vastaanottajana ja katsoja kokee olevansa itsekin mukana illallisella. Valtava ruokapöytä on upea estradi ja sitä hyödynnetään kyllä monipuolisesti. 

Välillä nähdään "vakavaa" paritanssia, sitten meno äityy niin villiksi että vähintäänkin paikalla on ulkopuolista voimaa. Välillä jopa akrobatiaa lähentelevä liikekieli on aivan älyttömän hienoa katsottavaa. Tanssissa on monenlaisia elementtejä, vanhoista salonkitansseista balettiin. Käsillä tehdään paljon monimutkaisia liikeratoja. Robottimaisen mekaaniset liikkeet... onko meediossa oleva henki irrallaan huoneistossa? Tanssillinen joukkotappelu on hulvaton. 

Ja sitten on pitkiä hiljaisia hetkiä, kun näennäisesti ei tapahdu mitään. Silti pinnan alla kuplii. Tunteet kuohuvat ja astiat lentelevät. Henget tekevät tepposiaan, mutta ei nämä ihmisetkään ihan toimettomia ole. Huikea musiikki ja äänisuunnittelu (Jaakko Salonen) täydentää esityksen. Monenlaiset, yllättävätkin, elementit tuovat kauhun estetiikkaa myös äänisuunnitteluun. Barokkimusiikki tuo sopivaa mahtipontisuutta ja Britney Spears ilkikurisen huumorin pilkahduksen. Oudolla kielellä leikittely ja riimittely naurattaa. Vaikka kieltä ei ymmärräkään niin yllättävän hyvin sitä pysyy kärryillä. Valoista vastaa Magnús Sigurðarson. 

Paljain jaloin tanssiva nelikko on todella taitava, ja vähempää en odottaisikaan. Linda Björkqvistin ilmeikäs meedio taipuu moneen ja on todella dramaattinen. Côme Calmelet-Pyykkö kanavoi hovimestariinsa niin paljon mykkäelokuvien slapstick-mestareita ettei paremmasta väliä. Muuvit viinikarahvin kanssa on kyllä huippua! Hän kyllä murtautuu hieman ulos rooliminänsä rajoista, eikä olekaan aina se nöyrä palvelija. Ja kontakti yleisöön on mainio! Patrick Di Quiricon isäntä on kovin ahdistuneen oloinen, mutta pääsee irroittelemaan jäykästä roolistaan ulos hienosti. Elina Raiskinmäki illallisten emäntänä päästää temperamenttinsa kuohumaan mitellessään isännän kanssa. Kaikki tanssijat ovat todella läsnä. Hienosti yläluokan pariskunta ylläpitää hillittyä ja jäykkää rooliaan, kunnes eivät enää pidä. Äänillä puhuminen on toteutettu mainiosti!

Illallisvieraita leikittelee mestarillisesti kauhukomedian kliseillä ja törmäyttää hienosti surrealismin ja tanssin yhdeksi kieppuvaksi kaleidoskoopiksi. Se on nauruhermoja kutkuttava, juuri sopivasti selkäpiitä karmiva ja kaikkia aisteja mukavasti stimuloiva esitys. Niin hienoa nähdä taas Karttusen työtä lavalla. Aplodien paikka koko monikansalliselle työryhmälle. Ja ehkä se elämän tarkoituskin selviää... Yksi vuoden tanssillisista kohokohdista.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeanne de Clisson - meriverellinen kostokuvaelma / Tehdas Teatteri 10.12.2021

Taas kerran se nähtiin: turkulainen Tehdas teatteri oli laadun tae. Tämä Jeanne de Clisson kiinnosti siitä asti kun siitä kuulin, mutta en uskonut että saan sitä soviteltua kalenteriin, tai lähinnä etten saa uutta Turun reissua enää mahtumaan tälle vuodelle. Mutta asioilla on tapana lutviintua, ja pääsin kuin pääsinkin. Hyvä niin, sillä tätä huimaa nukketeatterillista musiikkipitoista seikkailua ei todellakaan kannata jättää väliin.

