Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki suuren vaikutuksen alkuvuodesta Turun kaupunginteatterin versiona. Sen jälkeen luin kirjan, ja sekin iski täysillä. Kevään aikatauluihin en saanut enää Kotkan reissua sopimaan, joten nämä syksyn viisi lisäesitystä tulivat kuin taivaan lahjana. Eikä tarvinnut pettyä! Snoopi Sirenin dramatisointi ja Miko Jaakkolan ohjaamana tämän on hyyyyyyyvin erilainen versio kuin turkulaisten. Mutta kyllä se vahva teksti on se kaiken a ja o. Ja teksti toimii erinomaisen hyvin myös tässä versiossa. Se minua hämmästyttää miten hyvin monessa eri aikatasossa ja monen eri ihmisen kertoma tarina saadaankin sovitettua näyttämölle niin hyvin. Ja vieläpä kahteen kertaan! Haluaisin kyllä mennä katsomaan myös Ouluun oopperaversion tästä ensi vuonna.
Kotkan Neljäntienristeys etenee kirjanmukaisesti eli kertojaäänien järjestyksessä. Ensin näemme Marian, sitten Lahjan, sitten Kaarinan ja lopuksi Onnin tarinan. Tämä toimii erinomaisesti näin, koska Onnin tarinassa sitten langat solmitaan yhteen ja aiemmin vihjatut salaisuudet paljastuvat. Näyttämön taustalle on projisoitu kirjan lukujen mukaan aina osoite ja vuosiluku, eli näin helpotetaan hieman katsojien seuraamisurakkaa. Muutenkin videoprojisoinnit ovat isossa roolissa, ja toimivat tosi hyvin. Niistä saadaan pelkistettyyn lavastukseen hyvin aina muutoksia.
Ja se tarina sitten. Suvun naiset ovat vahvoja, yhteiskunnan heille asettamista raameista poispyrkiviä. Maria on rohkea ja itsenäinen kätilö, jolla ei pää palele tiukassakaan paikassa. Anne Niilola on ihan erinomainen tässä roolissaan. Tavallaan Maria on näistä naisista vahvin ja itsenäisin. Tyttärensäkin hän hoitaa itse. Ja vielä vanhanakin hän ohjailee taustalla perhettään ja kätkee salaisuuksia sydämeensä. Mä jotenkin tykkään topakasta Mariasta eniten. Sen sijaan tyttärensä Lahja halajaa perinteistä perhettä ja normaalimpaa elämää. Nuoruudenrakastettu Aku muuttaa Amerikkaan ja Lahja jää sokean tyttärensä Annan (Jenni Rautiainen) kanssa kaksin. Tai ei kaksin, onhan Maria apuna ja tukena. Anna on lempeän kärsivällinen ja perhettään rakastava, mutta millaiset tulevaisuudennäkymät hänellä voi olla? Lahja katkeroituu, oma elämä on pettymys. Vaikka hänen elämänsä on tavallaan onnistunuttakin oman yrityksen ja uran myötä, ainakin ulospäin. Ja kun löytyy se kiltti mieskin eli Onni, jonka kanssa saavat kaksi yhteistä lasta. Mutta kun ei se Onnikaan täytä Lahjan odotuksia. Lahja on jotenkin kärttyisä ja tunneköyhä. Miia Maaranen elää koko naisen elämän hienosti ja saa sen iän ja elämänkokemuksen tuoman muutoksen hyvin näkyviin. Mun tulee Lahjaa surku, koska tämä ei saanut elämältä mitä odotti, toivoi tai halusi. Ei ihme että Lahja on katkera ja kitkerä ja purkaa pysyvää pahaa oloaan myös läheisiinsä.
Lahjan miniä Kaarina (Mirka Mylläri) joutuu taiteilemaan puun ja kuoren välissä, kun he asuvat Lahjan nurkissa. Anoppi on tiukka ja tarkka, ja mitään muutoksia talossa ei saisi tehdä. Jääkaapin hankinta salaa on Kaarinan kapinayrityksiä. Ei ole helppoa joutua miniäksi topakan anopin taloon, mutta Kaarinakin selviytyy. Kun on pakko. Ja onneksi Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) on hyvä aviomies, ja pitää Kaarinan ja lastensa puolta.
Sitten on tietysti Onni. Mies joka koittaa koko elämänsä olla jotain muuta kun on. Vaikka hän omalla tavallaan rakastaa Lahjaakin, ja koittaa olla niin hyvä aviomies kuin kykenee. Lapsiaan hän suorastaan palvoo, ja ottaa Annankin omakseen. Sota jättää omat jälkensä ja siellä tulee entistenkin traumojen päälle uusia. Onni tekee hullun lailla töitä, ehkä siten hän saa ajatuksia pois mieltä painavista asioista. Ei Onnin elämä kokonaan synkkää ja toivotonta ole, sillä on hänellä lapset, ja kirjeenvaihtonsa. Osku Haavisto on riipaisevan hyvä Onni. Mä sympatiseeraan Onnia kauheasti ja myös jossain määrin samaistun. Kun ei saa olla se mikä oikeasti on, tässä maassa ja tässä yhteiskunnassa ja ajassa. Ja vaikka tämä on ennen kaikkea vahvojen naisten näytelmä, niin silti Onni on se ydin jonka ympärille kaikki kietoutuu. Suvun salaisuudet, häpeä, syyllisyys.
Kaikki näyttelijät ovat tasaisen varmoja. Se vaatii aika paljon kun pitää esittää samaa henkilöä lapsesta vanhukseksi. Toki vaatteilla ja peruukeilla saadaan aikaan hyvin iän tuomat muutokset, mutta myös se tapa puhua ja liikkua vaikuttavat.Anne Hannulan pukusuunnittelu ja Maarit Parkko-Orimuksen kampaukset ja maskeeraus ovat kumpikin iso urakka, koska tässä mennään vuosikymmenien mittaisella aikajänteellä. Hienosti onnistuu myös näytelmän visuaaliset puitteet.
Lähtökohtaisesti tätä esitystä katsoi hieman eri tavalla kun Turun kaupunginteatterin versiota, koska nyt tarina oli tuttu. Pystyi enemmän keskittymään ihmisten välisiin suhteisiin, pieniin nyansseihin ja muuhun. Ja hitsi kun tää vaan on koskettava kertomus. Helppoa tai hauskaa katsomiskokemusta tämä ei tarjoa, mutta ajatuksia herättävää, jopa hieman ravistavaakin kyllä. Eli loistava esitys ennen kaikkea katsojalle, joka haluaa hieman haasteita ja ehkä myös pois omalta mukavuusalueeltaan. Mutta toisaalta, ehkä jokaisen suomalaisen tulisi tämä teksti joko lukea kirjana tai nähdä teatterissa.
Tästä on muuten sitten 2 esitystä jäljellä; menkää ihmeessä katsomaan mikäli suinkin pääsette!
Kuvien copyright Juha Lahtinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti