Kultainen vasikka / Turun kaupunginteatteri 12.11.2020

Berliiniläistynyt ohjaaja ja teatterimies Mikko Roiha jatkaa edelleen vanhempien suomalaisklassikkonäytelmien uudelleentulkintoja ja eri teatterien kimppatuotantoja. Nyt vuorossa on Maria Jotunin klassikko vuodelta 1918 eli Kultainen vasikka. Jotuni on ajankohtainen juuri tänä vuonna täyttäessään 140 vuotta. Koronan takia tämäkin viivästyi, mutta nyt syksyn ja alkuvuoden aikana esityksen voi nähdä Kuopion, Turun, Jyväskylän, Kotkan ja Kouvolan kaupunginteattereissa sekä vierailulla Tampereen teatterissa. Yhteistyössä on mukana lisäksi Teatteri Eurooppa Neljä sekä Vapaa Teatteri. 

Minusta on hienoa että tehdään tämänkaltaista yhteistyötä: käsin poimitaan sopivat näyttelijät ja muu työryhmä, työstetään esitystä yhdessä Berliinissä ja sitten kierretään kaikkien esiintyjien kotiteattereissa (ja vähän muuallakin). Eli aplodit Mikko Roihalle tästä!

Vaikka näinä päivinä iso osa teatteriesityksistä julistaa olevansa ajankohtaisia ja kuin tehtyjä tähän aikaan (niiden alkuperäisestä kirjoittamisajankohdasta viis) niin Kultainen vasikka on sitä kyllä ihan oikeastikin. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt näytelmä käsittelee rahaa, suhdettamme siihen, ahneutta ja keinottelua. Samalla ruoditaan naisen asema, patriarkaaisen perheyhteisön murros, keskiluokkaisen perheen elämä ja muita ajankohtaisia aiheita. Vaikka mies tuo leivän pöytään nainen ei ole tyytyväinen. Mikä ratkaisuksi?

Vuonna 1918 Helsingissä keinoteltiin, mustan pörssin kauppa rehotti ja ihmiset heittäytyivät rahanhimossaan ihan hulluiksi. Ahlroosin perheen teatraalinen rouva (Ritva Grönberg) intoutuu toden teolla rahan teosta, ja äkkirikastumisen huumassaan muut asiat jäävät jalkoihin. Hänellä on ajatus että ilman rahaa ihmisarvo on olematon. Tyttärensä Eedit (Ella Mustajärvi) haluaisi puolisonsa Jaakon (Markus Ilkka Uolevi) toimivan samoin, mutta tämä ei innostu keinottelusta. Niinpä Eedit karkaa rahan perässä vauraamman miehen tykö. Tämä andywarhol-mäinen kauppaneuvos Somero (Markus Ilkka Uolevi) on hyvin hillitty ja hallittu. Eedit on vähän bimbon oloinen mutta oikeastaan aika laskelmoiva nainen. Järki-ihmisiä, tietää mitä haluaa (ja se on rahaa). Vai olisiko järki-ihminen näin tuulella käypä, joka juuri Jaakon löydettyään liihottaisi eteenpäin rahanhimon sokaisemana. Oikeastaan Eedit on aika inhimillinen hahmo, hän ei halua puutetta ja kurjuutta vaan tahtoo nauttia ja elää. Emmekö me kaikki?

Eeditin sisko Lahja (Saara Jokiaho) sen sijaan vaikuttaa kyyniseltä ja järkevältä, kunnes vähäpuheinen konttoristi Karhu (Joonas Kääriäinen) sekoittaa tämän pään. Karhun ei tarvitse keinotella koska hänellä on hyvä asema konttoristina. Se vetoaa selkeästi Lahjaan. Näiden välinen lataus on käsinkosketeltavaa. Lattiamoppitukkainen isä Herman Ahlroos (Joonas Kääriäinen) ei puhua pukahda ja jää jotenkin perheensä naisväen jalkoihin. Hänet lakaistaan muutenkin sivuun kuin vanha roska. Kun vaimo vaurastuu ja haluaa erota puolisolle ei jää mitään. Sukupuoliroolit kääntyvät mullinmallin ja turhaan rääkyvä isä pyytelee anteeksi. Onko nainen höyrykone ja mies vain juhlalippu laivan perässä?

Koko näyttelijäviisikko on kyllä iskussa; herkullisia roolitöitä!

Kultaisen vasikan naiset tekevät itsestään kylmiä ja julmia, pelaavat miesten säännöillä ja miesten maailmassa. Suhdesotkuja, parinvaihtoa ja kaikkea muutakin pyörittää raha. Rauhan tulo nähdään maailmanloppuna, koska siihen loppuu keinottelu. Osakekeinottelu on riskipeliä, käteen voi jäädä mustapekka ja kaikki vaurastumiset katoavat sen siliän tien. "Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät" toteaa Eedit. 

Kultainen vasikka kysyy myös mitä köyhän naisen moraali maksaa. Ja voiko toista omistaa. 

