Sotilaspoika / Lappeenrannan kaupunginteatteri 30.4.2015

Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä Veeran kammarissa on kourallinen ihmisiä, kirkkaasti valaistu pöytä, jolla makaa lakanan alla nuori mies, tai poika oikeastaan vielä, side silmillään. Pää nojaa kitaraan ja hakkaa sitä vasten. Poika nousee, poistaa siteen silmiltään ja katsoo suoraan silmiin. Ollaan sairaalassa ja poikaa (Joe) on sattunut, ja pahasti.

Amerikkalainen Dalton Trumbo kirjoitti kirjan Johnny Got His Gun (Sotilaspoika) jo vuonna 1939, ja ohjasi siitä samannimisen elokuvan 1971. Sodanvastainen teos sai inspiraationsa Trumbon lukemasta lehtiartikkelista, joka kertoi kanadalaisesta miehestä, joka oli menettänyt kaikki raajansa 1. maailmansodassa. Raajojen lisäksi sirpalepommi on vienyt myös silmät, suun, korvat ja kielen. Aluksi Joe haluaa tappaa itsensä, mutta muuttaa mielensä ja toivoo kiertävänsä ympäri maan lasivitriinissä, näyttäen ihmisille sodan kauhujen oikeat kasvot. Tätä toivomusta ei tietenkään toteuteta, ja omassa kehossaan vankina oleva poikaparka ajelehtii toden, muistojen ja mielikuvituksensa aallokossa.

Esityksen Joe on maaninen, käy läpi menneisyyttään, suhdetta tyttöystävään, hallusinoi, juo ja juottaa yleisöllekin kuohuviiniä, etsii sormustaan, soittaa kitaraansa, laulaa. Johannes Holopainen on niin mestarillinen roolissaan, että tekee mieli alkaa itkemään silkasta tunteiden myrskystä. Hän tavoittaa Joen piinatun sielun, ja tuskan, ja kaiken sen raivon ja epätoivon. Tästä ei esitys ehkä muutu enää intiimimmäksi. Yleisö otetaan mukaan ja sitä saa tuntea olevansa läsnä, olevansa melkein orgaaninen osa esitystä.

Tämmöinen monipuolinen monologi sopii Holopaiselle paremmin kuin hyvin. Herra pääsee hyödyntämään laajaa osaamistaan eli loistavan näyttelemisen lisäksi soittamista, laulamista ja akrobatiaa lähentyvää fyysistä ilmaisua. Kun saan ruokailuvälineet käsiini, niin ihan kuin sähkövirta menisi lävitseni.

Ja Metallican One! Yksikään biisi ei sopisi tähän esitykseen enää paremmin... Niin ja sen videollahan on pätkiä ko. leffasta.

Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
Nothing is real but pain now

...

Darkness imprisoning me
All that I see
Absolute horror
I cannot live
I cannot die
Trapped in myself
Body my holding cell

Joe on täynnä kimalletta, Joe on raajaton. Tyttöystävä hylkää ja löytää toisen. Yhteiskunta hylkää; "teidän pyyntönne on hylätty". Rotat syövät ruumista. Taustalla erilaisia sotiin liittyviä puheita, mm. Thatcher puhuu Falklandista. Joe morsettaa, pyytää että joku tappaisi hänet. Turhaan.

Sotaa ei käydä demokratian tai isänmaan vuoksi. Kukaan mädäntyvä, haudassa makaava sotilas ei mieti että olipa hienoa kuolla maani vuoksi. Miksi sitä sitten käydään? Erinomaisen hyvä kysymys, johon taas jäimme ilman vastausta.

Lopun dervissimäinen tanssi, laulu, tekoveren ampuminen, pelkissä vihreissä kalsareissa jäi verkkokalvoille pitkäksi ajaksi. Fyysisesti ainakin hirmuisen rankan näköinen suoritus jossa esiintyjän kroppa on kovilla. Vai ottaako tämä sittenkin enemmän mielen päälle. Olen monesti aiemminkin todennut että J. Holopainen on varmaan yksi lahjakkaimpia nuoren polven näyttelijöitä, ja Sotilaspoika saa mut entistä vakuuttuneemmaksi siitä.

Jotenkin tämä esitys iski tiukemmin kuin miljoona volttia. Ja jätti mennessään valtavan ilon että saa nähdä tämmöistä. Vaikka piti sitten matkata Lappeenrantaan asti ja viettää vappuaatto teatterissa. Toivoa sopii että esitys lähtisi kiertämään vaikka pitkin Suomea? Soisin että moni muukin tämän saisi nähdä ja kokea.

Sovituksesta ja ohjauksesta vastaa mestarillisesti Essi Räisänen. Tekstin suomennos on Pentti Saarikosken käsialaa. Taitava valo- ja äänisuunnittelu täydentää Holopaisen sooloilua. Ja hei, saimme kuulla myös Hey Joen! Ja Eldankajärven jään!

