Canth / Kansallisteatteri 22.11.2016

Suurin syyni mennä katsomaan tämä Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama uutuusnäytelmä Canth oli varmaan se suomalaisen teatterin historia. Tunnustan että Minna Canth on kirjailijana, vaikuttajana ja ihmisenä jäänyt elämässäni pienemmälle huomiolle, joten senkin sivistysaukon paikkaamiseen tämä järkäle sopi hyvin. Ensi-iltaan en päässyt, mutta tämä viimeinen ennakko vaikutti aika valmiilta esitykseltä jo.

Hieman sekava olo tästä kokonaisuudesta kuitenkin jäi. Henkilöitä oli paljon, ja välillä poukkoiltiin katsomaan loppukohtauksia useasta Canthin näytelmästä. Sellaista metateatteria tässä oli, puhuteltiin suoraan yleisöä, ja tämä ei edennyt mitenkään kronologisesti Canthin elämäkertaa valottaen. Vaan pienistä fragmenteistä piti koota oma tarinansa. Alussa näyttelijät ovat lukuharjoituksissa ison pöydän ääressä ja sitten pikkuhiljaa alkavat vetää rooliasuja ylleen ja esittää näytelmää. Katsomossa palaa valot. Pikkuhiljaa valot häipyvät ja itse näytelmä alkaa. Mutta pitkin näytelmää teatterin henkilökuntaa nähdään puuhissaan lavalla ja sen sivussa; he ovat kokoajan läsnä. Katsojaa ei päästetä unohtamaan että nyt ollaan teatterissa ja heille tehdään tässä tarinaa.

Minna Canthin elämä ja saavutukset ovat mielenkiintoisia ja merkittäviä. Mutta toki näytelmässä tässä sivuttiin niin paljon muutakin. Sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom ovat myös isoissa rooleissa, ja aikansa teatteridiiva Ida Aalberg. Väkeä lamppaa lavalla nopeassa tahdissa mutta onneksi kaikkien henkilöllisyys kerrotaan yleisölle tavalla tai toisella.

Päällimmäisenä esityksestä jäi itselleni mieleen sekavuus. Ja valot. Henkeäsalpaavan upea valosuunnittelu! Olen Kalle Ropposen töitä ihaillut ennenkin (esimerkiksi viimeksi Espoon Teatterin hienossa Meidän Luokassa), ja taas kerran ihan nappisuoritus. Kun valo siivilöityy taustalla olevien tuolien takaa, tai miten valoja käytetään katsomossa. Lavalla oli myös valonheittimiä, ja ne olivat tosi isossa roolissa. Välillä huomasin vaan jääväni katsomaan valoja... Huh, hienoa! Myös Pirjo Liiri-Majavan epookkipuvustus on toimivaa ja kaunista. Kati Lukan lavastus on pettävän simppeliä, tuoleja on paljon. Mutta kokonaisuus toimii.

Hienoja roolisuorituksia on paljon. Cécile Orblin oli todella upea Minna Canth. Kokoajan läsnä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Herkkä, vahva, taistelutahtoinen ja tulisieluinen. Oli myös mukava nähdä Jukka Puotila takaisin lavalla, nyt Kaarlo Bergbomin vaativassa roolissa. Kristiina Halttu oli säkenöivä ja sopivan dramaattinen Ida Aalberg. Myös Jussi Lehtonen nuorena Niilo Salana oli oikein hyvä. Taisto Reimaluoto onnistui Émile Zolana. Tässä oli myös hienoja laulunumeroita, ja muutenkin Hannu Kellan musiikki toimi.

Hieman vajaa kolme tuntia on kyllä taas kerran aika pitkä aika, mutta ei näitä tapahtumia olisi kai kovin paljon lyhyeempään olisi saanut puristettuakaan. Lisäksi on pakko mainita samalla rivillä istunut vanhempi rouvashenkilö. Ensimmäisen näytöksen aikana hän söi rapisevasta kääreistä suklaapatukkaa ja väliajan jälkeen kaivoi kassistaan rapisevan muovipussin. Siinä sitten mutusti munkkia tai sämpylää tai jotain, ja rapisteli pussiaan. Kesken esityksen. Toivon todellakin hartaasti että esityksen aikana syöminen ei leviäisi elokuvateattereista teattereihin. Ymmärrän kurkkupastillit (jos ne eivät rapise) ja vesipullot, mutta että pitää alkaa syömään omia eväitään. Ja juuri kun olisi ollut se väliaikakin siinä. Huoh.

Näytelmän loppu oli oikein upea, kun koko näyttelijäporukka kerääntyy katsomaan katkelmaa Sylvistä, tuosta ensimmäisestä suomalaisesta mykkäelokuvasta. Tosin siinäkin Sylviä esittää Pirjo Määttä, eikä alkuperäinen Aili Rosvall-Somersalmi.

Canth on toki kertomus Minna Canthista, mutta myös suomalaisen teatterin alkutaipaleista, ja koko Suomen murrosajasta. Tämän nähtyäni ymmärrän paremmin miksi Minna Canthilla on oma liputuspäivä. Esitys sai minut myös kaipaamaan enemmän lukemista Kaarlo Bergbomista.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.