Roihan lavastus on hyvin pelkistetty; kaikki tapahtuu Honkien olohuoneessa. Ja kuten nykyään taitaa olla trendikästä kodinsisustuksissa, niin Hongillakin: tekstielementti! Home sweet homen sijaan sana KAPITEELI kissan kokoisilla kirjaimilla on heille tärkeää. Siihen kiteytyy kyllä Jotunin teksti hyvin. Kaikki pyörii rahan ympärillä, Kultaisessa vasikassa rakkauskin. Vaan saako rahalla rakkautta? Jaakko Hongan mielestä ei, mutta Eedit-vaimo taitaa olla eri mieltä.

Hieman nauratti myös Amerikka-viittaus "mitä sinä tahdot sen määrää Ameriikka". Vuonna 2020 vielä todempaa.

Taina Sivonen on luonut ajattoman kauniin puvustuksen, jos kohta se vuosisadan alun muoti näkyy ihanasti naisten leningeissä. Ihania vintage-tyylisiä mekkoja. Erityisesti Eeditin keltainen asu on ihana. Lahja on puettu valkoiseen sukupuolettomaan housupukuun ja solmioon, äitinsä kävelykeppeineen ja muhkeine helmineen edustaa nousukasmaista äkkirikastujaa. Moe Mustafan äänisuunnittelu ja taiten valitut musiikit kruunaavat karun yksinkertaisen näyttämökuvan. Musiikki on rytmikästä ja tanssillista, väkisinkin alkaa jalka vipattamaan myös katsomossa.

Vaikka tätä mainostetaan "tanssivaksi komediaksi", niin varsinaista komediaa tämä ei kyllä minusta ole. Huumoria haetaan esimerkiksi överiksi menevässä Alvarin lähtökohtauksessa (aivan huikea rooli Joonas Kääriäiseltä), mutta muuten komediallisuus jää enemmän taustalle, muhimaan ja kuplimaan. Tanssia sen sijaan on, jatkuva liike pitää koko esityksen tiukassa napakassa rytmissä. Ehkä se on tämä maaninen tanssi joka osittain ihmetyttää minua - ennenkuin se imaisee mukaansa. Se jalkojen liike, mihin kädet liittyvät, on hyvin hypnoottista. Kuinka ihmiset kommunikoivat keskenään pelkällä liikkeellä. Roihan mukaan tanssi on hänelle luontainen ilmaisumuoto. Teoksen koreografiat ovat koko työryhmän käsialaa. Toisaalta tämä jatkuva liike on se mikä saattaa jakaa ihmisiä, joitain saattaa häiritä se etteivät näyttelijät pysy paikallaan.

Kiinnostava yksityiskohta esityksessä on sen tekstitys. Suomeksi ja englanniksi. Ei Jotunin kieli niin kauhean vanhanaikaista tai koukeroista ole että suomenkielistä tarvitsisi, mutta silti silmäni hakeutuvat lukemaan niitä kuin vaivihkaa. Välillä joki repliikki jää hieman epäselväksi. Ennenkaikkea tekstitys palvelee kuulo-ongelmien kanssa kamppailevia ja englanninkielinen tekstitys taas mahdollistaa muiden kuin kantasuomalaisten teatterikokemuksen. Hyvä juttu siis.

Onneksi osuin katsomaan näytelmää juuri tänä torstaina, koska tarjolla oli myös teosesittely. Teatterin taiteellisen johtaja Mikko Koukin haastateltavina olivat ohjaaja Mikko Roiha, näyttelijä Markus Ilkka Uolevi ja kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen. Oli kiinnostavaa kuulla kun mukaan valittu naisnäyttelijä joutui jäämään kesäisen pyöräonnettomuuden takia pois ja mukaan vaihtui Joonas Kääriäinen. Roiha ei halunnut korvata näyttelijää uudella, ja esittäjän sukupuoli vaihtui, niin muuttui asetelmakin. Hongan perheen palvelija muuttuu Aliinasta Alvariksi, ja siten moni muukin asia esityksessä heittää häränpyllyä. Koko teoksen dynamiikka muuttui. Samalla esityksestä tuli kuin vahingossa myös jonkunlainen queer-poliittinen kannanotto tasa-arvokysymyksiinkin. Mikseipä vuonna 2020 voisi Jaakko Honka heilastella yhtä hyvin miespuolisen palvelijan kanssa? Arvostin tätä, että vaikka esiintyjän sukupuoli vaihtui kesken kaiken, ei itse näytelmää alettu muuttamaan.

Oli myös silmiä avaava havainto se että näytelmän Jaakolla on varaa harrastaa humanistisia juttuja. Hän tienaa ja ansaitsee, siinä missä vaimo Eedit on riippuvainen miehensä tuloista. Naisen oikeus omaan rahaan ja sitä kautta omaan harrastamiseen on tärkeää myös Kultaisessa vasikassa. Sivistys on rahakysymys.

Ja miksi Roiha tekee mielellään klassikoita kuten Jotunia, Wuolijokea, Canthia...? Hän tarvitsee hieman etäisyyttä tekstiin, sen että se on kirjoitettu kauan sitten. Niin hän voi ottaa materiaalia historiasta ja katsoa miten se rimmaa nykyajan kanssa, miten ihminen muuttuu, tai ei muutu. Kuulostaa hyvin loogiselta, ja järkevältäkin. 

Kiinnostava ilta ja erittäin kiinnostava esitys. Roihan Kultainen vasikka oli salakavala, ja vallotti minut hivuttamalla eikä kertalaakista. Se käynnistyi verkkaan, mutta lopulta vei kyllä mukanaan. Oivaltavaa ja tarkkanäköistä teatteria. Roiha kulkee ihan omia polkujaan suomalaisessa teatterikentässä ja hyvä niin. Kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa jos ja kun osuu omalle paikkakunnalle. Ja matkustaa vaikka vähän kauemmaskin katsomaan.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa, keskustelun kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neljäntienristeys / Kotkan kaupunginteatteri 10.11.2016

Uhmasin kamalinta ajokeliä ehkä ikinä, mutta kun oli pakottava halu käydä tämä esitys katsomassa, niin siinä ei kolariruuhkat, lumimyräkät ja muut paljoa haitanneet. Sen verran kummiskin haittasi, että ihan en esityksen alkuun kerennyt. Mutta Kotkan kaupunginteatterin palvelu pelasi taas paremmin kuin hyvin ja sain lippuni ja käsiohjelmani, takkini narikkaan ja pääsin vielä sisäänkin myöhässä. Lämmin kiitos joustosta!

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki suuren vaikutuksen alkuvuodesta Turun kaupunginteatterin versiona. Sen jälkeen luin kirjan, ja sekin iski täysillä. Kevään aikatauluihin en saanut enää Kotkan reissua sopimaan, joten nämä syksyn viisi lisäesitystä tulivat kuin taivaan lahjana. Eikä tarvinnut pettyä! Snoopi Sirenin dramatisointi ja Miko Jaakkolan ohjaamana tämän on hyyyyyyyvin erilainen versio kuin turkulaisten. Mutta kyllä se vahva teksti on se kaiken a ja o. Ja teksti toimii erinomaisen hyvin myös tässä versiossa. Se minua hämmästyttää miten hyvin monessa eri aikatasossa ja monen eri ihmisen kertoma tarina saadaankin sovitettua näyttämölle niin hyvin. Ja vieläpä kahteen kertaan! Haluaisin kyllä mennä katsomaan myös Ouluun oopperaversion tästä ensi vuonna.

Kotkan Neljäntienristeys etenee kirjanmukaisesti eli kertojaäänien järjestyksessä. Ensin näemme Marian, sitten Lahjan, sitten Kaarinan ja lopuksi Onnin tarinan. Tämä toimii erinomaisesti näin, koska Onnin tarinassa sitten langat solmitaan yhteen ja aiemmin vihjatut salaisuudet paljastuvat. Näyttämön taustalle on projisoitu kirjan lukujen mukaan aina osoite ja vuosiluku, eli näin helpotetaan hieman katsojien seuraamisurakkaa. Muutenkin videoprojisoinnit ovat isossa roolissa, ja toimivat tosi hyvin. Niistä saadaan pelkistettyyn lavastukseen hyvin aina muutoksia.

Ja se tarina sitten. Suvun naiset ovat vahvoja, yhteiskunnan heille asettamista raameista poispyrkiviä. Maria on rohkea ja itsenäinen kätilö, jolla ei pää palele tiukassakaan paikassa. Anne Niilola on ihan erinomainen tässä roolissaan. Tavallaan Maria on näistä naisista vahvin ja itsenäisin. Tyttärensäkin hän hoitaa itse. Ja vielä vanhanakin hän ohjailee taustalla perhettään ja kätkee salaisuuksia sydämeensä. Mä jotenkin tykkään topakasta Mariasta eniten. Sen sijaan tyttärensä Lahja halajaa perinteistä perhettä ja normaalimpaa elämää. Nuoruudenrakastettu Aku muuttaa Amerikkaan ja Lahja jää sokean tyttärensä Annan (Jenni Rautiainen) kanssa kaksin. Tai ei kaksin, onhan Maria apuna ja tukena. Anna on lempeän kärsivällinen ja perhettään rakastava, mutta millaiset tulevaisuudennäkymät hänellä voi olla? Lahja katkeroituu, oma elämä on pettymys. Vaikka hänen elämänsä on tavallaan onnistunuttakin oman yrityksen ja uran myötä, ainakin ulospäin. Ja kun löytyy se kiltti mieskin eli Onni, jonka kanssa saavat kaksi yhteistä lasta. Mutta kun ei se Onnikaan täytä Lahjan odotuksia. Lahja on jotenkin kärttyisä ja tunneköyhä. Miia Maaranen elää koko naisen elämän hienosti ja saa sen iän ja elämänkokemuksen tuoman muutoksen hyvin näkyviin. Mun tulee Lahjaa surku, koska tämä ei saanut elämältä mitä odotti, toivoi tai halusi. Ei ihme että Lahja on katkera ja kitkerä ja purkaa pysyvää pahaa oloaan myös läheisiinsä.

Lahjan miniä Kaarina (Mirka Mylläri) joutuu taiteilemaan puun ja kuoren välissä, kun he asuvat Lahjan nurkissa. Anoppi on tiukka ja tarkka, ja mitään muutoksia talossa ei saisi tehdä. Jääkaapin hankinta salaa on Kaarinan kapinayrityksiä. Ei ole helppoa joutua miniäksi topakan anopin taloon, mutta Kaarinakin selviytyy. Kun on pakko. Ja onneksi Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) on hyvä aviomies, ja pitää Kaarinan ja lastensa puolta.

Sitten on tietysti Onni. Mies joka koittaa koko elämänsä olla jotain muuta kun on. Vaikka hän omalla tavallaan rakastaa Lahjaakin, ja koittaa olla niin hyvä aviomies kuin kykenee. Lapsiaan hän suorastaan palvoo, ja ottaa Annankin omakseen. Sota jättää omat jälkensä ja siellä tulee entistenkin traumojen päälle uusia. Onni tekee hullun lailla töitä, ehkä siten hän saa ajatuksia pois mieltä painavista asioista. Ei Onnin elämä kokonaan synkkää ja toivotonta ole, sillä on hänellä lapset, ja kirjeenvaihtonsa. Osku Haavisto on riipaisevan hyvä Onni. Mä sympatiseeraan Onnia kauheasti ja myös jossain määrin samaistun. Kun ei saa olla se mikä oikeasti on, tässä maassa ja tässä yhteiskunnassa ja ajassa. Ja vaikka tämä on ennen kaikkea vahvojen naisten näytelmä, niin silti Onni on se ydin jonka ympärille kaikki kietoutuu. Suvun salaisuudet, häpeä, syyllisyys.

Kaikki näyttelijät ovat tasaisen varmoja. Se vaatii aika paljon kun pitää esittää samaa henkilöä lapsesta vanhukseksi. Toki vaatteilla ja peruukeilla saadaan aikaan hyvin iän tuomat muutokset, mutta myös se tapa puhua ja liikkua vaikuttavat.Anne Hannulan pukusuunnittelu ja Maarit Parkko-Orimuksen kampaukset ja maskeeraus ovat kumpikin iso urakka, koska tässä mennään vuosikymmenien mittaisella aikajänteellä. Hienosti onnistuu myös näytelmän visuaaliset puitteet.

Lähtökohtaisesti tätä esitystä katsoi hieman eri tavalla kun Turun kaupunginteatterin versiota, koska nyt tarina oli tuttu. Pystyi enemmän keskittymään ihmisten välisiin suhteisiin, pieniin nyansseihin ja muuhun. Ja hitsi kun tää vaan on koskettava kertomus. Helppoa tai hauskaa katsomiskokemusta tämä ei tarjoa, mutta ajatuksia herättävää, jopa hieman ravistavaakin kyllä. Eli loistava esitys ennen kaikkea katsojalle, joka haluaa hieman haasteita ja ehkä myös pois omalta mukavuusalueeltaan. Mutta toisaalta, ehkä jokaisen suomalaisen tulisi tämä teksti joko lukea kirjana tai nähdä teatterissa.

Tästä on muuten sitten 2 esitystä jäljellä; menkää ihmeessä katsomaan mikäli suinkin pääsette!


Kuvien copyright Juha Lahtinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

Jossain pohjoisessa / Kotkan kaupunginteatteri 23.4.2016

Tämä näytelmä on kuin novellikokoelma. Pieniä tarinoita pienen kylän asukkaista ja elämästä Jossain Pohjoisessa. Vaikka John Carianin alkuteoksen nimi on Almost, Maine, niin hyvin tämä kääntyy Suomenkin oloihin. Kylän nimi vaan on Melkein eikä Almost. Melkein kylä.

Näytelmä pitää sisällään yksitoista lyhyttä väläystä, tai kohtausta. Ihmisistä, jotka tuntevat toisensa tai joilla on joku linkki johonkin toisen tarinaan tyyppiin. Alku ja loppu kiertyvät nätisti yhteen, saaden koko kertomuksen pyörähtämään täyden ympyrän, kuin maapallon.

Neljä näyttelijää, jotka vaihtavat rooleja kirjaimellisesti lennosta. Toni Harjajärvi, Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi ja Johanna Kuuva. Loistavia kaikki tyynni!