Lee Lahikainen on ohjannut tositapahtumiin perustuvan tarinan ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka ryhtyi kostoretkelle miehensä teloituksen jälkeen. 1300-luvulla ei tainnut liiemmälti naispuolisia merirosvoja olla, joten sikälikin tämä on todella kiinnostava tarina. Olivier de Clisson oli Jeannen kolmas puoliso ja kun hänet mestattiin, pää kuljetettiin Nantesiin ja muu vainaja jäi Pariisiin. Jeanne vei heidän yhteiset lapsensa katsomaan päätä, möi omaisuutensa (ja ilmeisesti vähän itseäänkin) ja osti englantilaisilta kolme purjevenettä. Mustat laivat ja punaiset purjeet, ja kostoretkilaivue oli valmis! Usean vuoden ajan Jeanne seilasi meriä ja listi aatelisia. Tämän jälkeen hän muutti takaisin Ranskaan ja jatkoi aatelisen elämäänsä - vai menikö hän sittenkin raketilla kuuhun? 

Reetta Moilasen kirjoittama tarina noudattaa historian kulkua, johonkin tiettyyn rajaan asti. On muuten mahtavaa että liki aina kun täällä käyn opin jotain uutta. Minulla oli aiemmin Jeanne de Clissonsin kokoinen aukko sivistyksessäni, vaan ei onneksi ole enää. Esityksen tyyli on karnevalistinen ja aika hurmeinenkin, intiimi ja hulvaton. Istumme Tehdas teatterin aulassa, johon on kankailla eristetty pieni soppi esitykselle. Baaritiski on hyvin mukana kaiken tiimellyksessä. Yksihenkinen bändi (Moilanen) loihtii äänimaiseman kanisterikitaralla ja concertinalla (no semmonen pieni haitari mitä merirosvot aina soittaa) ja toimii balladin kertojaäänenä. Välillä äänimaisema toistaa itseään ja kertautuu.  

Helena Markku on tyrmäävän upea, joka solullaan rooliinsa eläytyvä Jeanne de Clisson. Välillä hän heittäytyy suorastaan maaniseksi ja viettelee katsojat mennen tullen. Onhan se ehkä vähän moraalisesti arveluttavaa sympatiseerata moista hurmeista (mutta ah niin hurmaavaa) naista, mutta minkäs teet. Esityksen Jeanne on aseistariisuva hahmo ja Helena Markku on hyvin intensiivinen. Vie eikä vikise, ja kaappaa perinteisesti maskuliinisena pidetyn merirosvon roolin itselleen. Samalla toki teemat ovat ajankohtaisia: miksei nainenkin voisi olla kostaja, väkivaltainen hurjimus joka lahtaa pahiksia?

Sirpa Järvenpään merirosvolliset asut kruunavat visuaalisen ilmeen. Musta ja punainen ovat illan värit. Myös Irene Lehtosen valosuunnittelu tukee meidän matkaamme 1300-luvun pyörteisiin. Monimuotoinen lavastus on työryhmän laatima, ja nukkejen rakennus kolmikon Lahikainen - Moilanen - Markku käsialaa.

Käsiohjelma löytyi eteisaulan seinältä!

Jeanne de Clissons oli hurmaava yhdistelmä musiikkiteatteria, (paperi)nukketeatteria, objektiteatteria ja mitä vielä. Yleisökin pääsi osallistumaan teloituksiin piirtämällä ja katsomosta löytyi rekvisiittaa aina tarpeen vaatiessa. Olivierin kallo oli aktiivisesti mukana menossa ja aika intiimejä hetkiä elossaolevan vaimonsa kanssa meille esittikin, silmät loimuten. Musiikkituokiot ovat mainioita! "En mennyt luostariin, poltin sen" laulaa Jeanne, ja tämä asenne säilyy esityksen loppuun asti.

Aivan loistava 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan pähkähulluun menoon. Rietasta, rouheaa ja raivoisaa, sopivan räväkkää, sensuelliakin hetkittäin. Ja todellakin siis aikuisten esitys (ikäsuositus 15+). Menkää ihmeessä kokemaan. 

Esityskuvien copyright Maija Kurki (paitsi käsiohjelman kuva omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.