Kiitos Lappeenrannan kaupunginteatteri (myös julisteesta). Ja valtavan iso kiitos Johannes Holopaiselle huikeasta esityksestä. Erityiskiitos kun jaksoit rankan illan jälkeen vaihtaa kylpytakissa pari sanaa. Toivottavasti suklaa maistui :-)


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen, julisteen kuvan otin itse.
Näin esityksen alennetulla ystävänlipulla - kiitos Heini Hyvärinen!

Ystävät Hämärän Jälkeen / Kotkan kaupunginteatteri 29.4.2015

Yksi kevään odotetuimpia esityksiä omassa teatterikalenterissa oli eittämättä Kotkan kaupunginteatterin Ystävät Hämärän Jälkeen. John Ajvide Lindqvistin alkuperäiskirja oli ihana kun sen aikoinaan joskus luin. Tomas Alfredsonin ohjaama ruotsalaisleffaversio oli myös kaunis. Ja näin tämän teatteriversion Lontoossa joulukuussa 2013 - ja se oli ihan LOISTAVA! Aivan hirveän hienoa siis että tämä saatiin Suomeenkin.

Tämä oli lisäksi samalla ensimmänen vierailuni ikinä Kotkan kaupunginteatteriin. On ihanaa päästä tutustumaan "maakuntateattereihin", ja löytää uusia näyttelijöitä ja näkökulmiakin. Kotkan teatteri on pieni ja intiimi ja kotoinen. Tässä esityksessä on tehty yhteistyötä Kotkan nuorisoteatterin kanssa.

Kyllä kotkalaiset ovat hyvin tavoitettaneet niin kirjan kuin elokuvan (kuin Lontoon versionkin) hengen ja tyylin. Samalla realistinen ja arkinen näytelmä, mutta se yliluonnollinen elementti tunkee mukaan kuin huomaamatta. Periaatteessa perinteinen koulukiusaustarina, missä kiusattu saa vahvan kaverin tuekseen, mutta vampyyriaspektilla.

Kalle Kurikkala (vierailemassa LAMKista) oli tosi, tosi loistava kiusattuna Oskarina. Epävarma, haavoittuva ja yksinäinen. Ja kovin lapsellinen. Kunnes Oskar löytää ystävän. Ei haittaa että Eli (Ella Tepponen) on hieman erikoinen persoona, tai ettei tämä haluakaan olla Oskarin ystävä aluksi. Myöhemmin Oskar haluaa olla ritari joka pelastaa Elin lohikäärmeeltä. Mutta mitäs jos Eli onkin se lohikäärme?

Ehkä Eli on hieman liian feminiininen, kun mielestäni pitäisi olla sukupuolettomampi. Mutta muuten Tepponen tekee hienon roolin! Oskarin erilaisuutta kiusaajiinsa korostetaan hyvin vaatteilla. Siinä missä nämä ovat mustiin pukeutuneita, on Oskarilla (selkeästi äidin ostamia) värikkäitä vaatteita. Oskaria pikkupossuksi nimittelevä kiusaajaporukka on loistava - hyvin pojat ovat tavoittaneet koulukiusaajan olomuodon. Micke (Sami Rikka) on ollut aiemmin Oskarin kaveri, ja koittaa aluksi hieman lientää toisten kiusaamista. Kaveriporukan johtohahmo Jonny (Konsta Lippo) on ärsyttävän hyvä, tosi nilkki (onneksi sille käy huonosti, kiäh, kiäh).

Karkkikauppias Kurt (Jarkko Sarjanen) on kuin sirkustirehtööri - värikäs, ulospäinsuuntautunut, hieman ehkä pelottavakin klovnimaisella tavalla. Erinomainen Anne Niilola on Oskarin juopohko äiti, joka toki tarkoittaa hyvää pojalleen, mutta ei osaa oikein kohdata tämän arkea ja ongelmia. Omatkin yksinäisyyden tunteet käsiteltävinä. Oscarin isäkään (Jarkko Sarjanen) ei osaa olla tueksi pojalleen.

Oskar ja Eli karkkikaupassa, vaikka Eli ei voikaan syödä karkkia. Syö silti, voidakseen vain pahoin myöhemmin. Kaksi yksinäistä reppanaa, jotka ovat löytäneet toisensa. "Tykkäisitsä musta sitten jos mä en olisi tyttö?". Oskar taitaa silti ihastua, ja kyselee opettajaltakin vastauksia mistä tietää kun on rakastunut. Ope Avila (Mikkomarkus Ahtiainen) on hämillään, kun Oskar pohtii jos rakkauden kohde ei olekaan tyttö. Mutta luovii tilanteesta läpi vetoamalla, että se helpottaa kun tulee vanhemmaksi. Niin, helpottaa jos helpottaa. Mikään ei silti auta, nämä lapset kiintyvät toisiinsa, erilaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Elin miesavustaja Håkan (Kari Kukkonen) on surullisen hahmon ritari. Rakastunut ja epätoivoinen ja valmis aika äärimmäisiinkin tekoihin toisen puolesta. Tulee surku koko tyyppiä.

Paljon upeita pieniä kohtauksia. Lopun uimahallikohtaus on tehty taiten, paljolti ääni- ja valotehosteilla. Ei sillä tavalla superpelottava, mutta dramaattinen. Ja junassa matkaava Oskar ja matka-arkku!! Wau!

Kohtaukset ovat sujuvia ja nopeatempoisia. Mikrofonit hieman vääristävät ääniä ja taas mietin tarvitaanko näinkin pienessä tilassa välttämättä mikkejä? Esityksessä käytetään paljon erilaisia (video)projisointeja, jotka sopivat hyvin tähän. Lavastuksen puut eivät ole mitään perinteisiä koivuja (sitä skandinaavista aspektia ei meille suomalaisille tarvitse niin korostaa) vaan epämääräisiä puita. Karkkikauppa on sirkusmainen ja värikäs; loistava kontrasti muuten ehkä hieman valjumpaan värimaailmaan. Haljummat värit toki sopii tähän kuin nenä päähän. Kauniista valoista siis kiitos Essi Santalalle ja lavastuksesta Lucie Kuropatovalle (joka suunnitellut myös puvut).

Musiikki on tässäkin näytelmässä isossa roolissa, välillä piinaavaa pianomusiikkia ja välillä muuta. Snoopi Siren vastaa ohjauksen ohella musiikkidramaturgiastakin. Toisena ohjaajana Pia Lunkka. Brittiversiossa Olafur Arnalds oli säveltänyt varta vasten esitykseen musiikin ja se olikin hyytävän sopivaa. Tuomas Timosen käännös on sujuvaa (lueskelin brittiversion tekstiä hieman uudelleen, ja hyvin uskollista on!).

Jos missasit tämän keväällä niin hyviä uutisia, sillä esitykset jatkuvat syksyllä (11.9. alkaen). Suosittelen ehdottomasti retkeä Kotkaan ja nauttimaan! Sopii monen ikäisille (teatteri suosittelee K13), meidänkin näytöksessä oli paljon koululaisia. Tekisi itsekin mieli mennä katsomaan uudelleen.

Ystävät Hämärän Jälkeen on sellainen esitys mikä herättää pohtimaan erilaisuutta eri kanteilta, sen hyväksymistä, ulkopuolisuutta, syrjäytyneisyyttä. Olit sitten nuori poika, vampyyri, koulukiusaaja, tai joku muu. Aina joku on ulkopuolinen, ja aina on joku joka käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Bravo Kotkan kaupunginteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Snoopi Siren
teatterin kuva oma.

Maailma luottaa meihin / KoKo teatteri 28.4.2015

Kaikinpuolin erikoinen ja hämärä näytelmä. Siinä päällimmäiset ajatukset Okko Leon kirjoittamasta näytelmästä Maailma luottaa meihin, mitä kävin Helsingin KoKo teatterissa katsomassa huhtikuun lopussa. En saanut oikein missään vaiheessa otetta mitä tässä halutaan sanoa ja missä mennään.

Scifi-tragedia oli kuitenkin semmoinen sanayhdistelmä mikä houkutti mut katsomaan tätä, ja tietenkin kiinnostava näyttelijäkaarti Milka Ahlrothista Marc Gassotiin. Ja kun dramaturgeinakin toimi Pipsa Lonka ja Laura Ruohonen niin odotin ehkä jotain… no, ainakin sellaista mitä olisin edes hitusen ymmärtänyt. Kai mä olen niin vanhanaikainen että kaipaisin perinteisempää ilmaisua teatterilta?

Kertoja esittelee aluksi henkilöt, ajan ja paikan. Tulevaisuudessa rakkaus on rikos ihmisyyttä vastaan, joten se on kiellettävä. Ainoastaan konditionaali on sallittua ja kaikki suhteet muutenkin kielletty. Maailman yhteisövaltio hallinnoi maailmaa ja ihmisiä.

Joanna Haartti on entinen perhemurhaaja, uudelleenkoulutuksessa, hieman naiivi kaikesta huolimatta. Ei osaa käyttää konditionaalia puheessaan. Häntä pyydetään vakoilemaan yöt naapureitaan, josko nämä rikkovat rakkauslakeja. Marc Gassot pääsee naapurin miehen roolissa harjoittamaan myös loistavia miimikon taitojaan, kun naapureiden yölliset puuhat esitetään nopeutettuina (Minna Puolanto on se naapurin nainen).


 Joonas Heikkinen on herkullinen kaksimielisen kalakauppiaan roolissa  - ”Maistuisiko Riinalle tuhti ankerias?” Lopulta pervo kalakauppias saa houkuteltua Riinan takahuoneeseensa katsomaan isoa turskaansa :-)

Milka Ahlroth on se tutkija, joka kiristää Riinalta tietoja tämän naapureista. Riina keksii tarinoita omasta päästään että olisi jotain kerrottavaa, eikä joudu kadulle. Naapurin mies vakoilee myös Riinaa ja sanoo että tämän tulee opetella puhumaan oikein.

Nyt nähtiin omasta mielestäni sarja irrallisia kohtauksia, enkä ihan helpolla ainakaan keksinyt sitä punaista lankaa mikä niitä yhdisti. Henkilöiden puheenparsista tulee hetkittäin mieleen vanhat suomifilmit ja niiden maneerit. Jotenkin hassu yhdistelmä kun scifinäytelmästä on kyse. Poiitikot ovat vastuussa maailman tuhosta. Tosin sitten jossain vaiheessa todetaan että rakkaus oli syynä ilmaston lämpenemiseen, mutta onko tämä poliitikkojen juoni?

Näytelmässä tuntuu satavan kokoajan, Blade Runnerin tapaan. Ehkä tulevaisuuden dystooppinen maailma on saastesateinen?

Rakkaus on biologinen itsetuhojärjestelmä (näin muuten saattaa hyvinkin olla).


Kuvien copyright: Cvijeta Miljak 

Branagh Lontoossa!!! Hurraa!

Kummallista tämä tiedottamisen vaikeus... Ensin vihjailtiin ja vinkattiin, että näytelmiä on tulossa, mutta sen jälkeen totaalinen hiljaisuus. Kunnes PIM, tänään yhtäkkiä tulikin liput myyntiin! Vähän niinkuin salavitiä.

1.2. kirjoitin asiasta eli Kenneth Branagh-vetoisista näytelmistä, mitä on loppuvuodeksi kaavailtu Lontooseen. No, niitä on kuin onkin VIISI!! Kaikki Lontoon Garrick Theatressa. Ensi syksystä vuosi eteenpäin. Jeeeee...

Maestro esittelee itse uuden kautensa lyhyellä videolla, tadaa! Sitten olisi yksi haastattelu aiheesta, kiinnostavaa luettavaa...

Ensimmäisenä Shakespearen The Winter's Tale 17.10.15-16.1.16. Sir Branagh itse mukana Leontesin roolissa, ja Paulinana Dame Judi Dench! Ohjauksesta vastaavat Branagh & Rob Ashford (jotka kimpassa ohjasivat muutama vuosi sitten Macbethin Manchesteriin). Tähän hankin jo liput.

Sitten samaan aikaan (24.10.15-13.1.16) esittävät myös Terence Rattiganin harvemmin nähtyä komediaa, Harlequinade, missä näyttelee herra Branagh myöskin. Ostin lipun myös tähän.

Ensi vuoden puolella The Painkiller. Ranskalaisen Francis Veberin farssi, ja päärooleissa Branagh & Rob Brydon. Ohjauksesta vastaa Sean Foley. Esitysajat 5.3.-30.4.16.

Shakespearen Romeo & Juliet nähdään kesällä (12.5.-13.6.16), päärooleissaan parhaillaan Branaghin ohjauksessa elokuvissa Cinderellassa nähtävät Lily James ja Richard Madden. Toki Sir myös ohjaa itse tämän...

Sokerina pohjalla sitten vielä John Osbornen The Entertainer (20.8.-12.11.16). Pääroolissa toki taas hra Branagh. Rob Ashford ohjaa tämän sitten yksinään.


Näihin kolmeen jälkimmäiseen pitää hankkia liput sitten kun on a) rahaa ja b) alan suunnittelemaan ensi vuoden teatterireissujan tarkemmin.

Sanomattakin on selvää miten innoissani olen kaikista viidestä, ja ehkä saadaan jatkoakin...


Kuvan copyright Johan Persson

Rechnitz (Tuhon Enkeli) / Jalostamo-kollektiivi, Teatterimonttu 12.4.2015

Rechnitz on pieni kylä Itävallassa, melkein Unkarin rajalla. Rechnitz on myös paikka, missä kreivittären päivällisvieraat maaliskuussa 1945 päättivät teloittaa parisataa juutalaista, ja palata sitten linnaan juhlimaan. Rechnitz on myös itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmä.

Uudehko teatteriporukka Jalostamo-kollektiivi työsti pari vuotta Jelinekin pitkää tekstiä ja sai sen lopulta tiivistettyä kolmeen tuntiin (plus väliaika). Kolme tuntia on pitkä aika mitä tahansa teatteria katsoessa (paitsi Shakespeareä), mutta jonnekin se aika vaan hujahti nopeaan. Tämä versio ei ole kovinkaan perinteistä teatteria millään muotoa, ja ehkä osittain juuri siksi niin kiinnostava.

En voi väittää ymmärtäneeni läheskään kaikkia kultuurihistoriallisia viittauksia tai lainauksia. Pienen hetken tunnuin pääseväni asian ytimeen; nyt ihan oikeasti ymmärrän mitä nämä sanansaattajat minulle kertovat. Mutta seuraavassa hetkessä olin taas tipahtanut kärryiltä. Ongelma on omassa yleissivistymättämyydessäni.

Pidin kovasti nykytanssillista osuuksista, joissa varsinkin Jarkko Mandelin (vastasi myös koreografioista) pääsi loistamaan. Pelkistetty lavastus upeine eläimenpääorigameineen ja puuhakkeineen oli toimiva. Taustan videoseinät tukivat hyvin tekstiä. Välillä yleisökin otettiin mukaan esitykseen. Ei varmaan liene kellekään yllätys mitkä ne Itävallasta ensimmäisenä ihmisten mieliin tulevat asiat ovat: mäkihyppy, alpit, suklaa, Hitler... Ja sitten Sound of Music! Tähän teemaan palataan vielä monesti.

Historian professori kertoo meille tapahtumista; sodasta, Rechnitzistä, Itävallasta. Soittaa ukuleleä. Taivaan enkeli ilmestyy julistamaan sanaa. Tuntuu että mitä tahansa on mahdollista, mitä tahansa saattaa tapahtua seuraavaksi.

Esityksessä pohditaan, ja se saa minutkin pohtimaan, vastuuta. Kenen se on? Pitäisikö siitä päästä eroon? En voi olla miettimättä samalla myös syyllisyyttä. Kuinka pitkälle esimerkiksi saksalaisten ja itävaltalaisten hirmuteot kantavat, eli onko tekijöiden lasten tai lastenlasten vielä tunnettava syyllisyyttä. Entäpä kokonaisen kansakunnan kollektiivinen syyllisyys? Tuomitsemmeko automaattisesti kaikki saksalaiset edelleen natsien tekojen tähden? Jotenkin se ajatus että "historia ja sen tarinat alkavat aina uudestaan" kuulostaa niin todelta ja niin tutulta. Vaativatko uhrit, tai heidän jälkeläisensä hyvitystä?

Itävallan Euroviisuvoitto Conchita Wurstin johdolla pääsee myös mukaan anekdoottimaiseksi välähdykseksi. Miten nämä kaikki liittyvät Rechnitzin kylän joukkomurhaan? Nouseeko Itävaltakin tuhkasta kuin feeniks, kuten Conchita lauloi? Vai nousiko se jo sodan jälkeen. Onko itävaltalaisille helpompi antaa anteeksi sota-asiat kuin Saksalle?

T.S. Eliotin Ontot Miehet saa enkelimme itkemään. Liikuttaa se minuakin.

Me olemme ontot miehet
me olemme täytetyt miehet
nojaamme toisiimme
päät oljilla täytettyinä. Voi!

Tässä on paljon irrallisia, absurdejakin juttuja. Joku yhteinen punainen lanka kuitenkin löytyy, ja se on katsojan käsissä. Tarinan henkilöt ovat sanansaattajia. Me tunnemme historian vain sanansaattajien kertomana, ja heistä jokainen kertoo eri tarinaa. Ja me näemme sen mitä he valitsevat, mitä he antavat meille. Emme mitään muuta.

Tässä yhdistetään jo mainitun nykytanssin/trikkauksen/akrobatian lisäksi myös agit prop-maista yhteislaulua, joka kuulostaa satumaisen hienolta ja kauniilta.

En tiedä pitääkö se paikkansa että taiteilijan tärkein tehtävä on vastustaa sotaa, mutta ehkä se yksi tehtävä voisi olla. Nietzscheä siteerataan myös useassa kohdassa.

Kolmeen osaan jaetussa esityksessä ensin pengotaan menneitä, sitten siirrytään lasketteluteemaan eli kamalia 80-luvun (vai käytetäänkö sellaisia vieläkin, en tiedä, omista ajoistani rinteissä on jo niin kauan) neonvärisiä asuja, monoja ja suksia. After ski pitää sisällään diskobiittiä, biletystä, vilkkuvia valoja ja orgian tapaista. Tauon jälkeen palaamme asiaan juhla-aterian merkeissä. Sensuellia ja groteskia. Hyvin toimii vastakkaisuudet. Vedetään sushia paljaalta pinnalta kuin vailla huomista. Näinkö kreivittären pidoissakin toimittiin, ja sitten välillä ammuttiin ihmisiä, kuin ohjelmanumerona? Ja koska kaikki eivät voi olla uhreja, jonkun pitää olla tekijä.

Illallisten tiimoilla pohditaan myös sitä, olivatko nämä Rechnitzissä ammutut sittenkin onnekkaita, koska heidän ei tarvinnut jonottaa kaasutukseen kuten niin monen muun juutalaisen. Niinpä. Onnikin on niin suhteellinen käsite.

Rankkoja teemoja, rankkaa tekstiä. Mutta erittäin nautittavaa, ajatuksia herättävää, ravistelevaa.

Kaikki näyttelijät olivat mukana tässä virtuoosimaisella taidolla. Kollektiivin omat Anna Lipponen ja Elisa Salo vahvistettuina kokeneella konkarilla Tanjalotta Räikällä sekä nätyläisellä Hannes Mikkelssonilla. Ja sitten se hieman hiljaisempi mies, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisempi: Jarkko Mandelin. Tanssikuviot toimivat paremmin kuin hyvin, ja oli ihana nähdä miten taitavan tanssijan ei tarvitse olla pajunvitsamaisen laiha! Jukka-Pekka Pajunen on tehnyt suomennoksessa valtavan työn. Hilkka-Liisa Iivanainen vastasi mm. ohjauksesta. Bravo koko työryhmä!

Radio Classicin vajaan puolen tunnin haastattelussa voi muuten kuunnella Iivanaisen ja Lipposen mietteitä esityksen tekoprosessista ym. Kannattaa! Kritiikki löytyy myös Hesarista ja puffijuttu Aamulehdestä (mukana myös video harjoituksista). Itselle suurin kipinä lähteä katsomaan oli Eijan suositus, kiitos!

Esitystä näkee Tampereen Teatterimontussa vielä 17.4. asti, ja ensi tammikuussa sitten Helsingin Kiasma-teatterissa. Rankasta aiheesta ja ei-niin-tavanomaisesta toteutuksesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) kannattaa ehdottomasti varata aikaa ja käydä kokemassa tämä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Petri Kovalainen, muut kuvat omia.

Niin Kuin Taivaassa / Valkeakosken kaupunginteatteri 9.4.2015

Aamulehdessä tätä kehuttiin ja Laura oli kanssa aika helppo houkutella mukaan seuraksi. Eipä sitä sen kummempaa syytä taas tarvinnut. Joten auton nokka kohti Valkeakoskea ja Niin kuin taivaassa näytelmää! Mulla ei ollut mitään ennakkotietoa ko. näytelmästä, joten ilta oli sitäkin parempi, kun saatiin niin mukava esitys. Tämähän pohjautui ruotsalaiseen elokuvaan, mikä oli vallan Ruotsin Oscar-ehdokkaana 2005.

 Teatteriblogistit elämysmatkalla Valkeakoskella!

Nooh, juoni tiivistettynä: maailmalla menestynyt kapellimestari, säveltäjä Daniel Dareus palaa sydänkohtauksen ja siitä seuranneen romahduksen myötä vanhaan kotikyläänsä. Jossa kukaan ei häntä tunne. Mutta heti alkaa ostamaansa vanhaan kyläkouluun virrata kyläläisiä katsastamassa uutta julkkisasukkia.

Danielin tarkoitus olisi vaan kerätä voimia ja elellä rauhassa, mutta sitten mies joutuu vähän kuin vahingossa (ja pakotettuna) kanttoriksi ja valmentamaan paikallista kirkkokuoroa. Epäortodoksiset valmennusmenetelmät eivät kuitenkaan ole kaikkien mieleen...

Kylässä ja kuorossa vaikuttaa paljon persoonallisia tyyppejä ja Daniel saa paljonkin kuohuntaa aikaan. Taustatarinana on kuoron valmentaminen, lopulta suuriin kisoihin asti. Mutta kaikenlaista pientä sattuu ja tapahtuu matkan varrella. Ketä ukkonsa kännissä hakkaa, kuka käy supattamassa tiukkapipoisen kirkkoherran korvaan juoruja Danielista, kuka on muuten vaan äänekäs päällepäsmäri, joka on kiusannut kuorokaveriaan jo 35 vuotta.

Vaikkei tarina nyt niin ihmeellinen ollutkaan, niin siitä oli saatu kuitenkin kovin viihdyttävä paketti aikaiseksi. Christian Sandström on oikein onnistunut ohjauksessaan.

Suurimman vaikutuksen tekevät varmaan hienosti laulavat näyttelijät! Enni Hakala ihanan raikkaana Leenana (tykkäsin kauheasti tämän vaatteistakin!) lauloi kuin enkeli ja Johanna Kyykoski Gabriellana ei jäänyt yhtään jälkeen. Mitä löytöjä nämä molemmat naiset olivatkaan! Kuoroa oli harjoitettu hyvin, koska tosi mukavasti kaikki lauloivat yhteen. Tässä yhteydessä kannattaa varmaan mainita etten todellakaan ole mikään kuoromusiikin, tai minkään muunkaan musiikin, asiantuntija.