Talvinen maisema lavalla, pari puuta, lunta, oikealla puinen mökki. Taustalla tähtitaivas, revontulineen. Ollaan jossain rauhallisessa ja kaukaisessa paikassa, vähän sivistyksen reunamailla. Tässä on herkkiä, koskettavia ja vinksahtaneitakin juttuja. Outoja kohtaamisia revontulten alla. On nainen joka on lääpällään mieheen, mutta tämä on pikemminkin torjuva ja välttelevä. On hörhö nainen, joka tulee telttailemaan miehen pihaan, jättämään juuri kuolleelle miehelleen hyvästejä. On baarissa (Vino Hirvi!) istuva Jaska, joka kohtaa polttareitaan viettävän exänsä. Tämä kertomus riipii sydäntä. Tomi Alatalon ilmeet ja eleet kertoo ihan kaiken Jaskan mielenmaisemasta. Puhuu vaan itsestään ja bisneksistään, ja on kovin, kovin onneton. Mutta lopussa ehkä silti ripaus toivoa?

Entäpä nainen joka haluaa palauttaa kaiken rakkauden takaisin mitä mies on hälle antanut? Konkreettisesti, sitähän meinaan piisaa, säkkikaupalla. Ja entäpä vastine? Huh. Joskus pieni pussukka voi kuitenkin sisältää paljon suurempia asioita kuin miltä päällepäin näyttäisi. Entäpä kongenitaalista analgesiaa sairastava mies, ja nainen joka polttaa silitysraudalla käteensä? Millainen tarina siitä syntyy kun mies opiskelee "asioita jotka voivat satuttaa" kirjasta. Ja "asioita mitä tulee pelätä". Hetkittäin slapstick-mäistä komiikkaa, mutta haikeansurullisella pohjavireellä.

Ramin ja Topin keskustelut deittailun haasteista on kanssa aika liikuttavan koomista. Vertaileeko kukaan oikeasti kellä on paskimmat treffit? Ja se miesten absurdi retkahtaminen, voih!

Toinen sydäntä riipivä suosikkini ehkä on kertomus naisesta, joka pyyhältää taksilla miehen mökille, ja siellä asuukin ventovieras. Miten tämä kertomus sitten keriytyy auki kuin villalankakerä. Nainen (Unelma) oli vihdoinkin keksinyt että hän rakastaakin Toivoa, mutta mies on muuttanut pois. "Ihmisistä pitää pitää kiinni tai ne häviää". Voi, tässä lopuksi hajosi omakin sydän.

Jossain pohjoisessa on kyllä mieltä lämmittävä ja samalla sydäntä pakahduttava näytelmä. Kiitos Tommi Kainulaiselle ansiokkaasta (ja Suomeen sopeutetusta) käännöksestä ja Snoopi Sirenille ohjauksesta. Niin, ja semmoinen kotoinen puvustus pitkine kalsareineen ja toppavaatteineen oli just passeli, kiitos siitä Iita Torvinen (joka vastasi myös lavastuksesta). Taustalle lävähtävät pelikortit lisähahmoineen herättivät myös suurta hilpeyttä.

Tämmöisiä pieniä suuria näytelmiä soisin näkeväni lisääkin!


Kuvien copyright Snoopi Siren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neiti Kevät / Kotkan kaupunginteatteri, ravintola Kairo 28.11.2015

Molempi parempi eli kun Kotkaan meni katsomaan iltapäivällä Sugaria, niin samaan syssyyn sitten iltaselle vierailu ravintola Kairoon. Edellisestä vierailusta sinne onkin kulunut reilusti aikaa, parikymmentä vuotta itse asiassa. No, monet perusasiat pysyy ennallaan, niin myös Kairo.

Neiti Kevät on Sir Elwoodin Hiljaisten Värien musiikin ympärille koottu musiikkiteatteriesitys neljän näyttelijän ja livebändin voimin toteutettuna. Joskus ennen, eli about silloin parikymmentä vuotta sitten, tuli kuunneltua bändiä enemmänkin. Joten iso osa biiseistä oli enemmän kuin tuttuja. Sikäli siis hyvin nostalginen ilta. Tosin paikat olivat huonot ja ruoka... noh, oma vuohenjuustosalaattini ok, mutta seuralaisen kana kuin suoraan kaupan eineshyllystä. Että ruuan perässä Kairoon ei ehkä ihan heti kannata sännätä.

  

SEHV-musiikki on usein melankolista, pieniä tarinoita ihmiselämästä kertovaa. Snoopi Siren on alkuperäisidean taustalla ja Outi Keskevaari on tästä sitten kehittänyt tarinan. Tarinan Annista (Miia Maaranen) joka hortoilee vaihtuvien mieskuvioiden keskellä, ajelehtien suhteesta ja paikasta toiseen. Jotenkin tämä tarina on saatu sopimaan biiseihin, tai biisit tarinaan, tai jotenkin. Anni on rempseä, näennäisesti huoleton ja sittenkin vääriin miehiin (kulkumulkku!!) haksahtava. Annin paras ystävä Mari (Mirka Mylläri) ja tämän mies (Teemu Koskinen) seuraavat sivusta Annin haahuilua ja epäonnisten sulhokandidaattien ohimarssia.

Kaikki ei aina suju kuin Strömsössä ja mahtuu tähän tarinaan paljon haikeutta ja suruakin. Näitä Annin miehiä esittävät Tomi Alatalo ja Osku Haavisto, sekä Teemu Koskinenkin. Alatalo on parhaimmillaan rentun rokkimuusikon osassaan, joka toki sopii hyvin tämän pirtaan. Raikasta ja reipasta menoa, vaikka aika melankolistakin meininkiä.

Hetkittäin tarina ei etene ihan niin soljuvasti, mutta kyllä tämä hyvinkin yhden lauantai-illan viihdytti. Iso osansa tästä oli hyvällä musiikilla, mitä sovituksesta vastaava Ari Ismälän loistava nelihenkinen bändi tuuttasi ilmoille. Bändi svengasi hyvin, ja onneksi meidän paikoille sentään kuului hyvin, vaikkei näkynytkään. Tommi Kainulainen vastasi ohjauksesta, musiikkidramaturguiasta ja lavastuksestakin.

Ja kyllä se Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä vaan on upea biisi!

Neiti Kevät tuntuu olevan suosittu pikkujouluesitys, mutta onneksi jatkaa ohjelmistossa vielä keväälläkin. Kerää porukka kasaan ja lähde viettämään nostalgista iltaa Kairoon!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Juha Lahtinen

Sugar / Kotkan kaupunginteatteri 28.11.2015

Mainiota päästä katsomaan sama musikaali kahtena eri versiona samoihin aikoihin. Kiitos siis Kotkan kaupunginteatteri että tekin toteutitte tämän tänä syksynä! Väkisinkin siis vertailua Tampereen teatterin Sugariin tulee, mutta tarttee sanoa heti kättelyssä että molempi parempi. Hyvin erilaisia versioita, ja pidin molemmista kovasti.

Kotkalaisten puvustus on ensinnäkin hirvittävän upea! Vieraileva pukusuunnittelija Maarit Kalmakurki on onnistunut ihan loistavasti. Alussa kaikilla Synkooppisiskojen soittajilla on uniikit punaiset puvut. Siis joka puvussa on joku oma jippo. Myöhemmin koko sakilla on vihreäsävyiset puvut ja taas sama juttu. On kimallusta, on paljettia, on röyhelöä. Ja sulkia!! Silmäkarkkia koko rahan edestä. Kyllä muidenkin puvut hienot ovat, mutta jotenkin noiden soittajien kokonaisuudet suorastaan häikäisevät silmiä.

Kapellimestari Ari Ismälä on sovittanut biisit ihan erilaisiksi kuin Tampereella ja tämä bändi svengaa! Soitto rullaa tosi hyvin, ja musiikki kuulostaa tosi raikkaalle ja kivalle. Edelleenkään tämä ei mitään mun ykkössuosikkimusaa ole, mutta tarttee sanoa että nyt kuulostaa hyvälle! Kyllä seitsemän henkeäkin saa soiton kulkemaan.

Iita Torvisen lavastus on sitä itseään: ankea, työttömyyden runtelema Chigago, loisteliaat kimaltavat yökerhot ja esiintymispaikat, sopivan luksusmainen huvijahti, ihanan värikkäät makuuhuoneet Ritz-hotellissa, näpsäkkä junavaunu makuuhytteineen... Snoopi Siren vastaa ohjauksesta ja mainioista koreografioista Sari Marin.

Huomaa kyllä miten tässä on myös eri suomennos (tässä Leo Kontulan) kuin Tampereen Teatterin versiossa. Miesten sanailu on ehkä asteen vihjailevampaa. Ja muutenkin, biisejäkään ei meinaan tunnistaa samoiksi, osittain tietysti erilaisen sovituksen vuoksi, mutta myös lyriikoiden. Hirveän hauskat ja oivaltavat nämä käännökset kyllä on.

"Ehkä sä olet saamassa jotain" (pöpöä tarkoittaen)
"Sitä mä todellakin toivon".

Sugarina muikistelee Johanna Kuuva, oikein mallikkaasti laulaen ja esiintyen kaikinpuolin. Tämä on ehkä vähän sellainen maalaistytömpi-Sugar.

Sitten päätähdet eli Joe/Josephine (Toni Harjajärvi) ja Jerry/Daphne (Teemu Koskinen) ovat kummatkin ihan hirmuisen hyviä. Pitkiä ja solakoita, ja ankeissa ruskeissa miesten puvuissaan aluksi. Mutta sitten kun muodonmuutos tulee niin wau! Varsinkin Daphne on ihastuttava ilmeikkäine muikisteluineen. Tosin säärikarvat olisi voinut ajella, koska ne pistivät silmään kauheasti :-) Kun kerran on pitkät ja näyttävät sääret ja mekko, niin mua ainakin ne säärikarvat hieman häiritsi. Harjajärvi taitaa olla hieman parempi laulaja kuin Koskinen, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Muuten kyllä Daphne taas varasti sydämeni :-) Ja tällä on muuten tosi herkkä oksennusrefleksi, mutta kaippa se sitten alkaa häipymään, kun Osgood tulee tutummaksi... Ja se Daphnen iltapuku kun menee Osgoodin kanssa ulos, herranjee!

Gangsterijengin pomo Spats on punaisissa kengissä, liivissä ja hatussa sekä muutoin mustissaan, varustautuneena miniatyyriviulukotelon kanssa. Tomi Alatalon takia oikeastaan lähdin tätä Sugaria alunperin katsomaankin. Ihan hyvähän mies roolissaan on, mutta ei kovin uhkaava tai pelottava. Tekonenä ja sikari täydentävät mafiapomon kuvaa, joka on tällä kertaa hieman ehkä turhan koominen. Tämän loppukuolinkohtauskin on yliampuva. Manageri Bienstock (Antti Leskinen) on iso äijä, eikä kovin neuroottinen. Lise Holmberg oli kurittomat tytöt hienosti kurissa pitävä Sweet Sue.

Osgood (Kari Kukkonen) on hulluna kaunisnilkkaisiin tyttöihin ja ryömii näiden (nilkkojen) perässä lattialla polvillaan hokien njam njam njam. Tai ainakin Daphnen nilkkojen perässä. Tämä Osgood ei olekaan ihan niin kauhean vanha ja raihnainen muutenkaan. Mainio!

Papparaisten eli miljonäärien laulu ja "tanssi"show olkihattuineen on kyllä hauska :-)

Yksi pienimpiä rooleja (tai usea pieni rooli) oli Jarkko Sarjasella, jonka lauluääni konduktöörinä vei jalat alta! WAU!

Kun Sugar tapaa Osgoodin rannalla, ja koko se rantakohtaus on selkeästi yleisön mieleen. Muutenkin itseasiassa yleisö on tosi innoissaan. Vaikka on matineanäytös! Ehkä moni on jo pikkujoulufiiliksissä, mutta oikein silmillepistävän hauskaa porukalla tuntuu katsomon puolella olevan. Ja sehän on hieno asia. Rouva Shell - laulu on varsin hauska ("en ois vaan hempukka, jos nimeni vaan ois Simpukka").

Daphne se jaksaa olla huolissaan että jos joutuukin kuollessaan ruumishuoneelle naisten osastolle. Tämä huvittaa kyllä minua suuresti.

Ei Sugar mitään kauhean syvällistä (jai hei, ei kai kukaan semmosta olettanutkaan), mutta erittäin suositeltavaa viihdettä ja kimallusta näin ankeaan talveen.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Snoopi Siren

Ystävät Hämärän Jälkeen / Kotkan kaupunginteatteri 29.4.2015

Yksi kevään odotetuimpia esityksiä omassa teatterikalenterissa oli eittämättä Kotkan kaupunginteatterin Ystävät Hämärän Jälkeen. John Ajvide Lindqvistin alkuperäiskirja oli ihana kun sen aikoinaan joskus luin. Tomas Alfredsonin ohjaama ruotsalaisleffaversio oli myös kaunis. Ja näin tämän teatteriversion Lontoossa joulukuussa 2013 - ja se oli ihan LOISTAVA! Aivan hirveän hienoa siis että tämä saatiin Suomeenkin.

Tämä oli lisäksi samalla ensimmänen vierailuni ikinä Kotkan kaupunginteatteriin. On ihanaa päästä tutustumaan "maakuntateattereihin", ja löytää uusia näyttelijöitä ja näkökulmiakin. Kotkan teatteri on pieni ja intiimi ja kotoinen. Tässä esityksessä on tehty yhteistyötä Kotkan nuorisoteatterin kanssa.

Kyllä kotkalaiset ovat hyvin tavoitettaneet niin kirjan kuin elokuvan (kuin Lontoon versionkin) hengen ja tyylin. Samalla realistinen ja arkinen näytelmä, mutta se yliluonnollinen elementti tunkee mukaan kuin huomaamatta. Periaatteessa perinteinen koulukiusaustarina, missä kiusattu saa vahvan kaverin tuekseen, mutta vampyyriaspektilla.

Kalle Kurikkala (vierailemassa LAMKista) oli tosi, tosi loistava kiusattuna Oskarina. Epävarma, haavoittuva ja yksinäinen. Ja kovin lapsellinen. Kunnes Oskar löytää ystävän. Ei haittaa että Eli (Ella Tepponen) on hieman erikoinen persoona, tai ettei tämä haluakaan olla Oskarin ystävä aluksi. Myöhemmin Oskar haluaa olla ritari joka pelastaa Elin lohikäärmeeltä. Mutta mitäs jos Eli onkin se lohikäärme?

Ehkä Eli on hieman liian feminiininen, kun mielestäni pitäisi olla sukupuolettomampi. Mutta muuten Tepponen tekee hienon roolin! Oskarin erilaisuutta kiusaajiinsa korostetaan hyvin vaatteilla. Siinä missä nämä ovat mustiin pukeutuneita, on Oskarilla (selkeästi äidin ostamia) värikkäitä vaatteita. Oskaria pikkupossuksi nimittelevä kiusaajaporukka on loistava - hyvin pojat ovat tavoittaneet koulukiusaajan olomuodon. Micke (Sami Rikka) on ollut aiemmin Oskarin kaveri, ja koittaa aluksi hieman lientää toisten kiusaamista. Kaveriporukan johtohahmo Jonny (Konsta Lippo) on ärsyttävän hyvä, tosi nilkki (onneksi sille käy huonosti, kiäh, kiäh).

Karkkikauppias Kurt (Jarkko Sarjanen) on kuin sirkustirehtööri - värikäs, ulospäinsuuntautunut, hieman ehkä pelottavakin klovnimaisella tavalla. Erinomainen Anne Niilola on Oskarin juopohko äiti, joka toki tarkoittaa hyvää pojalleen, mutta ei osaa oikein kohdata tämän arkea ja ongelmia. Omatkin yksinäisyyden tunteet käsiteltävinä. Oscarin isäkään (Jarkko Sarjanen) ei osaa olla tueksi pojalleen.

Oskar ja Eli karkkikaupassa, vaikka Eli ei voikaan syödä karkkia. Syö silti, voidakseen vain pahoin myöhemmin. Kaksi yksinäistä reppanaa, jotka ovat löytäneet toisensa. "Tykkäisitsä musta sitten jos mä en olisi tyttö?". Oskar taitaa silti ihastua, ja kyselee opettajaltakin vastauksia mistä tietää kun on rakastunut. Ope Avila (Mikkomarkus Ahtiainen) on hämillään, kun Oskar pohtii jos rakkauden kohde ei olekaan tyttö. Mutta luovii tilanteesta läpi vetoamalla, että se helpottaa kun tulee vanhemmaksi. Niin, helpottaa jos helpottaa. Mikään ei silti auta, nämä lapset kiintyvät toisiinsa, erilaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Elin miesavustaja Håkan (Kari Kukkonen) on surullisen hahmon ritari. Rakastunut ja epätoivoinen ja valmis aika äärimmäisiinkin tekoihin toisen puolesta. Tulee surku koko tyyppiä.

Paljon upeita pieniä kohtauksia. Lopun uimahallikohtaus on tehty taiten, paljolti ääni- ja valotehosteilla. Ei sillä tavalla superpelottava, mutta dramaattinen. Ja junassa matkaava Oskar ja matka-arkku!! Wau!

Kohtaukset ovat sujuvia ja nopeatempoisia. Mikrofonit hieman vääristävät ääniä ja taas mietin tarvitaanko näinkin pienessä tilassa välttämättä mikkejä? Esityksessä käytetään paljon erilaisia (video)projisointeja, jotka sopivat hyvin tähän. Lavastuksen puut eivät ole mitään perinteisiä koivuja (sitä skandinaavista aspektia ei meille suomalaisille tarvitse niin korostaa) vaan epämääräisiä puita. Karkkikauppa on sirkusmainen ja värikäs; loistava kontrasti muuten ehkä hieman valjumpaan värimaailmaan. Haljummat värit toki sopii tähän kuin nenä päähän. Kauniista valoista siis kiitos Essi Santalalle ja lavastuksesta Lucie Kuropatovalle (joka suunnitellut myös puvut).

Musiikki on tässäkin näytelmässä isossa roolissa, välillä piinaavaa pianomusiikkia ja välillä muuta. Snoopi Siren vastaa ohjauksen ohella musiikkidramaturgiastakin. Toisena ohjaajana Pia Lunkka. Brittiversiossa Olafur Arnalds oli säveltänyt varta vasten esitykseen musiikin ja se olikin hyytävän sopivaa. Tuomas Timosen käännös on sujuvaa (lueskelin brittiversion tekstiä hieman uudelleen, ja hyvin uskollista on!).

Jos missasit tämän keväällä niin hyviä uutisia, sillä esitykset jatkuvat syksyllä (11.9. alkaen). Suosittelen ehdottomasti retkeä Kotkaan ja nauttimaan! Sopii monen ikäisille (teatteri suosittelee K13), meidänkin näytöksessä oli paljon koululaisia. Tekisi itsekin mieli mennä katsomaan uudelleen.

Ystävät Hämärän Jälkeen on sellainen esitys mikä herättää pohtimaan erilaisuutta eri kanteilta, sen hyväksymistä, ulkopuolisuutta, syrjäytyneisyyttä. Olit sitten nuori poika, vampyyri, koulukiusaaja, tai joku muu. Aina joku on ulkopuolinen, ja aina on joku joka käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Bravo Kotkan kaupunginteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Snoopi Siren
teatterin kuva oma.