Leena ja Gabriella etummaisina

Aaro (Antero Toivonen) oli kovaääninen ja hieman moukkamainen, mutta aikaansaava paikallinen urheiluliikkeen pitäjä. Aluksi hieman ärsyttäväkin, mutta onneksi tarinan edetessä pystyy myös muuttumaan. Arttu (Jukka Peräkivi) on pienessä roolissa Gabriellan hankalana siippana. Hyvinkin erilainen rooli mitä Peräkivi veti talven aikana Viialan teatterin Diivoissa! Konservatiivisena kirkkoherrana (jolla toki on omat luurankonsa kaapissa) vakuuttaa Vesa Hasu. Tämä muistuttaa hetkittäin ihan suomifilmihenkistä pappia. Tämän vaimo Inka (Katja Sillanpää) laulaa kuorossa myös ja kuuluu Danielin ihailijoihin, kuten suurin osa muistakin kuoron naisväestä. Paitsi Helga (Kristiina Laurila) joka muutosvastarintaisena ei sulata Danielia lainkaan.

Yksi mainio tyyppi on hieman hidasjärkinen Toore. Marko Itkonen näyttelee simppeliä ja hyväntahtoista hömelöä niin taitavasti että menee täydestä läpi. Ainakin allekirjoittaneeseen.

Mutta kaikista parhain on kuitenkin Danielina säkenöivä Juha Kulmala. Missä tämmöinen upeaääninen, raamikas ja karismaa tihkuva mies on piilotellut kaikki nämä vuodet?? Tuolla karismalla ja äänellä ja ulkomuodolla pitäisi olla vetämässä päärooleja maailman musikaaleissa. Mies teki siis erittäin suuren vaikutuksen ainakin tähän katsojaan ja meinaankin suunnata kesällä Tuiskulan kesäteatteriin katsomaan herran ohjaamaa Sähkö virtaa suanis -näytelmää. Siis oikeasti, jos näyttelijä osaa laulaa, näytellä ja sokerina pohjalla väläyttelee myös sirkustaitojaan (puhumattakaan IHANASTA hiuspörröstä), niin nyt kaikki musikaalituottajat napatkaa tämä helmi käsiinne!

Juha Kulmala ei suinkaan ollut ainoa syy tykästyä esitykseen. Vaikka se juoni nyt ei tosiaan niin ihmeellinen ollut, niin hauskoja juttuja siihen oli saatu mukaan. "Sä olet näyttänyt rintoja seurakuntatalolla" toteaa kirkkoherra vaimolleen riehakkaiden kuorojuhlien jälkimainingeissa :-) Ja koska kanttori-Daniel mukamas muhinoi useankin kuorolaisen kanssa, tarttee ottaa todistusaineistoksi kuvia ja laittaa ne veispuukkiin. Hetkittäin oli sellainen kesäteatterimainen tai suomifilmimäinen olo katsomossa, mutta ei se huono juttu ole ainakaan tässä tapauksessa.

Loppu on hieman töksähtävä, koska niin moni asia jää totaalisen auki. Kuoro pääsee kyllä Itävaltaan kilpailuun, mutta mitä sitten käy? Jotenkin niin moni langanpätkä jäi solmimatta ja asia avoimeksi. Välttämättä - ja vastoin ennakko-odotuksia - tässä ei siis olekaan kovin onnellinen loppu. Ehkä tämmöisen viihdyttävän spektaakkelin jälkeen olisi toivonut jonkunsortin "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -tyylistä loppua. Mutta kaikkea ei voi saada.

Välillä tuntui että olimme Lauran kanssa ainoat jotka nauroivat. Mutta onneksi loppua kohti muukin yleisö innostui enemmän. Esityksiä on vielä jäljellä 25.4. asti, joten kannattaa pikapikaa hankkia liput ja mennä viihtymään. Kyllä kannattaa!

Ja erityismaininta yhdestä parhaimmasta väliaikaleivoksesta ikinä! Minä nautin sellaista aniharvoin, eli en juuri koskaan (jos näillä teatterikäynneillä joka esityksessä vetäisi leivoksen olisin nykyistäkin lihavampi!), mutta nyt sorruin kun oli puolukka-valkosuklaakakkua. Ja se ihan suli suussa. Kyselin keittiön porukoilta mistä näitä saa, ja oli kuulemma Fazerin tuotantoa. Nam nam.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.

Teatteribloggarit Turuus

Olipas mukavaa poiketa Turun kaupunginteatterin väistötiloissa Logomossa eilen eli 8.4.! Teatteri- & muille kulttuuri/lifestylebloggaajille oli järkätty mukava keskiviikkoilta.

Ensin tiedottaja Kirsi Lönnmark esitteli taloa ja tiloja ja teatteria. Teatterihan toimii nyt Logomossa kun vanha (rakennettu tarkalleen ottaen vuonna 1962 ) teatteritalo kokee uudistuksia. Päänäyttämö palautetaan ennalleen, mm. alkuperäisten penkkien kangasnäytteitä on tallella (wau!). Uuteen osioon tulee Sopukka-näyttämö sekä konferenssitilat. Ja Pikkolo kellarista siirtyy Sopukan vanhoihin tiloihin. Takaisin teatteritalolle päästään muuttamaan syksyllä 2017. Mutta siihen saakka toimitaan muualla, pääasiassa Logomoon tehdyssä 350-paikkaisessa hyvinkin muunneltavassa tilassa. Lisäksi Linnateatteri on saanut toimia estradina.

Omia haasteita evakkoajalle on asettanut myös henkilökunnan hajauttaminen. Kun puvusto on Pernoon koululla, verstas vanhalla saippuatehtaalla ja hallinto/myynti yms. jokirannassa, saa porukka suhata joskus hyvinkin aktiivisesti ympäriinsä. Tähän ehkä auttaa teatterin kaksi omaa pakettiautoa, joiden hankinnan osakeyhtiömuoto on mahdollistanut. Muutenkin teatteri-oy on ketterämpi rakenteeltaan kuin perinteisempi malli. Kaupungin byrokratia ja koneisto on aina hieman jäykempää mihin vikkelät ja notkeat taiteilijat tahtoisivat taipua.

Mielenkiintoisen katsauksen jälkeen teimme pienen kierroksen lavastamoon, näyttämölle ja puvustamoon. Ja sen kerran kun kuvia saisi ottaa, niin enköhän minä unohda kameran kotiin keittiön pöydälle laturiin. No, muut ottivat sitäkin ahkerammin. Jopa niinkin ahkerasti, että tuli jo puvustamossa sanomista ettei heidän omia muistiinpanojaan saa kuvata :-)

Bongaa bloggari!

Kierroksen jälkeen nautimme ihanista herkuista (mozzarellasalaatti oli erityisen maukasta, kuten leipäkin) ja kuulimme lisää syksyn tulevista esityksistä. Teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Mikko Kouki kerkesi myös poiketa jutustamassa pari sanaa ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta Breaking The Waves -näytelmästä. Itselleni oli aika yllätys, että paikallaolleista paristakymmenestä blogistista vain yksi oli nähnyt von Trierin leffan mihin näytelmä perustuu. Tosin itse muistin nähneeni siitä ainakin pätkiä kun istuimme myöhemmin katsomossa. Kouki ei osannut vastata kannattaako katsoa ensin näytelmä vai elokuva, koska kumman tahansa ensin katsookin, niin se vaikuttaa toiseen. Niinhän se aina on. Mutta hienoa että kiireinen ohjaaja kerkesi kesken harjoitusten meitä tervehtimään.

Illan lopuksi pääsimme parvelle katsomaan näytelmän ensimmäistä valmistavaa harjoitusta noin vartiksi. Sen verran lupaavalta vaikutti että katsomaan täytyy päästä. Vaikka tässä teatteri onkin turvautunut "alastomia miehiä lavalla" -kikkaan houkutellakseen viattomia bloggaajia paikalle :-) Ja ei se Kirsi vallan väärässä ollutkaan, parvelta näkyi ja kuului tosi hienosti!

Aivan kauhean mukava parituntinen, josta ainoastaan jonkun sorttista esittelykierrosta jäin hieman kaipaamaan. Paikalla olevista bloggarikollegoista tuttuja olivat ainoastaan Laura, Talle ja Siiri, sekä nyt ensimmäistä kertaa livenä tapaamani TKHP eli Eino! Eikä päästy pois ilman ryhmäkuvaakaan...

Tämänkaltaiset tilaisuudet ovat meille bloggareille erinomainen tilaisuus verkostoitua, ja tavata ihan livenä tiedottajia ja teatterilaisia, sekä kuulla ohjelmiston esittelyä. Ja toki toisinkinpäin. Yhdessähän tätä teatterin ilosanomaa koitetaan kuitenkin viedä eteenpäin ja saada rummutettua esityksistä ja taiteen tekijöistä viestiä!

Kiitos siis Kirsi, Siiri ja Turun kaupunginteatteri!

Ne muutamat kuvat mitä puhelimella otin odottavat toistaiseksi siirtoa läppärille. Koska joku koirista söi sen siirtopiuhan...


Kuvan copyright Kirsi Lönnmark.